Tutkimukseni kohdentuu siihen, miten fyysisesti vammaisen vanhemman toimijuus rakentuu arjessa hänen itsensä kokemana. Vammaisen vanhemmuus, äitiys tai isyys, on ilmiö, johon emme usein törmää omassa arjessamme. Vaikka vammaisia vanhem-pia on yhteiskunnassamme vain pieni joukko, vaikuttaa heidän elämänsä monella tapaa heidän puolisoihinsa, lapsiinsa, sukulaisiinsa, ystäviinsä sekä laajemminkin yhteiskuntaan (Power ym. 2013, 16). Tutkimuksellisesti fyysisesti vammaisen van-hemmuus ei ole ollut suuren kiinnostuksen kohteena, eikä vammaisen vanhemman kokemuksia heidän omasta arjestaan ole yhdistetty toimijuuteen kytkeytyviin käsitteisiin.
Viime vuosikymmeninä vammaisten yhteiskunnallinen asema ja heidän toimi-juutensa on ollut monella tapaa murroksessa niin kansallisesti kuin kansainväli-sestikin. Vammaisten ihmisten oikeudet ovat olleet erityisen huomion kohteena.
Vammaiset ihmiset on alettu nähdä yksilöinä, omia itsenäisiä valintojaan omassa elämässä tekevinä kansalaisina. (Kumpuvuori & Högbacka 2003; Nurmi–Koik-kalainen 2009; Chaney 2011; Mitchelle & Snyder 2012; Forrest & French 2014;
Kivistö 2014.) Nämä seikat tekevät tutkimuksen aiheesta yhteiskunnallisesta vii-tekehyksestä tarkasteltuna ajankohtaisen ja mielenkiintoisen. Samanaikaisesti aihe on merkityksellinen professionaalisten käytäntöjen kehittämisen näkökulmasta, jotka ovat keskeisessä roolissa siinä, miten vammaisten itsenäiset valinnat sekä toi-mijuus mahdollistuvat.
Vammaisen vanhemman kohtaamisessa ovat läsnä myös omat ajatuksemme, ennakkoluulomme ja kokemuksemme. Vammaisuuden ja vanhemmuuden yhdis-täminen voi herättää myös ristiriitaisia ja asenteellisia mielikuvia. Historian raskas painolasti elää edelleen. Vammaiset halutaan mielellään nähdä sukupuolettomina olentoina (Teittinen 2017, 276). Vammaiset nähdään yhä poikkeavina, kykenemät-töminä ja jopa epäkelpoina vanhempina. Tutkimukset kuvaavat, kuinka vaikeavam-mainen perheellinen on yhä harvinainen (Ahponen 2008, 137). Vammaiset ihmiset pysyvät naimattomina todennäköisemmin kuin menevät naimisiin ja jos he menevät naimisiin, eroaminen on todennäköisempää kuin vammattomilla pareilla (Clarke &
Mc Kay 2013, 8). Oikeus lasten hankintaan on sidottu yhteiskunnassa vallitsevaan normaaliuden määreeseen, siten vammaisten vanhemmuus haastaa sekä arjen käy-täntöjä että institutionaalisia kohtaamisia.
Stereotypioiden kirjo korostuu aihepiirin tutkimuksista. Vammaisilla naisilla on ollut perinteisesti vain rajalliset mahdollisuudet ansaita rahaa, rakastaa ja tulla rakastetuksi sekä tulla halutessaan äidiksi (Asch & Fire 1997, 241). He ovat usein
yksineläjiä (Savage & Mc Connell 2016, 301). Vammaisia naisia ei ole rohkaistu van-hemmuuteen ja heiltä on jopa kielletty mahdollisuus siihen (Prillertensky 2003, 66).
Vammaisten naisten kehoa pidetään hauraana ja heikkona kauniin tai viehättävän sijaan. Heidän heikkoja kehojaan ei pidetä sopivina raskauteen, synnytykseen eikä äidin rooliin. (Collins 1999, 301; Mc Farlane 2004, 13.) Vammaiset naiset nähdään passiivisina avun ja sosiaalipalveluiden saajina, toisten avun kohteena. Vammaisia naisia ei nähdä toisista huolehtijoina, eikä heidän ei oleteta saavan lapsia. (Grue &
Laerum 2002, 673–674.)
Vammattomille naisille äitiyttä pidetään normina, arvona ja oikeutena, mutta vammaisille naisille äitiys ei ole itsestään selvä reproduktiivinen ruumiin oikeus. Oi-keus lasten hankintaan toimii normaaliuden palkintojärjestelmänä niin yhteiskun-nallisissa instituutioissa kuin arjen sosiaalisessa elämässä. (vrt. Reinikainen 2004, 186.) Vammaisten naisten vanhemmuus näyttäytyy ulkoisten normien rajaamalta, eikä heillä ole oikeutta määritellä omaa seksuaalisuuttaan, äitiyttään tai esimerkiksi kuinka monta lasta haluaa (vrt. Kallianes & Rubenfelt 1997, 205).
Keskityn tutkimuksessani vammaisten vanhempien, isien ja äitien toimijuuteen.
Vammaisten isyys on ollut tähän saakka vieläkin näkymättömämpää ja piilossa olevampaa kuin vammaisten äitiys. Myös tutkimuksellisesti vammaisten isyys on ollut näkymätöntä (Kilkey & Clarke 2010, 128). Isien näkymättömyys vammaisena vanhempana voi liittyä kulloiseenkin yhteiskuntaan, aikakauteen ja kulttuuriin liit-tyviin kirjoittamattomiin normeihin, joissa ensisijaisesti äitiä on pidetty hoivan ja huolenpidon antajana lapsille.
Yhteiskuntatieteellisen, ja erityisesti sosiaalityön tutkimuksen kohteeksi, vam-maisten vanhemmuus soveltuu hyvin. Vamvam-maisten vanhempien kertomassa todelli-suudessa ovat läsnä heidän omat henkilökohtaiset kokemuksensa vanhemmuudesta, mutta myös ne yhteiskunnalliset reunaehdot, jotka mahdollistavat tai rajoittavat heidän vanhemmuuttaan.
Sosiaalityön tutkimusperinne mahdollistaa tutkimuksellisesti molempien nä-kökulmien, sekä yksilöön että yhteiskuntaan liittyvien tekijöiden huomioimisen ja yhdistämisen vammaisten vanhemmuudessa. Pienet, näkymättömät ja sensitiiviset aiheet ovat saaneet sijaa sosiaalityön tutkimusperinteessä (esim. Laitinen 2004;
Väyrynen 2006; Kiuru 2014; Nikupeteri 2016). Tutkimuksen kohteena olevien ih-misten kokemusten ja näkökulmien esiin tuominen sekä niihin liittyvien ilmiöiden jäsentäminen ja analysoiminen on ollut keskeistä sosiaalityön tutkimuksessa. Sosi-aalityön tutkimus mahdollistaa sosiaalisen todellisuuden monimuotoisuuden esiin tuomisen. Tämän tutkimuksen aihe liittyy myös sosiaalityön asiakastutkimukseen.
Vammaiset vanhemmat ovat usein vammansa vuoksi asiakkaana vammaispalveluissa ja saavat sieltä arkeensa ja elämäänsä vaikuttavia tukitoimia. Nämä tukitoimet vai-kuttavat merkittävällä tavalla vammaisen vanhemmuuteen.
Vammaisen vanhemman toimijuudessa kohtaamisissa, sekä virallisissa insti-tuutioissa että vapaamuotoisemmissa kohtaamisissa, ovat läsnä myös ajallisuus ja
paikallisuus sekä yhteiskunnallinen muisti. Vammaisten vanhempien yhteiskunnal-linen asema ei ole muodostunut tyhjiöön, eivätkä heidän kokemuksensa tapahdu tyhjiössä. Vammaisten yhteiskunnalliseen asemaan ja heidän mahdollisuuksiinsa toimia vanhempana ovat heijastuneet historian kuluessa vahvasti vammattomien ihmisten asettamat yhteiskunnalliset reunaehdot, joita vammaisille toimijoina on kulloinkin annettu. Yhteiskuntapolitiikan toteuttaminen on luonut ja luo edelleen merkittävästi niitä mahdollisuuksia, joiden varaan vammaisen vanhemman toimi-juus rakentuu.
Olen edennyt tutkimusprosessissa ilmiö edellä. Tämä mahdollisti vammaisten vanhempien aidon osallisuuden ja heidän äänen kuulemisen tutkimuksessa. Tutki-jana minulla ei ollut valmiita ennakkokäsityksiä tai tutkimuskysymyksiä. Aineiston kerääminen tapahtui ajallisesti aikaisemmin kuin aihetta koskevaan kirjallisuuteen ja aikaisempiin tutkimuksiin tutustuminen. Toteutin tutkimuksen laadullisena haastattelututkimuksena. Tutkimusmenetelmällisesti toteutin kaksi haastattelu-kierrosta, jossa ensimmäisessä vanhemmat kertoivat suhteellisen vapaasti omista kokemuksistaan. Toisella haastattelukierroksella esitin vanhemmille kysymyksiä, joiden avulla täydensin ensimmäisen haastattelukierroksen analyysissä ilmenneitä aukkopaikkoja.
Tutkimuksen etenemisen kannalta tekemäni valinnat avasivatkin minulle mah-dollisuuden keskittyä ja kuulla vanhempien kertomaa. Se, mitä sain vanhemmilta kuulla, johdatti minua tutkimuksellisesti eteenpäin. Nämä vammaisten vanhempien minulle antamat johtolangat ja tienviitat muodostuivat tutkimukseni punaiseksi langaksi. Eräs ensimmäisten joukossa haastattelemani äiti toi voimakkaasti esille sitä, kuinka nykyään vammainen pystyy olemaan vanhempi tukitoimien ansioista.
Tämä kommentti johdatti minut tutkimaan vammaisuuden historiallista aikaikku-naa, vammaisten yhteiskunnallisen aseman kehittymisen vaiheita menneistä ajoista tähän päivään. Paikannan toimijuuden historialliseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen ympäristöön, jossa erilaiset vuorovaikutussuhteet luovat vammaisten vanhempien kokemaa todellisuutta (ks. Pohjola 2010, 61; Juvonen 2015, 61). Tutkimukseni edetessä pyrin ottamaan huomioon vammaisten yhteiskunnallisen aseman histo-riallisesta perspektiivistä ja pohtimaan sitä, millaisia vaikutuksia sillä on ollut tähän päivään ja vammaisten mahdollisuuksiin toimia vanhempana. Äidin kommentti toi esille myös rakenteiden, yhteiskunnallisten tukitoimien merkityksellisyyden vam-maisten vanhempien arkeen.
Olenkin tuonut tutkimuksessani esille niitä seikkoja, jotka joko vahvistavat tai rajaavat vammaisen mahdollisuuksia toimia vanhempana. Palvelujen saatavuus ja niiden onnistunut hyödyntäminen fyysisesti vammaisen vanhemman toimijuuden tukena ovat keskeisessä asemassa sujuvan arjen toteutumiselle. Palvelujärjestelmän olemassaolo sinänsä ei auta ketään vanhempaa, ellei hän itse halua tai pysty hyö-dyntämään sitä. Palvelujärjestelmä ja sen suomat mahdollisuudet tai rajoitukset vammaiselle vanhemmalle nousivat keskeiselle sijalle tässä tutkimuksessa.
Tutkimusraportti on jäsennetty perinteiseen tapaan. Luvussa kaksi paikannan vanhemmuutta ja vammaisuutta. Hahmotan vammaisten vanhemmuutta histo-riallisesti, vammaisuutta selittävien mallien sekä aikaisempien tutkimusten kautta.
Vammaisen vanhemmuus on ollut piilossa olevaa ja vähän tutkittua, joten olen otta-nut lukuun kaksi myös yleisesti vanhemmuutta ja vammaisuutta koskevia teemoja.
Tämän avulla toivon lukijan saavan tutkimuskohteesta kokonaisvaltaisemman ja perusteellisemman kuvan.
Luvussa kolme tarkastelen tutkimukseni keskeistä käsitettä toimijuutta, sekä peilaan sen suhdetta lähikäsitteisiinsä osallisuuteen ja syrjäytymiseen. Luvussa neljä esitän tutkimukseni tutkimuskysymykset ja avaan myös tutkimuksen tutkimus-menetelmän Grounded Theoryn, tutkimusaineiston sekä aineiston keräämisen ja analyysin. Tämän jälkeiset luvut viidestä kahdeksaan ovat tutkimuksen empiirisiä lukuja. Empiirisissä luvuissa käsitteellistän vammaisten vanhempien omakohtaisia kokemuksia heidän arjestaan ja elämästään. Tutkimuksen empiirinen osa etenee niin, että luvussa viisi kuvaan fyysisesti vammaisen aikuisen siirtymää vammaisen aikuisen toimijuudesta vammaisen vanhemman toimijuuteen. Luvussa kuusi ku-vaan sitä, mitä on fyysinen vanhemmuus sekä sitä, millaista fyysisesti vammaisen vanhemmuus on suhteessa lapsen ja nuoren eri kehitysvaiheisiin. Paikannan tässä luvussa myös vammaisen vanhemman perheen ja työelämän yhdistämiseen liittyviä ulottuvuuksia.
Luvussa seitsemän keskityn niihin mahdollisuuksiin ja rajauksiin, joita yhteis-kuntamme rakenteet antavat vammaiselle vanhemmalle. Rakenteet eivät ole vain organisatorisia rakenteita tai fyysisiä tiloja. Vammaisen vanhemman ja yhteiskunnan rakenteiden kohtaaminen tapahtuu erityisesti vanhemman ja palvelujärjestelmässä työskentelevän työntekijän kohtaamisissa. Luku yhdeksän kokoaa tutkimuksen.
Se esittelee tutkimuksen keskeisimmät tutkimustulokset yhteenvetona. Luvussa kymmenen kuvaan tutkimustuloksista muodostuneen vammaisen vanhemman toimijuutta koskevan teoreettisen mallin sekä tutkimustuloksista nousevat johto-päätökset niin tutkimuksen, päätöksenteon kuin käytännön työn näkökulmasta.