Keskeiset kansainväliset sopimukset määrittelevät varhaiskasvatuksen arvopohjaa Suomessa.
Lapsen ihmisarvo on keskeisin asia lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Varhaiskasvatuksen keskeisiin periaatteisiin lapsen oikeuksista sisältyvät muun muassa ”lapsen oikeus turvattuun kasvuun, turvallisiin ihmissuhteisiin ja saada tarvitsemaansa erityistä tukea”. (Vasu 2005, 12.)
Vanhempien osallisuutta varhaiskasvatuksen palveluissa pidetään yhtenä tavoitteena varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa (Vasu 2005, 7). Tiivis yhteistyö vanhempien ja kasvatuksen ammattilaisten kanssa on tärkeää, jotta yhteisestä kasvatustehtävästä voidaan tehdä mielekäs kokonaisuus (Vasu 2005, 11). Kasvatuskumppanuudella tarkoitetaan vuorovaikutusta lapsen vanhempien ja varhaiskasvatuksen työntekijöiden kanssa (Kaskela & Kekkonen 2006, 5).
Vanhempien ja työntekijöiden sitoutuessa tietoisesti yhteistyöhön kutsutaan yhteistyötä kasvatuskumppanuudeksi. Kasvatuskumppanuus asettaa toimintaa ohjaaviksi tekijöiksi lapsen tarpeet ja edun sekä lapsen oikeudet. Tällöin etusijalla on lapsen kasvu, kehitys sekä tukeminen oppimisessa. (Vasu 2005, 31.) Kasvatuskumppanuuden etuna on kodin ja päivähoidon välinen vuoropuhelu vastakkain asettelun sijaan (Kaskela & Kekkonen 2006, 14).
Lapsen hyvinvoinnin turvaaminen alkaa kasvatuskumppanuudessa vanhempien ja varhaiskasvatuksen ammattilaisten lapsen tuntemisesta. Kasvatusoikeus- ja vastuu on ensisijaisesti lasten vanhemmilla, koska he myös tuntevat lapsensa. Työntekijöillä on
ensisijainen vastuu kasvatuskumppanuudesta koulutuksensa ja ammatillisen osaamisensa vuoksi.
Kasvatuksen ammattilaisilla on tietoa ja koulutusta siitä, miten yhteistyö luodaan. (Vasu 2005, 31.)
Kasvatuskumppanuudessa työntekijä ottaa tietoisen asenteen ja toimintakäytännön kumppanuutta kohtaan. Työntekijä on lapsen kasvattajana, hoitajana ja opettajana
vuorovaikutustilanteissa lapsen vanhempien kanssa. Sekä vanhemmilla että ammattilaisilla on tärkeää, mutta erilaista tietoa lapsesta. (Kaskela & Kekkonen 2006, 19.) Vanhempien omien näkemysten tuominen mukaan keskusteluun on kasvatuskumppanuutta. Henkilökunta antaa vanhemmille ensisijaisen painoarvon oman lapsen tuntemiseen. (Kaskela & Kekkonen 2006,
16.) Vanhemman kasvatusoikeus lapseen säilyy myös silloin kun lapsi on päiväkodissa (Kaskela
& Kekkonen 2006, 25).
Työntekijä toimii aloitteen tekijänä kasvatuskumppanuudessa, joka on rakennettava jokaisen asiakasperheen kanssa. Työntekijä on päävastuussa kasvatuskumppanuuden ylläpitämisestä.
(Kaskela & Kekkonen 2006, 20.) Varhaiskasvattajan on oltava aloitteellinen ja vastavuoroinen, jotta vanhempia kutsutaan päiväkodin osalliseksi. Esimerkiksi tiedotteet hoitoyksikön
toiminnasta ja retkistä yms. ovat päivähoidossa tavallisia ja se kertoo pitkälle kehittyneestä
”tiedottamisen kulttuurista”. Tiedottaminen on usein yksipuolista, mutta kasvatuskumppanuus haluaa myös vanhemman tiedottamiseen mukaan. Päivähoidon alkaessa järjestetään kasvattajan ja vanhemman välillä aloituskeskustelu, jossa halutaan tuoda esille molemminpuolista
tiedottamisen kulttuuria. Vanhempi voi myös olla aktiivinen esimerkiksi
vanhempaintoimikunnassa tai erilaisten tapahtumien järjestämisessä. (Kaskela & Kekkonen 2006, 26.) Organisointi ja molempia osapuolia miellyttävät tavat kasvatustehtävässä ovat tärkeitä, jotta kasvatuskumppanuus toimii. Kasvatuskumppanuuteen kuuluu myös
kasvatuskeskusteluja muiden vanhempien ja henkilökunnan kanssa sekä vanhempien yhteistyö keskenään ja sen edistäminen. (Vasu 2005, 31.)
Kasvatuskumppanuus alkaa mielellään jo ennen päiväkodin aloitusta tapaamisesta, jossa tutustutaan perheeseen esimerkiksi heidän kotonaan. Vanhemmille annetaan tilaa kertoa muun muassa heidän odotuksistaan ja mahdollisista toiveistaan ja peloistaan. Työntekijä on vastuussa kasvatuskumppanuuden luomisessa ja tutustumisessa lapseen ja perheeseen. Aloituskeskustelu toteutetaan joko tulevan omahoitajan kanssa yksin tai mukana voi olla esimerkiksi päiväkodin johtaja. Aloituskeskustelussa on tärkeää noudattaa kasvatuskumppanuuden periaatteita, jossa perhettä kuunnellaan, kunnioitetaan sekä rakennetaan luottamusta ja dialogia. Kuulluksi
tuleminen on vanhemmille tärkeää, jotta voidaan rakentaa luottamuksellista suhdetta. Työntekijä voi käyttää tutustumiskäynnin apuna ja työvälineenä erillistä lomaketta, joka on kehitetty
kasvatuskumppanuuskoulutuksessa. (Kaskela & Kekkonen 2006, 41-42.)
Keskinäinen luottamus, tasavertaisuus ja toisten kunnioittaminen ovat edellytyksiä
kasvatuskumppanuuteen (Vasu 2005, 31). Toistensa kunnioituksella henkilöstö ja vanhemmat antavat toistensa kokemuksille ja mielipiteille tilaa (Vasu 2005, 17). Periaatteet, jotka ohjaavat kasvatuskumppanuutta ovat dialogisuus, luottamus, kunnioitus ja kuuleminen. Työntekijällä on
oltava tietoinen valinta kasvatuskumppanuuteen ja tällöin se myös syvenee vuoropuhelussa vähitellen. (Kaskela & Kekkonen 2006, 5.)
Kuuleminen ja kuulluksi tuleminen vaativat läsnäoloa (Kaskela & Kekkonen 2006, 32).
Kunnioitus merkitsee toisen ihmisen hyväksymistä, arvostamista ja kuuntelemista. Se voi olla vaikeaa, kun kohtaa erilaisia arvoja ja perhekulttuureja, jotka eivät ole itselle tuttuja. (Kaskela &
Kekkonen 2006, 34.) Luottamus rakentuu ajan ja vuoropuhelun kautta. Lapsen hyvä ja
turvallinen hoito herättävät useissa vanhemmissa luottamusta. Aiemmat muistot ja kokemukset saattavat vaikuttaa luottamuksen syntymiseen. Kasvatuskumppanuuden vuoropuhelussa on tärkeää luoda vanhempien ja työntekijöiden välille luottamuksellinen ilmapiiri. (Kaskela &
Kekkonen 2006, 36-37.) Dialoginen vuoropuhelu vaatii tasa-arvoista keskustelua, jossa läsnä ovat sekä kuuleminen että kunnioitus. Dialogi vaatii yhteistoimintaa ja hyvää
keskusteluilmapiiriä. (Kaskela & Kekkonen 2006, 38.)
Luottamus ja kunnioitus toisiaan kohtaan ovat tärkeitä kasvatuskumppanuudessa. Luottamus toisiaan kohtaan auttaa vanhempia ja henkilöstöä ottamaan puheeksi myös lapsen erityiset tuen tarpeet ja vakavammat ongelmat. Ristiriitatilanteet, joissa henkilöstön ja vanhempien mielipiteet eroavat toisistaan, tarvitsee ennen kaikkea luottamusta molempien osapuolten välille. (Kaskela &
Kekkonen 2006, 21.)
Mikäli lapsella ilmenee tuen tarvetta esimerkiksi kehityksessä, oppimisessa tai kasvussa, on kasvatuskumppanuuden tavoitteena tunnistaa tällaiset mahdollisimman herkästi ja varhain.
Tällöin voidaan luoda myös toimintastrategia lapsen tukemiseen yhdessä vanhempien ja henkilökunnan kanssa. Toiminnan järjestämisessä pyritään ottamaan lapsen yksilöllisyys ja vanhempien näkemykset huomioon ja jokaiselle lapselle tehdään oma
varhaiskasvatussuunnitelma (Vasu 2005, 32). Jokaiselle päivähoidossa olevalle lapselle laaditaan varhaiskasvatussuunnitelma, jonka yhteistyössä ja suunnitelman toteutumisessa auttavat lapsen vanhemmat (Varhaiskasvatus tietoa pienten lasten vanhemmille 2016).
Kun vanhempi tuo ja hakee lasta päivittäin päivähoidosta, vahvistavat kohtaamiset
kasvatuskumppanuutta. Tällöin myös vaikeat ja erityiset asiat on helpompaa ottaa puheeksi, kun kohtaaminen on päivittäistä. Laajemmat keskustelut lapsesta järjestetään sovituissa tapaamisissa, esimerkiksi varhaiskasvatussuunnitelmassa ja hoito- ja kasvatuskeskusteluissa. (Kaskela &
Kekkonen 2006, 44-47.) Päivähoidon ja kodin välinen yhteistyö syvenee
kasvatuskumppanuuden myötä. Perheellä on tällöin myös monipuolisempi rooli lapsen varhaiskasvatuksessa. Kun hoitaja jakaa arkisesti ja kunnioittavasti perheelle tietoa omasta lapsesta, tuo se vanhemmallekin tunteen että häntä arvostetaan lapsen vanhempana. On tärkeää, että hoitaja osaa välittää tiedon vanhemmille ammatillisesti. (Kaskela & Kekkonen 2006, 18-20.)
Kasvatuskumppanuuden syntymiseen saattavat vaikuttaa monenlaiset tekijät. Esimerkiksi keskustelijoiden aiemmat kokemukset ja ennakkoluulot saattavat muokata keskusteluilmapiiriä.
(Kaskela & Kekkonen 2006, 28-29.) Vuorovaikutus saattaa keskittyä avoimiin ja helposti lähestyttäviin, rohkeisiin vanhempiin. Vähäsanaisemman vanhemman kanssa keskustelut saattavat olla harvinaisia ja lyhyitä. (Munter 2001, 49.)
Ongelmalähtöisyyden sijasta kasvatuskumppanuudessa keskitytään ratkaisukeskeisyyteen.
Työotteen vanhempiin on oltava työntekijällä arvostava ja myönteinen. Työntekijän asiantuntemus tuo kumppanuuteen taitoa ja ymmärrystä. (Kaskela & Kekkonen 2006, 19.) Vanhemmat ovat saaneet tukea kasvatustehtävälleen, kun päivähoitopalveluja on saanut käyttää perheen arvioiman tarpeen mukaan, subjektiivisen oikeuden sen salliessa. Kun vanhemmat ovat saaneet mahdollisuuden kasvatusvastuun jakamiselle päivähoidon kanssa, on se luonut tilaa ja tarvetta kasvatuskumppanuudelle. (Kaskela & Kekkonen 2006, 20.) Nähtäväksi jää, miten subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen 1.8.2016 alkaen vaikuttaa tulevaisuudessa kasvatuskumppanuuteen.