Hyvinvointivaltion kehitysvaiheet ja tulevaisuus

4.2 Hyvinvointivaltion kehitysvaiheet ja tulevaisuus

Sosiaali- ja terveysjohtajien osaamistarpeiden ymmärtämiseksi on ol-tava tietoa hyvinvointivaltion kehityksestä sekä relevanteista käsit-teistä. On tarkasteltava hyvinvoinnin nykytilaa ja tulevaisuutta, kos-ka palvelutarpeet moninaistuvat ja niiden tuottamistavat uudistuvat.

Sosiaali- ja terveysjohtajat tarvitsevat uudenlaista osaamista palve-luiden uudelleen organisoimiseksi.

Tällä hetkellä käydään keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuu-desta. Se on ollut ja on edelleen monien muutosten kohteena. Julki-sia palveluja on vaikea enää lisätä nykyisellä rahoituspohjalla. Sen vuoksi on tärkeää ylläpitää keskustelua palveluiden edullisuudesta, saatavuudesta, laadukkuudesta, vaikuttavuudesta, tehokkuudesta ja teknologisesta kehityksestä. Tämän päivän julkisessa keskustelussa nousee esille hyvinvointivaltiollisten arvojen ja mallien kyseenalais-taminen. Keskustelut konkretisoituvat julkishallinnon

sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä sosiaali- ja terveysjohtajien osaa-mistarpeisiin. Työn teoreettisessa osassa ja Delfoi tutkimuksessa sel-vitetään näiden palveluiden tuottamisessa tarvittavia osaamistarpei-ta. Sosiaali- ja terveysalan osaamistarpeiden sisältöjen ymmärtämi-seksi on tärkeää tarkastella hyvinvointivaltion kehitysvaiheita ja tule-vaisuutta.

Hyvinvointivaltio on erityisesti eurooppalainen ilmiö (Nieminen 1998, 134). Hyvinvointivaltio on institutionaalisessa mielessä toisen maailmansodan jälkeinen ilmiö. Sen tunnusmerkkejä ovat sosiaali-menojen, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon tietty osuus julkisista menoista tai kansantuotteesta. Suomalaisen hyvinvointivaltion kehit-tyminen alkoi 1960 –luvulla. 1960-1980 luvuilla valtio ohjasi kuntia tuottamaan tasalaatuisia sosiaalipalveluja valtion suunnitelman mu-kaisesti. Valtionapujärjestelmä mahdollisti vain vähäiseen kuntien itseohjautuvuuden. (Kröger 1997, 150-166.)

Keskustelu hyvinvointivaltion murroksesta käynnistyi 1990-luvulla voimakkaan talouslaman myötä. Samalla valtion ohjaus- ja tukijärjestelmä purettiin. Säästöt nousivat keskeiseksi palveluja oh-jaavaksi tekijäksi. Kun valtionosuuden merkitys väheni, joutuivat kunnat vastaamaan suuresta osasta sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia. Hyvinvointipalveluja alettiin organisoida uudella taval-la. Kolmannen sektorin merkitys alkoi kasvaa. (Julkunen 1992, 91.) 1990 –luvulla kuntien epävarmuus lisääntyi kun resurssit niukkeni-vat. Kunnista tuli entistä riippuvaisempia omista resursseista ja ky-vystä kohdentaa niitä. Hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta se-kä niiden muutos ovat tärkeitä julkisjohtamisen konteksteja (Salmi-nen 2004, 128). Eklundin mukaan ”hyvinvointivaltio on edelleen rea-listisempi toimintamalli kuin hyvinvointiyhteiskunta”. (Eklund 1996, 48, 118.) Eklundin ajatus on kannatettava, koska hyvinvointivaltion käsitettä käytetään edelleen hyvin laajasti ja onnistuneesti.

Pohjoismainen hyvinvointi rakentuu erilaisille lähtökohdille kuin useimpien muiden maiden. Pohjoismaissa etuudet perustuvat maas-sa asumiseen ja ovat yksilöllisiä. Muualla etuudet ovat usein

perhekohtaisia ja sidottuja työntekijän asemaan. Nämä eroavuudet johtavat siihen, että EU:n sääntely ei välttämättä kohtaa hyvinvointi-valtiomme haasteita. Suomalaisten sosiaali- ja terveydenhuollon uu-distusehdotusten on välillä vaikea saada kannatusta EU:n piirissä.

Palveluja on jouduttu purkamaan ja palvelujärjestelmää hajautta-maan. Welfare mix käsitteen mukaisesti valtio, markkinat ja lähiyh-teisöt vastaavat yhdessä sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisesta.

Hyvinvointivaltiosta siirrytään hyvinvointiyhteiskuntaan, jossa koros-tuu epävirallisen sektorin osuus. Welfare mix käsite on peräisin Iso-Britanniasta. 1980-luvun Iso-Britanniassa hallituksen poliittisena tavoitteena puhuttiin hyvinvoinnin sekataloudesta. (Anttonen&Sipilä 1993, 435-436). Suomalaisessa kirjallisuudessa hyvinvoinnin sekata-lous käsitteeseen viitataan usein welfare mix käsitteellä (Eräsaa-ri&Rahkonen 1995, 59-60). Tämä eri tahojen voimavaroja yhdistävä palveluratkaisu on jo usean vuoden ollut sosiaalipoliittinen tavoite.

Kuntakenttää on kannustettu seudulliseen ja alueelliseen yhteistyö-hön. Kansallinen terveysprojekti ja Sosiaalialan kehittämishanke ovat olleet keskeisiä välineitä kehittää palvelujärjestelmään uudenlaista toimintatapoja, työmenetelmiä ja osaamista. (Sosiaalibarometri 2006, 19.)

Hyvinvointipluralismi on ollut eurooppalaisen tutkimuksen suosi-ma lähestymistapa (Laitinen 1995, 15). Hyvinvointipluralismilla tar-koitetaan welfare mixin rinnakkaiskäsitettä, josta käytetään myös nimitystä welfare pluralismi. Hyvinvointipluralismin mallit lähtevät oletuksesta, että julkisella, markkinamuotoisella ja epävirallisella sektorilla on kaikilla etunsa hyvinvoinnin tuottajina. Joskus käyte-tään käsitettä markkinapluralismi, jolla tarkoitetaan hyvinvointivalti-on supistamista. Yhteisöpluralismi hyvinvointivalti-on vastakohtainen käsite markki-napluralismille. Laitisen (1995, 16) mukaan welfare mix lähestymis-tapa on laajempi kuin pluralismi.

Welfare pluralismilla tarkoitetaan myös sosiaali- ja terveyspalve-luiden tuottamista valtion, vapaaehtoisten ja markkinoiden yhteis-työssä. Puhuttaessa hyvinvoinnin sekataloudesta ja hyvinvointiklus-tereista, avautuu hyvinvoinnin rakentuminen palvelutalouden

näkökulmasta. Tällöin kokonaisuus rakentuu useiden toimijoiden sekoituksesta ja hyvinvoinnin toimialojen verkostoitumisesta. (He-lander 1998, 27, Poteri 1998, 13.)

Valtion ja hyvinvoinnin mielletään usein olevan yhteydessä toisiin-sa. Hyvinvointivaltion puolustajat pitävät valtiota hyvinvoinnin par-haana tukijana. Hyvinvointivaltiolle asetettavia haasteita ovat hyvin-vointimenojen rahoitusongelmat, väestön ikääntyminen, sosioekono-misen rakenteen muutos ja kansainvälinen taloudellinen kehitys.

Vahvasta taloudellisesta jaksosta seuraa vahva hyvinvointivaltion ke-hitys. (Andersson 1993, 248-249, 275-278.) Kunta- ja palveluraken-neuudistuksessa on hyvin pitkälle kysymys juuri näistä hyvinvointi-valtion ja erityisesti kuntien ongelmista.

Keskusteltaessa hyvinvointivaltiomalleista, tarvitaan lisää täsmäl-lisyyttä, tietotuotantoa ja kansainvälistä yhteistyötä sekä keskustelua tulevaisuuden strategioista. Niihin liittyvät monesti yhteiskuntaske-naariot ja käsitykset siitä, miten työt tulevaisuudessa pitäisi jakaa.

Pitäisi olla enemmän tietoa, millaisia hyvinvointituloksia yksittäiset strategiat tuottavat nykyisessä yhteiskunnassa. (Kangas 1996, 69, 116.)

Edellisellä hyvinvointivaltiomallien tarkastelulla luotiin pohjaa Suomen hyvinvointivaltiomallin kuvaamiselle. Hyvinvointivaltion ra-kentamisen aikana Suomeen luotiin perusterveydenhuolto, erikois-sairaanhoito ja sosiaalipalvelujen verkosto. Hyvinvointivaltio perustui laajentumisensa aikana korkeaan työllisyyteen 1960-1970 -luvuilla.

Sitä on ylläpidetty ja kehitetty kunnallisilla hyvinvointipalveluilla.

Hyvinvoinnin tuottamisessa korostuivat sekä valtion että kuntien uudet tehtävät. Kun väestön suuren muuttoaallon ongelmia ei enää voitu ratkaista tulonsiirroilla, tarvittiin sosiaali- ja terveyspalveluja.

Yhteiskunnallinen muutos rikkoi perinteiset yhteisöt ja näin lähiyh-teisöjen huolenpito ei ollut enää riittävää. Näin alkoi julkisen sektorin sosiaali- ja terveyspalveluiden kehitys, joka on luonteenomaista poh-joismaiselle hyvinvointivaltiolle. (Eklund 1996, 139, 143; Eronen 1995, 43-44; Kangas 1996, 61-63.) Suomalainen malli on osoittautu-nut tasa-arvoiseksi ja melko toimivaksi ihmisten turvallisuuden

takaajaksi. Suomalainen hyvinvointivaltion ongelmat ovat hyvin mo-ninaisia ja muutoksia olisi osattava tehdä harkiten sekä tulevaisuu-den hyvinvointia rakentaen. Yhteisöllisyytulevaisuu-den vahvistaminen ja arvo-keskustelun ylläpitäminen ovat suomalaisen yhteiskunnan keskei-simpiä haasteita. Hyvinvointivaltiollisten palvelujärjestelmien uudis-tukset ja kokeilut ohjaavat julkista sektoria yhteistyöhön yritysten ja epävirallisten toimijoiden kanssa. Kunta- ja palvelurakenneuudistuk-sessa halutaan lisätä erityisesti kuntien yhteistyötä ja kuntaliitoksia sekä perustaa uusia yhteistoiminta-alueita ja sote –piirejä.. Tässä työssä tarvitaan erityisesti arviointitaitoja, tulevaisuuden visiointiky-kyä, kykyä muutostarpeiden huomaamisen, yhteistyötaitoja ja prio-risointikykyä. Näitä osaamistarpeita tutkitaan tarkemmin Delfoi osassa.

Pohdinta hyvinvointivaltion uudistamisesta tai säilyttämisestä on usein arvofilosofointia. Kyse on siitä, tuleeko kansalaisille taata olen-naisesti samanlaiset olot vai jokin kohtuullinen elämisen vähimmäis-taso, jonka parantamiseen annetaan markkinoiden kautta vapaat kädet. Perinteisessä hyvinvointivaltioideologiassa jälkimmäinen vaih-toehto tulkitaan epätasa-arvoisuutta synnyttäväksi. (Andersson 1993, 12-16.)

Hyvinvointivaltion oikeudenmukaisuudesta käyty keskustelu on usein omiin intresseihin verhottua vaikuttamista. Tämä näyttäytyy erityisesti tasa-arvosta ja vapaudesta puhuttaessa. Tasa-arvo levittää yhdenmukaisuutta ja vapaus puolestaan ihmisten erilaisuutta. Muu-tosprosesseissa on olennaista se, että kilpailu ei tapahdu ihmisarvon kustannuksella, vaan keskeisenä innoittajana on arvojen uudelleen priorisointi. (Jallinoja 1993, 20-25.)

Keskitetyn valtiovallan haasteena on byrokratia ja demokratia.

Demokratian onnistumisen keskeiseksi tekijäksi nousee päättäjien ja kansalaisten välinen etäisyys. Hajautettu valta lisää demokratiaa eli kansalaisten toiveet ja tarpeet toteutuvat paremmin. Näin myös kan-salaisten vaikutusmahdollisuudet paranevat. Onko hyvinvointivaltio etuja ja priorisointia ajatellen tasoittamisen väline? Valtion ohjausta ja vaikuttamista on yritetty vähentää luopumalla kovin

yksityiskohtaisista suunnitelmista ja normeista. On hyvä pohtia ky-symystä, milloin erilaisuus merkitsee eriarvoisuutta. (Ibid.: 26-45.) Hyvinvointivaltio, talouden tehokkuus ja yleinen hyvinvointi tuke-vat toisiaan. Miten hyvinvointivaltiota tulisi rakentaa uudelleen, jotta se voisi luoda mahdollisimman optimaaliset edellytykset hyvälle elä-mälle? Keskeisiä osa-alueita ovat inhimillinen ja sosiaalinen pääoma.

Hyvinvointivaltion keskustelussa pitäisi kiinnittää huomiota myös käsitteeseen sosiaalinen turvallisuus. Sen avulla voitaisiin luoda ihanteita hyvinvointivaltion uudistamiselle. (Andersson 1993, 256-259.) Tarvitaankin hyvinvointivaltion toimintojen uudelleenarviointia.

Yhtenä tärkeänä keskustelunaiheena ovat arvot. Arvojen merkitys korostuu murroskausina ja niistä etsitään ratkaisuja ja vastauksia syntyneisiin kysymyksiin.

Arvot toimivat kriteereinä valintatilanteissa, eli ohjaavat ihmisten ja yhteisöjen valintoja. Perusarvot muodostavat maailmankuvan kanssa ne ”silmälasit”, joiden läpi tulkitsemme maailmaa. Arvot luo-vat perustan asenteille, jotka ratkaiseluo-vat toimintamme. (Aadland 1993, 20-26, 35-55, Virjonen 1995, 18-19, 49-58.) Delfoi osassa tut-kitaan tarkemmin arvojohtamista.

Suomi saavutti hyvinvointivaltion pohjoismaisen tason 1980 lu-vulla. Hyvinvointipolitiikkamme oli silloin kansallinen ylpeydenaihe.

Sosiaali- ja terveystoimi oli julkisen talouden tasapainottamisessa voimakkaasti mukana 1990 –luvulla. Hyvinvointivaltion periaatteista halutaan pitää kiinni, mutta sen kehittäminen on jäämässä tietoyh-teiskuntakehityksen jalkoihin. Hyvinvointipalvelujen tuottamisessa joudutaan tekemään kompromisseja. Päätöksiä tehtäessä olisi näh-tävä sekä ihmisen arki että yhteiskunnan muutos.

Hyvinvointivaltiota kohtaan on esitetty paljon kritiikkiä, jossa ko-rostetaan kansalaisten suurempaa vastuuta ja aktiivisuutta asioiden hoitamisessa. Hyvinvointivaltiota pitäisi kehittää siten, että kansa-laisten rooli vahvistuisi. Samalla yhteiskunnan pitäisi ottaa aktiivi-sempi rooli alueellisten erojen tasoittajana.

Julkiset keskustelut konkretisoituvat julkishallinnon sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä sosiaali- ja terveysjohtajien

osaamistarpei-siin. Sosiaali- ja terveysalan osaamistarpeiden ymmärtämiseksi oli tärkeää tarkastella hyvinvointivaltion kehitysvaiheita ja tulevaisuut-ta. Tämän päivän julkisessa keskustelussa nousee esille hyvinvointi-valtiollisten arvojen ja mallien kyseenalaistaminen. Arvojen merkitys korostuu erityisesti murroskausina. Sosiaali- ja terveysjohtajat tar-vitsevat kykyä arvojohtamiseen ja kykyä hyvinvointivaltion toiminto-jen uudelleenarviointiin. Hyvinvointivaltion periaatteista on tärkeää pitää kiinni, mutta on vaarana, että sen kehittäminen jää tietoyhteis-kuntakehityksen jalkoihin.