Oppilaan persoonallisuuden kokonaisvaltainen kehittyminen sisältyy muodossa tai toisessa toden-näköisesti jokaisen suomalaisen peruskoulun opetussuunnitelmaan ja sitä voidaan siksi pitää myös aina kin yleissivistävän lukiokoulutuksen keskeisenä tehtävänä. Oppilaan minäkäsitys on eräänä persoonal-lisuuden tutkittavissa olevana ilmentymänä mielenkiintoinen kohde arvioitaessa koulun kasvatuksellis-ten tavoitteiden toteutumista.
Ihminen on itseohjautuva ja hänen käsityksensä itsestään toimii perustana toiminnan ohjaamisessa ja säätelyssä. Kehityksensä aikana yksilö muodostaa jatkuvasti vaikutelmia itsestään ja todellisuudesta, jossa elää. Nämä vaikutelmat yksilö muokkaa, järjestelee, arvioi ja tallentaa muistiinsa. Näin syntyy eriytyvä ja täsmentyvä itseä koskeva käsitysjärjestelmä. Yhdessä nämä käsitykset muodostavat henk-ilön minäkäsityksen (kts. esim. Scheinin, 1990, s. 81-90 tai Salmivalli, 1997). Shavelson, Marsh ja muut ovat osoittaneet, että minäkäsitys rakentuu sekä hierarkkisesti ylemmän tason yleistyneistä käsit-ysjärjestelmistä että osa-aluekohtaisista spesifeistä näkemyksistä (Shavelson ja Bolus, 1982; Marsh, 1990a, 1993; Byrne ja Worth Gavin, 1996).
Koulutuksen tavoitteiden toteutumisen kannalta erityisen kiinnostavia minäkäsityksen alueita ovat ne käsitykset, joita oppilaalla on itsestään ajattelijana, ne käsitykset, jotka liittyvät koulun ja myöhemien opintojen kannalta keskeisen oppiaineksen hallintaan, sekä hyvinvoinnin kannalta tärkeät sosiaalisuutta ja affektiivista puolta koskevat käsitykset.
Perinteisesti minäkäsityksen ja koulumenestyksen välistä yhteyttä ei ole pidetty kovin voimakkaana (Burns, 1982, s. 201-227 sekä Hansford ja Hattie, 1982). On kuitenkin osoitettu, että oppilaiden käsi-tykset omasta osaamisestaan eri aineissa ovat vahvasti yhteydessä heidän koulumenestykseensä
4
sissä oppiaineissa (Marsh, 1990b, 1992 ja Scheinin, 1999). Nämä käsitykset eriytyvät selvästi aihealueen mukaan. Esimerkiksi äidinkielessä ja matematiikassa oppilaiden oppiainekohtaisilla minäkäsityksillä on keskenään vain vähäinen korrelaatio, vaikka vastaavien arvosanojen välillä val-litsee vahva yhteys.
Voimakkaat yhteydet antavat viitteitä siitä, että minäkäsitys todella muodostuu kokemusten perus-teella ja että se vaikuttaa ohjaavasti tulevaan toimintaan. Syiden ja vaikutusten selvittäminen on aluillaan, mutta esim. Marshin (1990c ja Marsh & Köller, 1999) raportoimien seurantatutkimusten perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että edellisen kouluvuoden kokemukset vaikuttavat käsitysjärjest-elmän muotoutumiseen, mikä puolestaan vaikuttaa myöhempään koulumenestykseen. Lisäksi luon-nollisesti edellisen vuoden taidot ovat yhteydessä myöhempään menestymiseen. Erityisen tärkeäksi kouluosaamiseen liittyvän minäkäsityksen tekee se, että oppilaat tekevät koulutustaan koskevia suuntautumispäätöksiä ja uravalintoja niiden perusteella.
Itsetunto
Myönteinen suhtautuminen itseen on olennainen osa henkistä hyvinvointia. Synteesinä aikaisem-masta tutkimuksesta Kling kumppaneineen (Kling & al., 1999) esittää korrelatiivisten ja päiväkirja-tutkimusten perusteella, että (vahva) itsetunto liittyy myönteiseen tunne-elämään ja vähäiseen depressiivisyyteen, ja pitkittäistutkimusten perusteella, että vaikeita elämäntilanteita edeltävä vahva itsetunto suojaa kolhujen vaikutuksilta ja auttaa selviämään eteenpäin.
Henkilön itseään, olemistaan ja toimintaansa koskevien arvioiden ja arvotusten synteesinä syntyy yksilönkehityksen myötä yleistyneempi kokemus itsestä toimijana. Kokemus liittyy oman arvon mieltämiseen ja siihen, miten tyytyväinen henkilö on itseensä. Sitä on vaihtelevasti kutsuttu mm.
"yleiseksi minäkäsitykseksi", "globaaliksi itsearvostukseksi" ja itsetunnoksi (Scheinin, 1990).
Lisäksi itsetuntoa vastaavat sanat eri kielissä herättävät hieman erilaisia assosiaatioita. Esim. ruotsin självkänsla ja suomen itsetunto viittaavat väljemmin itseä koskeviin tunteisiin ja tuntemuksiin, kun taas englannin self-esteem on käännettävissä itsearvostukseksi (ruotsiksi sjävuppskattning). Itsear-vostus viittaa itsetuntoa kapeammin oman arvon kokemiseen. Sanakirjojen määritelmissä esiintyy näistä seikoista johtuen mm. tyytyväisyys itseen, itseluottamus, itsekunnioitus, itsearvostus, omanarvontunto, itsevarmuus, mutta myös itserakkaus, ylpeys ja turhamaisuus. Usein onkin tapana täsmentää onko kyseessä myönteinen, vahva tai terve itsetunto. Vastaavasti puhutaan heikosta itse-tunnosta.
Joka tapauksessa aihealuetta on pitkään pidetty tärkeänä ja niinpä tyypillisesti itsetunto, omanar-vontunto, itsearvostus, tyytyväisyys itseen, käsitys omasta kompetenssista tai muut vastaavat käsit-teet ovat joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti löytäneet tiensä useimpiin persoonallisuutta, iden-titeettiä, minää tai minäkäsitystä koskeviin teorioihin.
Jo alan klassikko William James (1908, s. 187-189) painotti itsearvostuksen (self-esteem) merkit-ystä. Hänen mukaansa "henkilön minätunne/itsetunto (self-feeling) riippuu tässä maailmassa täysin siitä, minkälaiseen omaan olemiseen ja tekemiseen me panostamme." Hänen mukaansa itsearvostus syntyisi koetun todellisuutemme suhteesta oletettuihin mahdollisuuksiimme. Henkilön käsitys ja
kokemus itsestään toimijana, eli kompetenssin kokemus on kuitenkin Harterin (1985, s. 113) mukaan keskeinen, mutta ei läheskään ainoa osa yleistä omanarvontuntoa (sense of global self-worth). Jopa sellainen ihminen, joka on ja kokee olevansa täysin voimaton ohjaamaan omaa elämäänsä, voi periaatteessa kokea olevansa arvokas sellaisenaan. Toisaalta voi olla, että erin-omaisen hyvin menestyvä henkilö ei koskaan koe samaa varmuutta, eikä siten saa rauhaa ja tyyty-väisyyttä saavutetusta. Oman perusarvon ja merkityksellisyyden kokemus ei siis synny saavutuk-sista. Pikemminkin tämän kokemuksen perusta luodaan jo lapsuuden ensimmäisinä vuosina sen pohjalta, minkälainen suhde lapsen ja tämän huoltajien välille syntyy (Mahler 1984, Vuorinen 1979).
Myöhemmät kokemukset kuitenkin ohjaavat ja sävyttävät itsetuntoa. Antonovskyn (1987, s. 22-23) mukaan omat tunteet, henkilökohtaiset interpersoonalliset suhteet (konfliktit ja eristyneisyys) ja oma toiminta (työ, koulunkäynti) ovat tekijöitä, joita ei voi sulkea tärkeäksi koettavien asioiden ulko-puolelle. Niiden merkityksen julkinen kieltäminen voi toimia oman persoonan puolustuskeinona, mutta todellisuudessa nämä tekijät ovat kuitenkin liian keskeisiä ollakseen vaikuttamatta yksilön itsetuntoon. Jopa henkilöllä, jolla oma tärkeäksi koettu alue on hyvin suppea, voi olla vahva ja terve itsetunto jos hän kokee tyydyttävästi hallitsevansa näihin alueisiin liittyvät elämäntilanteensa.
Henkilön itsetunto liittyy siis vahvasti hänen minäkäsitykseensä. Siinä missä minäkäsitys pelkiste-tyimmillään vastaa kysymyksiin siitä minkälainen olen (koettuna tosiasiana), on itsetunto hahmotet-tavissa siinä, miten henkilö suhtautuu itseensä, miten hän arvostaa itseään. Itsetunto voidaan määritellä yleistyneeksi käsitykseksi omasta arvosta (Scheinin, 1990, s. 90-91; Harter, 1993, s. 88;
myös Salmivalli, 1997). Itsetuntoa sävyttävät ja muovaavat yksilönkehityksellisesti varhaiset koke-mukset erityisesti suhteesta vanhempiin. Ulkoisten tekijöiden lisäksi esim. muutokset hormonitasa-painossa voivat vaikuttaa yksilön käyttäytymiseen ja kokemiseen joko tilapäisesti tai pysyvämmin.
Yksilöt voivat siis olla synnynnäisesti erilaisia kokijoita tai myöhemmin kehittyä sellaisiksi vuoro-vaikutuksessa ympäristönsä kanssa.
Vaikka itsetunto saa vaikutteita minäkäsityksestä, se on suhteellisen pysyvä ydin myöhemmälle kokemiselle ja viitekehys kokemuksille. Se on keskeinen tekijä toiminnan itsesäätelyssä. Itsetunnon rakentuminen sävyttyy varhaislapsuuden kokemuksista ja lapsen suhteesta huoltajiinsa (aiheesta enemmän Mahler & al., 1984; Schalin, 1986 ja Vuorinen, 1997). Itsetunto muodostaa jo nuorilla koululaisilla persoonallisuuden perustan tai syvärakenteen. Onkin syytä olettaa, ettei itsetunto muutu kovin herkästi erilaisten tilannekohtaisten tekijöiden vaikutuksesta, sillä nopeat muutokset olisivat identiteetin ylläpitämisen kannalta raskaita. Koulun mahdollisuudet vaikuttaa oppilaiden itsetuntoon ovat siis rajalliset. Tästä ja käsitteellisistä epäselvyyksistä huolimatta itsetunnolla tarkoitetaan kes-keistä persoonallisuuden osatekijää ja sitä voidaan pitää eräänä olennaisena koulutuksen tulosindikaattorina. Kyse ei ole siitä, että koulun pitäisi korvata tai korjata kaikki kotona tai kodin ulkopuolella oppilaalle sattunut. Kyse on enemmänkin siitä, miten oppilaat koulutuksen myötä oppi-vat tulemaan toimeen itsensä kanssa.