KATOLISET SUOMALAISET SYNNINTEKIJÖINÄ

Kirsi Salonen: Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus: suomalaisten rikkomuksista keskiajalla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (Historiallisia tutkimuksia 249), 2009. 337 s.

Akatemiatutkija Kirsi Salonen on pe-rehtynyt keskiajan oikeushistoriaan eri-tyisesti katolisen kirkon näkökulmasta.

Esiteltävässä kirjassa hän tutkii suoma-laisten keskiaikaisia lainrikkomuksia, mutta myös suomalaisen kristikansan suhdetta katolisen kirkon kanoniseen oi-keusjärjestelmään. Kirjan otsikossa olisi tosin parempi puhua myöhäiskeskiajas-ta, sillä käsiteltävät tapaukset ovat peräi-sin 1400-luvun puolivälistä 1520-luvun alkuun.

Teoksen lähdepohja on kiinnostava.

Salonen on ensimmäisenä hyödyntänyt Vatikaanin salaisessa arkistossa olevaa paavillisen penitentiariaattiviraston Suo-mea koskevaa arkistoaineistoa. Arkisto avattiin (luvanvaraiselle) tutkimukselle vasta vuonna 1984. Penitentiariaatti oli eräänlainen katumustuomioistuin, jolla oli oikeus paavin edustajana antaa kristi-tyille synninpäästöjä ja erivapauksia, kun kanonisia määräyksiä oli rikottu tai niitä haluttiin perustellusti kiertää. Arkistosta löytyy Salosen mukaan 127 suomalaisten tekemää anomusta. Lisäksi tekijä on hyö-dyntänyt Suomen keskiajan lähteitä -jul-kaisusarjaa ja Tukholman kaupungin-raadin oikeuspöytäkirjoja (tänkeböcker).

Yleisesti ottaen Suomesta tunnetaan vä-hän keskiajan oikeuslähteitä.

Salonen erottelee kirjassaan selkeästi maallisen ja kirkollisen puolen oikeuslai-toksen, mutta huomauttaa, että

järjestel-mät myös osittain sekoittuivat. Ruotsissa (ja Suomessa) otettiin vähitellen 1300-lu-vun puolivälistä käyttöön Maunu Eeri-kinpojan maanlaki, jonka rangaistukset olivat varsin ankaria. Monista rikkomuk-sista seurasi kuolemanrangaistus, joka pantiin toimeen esimerkiksi polttamalla, mestaamalla tai elävältä hautaamalla (viimeksi mainittu koski erityisesti nai-sia). Miksi rangaistukset olivat ankaria ja muuttuivatko ne uudessa laissa anka-rammiksi suhteessa vanhoihin maakun-talakeihin? Näitä kysymyksiä kirjoittajan toivoisi pohtivan enemmän.

Rangaistuksista puhuttaessa kirjassa viitataan markkamääräisiin sakkoran-gaistuksiin. Lukijaa jää vaivaamaan tuol-loinen rahan arvo ja sen ostovoima. Salo-nen kyllä viittaa Heikki Ylikankaan tietoon, jonka mukaan vuonna 1540 Raa-seporin kuninkaankartanossa rengeille maksettiin rahapalkkana kolme mark-kaa vuodessa. Mutta mikä oli rahan arvo 1400-luvun lopulla? Joka tapauksessa sakkorangaistukset nousivat useissa ta-pauksissa huomattava korkeiksi syytet-tyjen tuloihin ja omaisuuteen nähden.

Kirkollisella puolella Suomessa nou-datettiin keskiajalla katolisen kirkon kanonista oikeusjärjestelmää, jonka pe-rusteet seurakuntapappienkin piti tun-tea. Käytännössä kirkollinen oikeuden-käyttö kanavoitui rovastin- ja piispankä-räjien kautta; keskiajan kirkollisista

oi-keustapauksista tosin on säilynyt kirjal-lisia lähteitä hyvin vähän. Kirkonmiehet valvoivat seurakuntalaisten oikeaoppi-suutta sekä seksuaalista ja kirkollista ku-ria. On huomattava, että kirkollisilla vi-ranomaisilla ei ollut oikeutta langettaa kuoleman- tai ruumiinrangaistuksia. Sa-losen kirjasta saa hyvän käsityksen maal-lisesta ja kirkolmaal-lisesta oikeudenkäytöstä Suomessa 1300–1500-luvuilla. Tekstiä havainnollistavat suomennetut otteet laeista ja oikeustapauksista.

Tärkein uusi anti Salosen kirjassa on paavillisen penitentiariaattiarkiston suo-malaisten tapausten analysointi. Peni-tentiariaatti oli sielunhoidollinen virasto, jonka antaman asiakirjan turvin katuva kristitty saattoi hyvällä omallatunnolla jatkaa kristillistä elämäänsä huolimatta siitä, että oli esimerkiksi nainut pikku-serkkunsa tai pahoinpidellyt pappia.

Edellytyksenä tietysti oli, että anomus tavalla tai toisella toimitettiin Roomaan.

Salonen esittelee penitentiaritaatin toi-mintaa kiitettävän perusteellisesti. Hän esittelee erilaisia anomuskategorioita ja anomusprosessin etenemistä virastossa.

Lukija jää tosin kaipaamaan penitentia-riaattiviraston sijoittamista laajempaan yhteyteen katolisen kirkon organisaa-tiossa ja historiassa. Kuinka merkittävä tulonlähde virasto oli katoliselle kirkolle?

Kuinka suuri merkitys sillä oli koko ka-tolisen kristikunnan sielunhoidollis-oi-keudellisessa järjestelmässä?

Suomalaisten penitentiariaattiano-musten määrä on kokonaisuutena sen

verran pieni, että varsinaista tilastollista analyysiä tapauksista ei ole mielekästä suorittaa. Salonen kuitenkin vertailee suomalaisia tapauksia kaikkiin muihin viraston 1400-luvun viimeisten vuosi-kymmenien tapauksiin. Erot eivät eri anomuskategorioiden suhteen ole suuria suomalaisten ja eurooppalaisten tapaus-ten välillä, mutta joitain kiinnostavia huomioita kirjoittaja tekee lähteidensä pohjalta. Joka tapauksessa on mielen-kiintoista lukea Salosen selostuksia suo-malaisten kristittyjen yksittäisistä ano-muksista ja niiden taustoista. Tapausten kautta näemme välähdyksiä Suomen 1400-luvun lopun sangen värikkäästä – myös papillisesta – elämästä.

Salosen kirja on epäilemättä tärkeä lisä Suomen myöhäiskeskiajan tutki-mukseen. Teos olisi saanut vielä lisää painavuutta, jos ruotsalais-suomalaiset käytännöt penitentiariaattianomuksi-neen olisi sidottu vahvemmin yleis-eurooppalaiseen yhteyteen. Tällöin olisi ehkä hahmottunut selvemmin pohjois-maiset erityispiirteet oikeudenkäytössä – tosin jo nyt laaja teos olisi saanut lisää sivuja. Myös lyhyt viittaus uskonpuhdis-tuksen tuomiin muutoksiin oikeuden-käytössä olisi tuonut lisää historiallista syvyyttä teokseen. Huomautettakoon pa-rista yksityiskohdasta: sivulla 70 mainit-tu kirkkoisä on Hieronymus, ei Jere-mia; miksi kristikunta on kirjoitettu isol-la?

Niko Huttunen

TEOLOGIANHISTORIALLINEN KUVAUS PAHOLAISUSKOMUKSISTA Kari Kuula, Paholaisen biografia. Pahan olemus, historia ja tulevaisuus. Helsin-ki: Kirjapaja, 2010. 381 s.

Pari vuotta sitten sain pienen punaisen pehmolelupaholaisen vietäväksi silloin päiväkoti-ikäiselle tyttärelleni lahjaksi.

Otin lahjan kohteliaasti vastaan, varsin-kin kun lahjoittaja oli täysjärvarsin-kinen ja kokenut ammattikasvattaja sekä seura-kunnan vapaaehtoistyöntekijä. Hiljaa

mielessäni päätin kuitenkin harkita tark-kaan, mitä sillä teen. Kotona laitoin sen kaappiin piiloon odottamaan harkinnan tulosta.

Tapaus tuli mieleeni, kun luin Kari Kuulan Paholaisen biografian. Se on ku-vaus saatana-hahmosta, joka kulkee

pit-kän reitin nykyiseksi paholaisrekvisiitak-si. Kuulan mukaan juuret löytyvät Van-hasta testamentista, jossasatan on hep-reankielisen merkityksensä mukaisesti este tai vastustaja. Jos satanon jonkin-lainen henkiolento, hän on selvästi Ju-malan alainen – sellainen kuin Jobin kirjan Saatana, joka kiusaa Jobia Juma-lan luvalla.

Vanhan testamentin apokryfikirjois-sa vilahtaa ensimmäisen kerran meidän tuntemamme paholaishahmo, jonka ka-teus johti ensimmäiset ihmiset syntiin-lankeemukseen. Kateus liittyy viimeisillä esikristillisillä vuosisadoilla syntynee-seen käsityksyntynee-seen enkelien lankeemuk-sesta, joka sittemmin tuli kristillisessä-kin perinteessä selittämään Paholaisen ja hänen joukkojensa syntyä.

Kuula käy perusteellisesti läpi teolo-gianhistorian erilaisia selityksiä Saata-nan lankeemuksesta, jopa siinä määrin, että lukija alkaa uupua. Näiden selitys-ten perusdilemma on koko ajan se, miselitys-ten hyvän ja kaikkivaltiaan Jumalan maail-massa voi tapahtua tällainen lankeemus.

Saatanan lankeemusten toinen tois-taan hienovireisimmissä selityksissä on yleisemmällä tasolla kyse klassisesta teo-dikea-ongelmasta, jolle Kuula antaa mel-ko paljon tilaa. Jostain syystä näkökul-mana on koko ajan se, että pahuus ky-seenalaistaa uskon Jumalan hyvyyteen ja kaikkivaltiuteen. Käytännöllisemmästä

näkökulmastahan pahuus suorastaan vaatii tällaista uskoa, ettei todellisuus ihan masenna.

Huomattavasti kiintoisammille vesil-le Kuula tuvesil-lee, kun hän käsittevesil-lee kan-sanomaisia paholaisuskomuksia ja kau-nokirjallisuuden paholaiskuvauksia.

Niissä teologinen hiustenhalonta tekee tilaa rehevälle tarinoinnille. Noitavaino-jen aikaan paholaisuskomukset saivat ai-kaan pahaakin jälkeä, mutta Kuula huo-mauttaa, että valitusajattelijat suurente-livat vainoja kirkastaakseen omaa valis-tustaan, jonka myötä Saatanaa alettiin panna viralta.

Kokonaisuutena Kuulan kirja on teo-logianhistoriallisesti painottunut kuvaus paholaisuskomusten vaiheista. Kotimais-ta kenttää ja nykyisen populaarikulttuu-rin maailmaa vain hipaistaan, vaikka rei-lun kymmenen vuoden takaa olisi ollut tarjolla mieliä järkyttänyt Hyvinkään ri-tuaalimurha ja sen jälkeen saatananpal-vonnasta kirjoitetut kaksi uskontotieteel-listä väitöskirjaa, joissa hiukan toppuu-teltiin kohua. Populaarikulttuurin Paho-lainen on kuitenkin nykyään hahmon näkyvin versio.

Niin, mitä tein sille pehmolelupaho-laiselle? Parin viikon harkinnan jälkeen otin sen kaapista ja vein vaivihkaa ros-kiin. Ei, Paha ei voi olla hauskaa, kivaa ja hellyttävää.

Hannu Suni

VALLAN JA OIKEUTUKSIEN KAMPPAILU – ENNEN JA NYT Ilkka HuhtaPapit sisällissodassa 1918.Helsinki: Kirjapaja 2010. 198 s.

Niko Huttunen Raamatullinen sota. Raamatun käyttö ja vaikutus vuoden 1918 sisällissodan tulkinnoissa.Helsinki: SKS, SKHS 2010. 301 s.

Sisällissota on hyvin traumaattinen ko-kemus, käytiinpä sota missä päin maail-maa tahansa. Tutkimusaiheena se ei kos-kaan tule olemaan loppuun käsitelty.

Vaikealle ja aralle tapahtumalle on yri-tetty löytää oikeutuksia ja perusteita. Vii-meistään 1800-luvun puolivälistä alkaen on suomalaisessakin yhteiskunnassa yri-tetty ratkaista vallan ja oikeutuksen

vä-lisiä ongelmia. Sisällissotaan johtaneessa kehityksessä niin papiston rooli kuin Raamatusta haetut perustelut nousivat tärkeään osaan juuri oikeutuksen näkö-kulmasta.

Dosentti Ilkka Huhta selvittää sisäl-lissotaan osallistuneiden yli 60 valkoisen armeijan sotilaspapin vaiheita tammi-kuusta 1918 saman vuoden kesäkuuhun.

Osa lähti vapaaehtoisena ja osa määrät-tiin. Sotilaspappien lisäksi rintamalla toi-mi muutatoi-mia pappeja myös sotilaina.

Kirjan pääpaino on kuitenkin sotilaspa-peissa ja armeijan kenttäpappijärjestel-män syntyvaiheen selvittelyssä.

Huhta käsittelee pappien vaiheita tiukan asiallisesti. Rönsyilemätön kirjoi-tustyyli sopii aiheeseen. Tutkimus tuo silti hyvin esille niitä lukuisia sävyjä, jotka myöhemmin ovat peittyneet stereo-tyyppisen kypäräpappihahmon alle. Mi-tään yhtenäistä valkoista papistoa ei ol-lut. Huhta osoittaa, kuinka jokainen pap-pi oli yksilö ja käsitteli omalla tavallaan traagista tilannetta.

Enemmistö papeista jäi paikoilleen hoitamaan seurakuntavirkaa sekä peitte-lemään omaa hämmennystään ja avutto-muuttaan. Jotkut papeista lähtivät so-taan innostuneina, mutta monet olivat epävarmoja. Huhta kirjaa myös ne ta-paukset, joissa valkoiset upseerit kohdis-tivat pappiin lojaalisuusepäilyjä. Moni so-tilaspappi tuli takaisin rintamalta kotiin hiljaisena ja murtuneena. Joitakin pidet-tiin myöhemmin sankareina, osa ei ha-lunnut voittajan viittaa kantaa. Myöhem-min heistä monet toki nousivat keskeisil-le kirkon johtopaikoilkeskeisil-le. Ainoaan punai-sella puolella ase kädessä toimineeseen pappiin, Einar Rauhamäkeen, Huhta vain viittaa. Rauhamäen vaiheet ovat tunnettuja aiemmasta tutkimuskirjalli-suudesta.

Sodan aikana Raamattu oli sekä val-koisten että punaisten käytössä. Molem-mat puolet hakivat kristinuskon perus-kirjasta lohdutuksen lisäksi vallan ja oi-keutuksen perusteita. Samoja raamatun-kohtia käytettiin yhtälailla rangaistus-mentaliteetin perustelemiseen kuin sen arvostelemiseen.

Uuden testamentin eksegetiikan do-sentti Niko Huttunen tuo sisällissotatut-kimukseen mielenkiintoisen lisän, Raa-matun reseptio- ja vaikutushistoriallisen näkökulman. Hän kysyy sisällissodan lähteiden pohjalta, miten Raamattua tuo-na aikatuo-na tulkittiin ja ymmärrettiin.

Raamattua käytettiin ja ihmiset

peilasi-vat siihen ympäröiviä tapahtumia riippu-matta uskonnollisesta tai poliittisesta va-kaumuksesta.

Huttusen mukaan ihmiset tulkitsivat sisällissotaa lähinnä neljän teeman kaut-ta: apokalyptiikka, esivaltaopetus, talio-periaate (rangaistus vastaa rikosta) ja Kristuksen seuraaminen. Lopunajallisia tulkintoja edusti kategorisesti piispa O.I.

Colliander. Punaisella puolella lineaari-nen historianäkemys sekularisoitui maa-ilmansisäiseksi kehitykseksi kohti val-lankumousta ja työväenluokan voittoa.

”Joka miekkaan tarttuu, se miek-kaan hukkuu” (Matt. 26:52) ilmaisi raa-matullisen talioperiaatteen. Lausuma oli sekä varoittava että rangaistuksia sääte-levä. Samoin raamatullisia uhrikäsityk-siä käytettiin niin kostovaatimuksiin kuin anteeksiantoonkin motivoivina. Ku-vat Kristuksen seuraamisesta ja uhrista muodostivat rikkaan retorisen lähteen sekä tarjosivat mahdollisuuden hämär-tää sodan raakaa todellisuutta.

Valkoisella puolella esivaltaopetus merkitsi vahvaa oikeutusta. Satoja vuo-sia kansalle oli opetettu huoneentaulua ja 4. käskyn selitystä. Niiden mukaan esivalta kuului Jumalan luomisjärjestyk-seen ja sen tehtävä oli ylläpitää Jumalan säätämää järjestystä. Punaisten keskuu-dessa nouseminen laillista esivaltaa vas-taan herätti kysymyksiä ja murensi kapi-nan moraalista oikeutusta. Huttunen osoittaa kiinnostavasti, kuinka itse esi-valtakäsityskin oli murroksessa. Vuosisa-dan vaihteeseen saakka esivallasta käy-tettiin kirkkoraamattua myöten prono-minia ”hän”. Keisarin aloittamien sorto-toimien seurauksena esivaltakäsitys muuttui. Vuoden 1913 Uuden testamen-tin suomennosehdotuksessa esivaltaan viitataankin pronominilla ”se”. Esivalta ymmärrettiin enemmän laein ylläpide-tyksi yhteiskuntajärjestykseksi kuin hal-litsijan persoonaksi.

Huttusen tutkimus selventää erin-omaisella tavalla 1800-luvun jälkipuolis-kolla ja vuosisadan vaihteessa vallinneita mentaliteetteja. Sen lisäksi kirja nostat-taa esille myös ajankohtaisen teeman

Raamatun tulkinnasta ja sen käytöstä erilaisten tarkoitusperien edistäjänä.

Tuntuu siltä, ettemme ole oppineet pal-joakaan. Vihapuheissa toinen osapuoli demonisoidaan ja omaa oikeutusta perus-tellaan irrallisilla raamatunlauseilla.

Molemmat kirjat antavat painavan panoksensa, kun arvioidaan nykyistä keskustelukulttuuria. Toista kunnioitta-va ja arvostakunnioitta-va dialogi ei ole mahdollista ilman tervettä itsekritiikkiä.

Matti Myllykoski