111 Tässä tekstissä tarkastelen taiteen, tiedon ja
tutkimuksen suhdetta tietoteoreettisesta nä-kökulmasta. Takanani on yksi taiteen ja tai-teellisen tutkimuksen alueitten rajoja koet-televa taidekasvatuksen alan tutkimus. Luon ensin katseeni vuonna 2011 valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Visuaalinen tie arvoelä-mään – Aleksanteri Ahola-Valon itsekasvatuk-sen menetelmä ja etiikka260, ja siirryn siitä esiin nostamani esimerkin kautta yleisempään ai-hetta koskevaan pohdintaan. Väitöstutki-mukseni käsittelee taiteilija ja kasvatusajat-telija Aleksanteri Ahola-Valon (1900–1997) kasvatusajattelua taidekasvatuksen näkökul-masta. Se keskittyy taiteen ja kasvatuksen vä-lisen suhteen käsitteellistämiseen Ahola-Va-lon jäämistön pohjalta. Tutkimukseni oli metodiltaan kokeileva. Perustava kokonais-hahmotus Ahola-Valon käsityksistä rakentui keskeisesti omista kokemuksistani Ahola-Valon itsekasvatuksen menetelmien käyttä-jänä.
Taide oli olennainen osa Ahola-Valo-tut-kimukseni eri osa-alueita: tutkittavan henki-lön dokumentoituina tekoina, tutkitun jää-mistön esineinä, tutkimuksen metodisena otteena sekä lopullisen väitöskirjan kokonai-suutta ja esitystapaa perustelevana ajattelu-tapana. Metodin taiteellisuudella tarkoitan sen varioimista tutkimuksen kuluessa koh-teen ehdoilla sekä sen sitoutumista omaan syntymässä olleeseen kokonaishahmotuk-seeni tutkittavasta ilmiöstä.
Taidetta tehneenä ja taidemaailmaa tun-tevana, sitä vierestä seurattuani, voin sitoa itseni tutkijana taiteen käsitteen alle vapaut-taakseni itseni vakiintuneiden tieteiden tut-kimustavoista. Taiteen käsitteeseen sitoutu-minen tutkimuksen tekemisessä ei ole ollut minulle mukavuuden tavoittelua tai vastuun pakoilemista. Kyseessä on ollut tietoinen as-tuminen tietämisen alueelle, jossa katoaa tut-kijoiden välinen metodiselle yhtenäisyydelle perustuva vertaistuki. Tällaisen tutkimuksen tekijälle omaan kokemukseen keskittyminen alkaa tutkimuksen kuluessa, ajallisen
hori-sontin laventuessa, tehdä toisiin ihmisiin syntyvän eron koko ajan suuremmaksi. Toi-saalta yhdistävä horisontti alkaa saada uusia nimiä. Kokemukseni pohjalta voisin kutsua prosessin tätä puolta tutkimuksen sivutuot-teena syntyväksi individuoitumiseksi. Tästä sivutuotteesta ei nähdäkseni saa johdetuksi tutkimuksessa esitettäviä tuloksia, ellei tut-kijan kasvua aleta tarkastella tutkimuksen lopputuloksena.
Ahola-Valon ajattelutapa on hyvin oma-peräinen, mutta sen synnyttämä aineisto on riittävän läpinäkyvä, jotta sen kautta voi pääs-tä kysymään Ahola-Valon ajattelusta hah-mottuvan käsiteavaruuden sisäisiä yhteyk-siä. Päästäkseni ymmärrykseen Ahola-Valon ajattelun olennaisista piirteistä, jouduin jät-tämään syrjään ”normaaleiksi” käsittämäni tieteen, tiedon ja paradigmat. Toisaalta kä-sitykseni näistä asioista ei ollut tutkimuksen alkuvaiheessa erityisen kehittynyt. Ne olisi-vat kuitenkin saattaneet tarjota mahdolli-suuden yhdenlaiselle sosiaalisessa piirissä voimaantumiselle, erityisesti tutkijaidenti-teetin tunnistamiselle vertaisten joukossa.
Vertaisuudella tarkoitan tässä mittaa, jonka perusaineksina toimivat edellä mainitut tun-nistettavat tiede, tieto ja paradigma.
Tutkimukseni turhauttaviin puoliin kuu-luu se, että käytin vuosia tutkimukseen, joka tuotti tietoa, jonka sovellettavuudesta ja mer-kittävyydestä vastaan etupäässä itse, omalla toiminnallani. Tämänkaltaiselle tiedolle täy-tyisi luoda tiedon vastaanottamisen tavat ja ala, jolla synnytetty tieto olisi relevanttia.
Taiteeseen metodisesti sotkeutuneen tutki-muksen tavoitteeksi ei ehkä kannatakaan asettaa uuden tiedon synnyttämistä – aina-kaan ehdottomana vaatimuksena.
Taiteen käsitteelle löytyy useita eri mer-kityksiä väitöstutkimukseni sisältä. Ensinnä-kin taide merkitsi tutkimuskohteelleni Aho-la-Valolle ammatillista toiminnan suuntaa, itsekasvatuksen välinettä ja ajattelutapaa, jossa visuaalisilla kokonaishahmotuksilla on keskeinen asema. Hän ei itse tosin käyttänyt
260 Kiiskinen 2011.
112
Jouni Kiiskinen
sanaa ”visuaalinen”, mutta olen aikaisem-minkin väittänyt261, että nuo kokonaishah-motukset ovat näkyväksi tekeviä eli visuaa-lisia. Toiseksi omassa tutkimusotteessani toistuu ajattelutapa, jossa ajattelen jokaista yksityiskohtaa suhteessa intuitiiviseen ko-konaishahmotukseen Ahola-Valon persoo-nallisesta maailmankatsomuksesta, jota ky-kenin tavoittelemaan ajatteluni kohteeksi hänen synnyttämiensä visuaalisten aineis-tojen avulla. Tulkintani hänen maailman-katsomuksestaan on tietenkin omani ja siten väitöskirjani on oma teokseni, johon olen kollaasimaisesti poiminut osia Ahola-Valon aineistosta. Nämä osat olen asettanut luoma-ni tulkinnan kokonaisuuteen oman ymmär-rykseni mukaisesti. Siten koko tutkimuksen tarkasteleminen tiedon kysymisen valossa kertoo jo jotakin taiteellisen ajattelemisen ra-joituksista tutkimuksen tekemisessä. Kenen tietoa tutkimukseni tulokset ovat?
Poimin seuraavaksi väitöstutkimukses-tani yhden taiteen käsitteen merkityksis-tä, ja kysyn sen äärellä millaista tietämistä se osoittaa. Vaikka jokainen tutkimukseni taiteen käsitteen aspekteista olisi yhtä lail-la avaamisen arvoinen, katson, että yhdes-tä kohdasta liikkeelle lähteminen voi heit-tää valoa myös muihin taiteen merkityksiin suhteessa tutkimuksen tekemiseen. Tarkas-telen lyhyesti taidetta, jonka lähtökohtainen konteksti on esitelty lyhyesti väitöstutki-muksessani. Koska väitöstutkimukseni tut-kimuskohde on monella tavalla erityinen ja vaatisi esittelyä varten satoja sivuja, lähden viemään taiteen merkitystä yleisemmin tun-nettuun tietoa pohtivaan keskusteluun, Pla-tonin Theitetos-dialogin keskelle262.
taideteos ahola-valon aRvojen ilmentäjänä
Valitsen tarkastelun kohteeksi Ahola-Valon taideteokset, ja nostan esimerkiksi teoksen
Puoskarin uhri vuodelta 1930. Kyseinen taide-teos on linokaiverrus, joka edustaa käytetyn tekniikan lisäksi myös tyyliltään Ahola-Va-lon taiteen yleisesti tunnetuinta ja tunnuste-tuinta puolta. Aiheeltaan teos edustaa Ahola-Valon valistavaa ja elämäntapoja arvottavaa, niin sanottua, kasvattavaa taidetta263. Ahola-Valo kuvasi usein arvototuuksiaan esimerk-kiteoksen osoittamalla tavalla; kuvan merki-tys saa ohjatun tulkinnan teoksen nimestä.
Aleksanteri Ahola-Valo piti itseään tie-demiehenä, mutta taiteella oli tärkeä osa hänen tavassaan käsitellä ja arvioida maail-man ilmiöitä. Valitsin Puoskarin uhri -teoksen myös siksi, että se ilmentää Ahola-Valon ta-paa ajatella elämää dualistisena valon ja pi-meän kamppailuna. Taikauskoisuus edus-ti hänelle ihmisyyden pimeää puolta, jonka tieteellisesti saavutettu tieto saisi valaistuk-si, mikä edelleen auttaisi ihmisiä elämään pa-rempaa elämää. Hänen käsityksensä hyvästä elämästä merkitsee parempaa tulevaisuutta kohti pyrkivää aktiivista elämää. Tämä saa-vutettaisiin hänen mukaansa ensisijaisesti harjoittamalla välineellistä itsekasvatusta.
Huono elämä esitetään Ahola-Valon teoksis-sa usein kiinnittymisenä taantumuksellisia elämäntapoja ylläpitäviin uskomusjärjestel-miin ja valtarakenteiden vankiloihin, joista kasvatuksen avulla olisi mahdollista vapau-tua. Yksi välineellinen tie, jonka kautta olisi mahdollista vapautua parempaan elämään, toisin sanoen emansipoitua, on taide, jos-sa omista elämän kokemuksista tunnistetut merkitykset tulevat näkyviin ja säilyvät teok-sina, elämän suuntaviittoina.264
Kun tarkastelemme, millaista tietoa taide edustaa tapauksessa, jossa teoksen merkityk-set nousevat tekijän omista elämänkokemuk-sista, ajaudumme välittömästi heikoille jäil-le. Puoskarin uhri -teoksessa voidaan nähdä taidehistorian näkökulmasta tunnistettavia teemoja ja tyylejä. Myös teoksen represen-toima arvototuus voidaan tunnistaa melko
261 Kiiskinen 2011.
262 Platon 1979.
263 Aiheesta lisää ks. Kiiskinen 2008.
264 Aiheesta tarkemmin ks. Kiiskinen 2011.
113
– Aleksanteri Ahola-Valo. Puoskarin uhri, 1930. Lino.
114
Jouni Kiiskinen
hyvällä varmuudella, kun sitä tarkastellaan Ahola-Valon jäämistön kontekstissa. Kaik-ki tiedon polut palaavat kuitenKaik-kin teokseen, joka peittää tekijän intentiot ja kokemukset, jotka teoksen syntymiseen liittyivät. Peit-toon jäävät myös havainnot, joista kuvan ar-vototuutta osoittava kokonaishahmo koostui Ahola-Valon mielikuvituksessa. Toisaalta, kun tarkastelussa on teoksen lisäksi yhden ihmisen elämä, johon taide on sotkeutunut kauttaaltaan265, täytyy taiteen tietoluonnetta tai sen suhdetta tietämiseen kysyä yleisem-min. Näin ehkä vältytään hätäiseltä tiedon ja taiteen synteettiseltä yhdistämiseltä, joka voi houkuttaa ajattelun näköharhassa, jossa tie-to ja taide näyttäisivät kattavan saman alu-een, koko maailmankatsomuksen. Mitä on tieto? Miten taide liittyy tietämiseen?
Tietoteorian alalla Platonin Theaitetos-dialogi on avointen kysymysten käsittelemi-seen sopiva tuki. Kukaan on tuskin ajatellut tiedosta ratkaisevasti Platonia paremmin tai saanut tiedon ongelmaan ratkaisua. Toisaalta lienee turhaa lähteä analysoimaan rakentei-ta, joita Platonin filosofiassa esiintyvien kä-sitteiden varaan on laskettu. Theaitetos-dia-logia lukemalla pääsee nähdäkseni lähteelle, jossa kysymys tiedosta on esitetty hyvin pe-rustavalla ja vastauksen avoimeksi jättävällä tavalla. Tällaisessa tilanteessa olen pohtiessa-ni taiteen ja tietämisen suhdetta.
Platonin dialogista kulttuuriimme elä-mään jääneitä käsitteitä ovat erityisesti lo-gos, doksa ja epistemé. Holger Thesleff esit-tää kirjassaan Platon266 tiivistelmän, jossa hän nostaa esille Theaitetos-dialogin tietoteorian kannalta keskeisiä ajatuksia.
Theaitetos-dialogin suora lainaaminen tämän artikkelin yhteydessä olisi typerää,
koska kyseessä on filosofinen teksti. Tämä tuli ilmeiseksi, kun luin dialogin ja sain voi-makkaan kokemuksen filosofisen dialogin luonteesta: se jättää vastaukset avoimeksi ja tuo esiin jatkuvasti uusia kysymyksiä. Kui-tenkin minulle jäi lukijana tunne, että voin tarttua johonkin ajatukseen, mutta teen sen omalla riskillä. Riski on sama kuin itse ajatte-lemisessa yleensä: ei voi piilotella kenenkään auktoriteetin takana vaan ajatuksistaan vas-taa itse, jos joku niihin tarttuu ja aloitvas-taa dia-login.
Platonin kirjoittaman dialogin pohjalta ajattelen, että tietoa on todenmukainen käsi-tys, ja tietoa on vain sillä, joka pystyy selit-tämään käsityksensä siten, että asia ja kieli yhtyvät samassa selityksessä (logos)267. Kä-sityksenä pidän ensisijaisesti kuvia ja vasta toissijaisesti sanoista muodostuvia kielellisiä kokonaisuuksia, joilla niinikään saatetaan pyrkiä kuvaamaan kokemuksia. Tämä järjes-tys syntyy tavastani ajatella aistihavainto lä-hemmäksi ajattelun perustaa, aistista maail-masuhdetta.
Theaitetos-dialogissa Sokrates toimii kä-tilönä268 Theaitetos-nuorukaisen ajatuksille;
dialogissa syntyy tiedon määritelmä, jonka mukaan tieto on oikea käsitys, johon liit-tyy tieto eroavuudesta269. Eroavuus tulee tuo-da esiin selittämällä tiedon kohteena olevan asian ero kaikkiin muihin asioihin. Logos on siis selitys, jolla maailmassa olevat asiat jae-taan tiedetyiksi, irti toisisjae-taan. Vaikka Sok-rates Platonin dialogin päätteeksi toteaa syn-tyneen ajattelun kelvottomaksi, jättäen näin synnytetyt ajatukset elämään, on käydyn dia-login kautta tullut esille käsitteellisiä eroja, joita voidaan pitää tietoa koskevana tietona.
Minun omaan visuaalisesti
orientoitunee-265 Tällainen käsitys ihmisestä voi yhtä hyvin olla osuva itseni kuin tätä lukevankin kohdalla. Ahola-Valon elämäntarina ja taide antavat kuitenkin hyvän peilauspinnan, jota vasten voi kysyä hyvin haastaviakin kysymyksiä ilman, että kysyjä välittömästi hukkuu omaan napaansa. Hän ehtii ehkä matkalla törmätä muutamaan vastaukseenkin.
266 Thesleff 1989.
267 Thesleff 1989, 252.
268 Juho Hollo (1919) antoi tämän kätilön tehtävän kasvattajalle väitöskirjassaan Mielikuvitus ja sen kasvat-taminen. Hollo tiivisti ajatuksen siten, että kasvattajan tehtävänä on vain ihmismielen synnytystuski-en lievsynnytystuski-entäminsynnytystuski-en.
269 Platon, 353.
115 seen ajatteluuni teksti synnytti kuvallisen
hahmon, jonka oikeaan osumista en yksin kirjoittaessani voi päästä koettelemaan.
Thesleff arvioi dialogin osoitukseksi Pla-tonin halusta oikoa aikanaan vallinneita tie-tokäsityksiä. Thesleff nostaa myös esille dia-login ironiset sävyt270, jotka itsekin tunnistin dialogia lukiessani. Myös ne omalta osaltaan jättävät lukijan arvioimaan suhdettaan luke-maansa. Omassa lukukokemuksessani teksti tuntui antavan ajattelulleni yhtä paljon kuin se hajottikin. Sain toisaalta näkemyksen tie-toteoreettiseen pohdintaan, mutta samalla kadotin motivaation luoda uutta tiedonalaa, jollaiseksi taiteen voi yrittää nähdä kuvitel-missaan. Tämä voi tosin kieliä siitä, että tie-donkäsityksessäni on jotakin taiteelle sopi-matonta.
Theaitetos-lukukokemuksen jälkeinen ajatteluni kulkee seuraavaa polkua. Ajatte-leminen on minulle, kuten dialogin nuorel-le Theaitetokselnuorel-lekin, sielun sisäistä dialogia, jossa kysyn itseltäni ja vastaan itselleni käsi-tysteni äärellä. Pyrin muodostamaan asioista samalla todenmukaisen käsityksen (alethes doksa). Tämä tarkoittaa, että käsitykseni ovat juurtuneina johonkin muuhun kuin omaan itseensä.
Palaan esimerkkiin Aleksanteri Ahola-Valon taiteesta. Aleksanteri Ahola-Ahola-Valon tai-deteokset edustavat hänen kokemuksilleen perustuvia arvototuuksia, joita voi arvioida tulkitsemalla hänen symbolista taidettaan hermeneuttisella otteella. Ahola-Valon käsi-tykset elämästä tulevat hänen taiteensa kaut-ta monikaut-tahoisesti esiin; Ahola-Valon kaut-taiteen kautta voidaan hahmottaa käsitys siitä, mil-laisena elämä hänelle ilmeni. Tämänkaltai-sen tiedon totuudellisuus voidaan hyväksyä, kun ymmärretään sen laatu: sitä vasten voi-daan asettaa vertailuun oma tieto, joka pe-rustuu omille kokemuksille ja on totta aina-kin itselleni.
Yksittäisen ontologian lähtökohdakseen hyväksyvä epistemologi käsittelisi tietoa,
joka ei muutu yleiseksi muuten kuin selit-tämällä se yleiseksi kategorisoinnin kautta.
Tämä ajattelun suunta ei kumoa yksittäisen ihmisen elämästä taiteen kautta esille tule-vien käsitysten pysyvyyttä dialogisen leikin aloittajina, mutta onko näin syntyvää enää syytä kutsua tiedoksi? Onko ongelma sii-nä, että tällaista tietoa ei tunnisteta tiedoksi, koska se on tietoa, joka on syntynyt yksittäi-sen ihmiyksittäi-sen kautta?
sielun pinta
Nähdäkseni kysymys tiedon oikeaan osumi-sesta siirtyy taiteen kohdalla sosiaaliseksi sa-malla tavoin kuin Platonkin sen dialogissaan esitti. Yksittäisen ihmisen on, päästäkseen tietoon käsiksi, käsitettävä oikein oma ko-kemuksien kautta ilmenevä kohtansa maa-ilmassa.
Yksittäisen ihmisen tietoon pääsylle on Platonin ajattelusta tulkittavissa ehto: sie-lu, jonka hän esittää Sokrateen sanoin vaha-möykkynä. Kyseessä on vertaus, jolla Sokra-tes kuvaa muistiin jäävää havainnon jälkeä.
Vahamöykyn ominaisuudet: koko, puhta-us ja jähmeys (kovuuden ja löysyyden vä-limaastossa)271 vaikuttavat siihen, kuinka tarkkaan kuva havainnosta voi painua ih-misen mieleen. Tällainen esitys sielun laa-dusta on Holger Thessleffin mukaan jonkin verran eriskummallinen272, mistä olen osin samaa mieltä. Kuitenkin, näen tässä vertauk-sessa hyvän esimerkin siitä, kuinka voi esit-tää sielullisen tapahtuman taiteellisesti ja havainnollisesti. Kun havaitsemisen tapah-tuma esitetään kuvan piirtymisenä sielun vahamöykkyyn, kuin leimasimella painettu-na, toinen ihminen kykenee arvioimaan asi-aa itse oman sisäisen kokemuksensa valossa ja samalla tunnistamaan, mistä tuo eriskum-mallisuuden tunne johtuu.
Platonin vahamöykkyvertaus on sanoik-si puettuna taiteellisen muodon saanut käsanoik-si- käsi-tys tapahtumasta, jota ei muilla keinoin voi
270 Thesleff, 1989, 253.
271 Platon 333.
272 Thesleff 1989, 251.
116
Jouni Kiiskinen
ottaa ajattelun objektiksi, asiaksi. Päästäk-semme sanallisista muodoista käsiksi itse asioihin, voimme käyttää yhtenä dialogise-na tiladialogise-na tai kohtaamispaikkadialogise-na taideolioita.
Taideolion äärellä tapahtuvan dialogin kiin-nekohtana ei ole henkilö, joka on sanoineen vuorossa, vaan sanominen voi tapahtua dis-kursiivisesti harhaillen taideteoksen anta-massa yhteisessä puitteessa ilman todellista harhautumisen vaaraa. Taideteoksen äärel-lä dialogiin sitoutuneen ajattelemisen suun-tautuminen pysyy avoimena asialle jatku-van teokseen palaamisen seurauksena, eikä poukkoile sen mukaan, kumpi sanoo parem-min (tilanteen ulkopuolisen mittapuun mu-kaan), painokkaammin (vihaisemmin) tai ovelammin. Tässä mielessä taideteos dialo-gin kiinnekohtana tukee keskustelijoiden ta-sa-arvoisuutta. Se voi olla myös hyvä paikka harjoitella toisten ja omien ajatusten erityi-syyden tunnistamista ja kunnioittamista.
Olennaista Platonin vahamöykkyvertauk-sessa on nähdäkseni se, että siihen, ikään kuin sielun pintaan273, painuvat vaikutelmat tulevat havainnosta (aisthesis), siis aistipe-rustasta, jonka Sokrates liittää olennaisesti yhteen Protagoraan opin kanssa: ihminen on kaiken mitta274. Tästä ihmisen mittaan tyyty-misestä Sokrates siirtyy eteenpäin ajatukseen kaiken jatkuvasta muutoksesta ja havainnon hetkellisyyden aiheuttamasta väistämättö-mästä ajautumisesta väärään osuvaan käsi-tykseen275.
Tämän voisi ajatella niinkin, että hetkes-tä syntynyt käsitys on tietona keshetkes-tämätönhetkes-tä.
Jos havainto muuttuu tiedoksi vasta kun se liitetään logokseen, siis selitetään, onko ha-vainnosta tehty taideteos tietoa vasta kun sitä tulkitaan? Voidaanko teoksen visuaali-nen esitystapa ottaa selityksenä, jolloin tai-deteos voitaisiin ottaa tietona sellaisenaan?
Teoksen koettavuus täytyy nostaa esille,
koska se kyseenalaistaa olennaisesti taiteen tietoluonteen. Martin Heideggerin276 jalan-jäljissä voidaan ajatella, että taideteos koe-taan aina uudessa hetkessä uudelleen, koska se presentoi ja representoi yhtä aikaa. Tämä taideteoksen kahtalainen luonne liittyy tai-deteoksen olemassa olemisen tapaan. Koska taide ilmenee olioina, teoksina, se on käsit-tääkseni olemassa ennen kuin se otetaan tie-tona. Teoksen tiedoksi valmistaminen vaatii teon, joka kuolettaa sen havaituksi tulemisen (sellaisenaan) ja satunnaisten käsitysten syn-tymisen virrasta. Onko sanallinen selittämi-nen ainoa tapa tehdä taiteesta tietoa?
Koska taide on selvästi muuta kuin ha-vainnolle perustuva käsitys, sillä on ilmeisiä vahvuuksia ja heikkouksia, jos se otetaan tie-tona. Materiaaliseksi valmistetulla taideteok-sella on kestävämpi luonne suhteessa ihmis-ten muistinvaraisiin havaintoihin. Teos voi myös tulla yhteiseksi havainnon kohteeksi ja dialogin kiinnekohdaksi. Nämä ovat vah-vuuksia, joita taiteella on pelkkään havain-toon verrattuna. Heikkoudeksi katsoisin tai-teen presentoivan luontai-teen ylikorostumisen, joka tapahtuu hyvin helposti, ellei taiteen vastaanottaja itse pidä huolta taideteoksen ajattelemisesta taideteoksena, ja toisaalta taiteen totuuden ajattelemisesta taiteen to-tuutena, ei yleispätevänä totuutena. Taiteen representoivan luonteen unohtaminen tuot-taa tilanteen, jossa ihminen tulee juurituksi perustastaan siten, että sen jälkeen tällaisel-le ihmiseltällaisel-le voidaan esittää tietona mikä ta-hansa representoitu asiaintila, jolloin myös representaatioiden kantamat arvototuudet tulevat mukana. Vaikka asetelma on kärjis-tetty, katson eron korostamisen tärkeäksi.
Tilanteessa, jossa ero on hämärtynyt, ihmi-nen ei enää ajattele kuvia representaatioina vaan ottaa ainoastaan vastaan, kykenemättä ottamaan (kriittisen) ajattelun vaatimaa
ja-273 En tässä samaista sielua suoraan vahamöykkyyn, kuten en samaista sitä kummitusolentoonkaan tai muihin yrityksiin antaa sielulle käsitettävä olioluonne.
274 Thesleff 1989, 246. WSOY:n Filosofian sanakirjan (asiantuntijana Eero Ojanen) mukaan (s. 167) Protago-ras (480–410 eKr.) oli sofisti, joka opetti äärirelativismia.
275 Thesleff 1989, 247.
276 Ks. Taideteoksen alkuperä. Heidegger 1998.
117 lansijaa. Taiteen heikkous tietona liittyy
kri-tiikittömään tapaan ajatella sitä tietona tai perustana tiedonalalle. Näkemykseni mu-kaan taiteelliseen tietoon liittyvä heikkous on taiteen kautta tai sen kanssa ajattelevien ihmisten ajattelun hämmentyneisyyttä, joka ilmenee kuviin hautautumisena, taiteeseen hukkumisena.
Mistä löytyvät oikeat selittämisen tavat taiteelliseen muotoon saatetuille käsityk-sille? Ahola-Valolla oli tapana puhua taide-näyttelyissä omien töidensä äärellä; hänen selityksensä tapa nojasi hänen omaan tietee-seensä, evohomologiaan277, ja sen kautta syn-tyvään maailmankatsomukseen, jota Ahola-Valo väitti järkiperustaiseksi. Onko taidetta tietämiseen liittyvänä toimintana syytä aset-taa minkään tietyn selitystavan piiriin? Eikö sen anarkistinen ajattelua haastava liike saa-da juuri näin mitätöidyksi? Näkisin taiteen antavan joillekin soveltaville tieteille278, ku-ten lääketieteelle, kriittisen muistutuksen esimerkiksi siitä, että ihmisyys ei kapene tie-teen sovellusalan kannalta rajoittuneeksi, tosin käytännön kannalta perustelluksi, as-pektiksi. Omaa tiedonalaansa taide ei muo-dosta siksi, että taide on muutakin kuin tie-doksi kaapattavia käsityksiä. Näkisin, että taide voi synnyttää alan, joka toimii tiedol-le läheisimpänä rajan osoittajana. Tieto aset-tuu aloilleen, kohaset-tuullisuuden rajoihin, tai-teen avulla.
Taiteeseen liittyy tietoteoreettisessa tar-kastelussa ilmeinen eettinen ulottuvuus, joka liittyy sen mahdollisuuteen represen-toida jonkun kokemus. Tämä eettisen tie-tämisen ulottuvuus asettaa taiteen tiedon-alana ottamiselle lisärajoitteita. Tulee pitää
silmällä taiteessa tietämisen erityisyyttä, kun kysytään esimerkiksi voidaanko taidetta pitää osuvana tiedonlähteenä muilla aloilla kuin ihmistieteissä? Kaventaako taiteen ha-vaintoon kytkeminen sen välittämän tiedon ihmisen mittaan, ja vie sen siten ikuiseen maanpakoon logoksen piiristä?
Taiteeseen voi kuitenkin suhtautua po-sitiivisena tekijänä tiedollisessa elämäs-sämme, vaikka se tekeekin sujuvista aja-tuskuluista hetkessä tahmaisia. Mitä väyliä perustieteiden edustajilla on tunnistaa maa-ilmassa tapahtuvia muutoksia ja vastata nii-hin tiedon osuvuuden varmistamiseksi? Jos kaikki todella on jatkuvassa muutostilassa, eikä esimerkiksi Jumalan sanalla aloilleen hitsattua279, mitä varten juuri tieteellistä tie-toa pidetään niin erinomaisena? Kertooko se toden maailmasta? Ja jos vastaus on ”kyl-lä, tietyllä riittävällä tarkkuudella”, mihin taiteellista tietoa tarvitaan? Taidekasvatta-ja voisi vastata taktisesti sopivalla hetkellä:
”kenties ihmiselle sopivan maailman pelas-tamiseksi”.
Taiteellisen tiedon luonnetta tarkastel-taessa täytynee ensin tunnustaa tarve ylit-tää sen havaintoon perustuva hetkittäisyys.
Lisäksi tulee arvioida, kuinka paljon uusia selittämisen koulukuntia maailmaan tarvi-taan. Näkisin, että taiteellinen perusta (eetti-sessä katsannossa tietäjää juurruttavana) voi olla osa kaikkia ihmistieteitä ja myös luon-nontieteille kriittisen ajattelun mahdollista-va rajapinta.
Mielikuvituksen kasvattamisen kysy-mys on tieteeseen liittyvä eettinen kysykysy-mys, jos taidetta tai kuvallista kokonaishahmot-tamista pidetään ajattelemisen tai
päättele-277 Kiiskinen 2011, 78.
278 Nojaan näin sanoessani Lauri Rauhalan (1964) tekemään jakoon soveltavien tieteiden ja perustietei-den välillä. Soveltavasta tieteestä hän käyttää esimerkkinä lääketiedettä, joka nojaa tiedontarpeessaan perustieteistä muiden muassa biologiaan ja kemiaan. Kiinnostavaa on se, että Rauhala puhuu tässä yhteydessä kasvatuksesta tieteelliselle tutkimukselle perustuvia teknologioita kulloistenkin arvos-tusten mukaan soveltavana alana. Ks. Rauhala 1964, 18–23. Arvosarvos-tusten, inhimillisten pyrkimysten, moninaisuuden tai yhtenäistämispyrkimyksien tunnistaminen tulee olennaiseksi, mikä johtaa arvo-keskustelussa tekemään arvostelmia arvoista.
279 Tämä on oikeastaan hyvin vaikea toimitus tiedettyjen inhimillisten kykyjen puitteissa, jos sana ym-märretään juutalaiskristillisen perinteen davar-merkityksessä, myös tekona. Ks. esimerkiksi Chatter-jee 2005, 140.
118
Jouni Kiiskinen
misen osana. Kuvitteellisessa paralleelisessa maailmassa mihinkään velvoittamaton neut-raali tieto saattaa tuottaa irti päästessään tek-nologian joukkoteurastukseen. Ihmisen ku-vittelukyvyn tuominen materiaalisiin ja sosiaalisiin vastuksiin toteutuu taiteessa. Si-ten taiteen kautta ajatteleminen on tiedolli-sessa elämässämme vastuullisuuden etiikan toteuttamista. Platonin vahamöykkyvertauk-sessa on materiaalintuntua enemmän kuin Juho Hollon esittämässä mielikuvituksen intuitiivisessa kokonaishahmossa, jonka
”pohjan kuohkeuteen” voidaan Hollon mu-kaan kasvatuksella vaikuttaa280. Molemmat ovat kuitenkin mielikuvia. Näille molemmil-le olioilmolemmil-le, jotka omolemmil-len taipuvainen nimeämään mielikuvituksen tuotteiksi, on olemassa vas-tus toisaalta aistisessa perustassa, tasolla jos-sa teokset toteutuvat ja tulevat havaituiksi, ja toisaalta... ei yhtään missään.
Taiteen osallistumista tiedolliseen elä-mään voitaneen luonnostella edellä esitetyn pohjalta seuraavasti:
1. Taiteessa ilmenevät käsitykset ovat läh-töisin yhden ihmisen kokemuksesta, ja ovat siten ihmiselle tietämisen mahdollisuus toi-sen ihmitoi-sen kokemuksesta. Totuutta
1. Taiteessa ilmenevät käsitykset ovat läh-töisin yhden ihmisen kokemuksesta, ja ovat siten ihmiselle tietämisen mahdollisuus toi-sen ihmitoi-sen kokemuksesta. Totuutta