Miksi päädyimme tutkimuksen viimeisessä vaiheessa ei-mihinkään? Eihän ei-mikään ole mitään.
Eikö ei-minkään taakse piiloutuminen ole juuri sitä nihilismiä ja todellisuudesta pakenemista, jota vastaan Heidegger sanoo asettuvansa? Näinkin asia voidaan nähdä, ja on joskus nähtykin. Muun muassa George Steiner kysyy: “Onko Heideggerin leikki tyhjyyden ja ei-minkään kanssa
pikemminkin äärimmäistä nihilismiä kuin ´nihilismin ylittämistä´, kuten hän itse väitti?” (Steiner 1997 & Salminen 2010, 69).
Antti Salmisen (2010, 70) mukaan Steinerin kysymys on hyvä. Heideggerin omia sanoja ei pidä missään nimessä ottaa annettuina. Emme usko Heideggerin taistelevan nihilismiä vastaan vain koska hän itse sanoo niin tekevänsä. Heideggerin ei-mitään käsittelevät tekstit ovat syvällisellä tavalla epäilyttäviä, “kuten hyvän filosofian tulee ollakin“, Salminen (2010, 70) huomauttaa.
Totuuden kääntyminen Heideggerin käsittelyssä kohti ei-mitään on vaarallista. Se on vaarallista, jos keskitymme vaaran vaarallisuuteen. Mutta vaara sisältää myös paljon alkuperäisemmän
vaarallisuuden – nimittäin pelastuksen. Ei-minkään unohdusta kohti katsominen on Heideggerille (2010) “maailmassa olemisen tapa” ja vasta tämän unohdetun unohtamisen kautta on mahdollista muistaa. “Muistaminen alkaa unohtamisesta, tai jos ilmaisemme asian heideggerilaisittain, meidän täytyy aloittaa unohtamisen tavasta olla maailmassa”, Kakkori (2001, 26) summaa.
Kun aloitamme unohtamisen tavasta olla maailmassa, aloitamme myös ei-minkään tavasta olla maailmassa. Tämä uudelleen aloittaminen on tärkeää koska vasta sen kautta voimme katsoa kohti ei-minkäänlaisia asioita. Totuuden käsite on tyyppiesimerkki ei-minkäänlaisesta asiasta. Se on muodoton ja tyhjä. Sillä ei ole energiaa. Se on pysähtynyt ja unohtunut.
On aloitettava totuuden uudelleen kysyminen unohtamisen ja ei-minkään perspektiivistä. Vasta tämän sysäyksen kautta totuus voi alkaa muotoutua eli ottaa muotoa “meissä”. On siirryttävä katsomaan kohti tyhjyyttä. On jäätävä tähän aporeettiseen tyhjyyteen, vaalittava sitä, hillittävä itseämme siirtymästä muualle, niin kauan, että totuus avautuu repeämään, jossa sen muoto alkaa muotoutua.
Kuten jo totesimme, muoto on muodostumista. Muoto on se, joka on liikkeessä meistä pois päin.
Emme siis koskaan tavoita itse totuuden muotoa. Epäonnistuuko tämänkaltainen tutkimus sitten automaattisesti? Kyllä, se epä-onnistuu. Mutta epä-onni on juuri se mitä tavoitellaan kun aloitetaan unohduksen ja ei-minkään tavasta olla maailmassa. Tavoitellaan epä-onnen aporiaa, jossa keskiössä eivät ole puhdas elämys ja puhdas nautinto vaan toisenlainen oleminen – aporeettinen avautuma.
Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kyseessä olisi tutkimus, joka tähtää vain pahan mielen tuottamiseen. Tai sitä, että tuloksena olisi aina vain hämmennys tai paha olo. Nämä ovat kylläkin mukavia sivutuotteita, joilla voi olla paljon käyttövoimaa, mutta ne eivät ole itse päätarkoituksia.
Sen sijaan tarkoituksena on enemmäkin paikallistaa elämyksen elämyksellisyyteen liittyvä perustavanlaatuinen ongelma – se, että elämys ei tuota elämystä, vaan tyhjyyttä.
Elämys, onnistuminen ja kaiken tyhjentävä tulos ja lopputulema putsaa pöydän. Samalla se pyyhkii pois kysymisen tarpeen ja lopettaa keskustelun. Aporeettisen avautumisen tavoittelulla sen sijaan pyritään pitämään kysyminen tiellään. Heideggeria mukaillen, tulos on tulos vain niin kauan kuin se on kytkeytyneenä kysymiseen. Todellinen tulos ei ole lopputulos vaan tuloksen “tuleminen”. Se on asian lähestymistä, ei loppumista. (Anker 2006)
Heidegger ei väitä, että tämänkaltaisen tutkimuksen, jossa tulokset ovat aina vasta tulossa uusina kysymyksinä, tulisi olla jokin kaiken tieteen standardimalli, vaan, että tämänkaltaista asennetta tarvitaan tietyillä alueilla. Ennen kaikkea asennetta tarvitaan alueilla, jotka tutkivat kuolleita asioita – kuten totuuden käsitettä. Kuolleen asian käsittelyyn tarvitaan katse kohti kuolemaa. Tarvitaan katse, joka kurottaa jo näkyvän toiselle puolelle, ja aloittaa maailman katsomisen kuoleman tavasta olla maailmassa.
Ei-minkäänlaisia asioita kuten totuutta kohti katsominen on oleellista, koska joskus nämä ei- minkäälaiset asiat ovat juuri niitä asioita, joille olemisemme perustuu. Totuus on läsnä kaikkialla.
“Valokuvan universumissa”, kuten Vilém Flusser asian muotoilee, totuudella ja totuudellisuudella on jatkuvaa kysymysarvoa. Elämme totuuden kuvassa ja totuuden kuvan kautta. Tämä todellisen olemisen kuvallisuus rakentuu jollekin, jota sanomme representaatioksi. Representaatio presentoi jotakin suhdetta “todelliseen”. Mitä tämä tosi sitten on? Tai paremminkin, miksi se ei ole mitään?
Meidän on käännyttävä kysymään tällaisia aporeettisia, epämiellyttäviä kysymyksiä, jotta voimme tarttua toden käsitteeseen.
Ankerille aporia ei tarkoita vain työkalua, jonka avulla voimme avautua kohti tulevaa vaan tietynlaista olemisen positiota, jonka avulla “selvitä maailmasta” (Anker 2006, 102). Maailmassa, jossa on läsnä massiivinen eri todellisuuksien ja eri tosien luoma ristipaine, olemme jatkuvassa ristitiedon ja ristitietoisuuden tilassa. Olemme siis tietyllä tapaa jatkuvasti aporian keskellä. Emme kuitenkaan käytä tätä aporiaa avautumana vaan se enemmänkin passivoi meitä. Kun kohtaamme jatkuvasti jotakin tuntematonta ja uutta, tulemme tuntemattomalle turraksi. Emme halua katsoa sitä kohti. Alamme etsiä nopeita vastauksia ja nopeaa tietä ulos tuntemattomasta. (Anker 2006, 102-103)
Ankerin (2006, 103) mukaan kuitenkin juuri tämän tuntemattoman ja aporeettisen vaaliminen on se, joka mahdollistaa “maailmasta selviämisen”. Anker löytää Nancylta motiivin perustavanlaatuisesta aporiasta ja toteaa, että olemme keskellä maailmaa tyhjin käsin, ilman absoluuttista tietoa. Tämä tyhjän maailman epäabsoluuttinen vaara on kuitenkin ainoa mahdollisuutemme. Katsominen kohti tätä vaaraa on eräänlaista optimismia. Aporian epävarmuuden ei tule johtaa epäaktiivisuuteen vaan päinvastoin aktivoitumisen mahdollisuuteen (Anker 2006, 129).
Ankerin (2006, 129) mukaan aporiaa ja ei-mitään kohti kääntyminen on välttämätöntä yhteiskunnallemme. Meillä on oltava aikaa ei-millekkään. Anker on huolissaan ei-minkään katoamisesta. Anker päätyykin kysymään samaa kysymystä, jota myös Heidegger pohtii: “onko meillä enää aikaa ei-millekkään, vai täytämmekö yksinkertaisesti kaikki ei-minkään avoimet tilat jollakin, millä tahansa” (Anker 2006, 129, vrt. Heidegger 2010, 34)?
Tässä tullaan oleelliseen huomioon. Oikeastaan se mitä Anker, ja tietyssä mielessä myös Heidegger, vastustaa on tämä “mikä tahansa”. Kun kohtaamme hedelmällisen aporeettisen energian avautuman, käännämme katseemme siitä pois päin ja täytämme sen “millä tahansa”. Emme altistu asioiden itsensä sisältämälle aporialle. Tämän vuoksi myös elämme kohti jo tunnettua. Elämme jonkun ja jonkin - minkä tahansa - elämää. Tämä ennalta elämisen mekaniikka on juuri sitä nihilismiä, jota vastaan Heidegger asettuu taistelemaan.
Ennalta elämisen mekaniikka on ehdottomuutta ja varmuutta, ehdotonta olemista (Anker 2006, 129).
“Puhtaasti ehdoton olento ei halua olla missään tekemisissä elinvoimaisen ei-minkään kanssa”, Anker (2006, 129) sanoo. Hän esittääkin, että on “eettisesti tärkeää” kääntyä pois häiritsevästä kaiken tietämisestä kohti “ei-minkään perustavaa ahdistusta” (Anker 2006, 129). Tämä ahdistus on
todellakin perustavaa. Se voi asettaa meidät uudelle perustalle ja myös antaa perustavaa merkitystä täällä olemiselle.
Mikä sitten saa meidät katsomaan kohti ei-mitään? Miten voimme suuntautua sitä kohti? Ankerin mukaan vastaus on oikeastaan aika yksinkertainen, “meitä suuntaa ei-mitään kohti epävarmuuden vakuutus, joka toimii perusteettomana perustana olemiselle tulemisena” (Anker 2006, 130).
Lyhyesti sanottuna Anker siis tarkoittaa epävarmuuden hyväksymistä perustaksi.
Jotenkin Ankerin selitys kuitenkin tuntuu lussahtavan. Eikö hän tässä sorru juuri siihen
yksinkertaistamiseen ja kysymisen lopettamiseen, josta Heidegger varoittaa. Eihän asia nyt millään muotoa ole niin yksinkertainen, että ratkaisu olemisemme perustaan löytyy “epävarmuuden
hyväksymisestä”.
Vaikka itsekin koen pienen masennuksen siitä, että Anker kiteyttää jotakin loppulauseenomaista, ei kysymyksessä kuitenkaan ole ovea sulkeva liike tai lopullinen tulema. Enemmänkin se on
epämiellyttävä “väliaikainen sopimus”. Tässä kohtaa Heidegger kenties huokaa haudassaan:
“ääliöt”. Ehkä hän ei hyväksyisi tällaisia väliaikaisia sopimuksia. Mutta uskon, että väliaikaisessa sopimuksessa voi olla kuitenkin oma elinvoimansa, jos sitä ajatellaan kysymisen tapana.
Seuraavaksi kokoan hieman tutkimuksessa käsiteltyjä teemoja yhteen ja teen joitakin minua puistattavia väliaikaisia sopimuksia.