Isojaon toimitusprosessi

Verollepano perustui pääsääntöisesti kaikki tilukset ja etuudet käsittäneeseen yhtenäiseen luokitukseen niiden tuoton perusteella. Verollepanon tuloksena saatiin koko kylän ja kunkin talon uudet veroluvut eli manttaalit. (Hyvönen 1982 s. 88–89 ja1998 s. 115.)

Liikamaan erottamisesta säädettiin ensimmäisen kerran vuoden 1775 isojakoasetuksessa.

Asetuksen mukaan niissä Pohjanmaan pitäjissä, joissa täsmälliset kylänrajat puuttuivat, ta-loille oli annettava kaikkiaan 600–1200 tynnyrinalaa veronkantavaa maata manttaalia kohti, pelto ja niitty mukaan luettuna. Muu takamaa oli asetuksen mukaan kruunulle kuuluvaa erä-maata ja se oli heti erotettava liikamaana ja jaettava uudisasukkaiksi haluaville. Rälssitalot, ratsuvelvolliset säterit ja kirkollisvapauksia nauttivat papiston virkatalot olivat liikamaan erottamisesta vapaita. Kuninkaan selityksellä vuonna 1777 säännös liikamaan erottamisesta ulotettiin koskemaan koko Suomea, mutta samalla jako-osakkaille kuitenkin annettiin etusija saada liikamaata omistukseensa veronkorotusta vastaan. (Haataja 1949 s. 198–202; Hyvönen 1998 s. 115–116; Saarenheimo 1983 s. 48.)

A)

VEROLLEPANO JA LIIKAMAAN

EROTTAMINEN B)

ISOJAKOTOIMITUS

Verolle-pano

Liikamaan erottaminen

Valmistelu Toimeen- panosuunni-telma

Inventointi 1) Pellot 2) Niityt 3) Metsät

Suunnittelu 1) Pellot 2) Niityt 3) Metsät

Toteut-taminen

Aika

5.2.1 Isojaon toimitusprosessi

Isojaon toimitusmenettely erosi alusta alkaen oleellisesti talonpoikien itsensä suorittaman sar-kajaon toimittamisesta. Isojaossa maaherra antoi määräyksen jaon toimeenpanoon yleensä il-man maanomistajien aloitetta ja maanmittari tuli talonpoikien itsehallinnon ja heidän valitse-miensa jakomiesten sijaan jaon toteuttajaksi. Näin jako-osakkaiden määräysvalta jaon toi-meenpanossa pieneni oleellisesti päätöksenteon siirtyessä maanmittarin ja maaoikeuksien teh-täväksi. Maanomistajilla säilyi kuitenkin vielä vuoden 1848 MO:n voimaantuloon saakka val-ta tietyin rajoituksin kutsua toimitusmiehiksi haluamansa maanmitval-tari ja uskotut miehet sekä sopia muun muassa jyvityksestä, jakoperusteesta, jakoehdotuksesta ja tilikysymyksistä. Eri-mielisyydet, joista jako-osakkaat eivät päässeet sopimukseen, ratkaistiin maanjako-oikeuksissa. Vuoden 1848 jälkeen lopullinen päätösvalta tilusten inventointiin, jakoehdotuk-sen laatimiseen ja tileihin liittyvissä kysymyksistä siirtyi asianosaisilta toimitusmiehille.

Varsinaisen isojakotoimitus käsitti jaon valmisteluvaiheen, inventointivaiheen, jakosuunni-telmavaiheen ja jaon toimeenpanovaiheen (katso kuva 5.2/1). Jos jako-osakkaat eivät hyväk-syneet tietyn toimitusvaiheen lopputulosta, se oli alistettava maanjako-oikeuden ratkaistavak-si. (Wiiala 1958 s. 228–229.)

Isojaon valmistelu

Isojaon valmisteluvaiheessa selvitettiin jakokunnan peltojen ja niittyjen omistukset sekä jako-kunnan piirirajat ja ratkaistiin ennen jakoon ryhtymistä mahdolliset rajariidat. Koska jakokun-tien väliset rajat metsäalueilla olivat usein kiistanalaisia, ryhdyttiin pellot ja niityt jakamaan välittömästi odottamatta metsiä koskeneiden rajariitojen ratkaisemista tuomioistuimessa. Tä-mä johti käytännössä tilusten perättäiseen jakotapaan, jossa pellot, niityt ja metsät jaettiin pe-ränjälkeen erikseen. Valmisteluvaiheessa maanmittari laati myös yksityiskohtaisen suunni-telman isojaon toimeenpanemiseksi eli ns. isojakomenetelmän, jonka maanjako-oikeus vah-visti. (Ahla 1933 s. 15; Kuusi 1914 s. 126–133; Kuusi 1933b s. 10–11; Saarenheimo 1983 s.

29.)

Esimerkiksi Hailuodon kunnassa vuonna 1775 aloitettu isojako tehtiin vaiheittain siten, että peltojen jako päättyi jo 1779, niityt saatiin jaetuksi vuoteen 1801 mennessä ja metsien sekä takamaiden jako päättyi 1836. Isojakoalueen pinta-ala oli noin 15 000 ha ja jaossa muodos-tettiin 78 taloa, jonka lisäksi kunnassa oli isojaon toteuttamisajankohtana 20 mäkitupaa ja 16 sotilastorppaa. (Hailuototoimikunta 1995 s. 12–13.)

Jyvitys

Sarkajakoon verrattuna uusi ja keskeinen tehtävä isojaossa oli tilusten jyvitys, koska jako-osakkaille jaossa annettavien tilusten määrä laskettiin maanlaadun mukaan. Talonpojat itse suorittivat jyvityksen. Elleivät osakkaat päässeet jyvityksestä sovintoon, se jätettiin maanmit-tarin ja kahden lautamiehen tehtäväksi. Vuoden 1775 isojakoasetuksessa ja kuninkaan kirjees-sä vuodelta 1781 kirjees-säädettiin, että eri tiluslajit eli pellot, niityt, viljelyskelpoinen maa ja metkirjees-sä- metsä-maa oli jyvitettävä erikseen. Kunkin tiluslajin parhaalle kuviolle oli annettava arvo 6 ja muille alempia arvoja aina sen mukaan kuin ne olivat huonompia parhaaseen tiluskuvioon verrattu-na. Koska kukin tiluslaji jyvitettiin erikseen, jyvitys ei antanut perustetta tiluslajien

vertaami-seen toisiinsa. Siksi jaossa oli koetettava antaa kullekin osakkaalle hänen osuutensa mukainen määrä kutakin eri tiluslajia. (Haataja 1949 s. 221; Wiiala 1952 s. 204.)

Vasta vuoden 1848 MO:ssa otettiin jyvityksessä käyttöön sarjajyvitys eli yhtenäinen kaikki luslajit käsittävä jyvälukuasteikko (asteikolla 10,0 - 0,1), joka teki mahdolliseksi myös eri ti-luslajien vertaamisen ja vaihtamisen keskenään. Tuolloin myös jyvitysmenettelyä muutettiin.

Vuoden 1848 MO:n mukaan maanmittarin oli neuvoteltava jyvitystä suorittaessaan uskottujen miesten ja maanomistajien kanssa ja sen jälkeen annettava eri tiluksille jyväluvut. Vain silloin kun maanomistajat sopivat yksimielisesti tiluksen jyvitysarvosta, sopimusta oli noudatettava.

(Haataja 1949 s. 211–221; Wiiala 1958 s. 238–239.)

Jakoperuste

Yleisenä jakoperusteena isojaossa olivat talojen veroluvut (manttaalit). Jokaisen jakokuntaan kuuluvan talon tuli saada kaikkia tiluslajeja verolukunsa mukaisessa suhteessa. Jos verollepa-no suoritettiin isojaon yhteydessä, jakoperusteena oli pääsääntöisesti uusi manttaali koko jaet-tavaan tilusmäärään nähden. Muutoin jakoperusteena käytettiin vanhoja manttaalilukuja.

(Haataja 1949 s. 239–240; Hyvönen 1992 s. 102.)

Kuninkaallisessa selityksessä vuodelta 1782 määrättiin peltojen ja niittyjen erityiseksi jakope-rusteeksi nautinta eli kunkin talon tuli isojaossa saada viljeltyjä tiluksia jyvitysarvoltaan se määrä, mitä se niitä ennen jakoa oli nauttinut. Jos niitä oli enemmän kuin talolle yleisen jako-perusteen mukaan kaiken kaikkiaan tuleva tilusala edellytti, jaettiin yli menevä osa muille ta-loille ja luovuttaja sai korvauksen viljelysten kuntoonpanosta. (Haataja 1931 s. 70.) Erityiset jakoperusteet tulivat kysymykseen myös erillisten vesijättöjen ja eräiden niihin verrattavien uudisraivausten sekä manttaalia vailla olevien tilojen kohdalla (Hyvönen 1998 s. 117).

Jakosuunnitelman laatiminen

Varsinkaan isojaon alkuaikoina talonpojat eivät luottaneet jyvitykseen, vaan halusivat pelton-sa monina kappaleina eri puolilta kylävainiota. Myös kuva pelton-sarkajaon jakomenettelyn tapelton-sapuo- tasapuo-lisuudesta oli isojaon alkuaikoina edelleen niin voimakas, että se vaikutti palstojen sijoittamis-ta koskeviin säädöksiinkin. Vielä vuoden 1775 isojakoasetuksessa määrättiin, että palstojen sijoituksessa oli noudatettava sarkajaon mukaista järjestystä, jos se voi tapahtua haitatta.

Muuten oli palstojen sijoituksesta sovittava, tai ellei sopimukseen päästy, siitä oli määrättävä arpomalla. Jos mahdollista kukin tiluslaji oli sijoitettava yhteen palstaan ja, ellei tähän päästy, pelto- ja niittypalstoja sai jaossa talolle antaa kumpiakin korkeintaan neljä kappaletta ja met-säpalstoja kaksi eli yhteensä korkeintaan 10 palstaa. Vuonna 1783 täsmennettiin asetuksella, että jos mahdollista kaikki tilukset oli sijoitettava yhteen ainoaan palstaan, mutta toisaalta oli pidettävä huoli siitä, että kukin jako-osakas sai parempaa ja huonompaa maata. (Haataja 1949 s. 252; Saarenheimo 1983 s. 30–31.)

Käytännössä talot saivat maansa 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla toteutetuissa iso-jaoissa niin monina kappaleina, että vuoden 1775 asetuksen asettama 10 palstan yläraja pyrki jäämään palstojen lukumäärän alarajaksi. Tämä johtui edellä selostetusta jakomenettelystä, jossa pellot, niityt ja metsät jaettiin peränjälkeen erikseen sekä myös maanomistajien halusta saada peltonsa useina kappaleina eri puolilta kylävainioita. (Jutikkala 1958 s. 251; Wiiala 1952 s. 209–210.)

Talouskeskusten siirrot

Kun tieyhteydet talouskeskuksista tiluksille olivat suhteellisen pitkät ja heikot, ryhdyttiin ryhmäkylissä sijainneita talouskeskuksia isojaoissa siirtämään lähemmäksi tiluksia. Tätä pyr-kimystä edisti se, että talot olivat pinta-alaltaan suhteellisen suuria ja niiden rakennukset vaa-timattomia, usein rykelmissä sijainneita puurakennuksia, joiden siirtäminen ei tullut taloudel-lisesti liian rasittavaksi. Eniten tarvetta ryhmäkylien hajottamiseen oli Itä-Uudellamaalla ja Hämeessä sekä osittain Etelä-Pohjanmaalla ja Satakunnassa. (Saarenheimo 1983 s. 43; Wiiala 1952 s. 460.)

Tie- ja kuivatusverkon rakentamishankkeet

Isojakojen alkuajoista lähtien niiden yhteydessä uusittiin puutteellinen ojitus maanmittareiden laatimien suunnitelmien mukaan siten, että viljelylohkoja järjestettäessä vanhat valtaojat suo-ristettiin ja lohkojen rajoille kaivettiin laskuojat. Niin ikään isojaossa järjestettiin pääsy kaikil-le peltolohkoilkaikil-le peruskorjaamalla vanhoja ja rakentamalla tarpeellinen määrä uusia teitä.

(Kuusi 1933b s. 37; Saarenheimo 1983 s. 46.) Tilikorvaukset

Vuoden 1783 isojakoasetuksessa olivat ensimmäiset säädökset tilikorvauksista. Asetuksen mukaisia tilejä olivat viljelyskunnon tili ja metsätili. Jolleivät asianosaiset päässeet sopimuk-seen tilikorvauksista, uskottujen miesten oli arvioitava ne ja viime kädessä niistä päätti kihla-kunnanoikeus. Vuoden 1848 MO:ssa säädökset jakotoimitusten tileistä säilyivät edelleen yli-malkaisina. Viljelyskunnon ja metsätilin lisäksi siinä säädettiin ainoana uutena korvauslajina maksettavaksi korvaus puuttuvasta viljelysalasta tapauksessa, jossa talo luovutti viljeltyä maa-ta viljelemätöntä maamaa-ta vasmaa-taan. (Haamaa-taja 1949 s. 277.)

Isojaon toteuttamisvaihe

Jaon toteuttamisvaiheessa uudet palstat merkittiin paaluilla maastoon ja käsiteltiin tilikysy-mykset. Tämän jälkeen jokainen sai ottaa hänelle jaossa tulevat tilukset haltuunsa. Toteutta-misvaiheen lopuksi pidettiin isojaon loppukokous ja kihlakunnanoikeus vahvisti vielä jaon lopputuloksen. Erillisenä työvaiheena isojaon laillistumisen jälkeen suoritettiin vuoden 1917 AJ:n voimaantuloon saakka uusien palstojen pyykitys pysyvillä rajamerkeillä. Samoin talous-keskusten siirrot sekä mahdolliset tie- ja kuivatusverkon rakentamishankkeet toteutettiin yleensä vasta jaon laillistuttua. (Kuusi 1933b s. 33; Haataja 1949 s. 274.)