Hoppen & Schmitzin (2009, 258–259) mukaan julkisesta omistuksesta puhutaan silloin, kun julkinen valta omistaa tai hallinnoi varallisuutta, toimialaa tai yritystä valtakunnalli-sella, alueellisella tai paikallisella tasolla. Julkinen sektori päättää julkisen omistuksen alai-suudessa olevan omistuskohteen kehittämisestä ja siihen liittyvistä toimenpiteistä. Julki-sella sektorilla on mahdollisuus käyttää veto-oikeuttaan sekä julkinen sektori päättää esi-merkiksi yrityksen innovoinnista ja sen aktiivisuudesta. Yksityisen omistuksen omaavissa yrityksissä yrityksen johto taas vastaa yrityksen kehittämisestä ja yrityksen johto vastaa myös yritystä koskevasta päätöksenteosta (Hoppe & Schmitz 2009, 258–259.)
Julkisen vallan omistuksella ja markkinoilla mukana ololla on pitkä historia (Meg-ginson & Netter 2001, 321–322). Robert Sobelin (1999) mukaan jo Antiikin Kreikan aikana julkinen sektori omisti maata, metsää ja kaivoksia, mutta se teetti siihen liittyvät työt yh-teistyössä yksityisten henkilöiden sekä yritysten kanssa. Lähi-idässä julkinen omistajuus tarkoitti esimerkiksi erilaisten metallien sekä myllyjen tuotannosta vastaamista sekä nii-den omistamista. Lisäksi esimerkiksi Kiinassa Jin-dynastian aikana julkisella sektorilla oli monopoli suolan sekä raudan tuotantoon. Julkinen omistajuus oli merkittävässä asemassa myös Antiikin Rooman aikana (Sobel 1999). Rondinelli & Icano (1996) toteavat, että vasta länsimaiset teollisen vallankumouksen myötä kehittyneet kansantaloudet sekä kolonisaa-tio alkoivat korostaa yksityisen omistajuuden merkitystä, mikä vähensi julkisen vallan in-terventiota markkinoille (Rondinelli & Icano 1996).
Joseph Stiglitz (2000, 4 -5) määrittelee sekatalouden sellaiseksi taloudeksi, jossa on sekä yksityistä että julkista omistusta. Jotkut yritykset on omistettu julkisen sektorin toi-mesta toiset yritykset taas yksityisen omistajien. Yksityisellä omistajuudella tarkoitetaan sellaista omistusta, jossa julkinen sektori ja julkiset instituutiot eivät ole mukana. Yksityi-sellä omistajalla tarkoitetaan erilaisia instituutioita kuten pankkeja, vakuutuslaitoksia ja muita yrityksiä sekä yksityisiä sijoittajia, jotka ovat esimerkiksi ostaneet julkisessa pörssis-sä kaupankäynnin kohteena olevien yritysten osakkeita. Sekataloudessa julkinen valta voi vaikuttaa yksityisten yritysten toimintaympäristöön sekä toimintaan muun muassa lain-säädäntövaltansa ja verotusoikeutensa kautta. Pääosin kaikki länsimaat ovat sekatalouksia, sillä julkisella sektorilla on länsimaissa merkittävä rooli yritysten omistajana erityisesti niillä aloilla, jossa julkisella sektorilla on vahva intressi toimia (Stiglitz 2000, 4-5). Stiglitz (2000, 4) jatkaa, että talousjärjestelmät voidaan määritellä julkisen sektorin harjoittaman omistusperiaatteiden mukaisesti. Hoppen (2013, 33–47) mukaan sosialistissa
talousjärjes-telmissä julkinen sektori omistaa lähes kaiken omaisuuden ja julkinen sektori määrittää myös omaisuuden jaosta sekä sen periaatteista. Kapitalistisissa talousjärjestelmissä taas markkinat määrittävät omaisuuden jaosta ja omistuksesta. Kapitalistissa talousjärjestel-missä julkisella sektorilla on minimalistinen rooli yritysten omistajana. Julkisen sektorin tulisi olla minimalistisesti mukana markkinoilla, jotta se vaikuttaisi mahdollisimman vä-hän markkinoiden toimintaan (Hoppe 2013, 33–45). Friedmanin mukaan kapitalistinen ta-lousjärjestelmällä on keskeinen rooli markkinoiden tehokkaalle toiminnalle sekä poliitti-selle vapaudelle (Friedman 1962, 16–17). Stiglitz (2000, 6-13) määrittelee myös siirtymäta-loudet. Stiglitz (2000) mukaan siirtymätaloudet ovat sellaisia kansantalouksia, jotka ovat syystä tai toisesta luopuneet julkisen vallan keskusjohtoisesta talousjärjestelmästä ja ovat täten siirtymässä enenevässä määrin markkinaehtoiseen talousjärjestelmään. Tällaisille ta-louksille on tyypillistä julkisen sektorin roolin pienentäminen yritysten omistajina sekä markkinoiden toiminnan määrittäjänä. Tällaiset taloudet ovat myös dereguloineet eli ke-ventäneet sääntelyä esimerkiksi purkamalla alalle tulon esteitä sekä eri toimialoja koskevia rajoituksia.
Kowalskin, Bügen, Sztajerowskan & Egelandin (2013, 6) mukaan on useita syitä sil-le, miksi julkisen vallan omistuksessa olevat yritykset laajentavat toimintaansa ulkomaille.
Julkisessa omistuksessa olevat yritykset haluavat kilpailla kansainvälisillä dynaamisilla markkinoilla, millä on vaikutusta muun muassa kansantalouksien väliseen kaupankäyn-tiin sekä vienkaupankäyn-tiin. Kowalski et al. (2013, 6-8) jatkaa, että useissa maissa julkisella sektorilla on intressi toimia yleensä ei-kaupallisilla ja julkisen sektorin näkökulmasta strategisesti tärkeillä aloilla kuten energia- sekä sotilasteollisuudessa. Kowalski et al. (2013, 6) jatkaa, että julkisella sektorilla on käytössään useita eri mekanismeja sekä toimenpiteitä julkisen omistuksen alla oleville yhtiöille asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi Kowalskin et al.
(2013) mukaan julkinen sektori voi pyrkiä saavuttamaan asetetut tavoitteet myöntämällä erilaisia etuja ja etuoikeuksia julkisissa omistuksissa oleville yhtiöille kuten erilaiset suorat tuet, löyhemmillä ehdoilla myönnetty rahoitus, julkisen sektorin myöntämät takuut, poik-keava sääntely sekä kilpailulainsäädännön soveltaminen ja löyhempi konkurssimenettely.
Friedman (1962, 31–33) toteaa, että tietyissä tapauksissa julkisen sektorin mukaan-tulo markkinoille sekä markkinoilla toimiminen on perusteltua. Erityisesti sellaiset ta-paukset, jossa tehokkaat markkinat edellyttävät yhtä yritystä tai tuottajaa, julkisella sekto-rilla on keskeinen rooli. Friedman (1962) käyttää esimerkkinä teknistä monopolia, mutta korostaa samalla, että tällaisia tapausten määrä tulisi olla minimissä, jotta markkinat vää-ristyisivät mahdollisimman vähän. Friedmanin (1962) mukaan tekninen monopoli ei syn-ny yksityisen monopolin, julkisen monopolin tai julkisen sektorin sääntelyn kautta, vaan markkinoiden tehokkuuden ja markkinoiden toiminnan perusteella. Julkisen sektorin omistuksesta puhuttaessa keskeisiksi käsitteiksi tulisi nostaa myös kansallistaminen sekä julkisen sektorin yritysomistuksen yksityistäminen, sillä niillä on merkittävä vaikutus sekä markkinoiden toiminnalle, että julkisen sektorin rooliin markkinoilla. Kansallistamisella tarkoitetaan yksityisen omaisuuden ottamista ”kansalliseen hallintaan” eli yritysten yksi-tyisomistajuus muutetaan julkiseksi omistukseksi. Kansallistamiseen ja siihen liittyviin toimenpiteisiin voivat vaikuttaa keskeisesti ideologiset -, poliittiset – sekä taloudelliset syyt. Kansallistamista voidaan perustella myös kansakunnan ja kansantalouden edun ta-voittelemisen näkökulmasta sekä kansallisen omistajuuden turvaamisella (Toninelli 2000, 3-10.)
Taloustieteen lähihistoria tuntee muutaman merkittävän kansallistoimenpiteen. Bo-livian presidentin Evo Morlaesin johdolla Bolivia kansallisti vuonna 2006 Boliviassa toimi-via öljy-yhtiöitä yksityisiltä ranskalaisilta-, argentiinalaisilta- sekä brasilialaisilta sijoittajil-ta voidakseen turvasijoittajil-ta Bolivian kansalliset intressit. Vuonna 2008 puhkesi maailmanlaajui-nen finanssikriisi (subrpime-kriisi), mikä pakotti Yhdysvallat kansallistamaan Yhdysval-tain rahoitusmarkkinoilla toimivia pankkeja sekä vakuutuslaitoksia. Kansallistamistoi-menpiteiden avulla Yhdysvaltojen hallinto sekä Yhdysvaltojen keskuspankki (FED) turva-sivat kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden toimintakyvyn sekä sijoittajien asteittaisen luottamuksen palautumisen. Useat merkittävät pankit sekä vakuutuslaitokset turvautui-vat julkisen sektorin apuun ja yrittivät sitä kautta pelastautua konkurssimenettelyltä (Chapter 11-menettely). Kansallistaminen ja yksityistäminen nähdään usein toisilleen vas-takkaisina menettelytapoina ja toimenpiteinä (Toninelli 2000, 32–35). Useilla mailla on ol-lut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana useita suuruusluokaltaan isoja ja kunnian-himoisia yksityistämisohjelmia (Claessens & Djankov 2000, 307–308).
Yksityistämisellä tarkoitetaan julkisen sektorin omistuksessa olevan yrityksen, liike-laitoksen, omistuksen sekä julkisen palvelun siirtämistä tai myymistä yksityisille yrityksil-le sekä omistajilyrityksil-le. Yksityistäessä omaisuuttaan julkisen sektori luopuu yrityksen ja muun liikelaitoksen omistuksesta kokonaan tai vähentää omistustaan merkittävästi. Yksityistä-minen voidaan perustella sekä taloudellisilla että poliittisilla syillä. Yleensä keskeiseksi syyksi kuitenkin nostetaan tehokkuusvaikutukset, sillä julkisen omistuksen yksityistämi-sellä on taipumus vähentää julkisen sektorin omistuksesta johtuvaa tehottomuutta (Arocena & Oliveros 2012, 457–458). Yksityistämisen puolesta esitetyt tehokkuusargumen-tit perustuvat usein uskomukselle, että yritys toimi tehokkaammin yksityisen omistuksen piirissä kuin julkisen omistuksen (Arocena & Oliveros 2012, 458–459). Boyckon, Shleiferin
& Vishnyn (1995, 309) mukaan erityisesti julkisessa omistuksessa olevien yritysten tehot-tomuus on johtanut siihen, miksi useat maat ovat alkaneet yksityistää omistustaan. Char-les Vuylsteken, Helen Nankanin, Rebecca Condoy-Seksen & Anne Ruiz Palmerin (1988, 2-10) mukaan yksityistämistoimenpiteitä on useita ja ne voivat poiketa merkittävästikin toi-sistaan. Julkisomisteisia yrityksiä voidaan esimeriksi listauttaa julkiseen pörssiin, jul-kisomisteisten yritysten osakkeita voidaan myydä suoraan tai epäsuoraan joko kokonaan tai osittain yksityisille sijoittajille. Yritysten rakenteiden ja organisaatioiden järjestely sekä omistuksen siirtäminen yrityksen johdolle tai työntekijöille ovat myös keskeisiä yksityis-tämistoimenpiteitä. Yksityistämistoimenpiteissä keskeisenä tavoitteena on erottaa julkisen sektorin omistus sekä määräysvalta julkisen sektorin vaikutuspiiristä yksityisille sijoittajil-le ja omistajilsijoittajil-le. Megginsonin & Netterin (2001, 321–322) mukaan yksityistäminen on re-surssien tehokkaan kohdentamisen näkökulmasta yksi keskeisimpiä elementtejä, joita jul-kinen sektori voi halutessaan hyödyntää. Julkisen sektorin laajoihin yksityistämisohjelmiin eri maissa ovat johtaneet myös globalisoituminen ja kansantalouksien välisen kilpailun kiristyminen. Ensimmäisiä laajoja yksityistämisohjelmia alettiin toteuttaa Isossa-Britanniassa 1970- ja 1980-luvun taitteessa Margaret Thatcherin hallinnon johdolla. Tätä ennen hallitukset olivat säännelleet merkittävästi kansantalouden toimintaa ja yritysomis-tajuutta sekä Isossa-Britanniassa, että muissa kansantalouksissa. Yksittäinen iso julkisen sektorin omistaman yrityksen myynti toteutettiin Länsi-Saksassa vuonna 1961, jolloin Konrad Adenauerin hallitus myi enemmistöosuuden Volkswagenista pienille yksityisille sijoittajille. Tämän lisäksi myös Ranskassa Jaques Chirachin hallinnon johdolla toteutettiin laajoja yksityistämistoimenpiteitä 1980- ja 1990-luvun vaihteessa. Chirachin hallinto myi
valtion hallinnoimaa 22 yritystä ja yksityistämistoimenpiteiden yhteenlaskettu arvo oli liki 12 miljardia dollaria (Megginson & Netter 2001, 321–324). Yksityistämisestä ja sen vaiku-tuksista on esitetty useita väitteitä ja perusteluja puolesta sekä vastaan. Sosialistisen aja-tusmaailman omaavat tahot ovat korostaneet kooltaan suurien monopolien sekä keskus-johtoisen hallinnon merkitystä esimerkiksi talouden vakauden saavuttamiseksi huolehti-malla täystyöllisyydestä sekä tuotannosta. Vahva keskusjohtoinen hallinto kykenee oh-jaamaan markkinoiden toimintaa asetettujen tavoitteiden sekä periaatteiden mukaisesti, jolloin julkisella yritysomistajuudella on tärkeä rooli markkinoiden toiminnan ohjaajana.
Tällöin julkinen sektori kykenee valvomaan paremmin markkinoiden toimintaa ja esimer-kiksi markkinoilla tapahtuvaa tuotantoa. Sosialistisen ajatusmaailman omaavat tahot ko-rostavat myös vahvaa taloudellista keskittyneisyyttä, mitä julkinen yritysomistajuus pys-tyy tukemaan parhaiten. Sosialismi korostaa suunnitelmallisuuden sekä hintakontrollin merkitystä taloudessa, mikä edellyttää myös vahvaa julkista yritysomistajuutta (Fischer &
Gelb 1991, 91–94)
Uusliberalismi korostaa taas julkisen sektorin omistuksen yksityistämisen olevan edellytys taloudelliselle tehokkuudelle sekä markkinoiden tehokkaalle toiminnalle. Tällöin talouden on mahdollista toimia markkinoiden ehdoilla eikä ”ulkopuolisen” intervention sanelemana (Jessop 2002, 461–462). Yksityistämisen tavoitteena on kohentaa julkisessa omistuksessa olevien yritysten tuottavuutta sekä tehokkuutta (Arocena & Oliveros 2012, 458). Julkisella sektorilla tulisi olla markkinoilla mahdollisimman vähän roolia yritysten omistajana, sillä kyse on myös yksilön sekä yhteiskunnan vapaudesta (Friedman 1962, 34–
36). Andrei Shleiferin (1998, 1-2) mukaan yritysten yksityinen omistajuus sekä yksityistä-minen ovat perusteltua etenkin niillä aloilla, joissa on paljon innovointia. Julkinen yritys-omistajuus ei luo kannusteita innovoinnille sekä uuden kehittämiselle. Shleifer (1998) tote-aa, että 1930- ja 1940-lukujen suuret taloustieteilijät eivät nähneet sosialismin aiheuttamia vaaroja, sillä he keskittyivät analysoimaan hintojen roolia sosialistisissa ja kapitalistisissa talousjärjestelmissä eivätkä ottaneet huomioon omistajuuden merkitystä ja sen vaikutuk-sia. Omistajuus toimii myös lähteenä innovointiin kannustamiselle. Shleiferin (1998) mu-kaan julkinen yritysomistajuus epäonnistuu tavoitteissaan, sillä julkisomisteiset yritykset voivat toteuttaa julkisen sektorin poliittisia tavoitteita ja tarkoitusperiä eivätkä ne tällöin toimi markkinoiden näkökulmasta tehokkaalla tavalla (Shleifer 1998, 1-5). Julkisen yritys-omistajuuden asema ja merkitys voivat nousta myös keskeiseen kysymykseen tuottavuu-den näkökulmasta, sillä yritysten omistajuusrakenne ja sitä kautta yrityksen tavoitteet se-kä tarkoitusperät vaikuttavat merkittävästi yritysten tuottavuuskehitykseen. Tuottavuus on talouskasvun luomisessa elintärkeässä asemassa, sillä julkinen sektori voi toimillaan edesauttaa tuottavuuden syntymistä ja siten pidemmän aikavälin talouskasvua.