Tarkastellaan sitaattia Heideggerin Taideteoksen alkuperästä:
“Totuus on epä-totuutta sikäli kuin siihen kuuluu ei-vielä-paljastuneen (paljastumattoman)
syntyalue kätkeytymisen mielessä. Ei-kätkeytymisessä, kätkeytymättömyydessä on (west) totuutena samalla kaksinaisen kiellon toinen kielto (“ei-“). Totuus on (west) sellaisenaan aukeaman ja
kaksinaisen kätkeytymisen vastakkaisuudessa. Totuus on alkukiistaa, jossa kiistellään kulloinkin määrätyllä tavalla se avoin, johon astuu ja josta pidättyy kaikki, mikä näyttäytyy ja vetäytyy olevana” (Heidegger 1995, 63).
Kuten sitaatista huomataan Heideggerin kieli on joka puolelle juuriaan levittävää. Se haarautuu niin moneen suuntaan, että löyhällä luvulla juurista ei kasva mitään. Tarvitaan jokin hyvin selkeä
tarttumapinta, jotta tekstissä oleva syvällisyys paljastuu eikä jää pelkäksi kryptisyydeksi. Tämän vuoksi hyvät kommentaarit ovat tarpeen. Ne eivät tietenkään kerro suoraan sitä, mikä on oikea tapa käyttää tai lukea Heideggeria, mutta ne antavat osviittaa siihen miten teksteihin voisi tarttua.
Heideggerin teksteihin tarttumisessa on kaksisuuntainen ongelma. Ensinnäkin on vaarana, että ne jätetään liiaksi omaan arvoonsa. Toinen ongelma taas liittyy popularisointiin. Heideggerin tekstejä ei voida täysin popularisoida banalisoimatta. Jos yritetään selittää totaalisesti auki kaikki mitä Heidegger haluaa sanoa, jäädään todennäköisesti tyhjän päälle. Heideggerin kohdalla tyhjäksi selittäminen on sananmukaisesti ajatuksen tyhjäksi tekemistä. Teksteistä katoaa se jännite, jonka takia niitä lähdettiin alun perin tutkimaan. Tarvitaan siis jokin hyvin selkeä kiinnike, jonka avulla telakoitua Heideggerin teksteihin.
Keskittyessäni vain yhteen Heideggerin ajattelun osa-alueeseen, eli Heideggerin luentaan aletheiasta, voin sanoa samaistuvani pragmaatikko Richard Rortyn tapaan käyttää Heideggerin tekstejä. Rorty toteaa, että “me pragmaatikot pidämme Heideggerin tuotantoa työkalupakkina, jossa vanhentuneen kaluston seassa lojuu muutama verraton väline” (Rorty 1998, 60). Itselleni tuo
“verraton väline” on Heideggerin luenta aletheian käsitteestä.
Otan vain yhden työkalun Heideggerin pakista ja lähestyn sen avulla isompaa keskustelua. En väitä, että Heideggerin ajattelulla olisi jokin yksi kulmakivi, johon kaikki muu ajattelu kiteytyy, vaan yksinkertaisesti nostan esiin yhden välineen Heideggerin valikoimasta. Tämä on tavallaan
kohteliaisuutta. Kuten Rorty toteaa “paras tapa kunnioittaa Heideggeria onkin olla valikoiva sen suhteen, mitä välineitä valitsemme” (1998, 60).
Monet Heidegger –tutkijat, kuten monet Heidegger –kriitikotkin, haluavat nähdä filosofin elämäntyössä tietyn koherenttiuden ja koko ajattelun lävistävän johtotähden. Rorty (1998) ei kuitenkaan ole sitä mieltä, että on olemassa yksi Heidegger ja yksi heideggerilainen ajattelu. Sen sijaan Heidegger on ihminen kuten jokainen meistä, ihminen, joka nyt sattui olemaan “ensin natsi ja sitten raukkamainen teeskentelijä” mutta samalla myös “aikamme suurin eurooppalainen ajattelija”
(Rorty 1998, 60-64).
En varsinaisesti samaistu pragmatistiseen filosofiaan laajemmin mutta Rortyn valikoivan lähtökohdan otan kuitenkin luennallisena inspiraationa. Tulen puhumaan Heideggerin
“fenomenologiasta” ja “heideggerilaisesta luennasta”, mutta tulee pitää mielessä, että käyttäessäni näitä ilmaisuja puhun vain tästä tapaustutkimuksesta. En siis pyri mihinkään kokonaisvaltaiseen heideggerilaisen ajattelun tai heideggerilaisen fenomenologian läpikäyntiin, vaan pyrin
ymmärtämään sitä mikä valitsemissani Heideggerin teksteissä on elimellistä tämän tutkimuksen kannalta.
Käyttäessäni Heideggerin ajattelun punnittuja paloja pyrin samaistumaan myös siihen luentaan, jota Heidegger itse käyttää kreikkalaisista esisokraattisista teksteistä. Pyrin omaksumaan yhden “väärän”
tavan lukea Heideggeria, hänen itse ehdottamallaan “väärällä” tavalla. Tämä lukutapa ei koskaan ole puhtaasti heideggerilaista, koska mitään puhdasta heideggerilaisuutta ei näkemykseni mukaan ole olemassa. Toiseksi pyrin dialogiin, en selittämiseen. Mikään puhdas lukutapa ei ole dialogissa Heideggerin kanssa. En halua selittää Heideggeria vaan ottaa hänen tekstinsä käyttöön.
Gilles Deleuze on sanonut, että välillä filosofiaa voi ottaa vain “takaa päin” (Deleuze 1993, 3).
Heideggerin ajattelu on tyyppiesimerkki filosofiasta, jota ei voi käyttää sellaisenaan, vaan sitä pitää hyväksikäyttää. Näihin teksteihin on kääriytyneenä pimeys, joka viettelee lukijan helposti lukemaan Heideggeria Heideggerin ehdoilla ja samalla myös kirjoittamaan kuin Heidegger – hämärästi ja kiertelevästi.
Uskon, että Heidegger on hedelmällisimmillään juuri valikoivassa luennassa koska silloin voidaan ohittaa Heideggerin tekstien pahin ansa. Tämä ansa on merkityksen katoaminen liian
merkitsevyyden alle. Kuten Leena Kakkori sanoo Heideggerin terminologiasta, “se on suo, jonne
helposti polulta eksyy, ja mielestäni on parempi pysyä polulla vaikka kompuroiden kuin upota suohon” (Kakkori 2001, 18).
Heideggerilla on tapana kasata yksittäisille käsitteille valtava määrä merkityksiä ja tuoda käsitteille suuri määrä sumeasti toisiinsa liittyviä rinnakkaiskäsitteitä. Löyhässä luennassa käsitteiden
ääriviivat katoavat ja kaikki sanat saattavat alkaa muistuttaa kummasti toisiaan. Tätä on Heideggerin lukemisessa vältettävä. On otettava se mikä näyttää kirkkaalta ja seurattava sitä, vaikkakin sitten kompuroiden.
Itselleni ensimmäinen aito kirkkauden hetki Heideggerin parissa liittyy aletheian käsitteeseen.
Törmäsin sanaan lukiessani kommentaaria Heideggerin Herakleitos-luennasta. Olin kiinnostunut ensisijaisesti Herakleitoksesta ja Heidegger nyt sattui tarjoamaan yhden näkökulman esisokraatikon ajatteluun.
Vasta Herakleitoksen fragmenttien kautta näin Heideggerin ajattelussa jonkilaista etäistä valoa.
Alusta asti Heidegger avautui minulle siis toisen ajattelun avulla. Lukiessani Heideggerin ja Herakleitoksen tekstejä rinnakkain huomasin, että Heideggerin ajattelulla olikin jokin ihmeellinen syvällisyys, jonka tekstien monimerkityksellisyys ja oman luentani laiskuus olivat minulta
piilottaneet.
Heideggerin teksti sai aivan uuden valon toisen entiteetin peilauksessa. Johtuen tästä
yksinkertaisesta huomiosta, ajattelen, että Heideggerin yhden käsitteen katsominen valokuvan avulla saattaisi tuottaa hedelmällisiä avauksia. Ehkä valokuvaa voisi käyttää vastavalona Heideggerin totuusteorian avaamiseen.
Tästä lähtökohdasta olen rakentanut tutkielmani viimeiseksi osaksi konstellaation, jossa
Heideggerin keskustelua totuudesta pyritään jatkamaan katsomalla valokuvia. Asetelma muistuttaa Leena Kakkorin kokeilevaa artikkelia Martin Heidegger and Peter Hoeg: The book Borderlines as an autobiographical narrative in which the truth uncovers itself. Tämä artikkeli käsittelee
Heideggerin totuusluentaa tarkastelemalla Peter Høegin romaania.
Konstellaationi muistuttaa Kakkorin artikkelin lähtökohtia, mutta pidättäytyy kuitenkin hyvin erilaisessa perusasenteessa, joka on omaksuttu Heideggerin Herakleitos- ja taideluennasta. Koska tämän tutkimuksen pääpainona on tehdä pohjatyötä valokuvan ja filosofian väliselle keskustelulle ei
konstellaatio ole vielä kovin suuressa laajuudessa. Tämä rakennelma on enemmänkin alku sellaiselle valokuvan ja filosofian väliselle keskustelulle, jota tulisi jatkaa.
Motivaatio tähän asetelmaan tulee syvältä Heideggerin omasta ajattelusta. Totuus ei Heideggerille ilmene välitömimmin filosofisessa pohdinnassa vaan erilaisissa teoksissa viipymisessä. Teokset kuten Herakleitoksen fragmentit tai Van Goghin maalaukset ja niissä viipyminen voivat avata katseen kohti totuuden sulkeutumattomuutta.