Arendtin käsitys politiikasta suhteessa Foucault'hon

Hannah Arendt pyrki etsimään sellaista filosofista ajattelutapaa, joka tekisi oikeutta ihmisen toiminnalle ja ihmiselämän erikoislaadulle. Arendt kritisoi länsimaisen filosofian tapaa korostaa ajattelua toiminnasta täysin erillään olevana asiana. Platonista alkaen filosofia on korostanut ihmisen maailmasta vetäytyvää kontemplaatiota ja väheksynyt toimintaa ja tekemistä, vita activaa. Arendtin (2002, 24) mielestä kontemplaation arvo länsimaisen filosofian perinteisessä hierarkiassa on hämärtänyt vita activaan kuuluvia erotteluja ja jäsennyksiä.

Mika Ojakangas ( 2013) kuvailee Arendtin kehittäneen 1960-luvulla ja erityisesti teoksessa Life of the Mind omaa käsitystään omatunnosta. Ojakankaan mukaan Arendt näki ajattelun hiljaisena kanssakäymisenä itsen kanssa. Omatunto sen sijaan on Arendtille tietoa, joka aktualisoituu ajatusprosessissa. Ojakangas kuitenkin toteaa, että ajatteleva omatunto (thinking conscience) voi tilanteen mukaan estää henkilökohtaisia katastrofeja. Tietyissä tapauksissa omatunto voi siis olla eräällä tapaa toiminnan käynnistäjänä. Ojakankaan

37 Arendtin lisäksi on monia muitakin politiikan filosofeja, jotka olisivat mielenkiintoisia ja hedelmällisiä viitepisteitä totuuden puhumisen ja politiikan tarkastelulle. Foucaultin parresiaa olisi mielenkiintoista tarkastella esimerkiksi suhteessa Habermasin ja Honnethin ajatuksiin kommunikatiivisesta

diskurssietiikasta sekä tunnustusteoriasta. Tutkimukseni rajoissa Arendt on kuitenkin sopivampi, koska hän käsittelee suorimmin juuri kysymystä totuudesta.

mukaan ajatteleva omatunto pysyy Arendtilla kuitenkin marginaalisena asiana suhteessa yhteiskuntaan. (Ojakangas 2013, 24–25.)

D'Entreves (2018) mukaan Arendtia on ajattelijana hankala luokitella. Hänen filosofiaansa ei voida pelkistää konservatismin, liberalismin tai sosialismin kategorioihin. Kuitenkaan Arendtia ei voida kutsua anti-liberalistiseksi ajattelijaksi, koska Arendt puolusti

voimakkaasti esimerkiksi konstitutionalismia, perustavia ihmisoikeuksia ja kritisoi perinteisiin, uskonnollisiin tai etnisiin identiteetteihin nojaavia poliittisia yhteisöjä.

Arendtin voidaan sanoa korostaneen ajattelussaan kansalaisosallistumisen ja poliittisen neuvottelun tärkeyttä. (d'Entreves, 2018.)

Tässä suhteessa Arendt ponnistaa ajattelussaan antiikista ja erityisesti antiikin käsityksestä politiikasta ja julkisesta alueesta. Politiikka on Arendtille ennen muuta toiminnan alue.

Arendt käsittelee ihmisen toimintaa ja julkista aluetta vuonna 1958 julkaistussa teoksessaan Vita activa (The Human Condition). Tässä teoksessa Arendt tuo esille poliittisen ja sosiaalisen rinnastumisen nyky-yhteiskunnassa. (Arend 2002, 35.)

”Vaikka poliittisen ja sosiaalisen väärinymmärtäminen ja rinnastaminen juontuu yhtä kaukaiselta ajalta kuin kreikkalaisten termien kääntäminen latinaan ja niiden sovittaminen roomalais-kristilliseen ajatteluun, niiden modernissa käyttötavassa ja tavassa ymmärtää yhteiskunta vallitsee vielä suurempi sekaannus.” (Arendt 2002, 35).

Arendt kuvailee sosiaalisen aluetta verrattain uudeksi ilmiöksi, joka ilmestyi uutena aikana kansallisvaltioiden tulon myötä. Nykyaikana sosiaalisen ja poliittisen alue eivät ole enää erilliset. (Arendt 2002, 40.) Sosiaalisen alue on yksityisen ja julkisen välimaastoon. Arendt esittää, että vielä antiikin kaupunkivaltioissa oli selkeä ero yksityisen ja julkisen alueen, kotitalouden ja politiikan välillä. Arendt korostaa, että jaottelut ovat nykypäivänä hämärtyneet. (Arendt 2002, 35–36.)

Arendt kuvailee antiikin poliksen eronneen yksityisen piiristä muun muassa siinä, että poliksen alueella yksilöt olivat keskenään vertaisia. Kodin piiri taas oli eriarvoinen. Arendt korostaa, että kreikkalaislle vapaus tarkoitti sitä, että ihminen ei ollut toisten määräysvallan alainen. Arendt kuitenkin huomautaa, että poliittisen alueen tasa-arvoisuus oli erilaista verrattuna nykyiseen käsitykseen. (Arendt 2002, 39.)

Arendtin mielestä julkinen alue on paikka, jossa ihmisen ainutkertaisuus toteutuu täysimääräisesti (Arendt 2002, 55). Arendtille julkinen elämä on tärkeää, koska sen alueella ihmiset voivat olla muiden nähtävissä ja kuultavissa. ”Muiden nähtävissä ja kuultavissa oleminen on tärkeää siksi, että kaikki näkevät ja kuulevat asiat kukin eri asemasta.” (Arendt 2002, 63.) Tähän liittyen Arendt näkikin massayhteiskunnan

ongelmana sen, että todellisuuden takaa ”ihmisten yhteinen luonto” sen sijaan, että ihmiset nähtäisiin eri positioissa ja todellisuus koostuisi näkökulmien moninaisuudesta, jotka ovat tekemisissä saman kohteen kanssa (Arendt 2002, 63).

Edelleen Arendt kuvailee eroa yksityisen ja julkisen alueen välillä luonteeltaan samankaltaiseksi kuin ero esimerkiksi vapauden ja välttämättömyyden sekä

väliaikaisuuden ja pysyvyyden välillä. Arendtille ero onkin itsestään selvä ja tarkoittaa ilmaisullaan sitä, että osa asioista pitää tuoda esiin julkisesti kun taas osa täytyy kätkeä.

Hän myös esittää erotteluja siitä, kummalle alueelle eri aktiviteetit, kuten esimerkiksi työ kuuluvat. (Arend 2002, 78.) Arendt näkee, että on olemassa luonnollinen jaottelu

yksityiseen ja julkiseen. Näkemys poikkeaa Foucault’n tavasta käsitellä politiikkaa ja politiikan aluetta, koska Foucault ei Arendtin tavoin erota yksityisen ja julkisen aluetta.

Ajatus ihmisten moninaisuudesta on Arendtille tärkeä ja hän näkee sen ihmisen toiminnan ja puheen perusedellytyksenä. Puhe ja toiminta erottavat ihmiset toisistaan ja ne paljastavat ihmisen yksilöllisyyden (Arendt 2002, 178). Arendt katsoo, että juuri sanojen ja tekojen kautta itse liittyy osaksi inhimillistä maailmaa (Arendt 2002, 179). ”Tämä liittyminen on kuin toinen syntymä, jonka kautta sekä vahvistamme että hyväksymme alkuperäisen olemassaolomme fyysisisinä olentoina.” (Arendt 2002, 179.)

Toiminta ja puhe tapahtuvat aina ihmisten välillä ja ne säilyttävät kykynsä paljastaa toimijansa, vaikka sisältö olisikin objektiivinen (Arendt 2002, 185). Toiminnalla ja puheella on siis paljastavia ominaisuuksia, jotka tulevat esille ihmisten ollessa toistensa keskuudessa, yhdessäolossa. Paljastuessaan puheen ja toiminnan kautta muiden joukossa ihminen ottaa riskin, koska hän ei voi etukäteen tietää, kuka hänen sanojensa ja tekojensa takaa paljastuu. (Arendt 2002, 182.) Puhuessaan paljastumisesta Arendt korostaa sitä, että ihminen itse asiassa tulee poliittiseksi subjektiksi tai yksilöksi vasta toimiessaan muiden ihmisten kanssa. Arendt korostaa siis toiminnan merkitystä toimijan synnyssä ja

toimijuuden kannalta. Arendt korostaa, että toiminta muuttuu suoritukseksi, jos se ei paljasta tekijäänsä. (Arendt 2002, 182.)

Arendtin tavassa korostaa toimintaa ja puhumista on nähtävissä yhtäläisyyksiä Foucault’n tapaaan käsitellä parresiaa käytäntönä, jolla on seurauksia poliittisessa tilassa. Arendt ei kuitenkaan käsittele totuuden diskurssia tai totuuden kertomiseta vaan ennen kaikkea puhetta ja toimintaa, jossa toimija tulee ilmi. Kyse on siis jotakin mielipiteen kaltaisesta.

Amy Allenin (2002) mukaan Foucault'ta ja Arendtia yhdistävät sellaiset ajattelijat kuten Kant, Nietzsche ja Heidegger. Molemmat myös käsittelevät filosofista tutkimusta historiallisella otteella sen sijaan, että hegeliläiseen ja marksilaiseen tapaan tekisivät historian filosofiaa. Allen korostaa molempien kritisoineen normalisaatiota sekä massayhteiskuntaa. Molempien eettisessä ja poliittisessa ajattelussa voidaan nähdä viehtymystä esteettiseen malliin sekä kriittinen suhtautuminen metafyysisiin totuukiin ja foundationalistiseen perusteluihin. Keskeistä heidän ajattelussaan on myös vallan, subjektiviteetin ja agenttiuden käsitteiden ja suhteiden tarkastelu. Allenin mukaan sekä Foucault että Arendt kyseenalaistavat vallan ymmärtämisen suvereniteettinä ja pyrkivät

”katkaisemaan pään kuninkaalta”. (Allen 2002, 1–2.)