Kielipolitiikka

2.2 Kielipolitiikka, kielikoulutuspolitiikka ja kielisuunnittelu Mitä tarkoittaa politiikka tai tämän tutkimuksen tulokulmasta kielipolitiikka ja kielikoulutuspolitiikka? Sana politiikka juontaa kreikan kielestä ja Aristoteleen yhteiskuntaa käsittelevästä teoksesta. Politikos (kreik.) tarkoittaa kansalaista kos-kevaa teorian tai käytännön vaikuttamista toisiin ihmisiin. Tässä luvussa avataan kolmea tutkimuksen keskeistä käsitettä.

Suomalaista kielipolitiikkaa ja kielikoulutuspolitiikkaa on tutkittu paljon (vrt. Saarinen ym. 2019, 12). Tutkimuksissa lähestytään teemaa retrospektiivisesti ja kielipolitiikkaa sekä kielikoulutuspolitiikkaa tarkastellaan moniulotteisesti (Saarinen ym. 2019; Saarinen & Taalas 2017; Halonen ym. 2014; Magga & Skut-nabb-Kangas 2003; SkutSkut-nabb-Kangas 2006; Latomaa & Nuolijärvi 2005; Hall 2007;

Piri 2001). Tutkimusten lisäksi on julkaistu paljon suomalaisia kielikoulutuspo-liittisia dokumentteja, esimerkiksi selvityksiä, kannanottoja ja kehittämissuunni-telmia (mm. Peltoniemi ym. 2018; Pyykkö 2017; Rossi ym. 2017; Tuokko ym. 2012, 2011; Pöyhönen & Luukka 2007; Sajavaara & Takala 2004, 11).

Tutkimuksissa ja raporteissa erotellaan omiksi osa-alueikseen kielikoulu-tuspolitiikka, kielipolitiikka ja kielisuunnittelu (Ricento 2006; Pöyhönen &

Luukka 2007). Tosin Saarinen ym. (2019, 14) kirjoittavat, että kielipolitiikan ja kie-likoulutuspolitiikan raja alkaa ohentua. Edellä mainittuja osa-alueita voidaan lä-hestyä niin yhteiskunnan kuin yksilön näkökulmasta. Yhteiskunnan toiminta vaikuttaa suoranaisesti yksilön toteuttamaan kielipolitiikkaan, kielikoulutuspo-litiikkaan sekä kielisuunnitteluun ja päinvastoin. Tässä luvussa tarkastellaan ku-takin käsitettä omissa alaluvuissaan, koska on tärkeää ymmärtää, mitä tarkoite-taan kielipolitiikasta, kielikoulutuspolitiikasta tai kielisuunnittelusta puhutta-essa.

2.2.1 Kielipolitiikka

Kielipolitiikka on poikkitieteellistä, ja siinä yhdistyvät tieteenaloina kansantiede, maantiede, historian tutkimus, kielitiede, politiikan tutkimus, psykologia ja so-siologia (Ricento 2006). On huomioitava, että kielipolitiikan käsite määritellään eri yhteyksissä eri tavoin³. Termiä käytetään usein eri merkityksissä (Saarinen &

Taalas, 2017, 3; Piri 2001, 14; Pilke & Dahl 2012, 101). Skutnabb-Kangas (2006, 273) kirjoittaa, että kielipolitiikan voi määritellä ”tusinalla eri tavalla”. Kielipolitiikan määritellään olevan keinoja, kuten lainsäädäntö, joiden avulla yhteiskunnassa

3 Euroopan komissio (2007, 8) on laatinut kielipoliittisen käsikirjan, jonka tarkoituk-sena on yhtenäistää eurooppalaista kielipolitiikkaa.

tuetaan, suunnitellaan ja järjestetään kielten asemaa⁴ (Kotimaisten kielten keskus 2017; Sajavaara ym. 2007, 15). Ricento (2006, 10) kirjoittaa, että ei ole olemassa kaiken kattavaa teoriaa kielipolitiikan selittämiseksi, sillä se koostuu yhteiskun-nan erilaisista kieleen liittyvistä toimista ja niiden suhteista toisiinsa. Pöyhönen ja Saarinen (2015) linjaavat omassa tutkimuksessaan kielipolitiikan olevan dy-naamista ja sisältävän useiden moninaisten toimijoiden käytänteitä. Kielipoli-tiikka ei ole vain lineaarista ylhäältä asetettujen makrotason tavoitteiden toteut-tamista mikrotasolla (Pöyhönen & Saarinen 2015). Saarinen ym. (2019) käsittele-vät kielipolitiikkaa ja kielikoulutuspolitiikkaa käsiteparina ja monipaikkaisena toimintana, joka vaikuttaa muihin yhteiskunnan aloihin.

Kaplan ja Baldauf (1997, 14) kirjoittavat, että terminologian määrittelemi-nen on haasteellista, sillä käytetty terminologia heijastaa tutkijoiden omaa tutki-musalaa, ja heidän mukaansa kielipolitiikka ja kielisuunnittelu rinnastetaan tut-kimuksissa toisiinsa, vaikka kyse on kahdesta eri prosessista. Käsitteiden symbi-oosi ilmenee myös Glasgown ja Bouchardin (2019) kirjan ensimmäisestä virk-keestä, jossa he kirjoittavat kielipolitiikan ja suunnittelun (LPP = Language policy and planning) etsineen jo sen syntyhetkiltä vastauksia päätöksentekoa varten (ks.

myös Pilke & Dahl 2012, 102). Sajavaara ym. (2007, 15) kirjoittavat, että hierark-kisesti kielisuunnittelussa toteutetaan kielipolitiikka. Latomaan ja Nuolijärven (2005, 195) mukaan yleinen kielipolitiikka toimii määräävänä tekijänä valtakun-nalliselle kielikoulutuspolitiikalle. Hornbergerin (2006, 25) mukaan ei olekaan yksiselitteistä, kumpi on yläkäsite ja kumpi alakäsite.

Saksankielinen tutkimus määrittelee käsitteen Sprachpolitik (kielipolitiikka) poliittiseksi toiminnaksi jonkin kielen suojelemiseksi esimerkiksi lainasanoilta tai kielenhuolloksi (Janich 2005, 13). Sprachenpolitik (kielten politiikka) sen sijaan määrittelee monikielisen valtion poliittisen tilanteen ja sääntelee eri kielten suh-teita toisiinsa nähden. (Janich 2005, 13.) Euroopan Unionin tasolla kielten poli-tiikka painottuu monikielisyyteen (plurilingualism), jonka tavoitteena on, että ih-minen pystyy toimimaan usealla kielellä vuorovaikutuksessa erilaisissa ja erita-soissa kielenkäyttötilanteissa (Euroopan komissio 2007). Suomalaiseen konteks-tiin sijoitettuna Janichin ilmaisulla tarkoitetaan esimerkiksi Suomen valtion suh-tautumista saamen kielten käyttöön, ts. oikeuteen puhua saamea koulussa 1900- luvulla tai monikielisten oppilaiden oikeuteen opiskella omia äidinkieliään yh-denvertaisesti suomen tai ruotsin kielen rinnalla koulussa (vrt. Opetushallitus 2014a).

Krzyzanowski ja Wodak (2011, 119, 132) kirjoittavat, että esimerkiksi EU:n tasolla työvoimapolitiikka ja talouspolitiikka ohjaavat kielipolitiikkaa tai parem-minkin sanottuna kielten politiikkaa. Saarinen ja Taalas (2017, 5) viittaavat artik-kelissaan kielipolitiikan saaneen kansainvälistyviä piirteitä esimerkiksi erilaisten opiskelijavaihto-ohjelmien ansioista. Myös Latomaa ja Nuolijärvi (2005, 186, 195) toteavat työvoimapoliittisen, taloudellisen ja poliittisen merkityksen vieraiden kieltenopetuksen kehitykselle sekä kansalliselle kielipolitiikalle Suomessa.

4 Loppujen lopuksi kielten aseman yhteiskunnassa määrittelevät ihmiset sen perus-teella, hyväksyvätkö he jonkun kielen/jotkut kielet vai eivät (Euroopan komissio 2007, 13).

Kielipolitiikkaa voi lähestyä myös inhimillisestä näkökulmasta, sillä kieli-taito lisää eri ihmisten ja kulttuurien välistä vuorovaikutusta. Kielipolitiikalla tar-koitetaan siis joko yksilön tai valtion valintoja. Nämä valinnat liitetään arvoihin ja yksilön niistä saamaan aineelliseen hyötyyn, kuten esimerkiksi taloudelliseen etuun kielitaidosta, tai aineettomaan hyötyyn, kuten ihmisten väliseen kommu-nikaatioon. (Ks. myös Grin 2006, 77—97; Pilke & Dahl 2012, 103.) Kriittinen kie-likoulutuspolitiikan tutkimus käykin keskustelua siitä, ovatko taloudelliset syyt vai kulttuuriset toimet ensisijaisia alkusysäyksiä kielipoliittisille toimille (Tollef-son 2006, 50; Grin 2006, 89). Tollef(Tollef-son (2006, 51) kirjoittaakin, että tutkijat ovat eri mieltä erityisesti oikeudesta opiskella omaa äidinkieltä koulussa. Osa tutkijoista pelkää suurten kieliryhmien dominoivan pienempiä kieliryhmiä taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti.

Suomessa tuetaan oppilaiden oman äidinkielen opiskelua valtion erityis-avustuksella, mutta järjestelmä ei kohtele oppilaita ja opettajia yhdenvertaisesti.

Tähän syynä on opetuksen kuuluminen perusopetuksen opetussuunnitelman ul-kopuoliseen opetukseen (Opetushallitus 2014a) sekä työvoimapoliittiselta kan-nalta katsottuna kelpoisten oman äidinkielen opettajien puute. Myös Hall (2007, 1) korostaa omassa tutkimuksessaan kielitaidon inhimillistä merkitystä suoma-laisille, jotta he voisivat kommunikoida muun maailman kanssa, sillä suomea puhutaan lähes ainoastaan Suomessa.

Kielipolitiikkaa tehdään myös yksilön tasolla, kuten Krzyzanowski ja Wo-dak (2011, 118) kirjoittavat. Heidän mukaansa kieltä ei kuitenkaan voida ”omis-taa” eli taivuttaa palvelemaan yksilön tai yhteisöjen tarpeita. Ymmärrän tällä, että yksilön henkilökohtaiset ratkaisut puhua jotakin kieltä esimerkiksi kotikie-lenä tai huoltajien lastensa puolesta tekemät kielivalinnat ovat kielipolitiikkaa, eikä kukaan tai mikään taho voi kieltää yksilöä tekemästä näitä ratkaisuja. Täl-laisesta yksilöiden kielipoliittisesta ratkaisusta on esimerkkinä se, että Jyväsky-lässä ei ole useaan vuoteen tarjottu kaaleen kieltä oman äidinkielen opetuksena.

Romaniperheet ovat sanoneet, että suomi on heidän äidinkielensä, eikä lapsia ole ilmoitettu oman äidinkielen opetukseen. Päinvastaisena esimerkkinä toimii poh-joissaamea puhuvien halu säilyttää oma kielitaito myös Saamen kotiseutualueen eteläpuolella asuttaessa. Omassa tutkimuksessaan Tollefson (2006, 50) kirjoittaa-kin, että juuri kielten elvyttäminen ja kielivalinnat ovat yksi kriittisen kielipolitii-kan keskustelunaiheista. Spolskyn (2009, 90) mukaan perhettä voidaankin pitää merkittävänä kielipoliittisena toimijana.

Lähtökohdat kielipolitiikan tekemiselle voivat olla inhimilliset, kuten oman äidinkielen opiskelu koulussa tai kielivalinta. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta syyt voivat olla taloudelliset, sosiaalis—kulttuurilliset tai poliittiset, kuten kieli-taitoisen työväestön palkkaaminen matkailualalle, englannin ylivoima tutkimus-kielenä tai vähemmistökielen elvyttäminen.

Tässä tutkimuksessa ymmärrän kielipolitiikalla seuraavaa (ks. kuvio 2):

Kielipolitiikkaa tehdään valtion tasolla, ja se määrittelee esimerkiksi valtion suh-detta virallisiin kieliin, vähemmistökieliin tai maahanmuuttajakieliin ja perus-opetuksessa opetettaviin kieliin. Kielipolitiikkaa on esimerkiksi se, että ihmisellä

voi olla väestörekisterissä vain yksi virallinen äidinkieli⁵. Kuntatasolla kielipoli-tiikkaa tehdään muun muassa päättämällä, millaisia palveluita kuntalaisille tar-jotaan monikielisesti (esimerkiksi esitteiden käännökset ja palvelunohjaus) tai päätettäessä koulujen kielivalikoimasta ja kielen valinnaisaineiden minimiryh-mäkoosta, siitä miten kielenopetusta kehitetään ja kuinka kaksikielisen opetuk-sen tarjonnasta kunnassa huolehditaan. Kielipolitiikkaa tehdään myös yksilön ja perheen tasolla esimerkiksi kielivalintoja tehtäessä tai päätettäessä, kasvate-taanko lapsesta yksi- vai monikielinen. Kielipolitiikka voi olla kaikilla päätöksen-teon tasoilla kannustavaa tai rajoittavaa. Kannustavalla kielipolitiikalla ymmär-rän kaiken monikielisyyttä edistävän toiminnan ja päätöksenteon jokaisella eko-logisen systeemiteorian tasolla. Rajoittavan kielipolitiikan määrittelen yksilöiden oikeuksia kaventavaksi toiminnaksi, jolla rajoitetaan esimerkiksi oppilaiden kie-livalintoja nostamalla ryhmäkokoja tai ohjaamalla heitä tietoisesti olemaan valit-sematta kieliä esimerkiksi oppilaan henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi.

KUVIO 2 Kielipolitiikan tasot näkemykseni mukaan