Jos voin kuunnella mitä hän kertoo minulle, jos voin ymmärtää miltä se hänestä näyttää, jos voin aistia millainen tunne sillä on hänelle, saan laukaistuksi hänessä piilevät muutoksen voimat. – Carl Rogers
Ohjauksessa on aina kyse ihmisten välisestä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Rädyn (2011, 25–
26) mukaan ohjaaminen pelkistetyimmillään on aitoa ja kunnioittavaa kohtaamista, jonka avulla pyritään auttamaan toista ihmistä tämän kasvussa. Myös Vehviläinen (2014, 5, 9) kuvailee ohjausta nimenomaan yhteistoimintana, jonka avulla tuetaan ja edistetään ohjattavan kasvu- ja oppimisprosesseja. Hyvä ohjaus toteutuu kunnioittavassa ja rakentavassa kohtaamisessa sekä dialogisessa vuorovaikutuksessa, jonka myötä ohjattavan toimijuus ja osallisuus vahvistuvat ja hän tulee enemmän omaksi itsekseen.
Ohjaajana olen usein pohtinut omaa tapaani kohdata ihmisiä. Millaisten linssien läpi katselen muita ihmisiä ja millä tavalla omat ennakkokäsitykseni vaikuttavat vuorovaikutuksessa? Entä miten voin omalla kohtaamisen tavallani tukea ohjattaviani kasvuprosessissa? Ajatus pro gradu -tutkielmani aiheesta onkin kypsynyt työskennellessäni kohta yhdeksän vuoden ajan ohjaajana työikäisille ihmisille suunnatussa päivätoiminnassa, jonka asiakkailla on aivovamma tai muusta neurologisesta syystä johtuva samankaltainen oireisto sekä ohjauksen tarve. Aivojen vaurioitumisella voi olla merkittäviä vaikutuksia sekä yksilön elämään että hänen lähiympäristöönsä. Yksilön roolit ihmissuhteissa, perheessä ja työelämässä sekä tulevaisuuden suunnitelmat ja tavoitteet saattavat muuttua jopa lopullisesti. Traumaattisen elämäntapahtuman tai kriisin jälkeinen kasvu onkin usein prosessi, missä ihminen tarvitsee erityisen paljon ulkopuolista tukea. Vammautumisen tai sairastumisen jälkeisessä muuttuneessa elämäntilanteessa ihmiset, jotka eivät vaikean toimintarajoitteen vuoksi ole kykeneviä osallistumaan työhön tai työtoimintaan, ovat oikeutettuja vammaispalvelulain mukaiseen ohjattuun päivätoimintaan.
Aidon ja kunnioittavan kohtaamisen sekä dialogisen vuorovaikutuksen ajatuksissa on jotakin meille jokaiselle tuttua ja arkipäiväistä. Näiden määritelmien mukaan ohjaus näyttäytyykin inhimillisenä ja ihmisyyteen luonnostaan kuuluvana toimintana. Vaikka ohjauksellinen vuorovaikutussuhde eroaa arkipäivän inhimillisistä vuorovaikutustilanteista usein esimerkiksi sen tavoitteellisuuden sekä vuorovaikutussuhteen osapuolten erilaisten roolien osalta, on
ohjauksellinenkin vuorovaikutussuhde aina kuitenkin ensisijaisesti ihmissuhde. Hyvä ohjaaminen edellyttääkin Lehtosen (1998, 98–99) mukaan ohjaajan ja ohjattavien perinteisistä rooleista luopumista. Tämä välitön ja aito kohtaaminen johdattaa kohti omakohtaisten kokemusten ja elämysten sävyttämää elinikäisen oppimisen maailmaa, missä jokainen ihminen on oppimassa toisiltaan – erilaisilta ihmisiltä erilaisissa tilanteissa ja rooleissa. Ohjaajan asettuminen samalle viivalle ohjattavien kanssa ei kuitenkaan tarkoita vastuusta luopumista vaan luottamuksen, kunnioituksen sekä aidon kiinnostuksen ja välittämisen täyttämää suhdetta toisiin ihmisiin.
Tarkasteltaessa työtä, jossa pääosassa on vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa, saatetaan törmätä erilaisiin ennakkokäsityksiin. Etenkin kokonaisvaltaista ihmissuhdetyötä harjoittavien kuvaillaan usein toimivan ammatissaan jonkinlaisen sisäsyntyisen palon – kutsumuksen – ohjailemana ja käyttävän ammatissaan erityisesti omaa persoonaansa työvälineenä. Ajatus tai jopa vaatimus työn tekemisestä koko persoonalla herättää kysymyksen työn rasittavuudesta: omaa persoonaa kehitetään, venytetään ja kulutetaan työssä jatkuvasti. Toisaalta saatetaan myös ajatella, että omalla persoonalla tehtävää ihmissuhdetyötä voi tehdä kuka tahansa. Vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa on niin olennainen ja luonnollinen osa ihmisyyttä, että sen ei ajatella vaativan erityistä ponnistelua. Tämänkaltainen ajatusmaailma on varmasti myös omiaan pitämään ihmissuhdeammattien palkkausta matalana suhteessa työn kuormittavuuteen.
Ajatukset ohjaustyöhön kohdistuvista ristipaineista kuljettivat minut pohtimaan ohjaustyön ammatillisuutta ja sen rakentumista, jota halusinkin tutkimuksessani lähteä tarkastelemaan.
Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, miten ohjaustyön ammattilaiseksi kehitytään ja kasvetaan sekä millaisia kompetensseja ja ominaisuuksia vuorovaikutuksellista ohjaustyötä tekeviltä edellytetään. Lisäksi olen kiinnostunut työssä jaksamisen kysymyksistä. Inhimilliseen vuorovaikutukseen pohjautuvassa työssä ohjaajat tasapainoilevat jatkuvasti oman persoonan esiintuomisen ja häivyttämisen välillä. Haluankin tutkimuksessani selvittää, miten koko persoonan työhön sitovaa työotetta jaksetaan ylläpitää ja millaisia ovat ohjaustyön työssä jaksamista tukevat voimavarat.
Tutkimuksellani on useampiakin tarttumapintoja niin yhteiskunnalliseen että tieteensisäiseen keskusteluun. Isopahkala-Bouret ja Brunila (2014, 15) peräänkuuluttavat kriittisempää aikuiskasvatuksen tutkimusta, missä korostuu yhteiskuntatieteellinen orientaatio, vallan tarkastelu, yksilölähtöisyyden ylittävä teoretisointi sekä marginaaliin asetettujen ilmiöiden nostaminen tutkimukselliseen keskiöön. Pro gradu -tutkielmassani liikutaan monitasoisesti marginaalissa:
tarkastelen tutkimuksessani koulutusjärjestelmän ja työelämän ulkopuolella tapahtuvaa kasvua ja kasvatusta, joka uusliberalistisen koulutuspolitiikan hengessä voidaan käsittää marginaaliseksi kasvun kentäksi. Kilpailua, tehokkuutta, tuloksellisuutta, taloudellista kasvua ja kulutusta
korostavassa yhteiskunnassa työkykynsä menettäneet ihmiset paikantuvat usein marginaaliin, mikä voi heikentää sekä sosiaalista statusta että identiteettiä. Muutoksilla on siis paitsi yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta ennen kaikkea ne vaikuttavat yksilön minäkuvaan ja elämänhallinnan kokemukseen. (Ylinen 2012, 6.) Myös päivätoiminnan ohjaajan työ paikantuu yhteiskunnallisesti marginaaliin. Päivätoiminnan ohjaajan ammattinimikkeen ja työnkuvan julkinen tunnettavuus on vähäistä ja usein puutteellista, mikä ei voi olla vaikuttamatta ammatin yleiseen arvostukseen. Niin ikään tutkimukseni viitekehyksenä toimivat sivistyksellinen aikuiskasvatus sekä sosiaalipedagogiikka paikantuvat tieteen kentällä marginaaliin (Filander & Ryynänen 2014, 55–
56). Muun muassa tutkimusaiheeseen sekä tutkimuksen teoreettiseen viitekehykseen liittyvillä valinnoilla pyrin pro gradu -tutkielmallani vastaamaan edellä mainittuun Isopahkala-Bouretin ja Brunilan (2014, 15) esittämään tarpeeseen.
Tutkimukseni etenee siten, että teoreettisessa viitekehyksessä avaan päivätoiminnan ohjaajan työhön liittyviä keskeisiä käsitteitä sekä taustoitan ohjaajuutta tämän päivän muuttuvassa työelämässä: Tutkimukseni toisessa luvussa tarkastelen vuorovaikutukselliseen ohjaustyöhön olennaisesti liittyvää inhimillisen kasvun ja kasvatuksen tematiikkaa. Kolmannessa luvussa käsittelen sosiaalipedagogisen ohjaustyön ammatillisia kompetensseja sekä uuden työn viitekehystä. Neljännessä luvussa esittelen tarkemmin tämän nimenomaisen tutkimuksen taustoja avaamalla tarkemmin päivätoiminnan ohjaajan työtä sekä aivovammatematiikkaa. Tutkimukseni empiirinen osa muodostuu kahdesta luvusta: Viidennessä luvussa esittelen tutkimuskysymykseni ja tutkimukseni tavoitteet sekä kerron tutkimuksen toteutuksesta. Kuudennessa luvussa esittelen analyysini tulokset ja yhteenvedon tutkimukseni tuloksista. Viimeisessä eli seitsemännessä luvussa pohdin tekemääni tutkimusta, arvioin tutkimukseni eettisyyttä ja luotettavuutta sekä esittelen mahdollisia jatkotutkimusaiheita.