Kari Vase
Inkeri, Inkku, oli keskeisiä Konserttikeskuksessa vaikuttaneita henkilöi-tä 1970-luvulta aina kuolemaansa asti. Tämä kirjoitus pohjautuu suureksi osaksi kahteen haastatteluun, joissa on lähdetty nimenomaan Konsert-tikeskuksen näkökulmasta. Haastattelin Inkeriä vuonna 2006 Konsertti-keskuksen kausiesitteeseen kirjoittamaani henkilökuvaa varten, ja syys-kuussa 2011 Konserttikeskuksen 50-vuotishistoriikkia kirjoittanut Antti Häyrynen teki Ellen Urhon ja Inkerin yhteishaastattelun, jonka kuvasin videolle.
Suuri rakkaus
Inkeri mainitsi Konserttikeskuksen suureksi rakkaudekseen. Aina oli miellyttävää lähteä ja inspiraatio säilyi, vaikka työmäärät olivat joskus suuria. Kertaakaan ei Inkerin pitkällä koulukonserttiurallaan tarvinnut itkeä tai poistua tilaisuudesta, kuten hän itse asian ilmaisi. Tosin ensim-mäisellä Konserttikeskuksen nimissä pidetyllä musiikkiliikunnan tunnilla ei ollut oikein onnistumisen mahdollisuuksia, sillä oppilaita oli Espoon Ki-lossa jostain syystä aivan liikaa, noin 500!
Inkeriä viehätti se, että kaikki oli ”liveä”. Liikkuva lapsi on itse laulaja ja soitin. Inkerillä ei ollut koskaan rekvisiittaa mukanaan. Toisaalta oli hie-noa saada lapsilta tunnustusta, esimerkkinä erään pienen espoolaispojan huudahdus: ”Sä oot sikahyvä soittaja!”
Takataskusta apu
Inkerin työtapa oli aktiviteettien tekemistä, musiikin kaikkien lajien tar-joamista aktiivisella tavalla eri-ikäisille kuulijoille, ihan pienimmistä
päi-1 Sajalin 2012, 39–40.
väkotilapsista varttuneihin oppilaihin asti. Sellaista ei Konserttikeskuk-sella vielä ollut, kun hän aloitti yhdistyksen ohjelmistossa, sillä tarjonta koostui varsinaisista konserteista.
Inkerin musiikkiliikuntatunti oli aina opettajalähtöistä. Yleisön vapau-tuminen lähti liikkeelle pakollisten kuvioiden kautta. Ensin istuttiin tur-vallisesti lattialla, sitten noustiin seisomaan ja mentiin pikku hiljaa impro-visointiin. Hirveän tärkeää oli kannustaminen.
Jos vastaan tuli levoton yleisö, Inkerillä oli aina takataskussa jokin eri-koisohjelmanumero tai happening yllättävien tilanteiden varalle. Hän piti mielenkiintoa yllä esimerkiksi kilpailun avulla. Inkeri soitti musiikkiesi-merkkejä, esitti kysymyksiä niihin liittyen ja antoi sitten pisteitä vasta-uksista, mikä sai oppilaat kuuntelemaan korvat höröllä. Levottomuutta esiintyi silloin, kun opettajat eivät olleet läsnä. Varsinkin alkuvuosina opettajilla oli käsitys, että heillä oli vapaatunti. Inkeri oli heille ikään kuin vieraileva opettaja, ja oppilaat puolestaan katsoivat kummeksuen: ”Mikä toi on?”
Koulujen musiikkiliikuntatilaisuuksien yleisö koostui yleensä monen luokka-asteen oppilaista, ja Inkeri piti sataa oppilasta rajana. Aamuaika oli paras aika vierailla kouluissa ja huonoin ruokatunnin jälkeen. Musiikki-liikuntatunti loppui yleensä reippaaseen marssiin, minkä tavan Inkeri oli oppinut Urpo Jokiselta. Oppilaat tulevat seuraavalla kerralla musiikkitun-nille paljon mieluummin, kun soitetaan musiikkia heidän poistuessaan.
Alueellisia eroja
Oppilaissa ei Inkerin mielestä ollut vuosikymmenten varrella tapahtunut mitään suurta muutosta, he olivat aina olleet lopulta aktiivisia. Yleisö-jen reagoinnissa oli kuitenkin havaittavissa jonkin verran eroja eri puo-lella maata. Karjalassa ja Pohjois-Suomessa oppilaat ja opettajat lähtivät yleensä erittäin hyvin mukaan, kun taas Pohjanmaalla vaadittiin enem-män lämmittelyä, mutta kyllä sielläkin pikku hiljaa alkoi tapahtua. Var-sinais-Suomessa oltiin kaikkein varovaisimpia. Toisaalta oli kyllä eniten itsestä kiinni, miten koululaiset saatiin lähtemään mukaan. Oman lukunsa muodostivat toki lestadiolaispitoiset kunnat, joissa monet oppilaat ja opet-tajatkaan eivät uskonnollisista syistä osallistuneet musiikkiliikuntaan tai lähtivät kesken pois.
Musiikkiliikunnan kova alkutaival
Inkeri katsoi, että musiikkiliikunta kuuluu ehdottomasti kouluun musiik-kikasvatuksen yhtenä osa-alueena: se aktivoi kuuntelua, rentouttaa ja vir-kistää. Tänä päivänä se alkaa olla hyväksyttyä, mutta alkuaikoina sitä ei meinannut saada koulumaailmaan ollenkaan ja sai kuulla kritiikkiä, että
”mitä se musiikkiliikunta on muuta kuin hyppimistä ja pomppimista”.
Turpiin tuli aluksi kovasti. Esimerkiksi Inkerin hyvä kaveri Kari Ryd-man arvioi 1950-60-luvun vaihteessa ilmestynyttä musiikinopettajan käsikirjaa ja kummeksui Inkerin kirjoittamaan osuuteen liittyen, että on se kumma, kun musiikkiliikunnassa pitää opettaa kansantanhuja! Inkeri oli kirjassa esittänyt tuntisuunnitelmaehdotuksessaan, mitä tavallisessa koululuokassa voidaan tehdä: pulpetit kasaan ja sitten liikkumaan ja laula-maan kaanoneita ja kaksiäänisiä lauluja. Kun Inkerin Sibelius-Akatemias-sa kouluttamat oppilaat menivät puolestaan omiin kouluihinSibelius-Akatemias-sa opettajiksi, heille sanottiin, että tällaiset jutut kuuluvat liikuntatunneille.
Ennätysten Inkeri
Inkeri piti Konserttikeskuksen lukuun kaikkiaan 1 114 tapahtumaa Han-gosta Inariin vuosina 1978– 2011 ja hän rikkoi ensimmäisenä 1 000 tilai-suuden rajan toukokuussa 2008 Porvoossa. Inkerillä on myös huikea en-nätys Konserttikeskuksen esiintyjien keskuudessa: 10 tapahtumaa yhden päivän aikana! Konserttikeskuksen tehtävien lisäksi Inkeri arvioi esiinty-neensä ainakin saman verran, ehkä jopa kaksinkertaisen määrän muilla keikoilla 50-luvulla alkaneella urallaan. Kiirettä piti Inkerin kiihdyttäessä paikasta toiseen autollaan, joka oli viimeiset vuodet uskollinen Mazda.
Konserttikeskuksen ohjelmistossa Inkeri esiintyi enimmäkseen yk-sin Musiikkiliikuntaa ja Musiikkia Inkerin kanssa -ohjelmanimikkeiden alla. Duo-ohjelmia Inkerillä oli kolme: Paul von Weymarnin kanssa Laula ja liiku (Musik & rörelse), Eppu Nuotion kanssa pitkälti improvisaation pohjautuva Eppu ja Inkku sekä Epun ja myös Kosti Kotirannan kanssa Ystäväni tuttavani, joka kokosi yhteen pikkulapsia ja heidän vanhempiaan sekä isovanhempiaan ja näiden ikätovereita laulamaan lastenlauluklassi-koita. Lisäksi hän piti täydennyskoulutusluentoja koulujen ja päiväkotien henkilöstölle.
Inkerin vaikutuspiiri oli valtava. Kun vieraili Inkerin kanssa kouluissa tai päiväkodeissa, oli ällistyttävää havaita, miten lähes joka paikassa häntä
tuli halaamaan hymysuisia ihmisiä, joita hän oli jossain vaiheessa opetta-nut tai muuten kohdanopetta-nut.
Ohjelmatoimikuntatyötä ja esiintyjävalmennusta
Inkeri toimi Konserttikeskuksessa myös valtuuskunnan puheenjohtajana vuosina 1994–2006 ja yhdistyksen ensimmäisen ohjelmatoimikunnan jä-senenä vuosina 2001–09, minkä välityksellä hän sai tutustua monipuoli-sesti koulukonserttikenttään. Ohjelmatoimikuntatyön hän koki antoisana ja se valmensi häntä itseäänkin: ”Pitää elää ajassa, keskustella, vaihtaa mielipiteitä”. Mieleen muistuu, miten Inkeri oli ennakkoon epäileväinen Tohtori Orff & herra Dalcroze -yhtyeen tasosta varmaankin nimestä joh-tuen, mutta lopulta hän oli yhtyeen näytekonsertista innostunut ja pyysi saada lupaa käyttää konsertissa kuultua Punahilkka-rapia omissa esiinty-misissään.
Inkerin mielestä esiintyjiä on koulutettava monipuolisesti ja heidän on paneuduttava tehtäväänsä sydänjuuriaan myöten. Inkeri piti aikanaan
Inkeri saavutti ensimmäisenä Konserttikeskus ry:n esiintyjänä 1000 konsertin rajan.
Tapahtumaa juhlistivat Inkerin kanssa Raimo Päiväläinen, Kari Vase ja Jorma Kesseli.
Kuva: Konserttikeskus ry.
kursseja Konserttikeskuksen esiintyjille yhdistyksen silloisen toiminnan-johtajan Mirja Aron pyynnöstä. Klassisen musiikin ja muidenkin musii-kinlajien taiteilijoita tuli ikään kuin rentouttaa ja toisaalta nykäistä niin, että he tulivat ulos itsestään. Tilanteelle pitäisi altistua täysin ja nöyrtyä yleisön edessä: olen nyt tässä teitä varten ja annan parastani. Kun sen oivaltaa, on helpompi ottaa vastaan mahdolliset vastoinkäymiset ja yllä-tykset. Monella esiintyjällä on ikään kuin salpoja jossain, pelätään itsensä munaamista. Toisaalta intohimoa tekemiseen olisi löydyttävä.
Lauluhankkeen aktiivi
Konserttikeskus käynnisti 2000-luvun alussa Kosti Kotirannan aloittees-ta hankkeen elvyttämään lasten yhteislaulualoittees-taitoa ja perinteisten laulu-jen tuntemusta. Inkeri oli oikea henkilö valmistelemaan ja viemään sitä eteenpäin työryhmän aktiivisena jäsenenä. Soittipa hän myös komeasti pianoa yhdistyksen ensimmäisellä, hanketta varten tuottamalla levyllä.
Inkeri toimi myös lauluhankkeeseen sisältyvien luokkakohtaisten ta-sosuoritusten ”inspehtoorina” kannustavan ja positiivisen ilmapiirin val-litessa. Inkerin lähtökohtana oli se, että jokainen lapsi osaa ja häntä tulee rohkaista, eikä tehdä niin kuin aikaisemmin, jolloin laulukokeilla lannis-tettiin valtava määrä lapsia.
Konserttikeskuksen 50-vuotisjuhlassa Musiikkitalolla 11.4.2014 jaettiin ensimmäinen Inkku-palkinto Soili Perkiölle. Kuva: Pekka Elomaa
Inkku-palkinto
Opimme tuntemaan Inkerin suurenmoisena persoonana, joka suorastaan säteili lämpöä ja positiivisuutta. Lähes joka kiertueelta saimme häneltä Konserttikeskukseen järjestelyitä kiittävän postikortin. Inkerin poismeno oli valtava menetys myös meidän yhdistyksellemme, joka päätti vuonna 2013 perustaa uuden, Inkerin lempinimeä kantavan palkinnon. Inkuksi-han me häntä aina kutsuimme.
Inkku-palkinnolla halutaan nostaa esiin henkilöitä, yhtyeitä, työryhmiä tai yhteisöjä, jotka ovat ansioituneet elävän musiikin välittämisessä lapsille ja nuorille osallistavalla, innostavalla ja kasvatuksellisella tavalla. Samalla halutaan kunnioittaa Inkerin elämäntyötä ja muistoa. Palkinto jaetaan 2–4 vuoden välein. Palkittavasta päättää Konserttikeskuksen hallitus.
Ensimmäisen Inkku-palkinnon sai Soili Perkiö, joka on monitahoisen luovan työnsä ohella jatkanut legendaarisen edeltäjänsä työtä musiikki-liikunnan ja rytmiikan sanansaattajana sekä uusien musiikkikasvattajien kouluttajana. Inkeri puhui itse kauniisti Soilista ja piti häntä oman työnsä jatkajana. Palkinnonjakotilaisuus päätti Konserttikeskuksen 50-vuotisjuh-latapahtuman 11.4.2014 Helsingin musiikkitalossa ja palkinnon jakajana toimi kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen.
Inkerin muisto siis elää Konserttikeskuksessa eri tavoin. Inkeri ha-lusi tähdentää kreikkalaisen nunnan, Äiti Gavrilian sanoja lainaten, että ihmisellä on viisi kieltä, jotka pitäisi olla kaikessa mukana – myös musii-kissa: hymy, kyyneleet, kosketus, rukous ja rakkaus. Se meidän kaikkien on hyvä muistaa.