Katja: Mitä siun mielest on kansalaiskasvatus koulussa?
Anne: Nii, haiskahtaa joltain yhteiskuntaopilta, semmoselta, tuos muuten vilahti äsken [nimi] joka on meiän historian ja yhteiskuntaopin opettaja – – Jos sä halusit siltä jotain kysyy niin mä voin huikata – – No vähän siis kansalaistaito, semmost, yhteiskuntaopilta, vähän tuntuu ja politiikalta ja semmosilta asioilta joitten avulla
114
yritetään opetella yhteiskunnan jäseneks, yhteiskunnan sääntöjen opiskelua ehkä, ja toimintaperiaatteiden opiskelua ehkä.
Marjo: No kyl se on varmaan niinku mitä me tehdään päivittäin, et yritetään kasvattaa näist semmosii suht koht asiallisii yhteiskunnan jäseniä.
Kansalaiskasvatuksen käsitteeseen voidaan suhtautua kahdella tapaa, kuten yllä olevista katkelmista käy ilmi. Anne viittaa lähinnä yhteiskuntaoppiin, mikä on ilmeisen yleinen suhtautuminen kansalaiskasvatukseen (esim. Syrjäläinen ym. 2006a: 166–167). Suutarisen (2006: 4) väite, että suomalainen koulu siirtyi 2000-luvulle ”kansalaiskasvatuksen autiomaana” viittaa muun muassa yhteiskunnallisen opetuksen vähäisyyteen. 2000-luvulla yhteiskuntaopin painoarvoa ja tuntimäärää on lisätty, mutta kansalaiskasvatuksen mieltäminen vain yhteiskuntaoppiin kuuluvaksi viittaa silti melko vähäiseen kansalaiskasvatukseen. Eikö kansalaiskasvatus kuulu maantieteen opettajalle? Anne kuitenkin mainitsee politiikan ja yhteiskunnan toimintaperiaatteiden opettelun sekä yhteiskunnan jäseneksi opettelemisen, jotka voidaan määritellä myös maantieteen opetukseen kuuluviksi. Vaikka Annen kommentti
”haiskahtaa joltain” vihjaa ehkä hieman negatiivisesta suhtautumisesta kansalaiskasvatuksen käsitteeseen tai itse asiaan, tavoittaa Anne myös aktiivisen kansalaisuuden kannalta jotain olennaista: kansalaiskasvatukseen liittyy politiikka.
Marjon mukaan kansalaiskasvatus on jotain, mitä maantieteenkin opettaja tekee päivittäin työssään. Kansalaiskasvatus on läsnä kaikessa kasvatuksessa koulussa. Marjon esittämää ajatusta voidaan perustella sillä, että perusopetuksen olennainen tehtävä on kasvattaa oppilaista hyviä yhteiskunnan jäseniä. Vaikkei koululla ole monopolia kasvatukseen, osallistuu koulu lasten ja nuorten muokkaamiseen kansalaisiksi ja tarjoaa kuvan yhteiskunnasta, jonka jäseniä oppilaat ovat. Koulu kasvattaa kansalaisuuteen muutenkin kuin yhteiskuntaopin opetuksella: koulu elämänpuitteena jäsentää koko lapsuus- ja nuoruusikää;
koulu kokoaa yhteen eritaustaisia lapsia ja nuoria; lasten ja nuorten yhteiskunnallinen elämä tapahtuu pitkälti koulussa; koulu on nuorisokulttuurin tuottamisen ja välittämisen keskeinen foorumi ja opettajat ovat malleja aikuisista kansalaisista. (Nuutinen 2000: 138–139).
Opettajat ovat yhtä mieltä siitä, että kansalaiskasvatus on yhteiskunnan jäseneksi kasvattamista, vaikka tuo yhteiskunnan jäseneksi kasvaminen ja ”kunnon kansalaisuus”
saavatkin hieman erilaisia sisältöjä. Tiivistäen voidaan sanoa, että opettajien kansalaiskasvatuksen määrittelyissä korostuvat yhteiskunnan sääntöjen, tapojen sekä erilaisten peruselämäntaitojen ja käytännön asioiden hoitamisen opettelu. Kuvaan 9 on koottu
opettajien mainitsemia kansalaistaitoja, ja listaus kuvastaa myös opettajien käsitystä koulun kansalaiskasvatuksesta.
Kansalaistaitoja
lakitieto, perusteet oikeasta ja väärästä hyvät tavat
äänestämiskäytänteet
uutisten seuraaminen, tiedonhaku ja sen soveltaminen käytännössä, mediakriittisyys rahankäyttö, laskujen maksaminen, veroilmoituksen täyttäminen
työnteko
asunnon hankkiminen ensiaputaito
hygieniasta huolehtiminen, lakanoiden vaihto säännöllisesti
terveydestä huolehtiminen, säännöllinen syöminen, riittävä nukkuminen
oman kehonsa tunteminen, sukupuolitaudit ja seksuaalisuus, hoitoon hakeutuminen tarvittaessa ympäristöasioiden tietäminen ja ymmärtäminen
jätteiden lajittelu yhteisvastuullisuus
toisten huomioon ottaminen
pehmeämpien arvojen puolesta toimiminen, heikompien (ml. luonto) huomioiminen Kuva 9. Opettajien mainitsemia kansalaistaitoja
Yhteiskunnan sääntöjen opetteluun liittyy esimerkiksi Kallen näkemys siitä, että oppilaille opetetaan ”mikä on oikein ja väärin”. Kallen mielestä raja oikean ja väärän välillä on hämärtymässä nykymaailmassa ja ”mistään ei oikeen sanota et se on oikein tai väärin, vaan se voi olla oikein tai väärin”, vaikka selkeät rajat ja oikea ja väärä olisivat hänen mukaansa tärkeitä murrosikäiselle. Kalle myös sanoo, ettei kannata perustella asioita liikaa, koska oppilaat menevät entistä enemmän sekaisin.
Kirsi ja Marjo suhtautuvat asiaan hieman joustavammin, vaikka korostavatkin lakien ja tiettyjen perussääntöjen noudattamista ja niiden merkityksen ymmärtämistä. Kirsin mielestä oppilaiden on hyvä tottua erilaisiin aikuisiin, ja sen myötä erilaisiin sääntöihin. Oppilaat tajuavat hyvin, että eri paikoissa tai tilanteissa voi olla myös erilaiset säännöt. Marjo painottaa sitä, ettei sääntöjä saa ruveta noudattamaan orjallisesti tai elää vanhempien toiveiden tai valmiiden mallien mukaan. Jokaisen tulee löytää oma onnellisuutensa, sellainen ”joka ostaa Espoosta omakotitalon ja kultasen noutajan ja sil on kaks lasta ja Audi pihas” on vain yksi malli kunnon kansalaisesta. Jokaisen tulee seurata omaa järkeään.
116
Iiris antaa esimerkin kansalaiskasvatukseen kuuluvista tavoista:
– – myöskin tämmöset tavat, mitä meidän yhteisössä on tapana tehdä. Et siitähän se tulee se pipa päästä pois, vaikka se varmaan pikku hiljaa romahtaa kyllä. Vaikka kyllähän meillä on ollu tapana, et jos mennään esimerkiks johonkin haastatteluun tai johonkin hakeen työpaikkaa tai jonkun johtajan puheille, niin otetaan lakki pois päästä ja takki pois päältä. Niin jotain tämmösiä niinku, et minkä leiman antaa sitten.
Opettajat luettelevat pitkiä listoja sääntöjään, ja usein säännöt liittyvät hyvien tapojen opetteluun. Puheenvuoro pyydetään viittaamalla, vain yksi puhuu kerrallaan, ”ehdottomasti ei yhtään purkkaa eikä yhtään pipoa” (Hanna) ja ”ei mitää et anna mulle sakset vaan voisitko antaa mulle sakset” (Marjo). Hyvillä käytöstavoilla on merkitystä paitsi koulutyön sujumisen kannalta, niiden iskostaminen ”selkäytimiin” valmentaa oppilaita myös tulevaisuuden kansalaisuuteen: työhaastatteluun, ison firman myyntineuvotteluihin ja linnanjuhliin.
Opettajien määritelmissä kansalaiskasvatus on myös konkreettista ja käytäntöön liittyvää, omien asioiden hoitamaan opettelemista, kuten Kirsi sanoo. Näitä käytännön asioita ja peruselämäntaitoja opettajat luettelevat lukuisia (ks. kuva 9) ja taustalla vaikuttavat varmasti myös opettajien opettamat aineet: kaupalliset aineet, terveystieto, biologia ja maantiede.
Kansalaiskasvatuksen konkreettisuus ja elämänläheisyys on toki tärkeää (esim. rahan käyttö, ensiaputaito, terveydestä huolehtiminen), mutta toisaalta kansalaiskasvatus saa myös hieman moralistisia sävyjä: ”et laskut pitää maksaa, veroilmoitus täytyy täyttää ja töiskin täytyis niinku käydä” (Marjo).
Erityisesti Hanna ja Kirsi korostavat ympäristöasioita kansalaistaitona. Hanna määrittelee koko Ympäristö-kurssinsa kansalaiskasvatukseksi. Kirsin mukaan ympäristöasioista tulee tietää, vaikka yksinkertaisella tavalla: mistä mikäkin johtuu, mitä haittaa jokin asia aiheuttaa ja miten se vaikuttaa ihmisten elämään. Opettajat tuovat esiin myös eettisyyteen liittyviä kansalaistaitoja: yhteisvastuullisuus, pehmeämpien arvojen puolesta toimiminen ja heikompien – mukaan lukien luonnon – huomiointi. Nämä eivät kuitenkaan saa niin suurta roolia kansalaiskasvatuksen määrittelyissä kuin säännöt, tavat ja käytännön asioiden hoitaminen.
Opettajien kansalaiskasvatuksen tavoitteista voidaan hahmottaa jonkinlaista kunnon kansalaisuuden ideaalia: kunnon kansalainen pitää huolen terveydestään, hygieniastaan ja rahoistaan, osallistuu työntekoon ja osaa täyttää veroilmoituksen, seuraa uutisia ja käyttää ääntään vaaleissa, tuntee ympäristöasioita, noudattaa käytöstapoja, tottelee lakia sekä toimii niin kuin meidän yhteiskunnassamme on tapana. Onko tällainen kunnon kansalainen
sopeutuva alamaiskansalainen vai aktiivinen, asioita parantamaan pyrkivä? Ainakin opetussuunnitelman aihekokonaisuuksiin kirjattu omatoiminen, aloitteellinen, päämäärätietoinen, yhteistyökykyinen, osallistuva, aktiivinen ja kestävään elämäntapaan sitoutunut; yritteliäästi, aloitteellisesti, innovatiivisesti, pitkäjänteisesti, rakentavasti ja tarkoituksenmukaisella tavalla toimiva ”kunnon aktiivinen kansalainen” kuulostaa joltakin muulta.
Yläkouluja etnografisestikin tutkineet Gordon ja Lahelma (Gordon & Lahelma 1998; myös Gordon ym. 2000) ovat sitä mieltä, ettei kouluissa korostunut ”aktiivisiksi, kriittisiksi ja vastuuntuntoisiksi kansalaisyhteiskunnan jäseniksi” kasvattaminen. Sen sijaan kansalaiseksi kasvattaminen tapahtui implisiittisesti ”ammattitaitoisen oppilaan” rakentamisessa. Oppilaan ammattitaitoihin kuuluu heidän mukaansa enemmän annettujen ohjeiden ja sääntöjen noudattamista kuin itsenäisten valintojen tekemistä, ja tähän järjestykseen asettumiseen ja hyvin tapojen oppimiseen käytetään runsaasti aikaa. Vaikka haastattelemani opettajat määrittelevät kansalaiskasvatusta myös koulun ulkopuolella tarvittavien elämäntaitojen kautta, saa koulussa noudatettavien sääntöjen ja tapojen huomioiminen suuren roolin.
Opettajien näkemyksen mukaan on olemassa yhteiskunnassa vallitsevia sääntöjä ja tapoja, jotka tulee siirtää uusille yhteiskunnan jäsenille, nuoria kasvatetaan toimimaan ”tässä yhteiskunnassa”. Kalle antaa uusille sukupolville myös mahdollisuuden muuttaa yhteiskuntaa, mutta hänen mielestään se tuntuu muuttuvan vain vähän sukupolvessa. Vallitsemaan yhteiskuntaan sopeutuminen korostuu erityisesti Annen sanoessa, että hyvä yhteiskunnan jäsen ja kansalainen sopeutuu kulloinkin yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin ja normeihin.
Anne kuitenkin itse toteaa, että sopeutuminen voi olla yhä vaikeampaa, ja vallitsevat arvot ja mentaliteetti, että vain vahvat pärjäävät, eivät Annen mielestä ole ”niitä suotavia ja parhaita”.
Koulun tehtävä on silti ”yrittää näitä sopeuttaa ja kasvattaa siihen mitä tuleman pitää”.
Haastattelemistani opettajista vain Kirsi mainitsee kansalaiskasvatukseen kuuluvaksi myös vaikuttamaan opettamisen, mutta hänkin korostaa enemmän käytännön asioiden hoitamista.
Kirsi on myös ainoa, jonka kunnon kansalaisen määritelmä sisältää edes vähän oppilaan kriittistä ajattelua:
Katja: Minkälainen on sun mielestä semmonen hyvä ja kunnon kansalainen?
Kirsi: (nauraa) Semmonen vähän panee hanttiin ja kyseenalaistaa näitä sääntöjä, ei millään lailla kauheen tottelevainen (nauraa)
Katja: Eli oppilas joka ei tee läksyjä on kunnon kansalainen?
Kirsi: Ei, sillon se tekee itselleen hallaa, niin
118 Katja: Niin et se ei oo tottelemattomuutta?
Kirsi: Ei, sehän on tyhmyyttä, näin, eihän se, mut sitten voi miettiä, semmonen oppilas, joka pohtii, et tämä asia on ihan turhaa opetella esimerkiks ulkoa niin sillonhan se lähtee miettimään. Tai että kuuluuko, se että ne kyseenalaistaa et mitä mä tällä tiedolla teen niin se on mun mielestä hyvä vanha kysymys, joka on ihan
asiallinen. – –
Kirsin vastauksen pohjalta on mielenkiintoista pohtia, milloin nuoren tottelemattomuus on aikuisen näkökulmasta tyhmyyttä ja milloin kunnon kansalaisuutta. Kunnon kansalainen pohtii, selvittää, kyseenalaistaa – ajattelee kriittisesti – ja tarvittaessa ”panee hanttiinkin”, mutta vain sovituissa rajoissa. Esimerkiksi koulussa oppilaan ja opettajan väliseen sopimukseen kuuluu, että opettaja antaa läksyjä ja oppilas tekee ne, ja oppilas ei voi juurikaan kyseenalaistaa opettajan valtaa – paitsi jos opettaja antaa tyhmiä läksyjä. Jos sama siirretään yhteiskuntaan, tarkoittaako se sitä, että kansalaisten tulee totella päättäjiä ja luottaa asiantuntijoihin? Niin kauan kuin he eivät tee tyhmiä päätöksiä? Yllä olevan esimerkin suhteen voi tosin pohtia, puhuuko Kirsi sittenkin kunnon oppilaasta kunnon kansalaisen sijaan. Onko käsitteillä eroa?