Kauneus ja mielihyvä

”Kauneus tuottaa melkein taivaallista mielihyvää. Siksi sitä tavoitellaan.”

(Kinnunen 2000,11.)

Kauneudella on ilmenemismuotoja myös fyysisessä maailmassa, ei pelkästään ajatusten tasolla. Mielestäni kauneus ei ole pelkkä metafyysinen käsite tai puhtaasti filosofinen kysymys. Kauneuden voi havaita aistien kautta ja se selvästi vaikuttaa ihmisiin:

Kauneus on näkyvää ja sillä voi olla fyysinen muoto. Uskon, että jokainen ihminen tietää mitä kauneus on, vaikka ei osaisi yhdistää sitä filosofiaan.

Platonilaisen filosofian mukaan todellinen kauneus ei vastaa välttämättä näkemäämme (Eco 2004, 50). Kuitenkin me kutsumme näkemiämme asioita kauniiksi, vaikka emme ymmärtäisi mitään platonilaisesta idean käsitteestä kauneuden takana.

Ehkä kauniin asian nimeäminen ja osoittaminen selkeyttää ideoiden maailman ja arkisen kauneuden välistä yhteyttä: Me kutsumme kauniiksi yksinkertaisesti sitä, mikä vastaa jollain tapaa omaa ideaamme kauniista. Kaunis asia tuottaa mielihyvää, koska se vastaa käsitystämme siitä, miten asioiden tulisi olla kun ne ovat parhaimmillaan. Tämä

tekee kauneuden käsitteen helpommaksi ymmärtää: Kauneus voi olla jotain, jonka olemassaolon voi osoittaa. Se on jotain, mikä saa meissä aikaan mielihyvän reaktion, vaikka kauniiksi kutsumamme asia ei olisikaan perimmäinen totuus täydellisestä kauniista. Ihmisen ajattelu on mielestäni sidottu tähän maailmaan ja ajattelemme näin kauneutta lähinnä objektien kauneutena. Kaunis on siis lopultakin jotain, mitä me voimme nähdä konkreettisesti myös tässä maailmassa.

Mielestäni kauneuden käsite laskeutuu filosofian tasolta arkimaailman ilmiöihin, jos kauneuden keskeisimmäksi ominaisuudeksi määritellään juuri mielihyvän tuottaminen: Ihminen pyrkii kohti todellista kauneutta, koska hän saa kauneuden tavoittelusta mielihyvää. Tuskin ihminen toimii minkään ylevän filosofisen periaatteen mukaan, vaan ennemminkin hakee toimistaan mielihyvän palkintoa. Mielestäni ensimmäinen asia, jossa kauneus todella näkyy, tulee aistittavaksi, on juuri sen tuottamassa mielihyvän tunteessa.

Filosofinen kauneuskäsitys on usein väheksynyt mielihyvää jalojen arvojen, kuten totuuden tai edistyksen, kustannuksella (Barthes 1993 Vuorisen 1997 mukaan, 210-211). Visuaalista kauneutta ja sen tuomaa mielihyvää ei mielestäni pitäisi aliarvioida, vaikka se esiintyisi arkisissa asioissa, kuten typografiassa: Jotta kauneus voisi tuottaa mielihyvää, sen pitää näkyä fyysisessä ja juuri arkisessa yksilöä koskettavassa maailmassa. Tällöin kauneus olisi aistittavaa ja aistireaktio saisi aikaan mielihyvän tunteen.

Tämän ajatuksen pohjalta pääsin lähemmäs myös kauneuden hyödyntämistä typografiassa: Kauneutta ja sen synnyttämää mielihyvää voi hyödyntää myös kirjaintyypin suunnittelussa. Jos on olemassa näkyvää kauneutta, joka tuottaa mielihyvää, voisin ehkä eritellä nämä näkyvän kauneuden keinot ja käyttää niitä hyväkseni.

Tätä vasten minun piti pystyä löytämään ne kauniit asiat tai kauneuden keinot, jotka tuottavat mielihyvää. Visuaalisesta kauneudesta yksimielisyyteen pääseminen voi kuitenkin olla hankalaa. Jotta kauniista voisi ylipäätään keskustella tai kaunista voisi määritellä, pitäisi kaunis ensin pystyä näyttämään. Kinnusen mukaan näytön keskeisyyttä korostaa se, että elämässä kaunis näytetään ja siitä keskustellaan (2000, 27-28).

Toisen ihmisen kauniiksi kokema asia ei kuitenkaan usein ole sama toiselle.

Selittyykö tämä subjektiivisuus yksinkertaisesti sillä, että todellisen kauneuden luo on useita reittejä? Olisiko erilaisten asioiden kyky tuottaa mielihyvää näin ollen yksilöstä riippuvainen? Kauneus olisi siis mahdollisesti vahvasti subjektiivista.

Kinnunen toteaa että kauniista voi kertoa, mutta kaunista ei voi yleispätevästi kuvata (2000, 213). Kinnunen väittää edelleen: ”Kaunista ei pidä (tai saa) eikä voida määritellä” (2000, 186). Tämä periaate näyttää tekevän kauniista puhumisen vähintäänkin ongelmalliseksi. Kuitenkin minun pitäisi pystyä löytämään näkyvän kauneuden keinot. Ilman niitä en pystyisi hyödyntämään kauneutta kirjaintyypissäni.

Näkyvän kauniin määrittely osoittautui hankalaksi tehtäväksi.

Kinnunen tarkoittanee näkökulmallaan sitä, ettei kaunista saa määritellä yhden subjektiivisen näkemyksen mukaan. Voimme puhua siitä, mitkä asiat joku kauniiksi, mutta kauneutta ei voi määritellä näitä asioita listaamalla ja esittämällä kauneus sääntöinä, joita muiden tulisi noudattaa. Kuitenkin kauniista pitäisi voida puhua ilman juupas – eipäs- kiistelyä. Kantin filosofian mukainen kauneuden lähestyminen voisi auttaa tähän.

Eco selittää Kantin filosofiaa vapaasti suomennettuna seuraavasti: Esteettisen kokemuksen pohjana on kauneuden tutkiskelun synnyttämä maltillinen mielihyvä.

Kauneus on jotain, mikä miellyttää objektiivisesti ilman liitosta tiettyyn konseptiin:

Maku on näin ollen kyky tehdä kiihkoton arvio objektin kyvystä tuottaa mielihyvää;

objekti joka tuottaa mielihyvää on kaunis. (Eco 2004, 95.) Kantin kauneuden määritelmän keskiössä on näin ollen myös mielihyvä. Kantille tämä mielihyvä tuntuu kuitenkin olevan enemmän yleistä mielihyvää kuin yksilön kokemaa mielihyvää, enemmän arvio objektin kyvystä tuottaa mielihyvää yleisesti kuin henkilökohtaisesti koettua mielihyvää.

Kantin periaate kertoo siitä, että voimme päätellä enemmistön kokeman mielihyvän perusteella sen, mikä heille on kaunista. ”Kantin ydinkohtana on että katsomme kaunista sillä silmällä että sen tulisi olla myös muiden mielestä kaunista.

Kaunista on se mikä pelkällä muodollaan tuottaa yleisesti mielihyvää.” (Kinnunen 2000, 126.)

Kantin käsitykseen kauneudesta sisältyy vaatimus sensus communis, kaikki ovat kanssani samaa mieltä (Kinnunen 2000, 28). Kinnunen jatkaa: ”Yksimielisyyteen pyrkiminen velvoittaa myös minua sanomaan kauniiksi sitä, mikä on yleisen

vaatimuksen kohteena” (Kinnunen 2000, 127). Tämä lähestymistapa kauniiseen mahdollistaa kyllä kauneudesta keskustelun ja perustelee sen, että jonkin asian jossain täytyy olla kaunista jos sen kauneudesta kerran voidaan päästä yhteisymmärrykseen;

objektissa näkyvää kaunista on siis olemassa.

Kuitenkin sensus communista voi olla vaikeaa saavuttaa. Mielestäni Kantin mielipide kauniista on sangen kaukana yksilön kyvystä kokea kaunis, pikemminkin esteettisen keskustelun avaus. Kysymys visuaalisesta kauneudesta on arkimaailmassa mielestäni pitkälti yksilön mielipide ja enemmän tunteella kuin järjellä koettu asia. Minä en voi kuitenkaan pitää pelkästään omaa mielipidettäni kauniista suunnittelun perustana, joten jonkinlainen yhtenevä ymmärrys kauniista on pakko saavuttaa. Pidetään kantilaista käsitystä siis avauksena tulevalle: On olemassa jotain, mikä on näkyvää kaunista ja josta voidaan päästä yhteisymmärrykseen. Mutta mitä se jokin sitten on?