Foucault'n ajattelun vaiheet

Johanna Oksalan mukaan perinteinen tapa tarkastella Foucault'n tuotantoa on jakaa se kolmeen vaiheeseen. Vaiheet ovat: 1.) arkeologinen vaihe, joka sijoittuu 1960-luvulle 2.) genealoginen vaihe, joka ajoittuu Foucault'n vallan tutkimusten ympärille 1970-luvulla 3.) eettinen vaihe, joka sijoittuu Histoire de la sexualité (Seksuaalisuuden historia) -teoksen antiikkia käsittelevien osien L’usage des plaisirs (Nautintojen käyttö) ja Le souci de soi (Huoli itsestä) (1984) ympärille eli 1980-luvulle. Oksala kuitenkin painottaa, että hänen esittämäänsä jakoa ei tulisi ymmärää tiukkana mallina vaan pikemminkin heuristisena ja pedagogisena. (Oksala (2007, 3.)

Pulkkinen esittää, että Foucault'n ajattelu jaotellaan tyypillisesti usein arkeologiseen ja genealogiseen vaiheeseen (Pulkkinen 2003, 92). Pulkkinen ei omassa erottelussaan siis korosta jakoa eettiseen vaiheeseen, koska hän tarttuu Foucault'n ajattelun tarkasteluun pikemminkin metodologisesta näkökulmasta. Oksalan heuristisen jaottelun eettinen vaihe

voidaan siis nähdäkseni ymmärtää myös genealogisena metodologisessa mielessä.

Pulkkisen mielestä Foucault'n ajattelun metodologista jakoa ei tulisi suurennella, koska genealogiset teemat esiintyivät jo Foucault'n arkeologisella kaudella vaikkakin käsite ilmestyi myöhemmin. Ajatus voimakkaammasta metodologisesta katkoksesta on Pulkkisen mukaan peräisin Hupert Dreyfusilta ja Paul Rabinow'lta. (Pulkkinen 2003, 92–93.) Hupert Dreyfus ja Paul Rabinow luonnehtivat Foucault'n arkeologista vaihetta diskurssin tarkaksi analyysiksi. Genealogia taas on sen tarkastelemista, mitkä asiat rajaavat ja

institutionalisoivat diskursiivisia muodostelmia. (Dreyfus ja Rabinow 1983, 104).

Foucault'n arkeologisen kauden teoksiin kuuluvat vuonna 1993 ilmestynyt Naissance de la clinique. Une archéologie du regard médical (suom. Klinikan synty), vuonna 1966

ilmestynyt Les mots et les choses. Une archéologie des sciences humaines (suom. Sanat ja Asiat) sekä vuonna 1969 ilmestynyt L´archéologie du savoir (suom. Tiedon arkeologia).

(Pulkkinen 2003, 92.) Foucault tarkastelee tarkemmin kysymystä arkeologisesta metodista ja diskursiivisista muodostelmista teoksessaan. Diskurssi tulee ranskan kielen sanasta discours, joka voidaan suomentaa puheeksi. Diskursseilla Foucault viittaakiin puheisiin, jotka on ryhmitelty jollain tavalla toisiinsa. Diskurssi voidaan siis ymmärtää eräänlaisena lausumakokonaisuutena. Esimerkkeinä diskurssityypeistä voivat olla esimerkiksi jaottelut tieteeseen, kirjallisuuteen ja historiaan. Foucault itse kyseenalaistaa näkemyksen, jonka mukaan diskurssien suhteen voitaisiin tehdä jonkinlaisia kattavia synteesejä. Esimerkkinä synteesien tekemisestä Foucalt mainitsee tavan tarkastella diskursseja evoluution tai kehityksen näkökulmasta. Hän korostaa, että diskurssien tarkastelussa lähtökohtana on oltava ajatus, että ollaan tekemisissä hajanaisen tapahtumajoukon kanssa. (Foucault 2005, 33–35.)

Diskurssin lausumien tarkastelussa kysytään, miksi tietty lausuma ilmeni, eikä sen sijaan joku toinen. (Foucault 2005, 41.) Foucault jatkaa, että hänen tavoitteenaan on kuvailla lausumien välisiä suhteita (Foucault 2005 46). Foucault'n mukaan arkeologinen tutkimus ei ole luonteeltaan geologista kaivausta vaan se on nimi metodille, jossa ”tutkitaan jo

sanottua: sen lausumisfunktiota, sen diskursiivista muodostelmaa, ja yleistä arkistojärjestelmää, josta se on peräisin. Arkeologia kuvailee diskursseja arkiston eriytyneinä käytäntöinä.” (Foucault 2005, 174.)

Arkeologinen kuvailu ei ole aatehistoriallista tarkastelua. Siinä ei siis Foucault'n mukaan pyritä määrittelemään diskurssin toistuvia ajatuksia, representaatioita tai kuvia. Diskurssia ei siis ymmäretä dokumenttina eli merkkinä jostain muusta. Foucault jatkaa toteamalla, että arkeologia on diskurssin erojen analyysia Arkeologiassa ei Foucault'n mukaan pyritä rekonstruoimaan esimerkiksi sanotusta jotain alkuperäistä tarkoitusta tai ydintä. (Foucault 2005, 181-183.) Arkeologiassa ollaan aatehistorian sijaan kiinnostuneita esimerkiksi katkoksista ja epäjatkuvuuksista: pyrkimys ei ole Foucault'n mukaan esimerkiksi tarkastella, mikä on edeltänyt tarkasteltavana ajattelijan ajatuksia historiallisesta

näkökulmasta tai ota niitä itsestäänselvyytenä. (Foucault 2005, 220–221.) Alhasen mukaan kyse on siitä, että lausumajoukkoja tarkastellaan diskursiivisina tapahtumina se sijaan, että kysyttäisiin, mitä esittäjä on lausumallaan tarkoittanut tai että lausumaa selitettäisiin taustalla esimerkiksi taustalla vaikuttavalla perinteellä (Alhanen 2007, 57).

Genealogia on Nietzscheltä peräisin oleva käsite, jota Foucault käsittelee tekstissään Nietzsche, généalogie, histoire ⁵(1971). Edellä esitin, että Dreyfus ja Rabinow

määrittelevät genealogian sen tarkastelemiseksi, miten asiat rajaavat ja institutionalisoivat diskursiivisia muodostelmia. Tuija Pulkkinen (2003, 93–94) kuvailee genealogiaa vallan ja tiedon ehtojen tarkasteluna. Pulkkisen mukaan genealogiassa tulee esille Foucault'n

nietzscheläisyys ja ajatus siitä, että valta on tuottavaa. Ilpo Helenin (2016) mielestä

Foucault ponnisti genealogiassaan enemmän Immanuel Kantin kuin Nietzschen ajattelusta.

Helenin mielestä Foucault'n genealogiassa ydinkysymys onkin Kantia seuraten ”Mitä tapahtuu nyt?”. Edellä mainitulla Helen tarkoittaa sitä, että genealogin tulee ”valita ainesosa, joka tekee nykyisyydestä erityisen”. Tuon elementin kautta genealogin tulee tarkastella niin menneisyyttä kuin nykyisyyttäkin. Genealogisesta lähestymistavasta

5 Suom. Nietzsche, genealogia, historia.

esimerkkinä Helen mainitsee esimerkiksi Kantin valistuksen-käsitteen tai Karl Marxin pääoman-käsitteen. Genealoginen kritiikki valitsee siis tutkimuskohteeksi omasta ajasta kumpuavan elementin. (Helen 2016, 22.)

Helen korostaa, että keskeinen piirre Foucault'n genealogiassa on kritiikki. Helenin mukaan Foucault'n käsitys filosofiasta kritiikkinä tulisi Helenin mielestä ymmärtää Kantin tapaan.

Kant ymmärsi filosofian Helenin mukaan ajattelun ja ymmärryksen ehtojen ajatteluna.

Erona Foucault'n ja Kantin välillä on Helenin mukaan se, että Foucault keskittyi kritiikissään konkreettisten ja hisoriallisiin kohteisiin kun taas Kantin kritiikki koski esimerkiksi formaaleja sekä universaaleja inhimillisen tiedon ehtoja. (Helen 2016, 30.) Lähtökohtana genealogian ymmärtämiselle olennaista on nähdäkseni se, että ymmärtää sen vastinparina tavalliselle historiankirjoitukselle. Foucault toteaa esimerkiksi Nautintojen käyttö teoksen esipuheessa tehneensä historiantutkimusta, jota ei voida kuitenkaan määritellä historioitsijan työksi (Foucault 1998b, 121). Pulkkisen tavoin voidaan sanoa, että Foucault muotoili genealogian vaihtoehdoksi perinteiselle historiankirjoitukselle (Pulkkinen 2003, 94). Miten Foucault sitten kuvailee genealogista tarkastelua?

Luonteeltaan genealogia on Foucault'n mukaan yksityiskohtiin paneutuvaa, harmaata ja dokumentaarista. Toisin kuin perinteisessä historiankirjoituksessa, genealogiassa ei pyritä kuvaamaan lineaarisesti eteneviä historian kehityskulkuja tai kuvata historiaa jonkinlaisten ideaalisten merkitysten kautta. Genealogisessa lähestysmistavassa huolellisuus tarkoittaa tapahtumien ainutkertaisuutta ja siten niiden mahdollisimman tarkkaa kirjaamista.

Genealogia on täysin vastakkaista pyrkimykselle etsiä alkuperää. (Foucault 1998, 62–63.) Foucault poimii ajatuksen alkuperän tai moraalin alkuperän etsimisen vastustuksesta Friedrich Nietzcheltä (Foucault 1998, 64). Alkuperän etsimisen sijaan genealogia on polveutumisen analyysiä. Luoteeltaan se on materialistista siinä mielessä, että

polveutuminen (Herkunft) saa ilmauksensa ruumissa ja siinä, mikä koskettaa ruumista kuten ruokavalio ja ilmasto. (Foucault 1998, 76.) Pulkkisen ukaan polveutumisen selvittää tutkimuskohteen tulemista olemassaolevaksi tarkastelemalla menneisyyttä. (Pulkkinen

2003, 95). Käsityksessään historiasta Foucault on siis selkeästi hegeliläinen ja anti-marxilainen (Rabinow 1984, 13). Foucault hylkää teleologisen tavan kirjoittaa historiaa.

Millaista sitten on Foucault'n kuvailema ”todellinen historia” joka on vastakkaista historioitsijoiden historialle ja ajatukselle ylihistoriallisesta näkökulmasta? Foucault'n (Foucault 1998, 85–89) mukaan todellinen historia ei pyri teleologiseen liikkeeseen. Sen sijaan todellisessa historiassa tarkastellaan lähimpänä olevaa eli esimerkiksi ruumiista, hermojärjestelmiä ja ruumiinvoimia. ”Historiallisella aistilla on enemmän yhteistä

lääketieteen kuin filosofian kanssa” (Foucault 1998, 85–89)”, Foucault kuvailee. Pulkkisen mielestä Foucault'n genealogiassa onkin postmoderneja piirteitä: siinä voidaan tarkastella minkä tahansa asian historiaa ilman oletusta alkuperäisestä oliosta. (Pulkkinen 2003, 96).

Genealogiaan liittyy myös yksi tutkimukseni kannalta keskeinen käsite eli

problematisointi. Foucault itse kuvailee parresian tarkasteluiden yhteydessä useaan otteeseen tarkastelevansa parresian käytännön problematisoitumista antiikissa. Foucault kiinnittää huomiota historialliseen tapahtumaan eli siihen, että parresia siirtyi politiikan alueelta kohti henkilökohtaisempaa eettistä harjoitusta. Helen kuvaa problematisointia tavaksi, jolla foucault'lainen genealogi saa kiinni tapahtumasta eli aikakaudelle

tyypillisestä ainesosasta. Genealogiaan kuuluu siis sen havainnointi, mitkä asiat tietyssä historiassa nousevat esiin ongelmallisina. Helen huomauttaa, että problematisointia ei tule kuitenkaan ymmärtää vain historiallisena käsitteenä. Problematisoinnilla on myös

kriittinen ulottuvuus, joka ulottuu nykyisyyteen genealogian tavoin. (Helen 2016, 25–26.)