Demokraattisesta parresiasta filosofiseksi harjoitukseksi

Demokratian ja totuuden puhumisen ongelmallisuuteen liittyen Foucault tarkastelee myös Platonin ajatusta, että totuuden kertomisen tulisi olla politeian perustava periaate. (Foucault 2011, 46.) Foucault viittaa tässä Platonin Valtio-dialogissa esittämään ajatukseen. Platonin Valtio-dialogi osat on todennäköisesti kirjoitettu eri aikoina. Dialogi sai lopullisen

muotonsa noin 388 eaa. Platonin ensimmäisen Sisilia matkan aikaan. (Tenkku 2007, 386.) Platonin mielestä filosofien tulisi tulla kuninkaiksi tai kuninkaiden pitäisi harrastaa

filosofiaa (Platon 2007, 199). Valtion kuudennessa kirjassa Platon esittää Sokrateen suulla, kuinka filosofeille kävisi, jos he olisivat vallassa. Platon esittää valtioiden kohtelevan

kunnollisia kansalaisiaan huonosti. Tämän jälkeen esitetään tunnettu laivavertaus, jossa kuvaillaan, kuinka valtiot suhtautuvat filosofeihin nuivasti. (Platon 2007, 215–217.) Foucault'n mukaan Platon kritisoi demokraattista parresiaa ymmärrettynä totuuden kertomisen rohkeutena. Sen sijaan Platonin ajattelussa hyvä politeia perustuu totuuden diskurssille. Platonille totuuden diskurssi tarkoittaa Foucault'n mukaan demokratian ja demagogien ulossulkemista. (Foucault 2011, 46.) Mielenkiintoista Foucault’n esille nostamassa ajatuksessa on totuuden liittäminen dynasteian sijasta politeian piiriin. Platon siis katsoo, että politeian eli lain ja valtion instituutioiden tulisi rakentua totuuden

puhumisen periaatteille dynasteian alueella tapahtuvan totuudenpuhumisen sijaan. Tämä kuvastaa myös Platonin pettymystä demokratiaan, joka ei hänen mielestään ole

rakenteellisesti sopiva totuuden kertomiselle.

Foucault'n mukaan Platonin ajatus ideaalivaltiosta voidaan nähdä vastauksena kysymykseen siitä, miten parresian vaarat voitaisiin välttää ja miten totuuden hallintojärjestelmä ja kaupungin politeia voitaisiin yhdistää. Foucault'n mielestä ideaalivaltio on siis eräänlainen tapa ratkaista parresian ongelma etukäteen. (Foucault 2010b, 195.)

Platonin aikana ja hänen jälkeensä kreikkalaiset kaupunkivaltiot kokevat suuren

muutoksen. Kaupunkivaltiot ja demokratiat alkavat hajota ja suuri hellenistinen monarkia muotoutua. Hellenististen monarkioiden aikana poliittiset ongelmat poistuvat agoralta ja siirtyvät hallitsijan hoviin. Tämän seurauksena filosofin rooli neuvonantajana korostuu merkittävästi. (Foucault 2010b, 210.) Foucault käsittelee filosofian roolia neuvonantaja Platonin epäperäisen ”viidennen kirjeen” kautta. Kirje on osoitettu Perdikkas III:lle, Makedonian kuninkaalle ja siinä kuvaillaan Platonin roolia neuvonantajana sekä hovin tukijana. (Platon 1990, 179.) Foucault esittää kirjeen pohjalta kysymyksen, mikä on filosofin rooli hänen neuvoessaan hallitsijaa. ”Onko neuvojan rooli sanoa, mikä on paras politeia sille?” (Foucault 2010b, 211.) Foucault tulkitsee, että esittää Platonin mielestä jokainen politeia on hyvä, kun se on löytänyt oman äänensä (Foucault 2010b, 211).

Demokraattisen parresian lisäksi Foucault tarkastelee parresiaa hallitsijan ja neuvonantajan välisenä suhteena. Foucault'n mukaan demokraattinen parresia alkaa problematisoitua Kreikassa noin 400-luvulla. Sen myötä parresia alkaa muuttua toisen poliittisen rakenteen etuoikeudeksi. Parresia tulee siis hallitsijan ja neuvonantajan väliseksi. Foucault'n mukaan osassa antiikin tekstejä ilmaantuu hallitsijan ja hänen neuvonantajansa välisen suhteen kuvauksia, joissa osassa prinssin ja hänen neuvonantajan välinen parresia nähtiin jopa suotavampana kuin kansan ja puhujien välinen. Esimerkkinä Foucault mainitsee Aristoteleen tekstin The Constitution of the Athenians. Kuitenkin usein kreikkalaisessa ajattelussa usein myös korostettiin tyrannihallinnon vaaroja. (Foucault 2011, 58–59.) Miksi parresian sitten katsottiin onnistuvan hallitsijan ja neuvonantajan välillä? Foucault’n mukaan ajatus on peräisin siitä, että hallitsijan sieluun ajateltiin pystyvän vaikuttamaan.

Yksilön sielun ajateltiin pystyvän eettiseen erojen tekemiseen. Tuota kysyä taas voidaan vahvistaa moraalisella koulutuksella. Moraalinen koulutus ja kehittyminen taas auttavat hallitsijaa totuuden tavoittamisessa ja siten vallan rajoittamisessa. (Foucault 2011,60–61.) Foucault (2011, 62) nostaa esimerkiksi Platonin, joka meni Sisiliaan neuvomaan tyranni Dionysios nuorempaa ja epäonnistui tehtävässään. Platon käsittelee epäonnistumistaan seitsemännessä kirjeessä ja pohtii, miksi oikein lähti Sisiliaan. Platon toteaa kallistuneensa lähtemisen puolelle, koska vain silloin hän saisi mahdollisuuden yrittää vaikuttaa

henkilöön, jolla valta on. (Platon 1990, 127.)

Foucault’n mukaan Platon ei pidä epäonnistumistaan tehtävässä ja parresiassa

Dionysioksen kohdalla rakenteellisena vaan historiallisista suhdanteista riippuvaisena.

Demokratiassa parresian epäonnistumien taas on rakenteellista. (Foucault 2011, 62.) Historiallisilla suhdanteilla Foucault viittaa Platonin seitsemännessä kirjeessä esiin

nostamiin seikkoihin, joiden takia Sisilian retki epäonnistui. (Foucault 2011, 62.) Tällaisia seikkoja olivat muun muassa Dionysoksen vaikea luonne, ympärillä vellovat huhut ja Dionin karkoitus (Platon 1990; Foucault 2011, 62.)

Kysymys on siis ethoksesta: parresia voi tuoda esiin poliittisia vaikutuksia ja hyötyjä hallitsijan yksilöllisen ethoksen kautta. Jos hallitsija kuuntelee parresiaa, näkyy se siis myös ihmisten hallitsemisessa. Foucault'n mukaan parresian siirtyessä hallitsijan ja

neuvonantajan väliseksi parresia ei enää ole etuoikeus, kuten Euripideellä, eli kunniallisen kansalaisen vapauteen erottamattomasti kuuluva käytäntö. Parresia alkaa näyttäytyä käytäntönä, jota ei enää käytetä vain kaupungin tai sen kansalaisten suostutteluun.

Parresian kohde muuttuu siis poliksen tasolta kohti yksilön psyykettä. (Foucault 2011, 64.) Näin mukaan tulee myös ajatus, että parresia ja totuuden kertominen voivat saada aikaan muutoksia sielussa.(Foucault 2011, 65.)

Foucault'n mukaan parresian problematisoituessa syntyy ongelmakenttä koskien parresiaa mieleen vaikuttavana tekniikkana (psychagogical technique) ja toisaalta kysymys

parresiasta erityisenä poliittisena ongelmana. Lopulta parresiasta tulee filosofisen

harjoituksen kohde. Esimerkkinä tästä Foucault mainitsee Platonin vierailun Dionysoksen luona. Platonin pyrkiessään totuuden puhumisen kautta neuvomaan Dionysosta kaupungin ohjaamisessa sekä hallitsijan sielun ohjaamisessa parresiasta tulee Foucault'n mukaan filosofian harjoittamisen kohde. (Foucault 2010b, 194–195).

Foucault esittää, että sen jälkeen, kun parresia ei enää kiinnitty kansalaisuuteen tai ylemmyyteen suhteessa muihin, voidaan sitä löytää politiikan alueella ainoastaan

filosofiasta. Filosofisen totuuden kertomisen sekä poliittisen totuuden kertomisen tulee siis olla yksi ja sama asia, ja tämä ajatus on Foucault'n mukaan keskeinen Platonilla. (Foucault 2010b, 217.)

The Government of Self and Others -luentojen loppupuolella Foucault tarkastelee

kysymystä filosofisesta parresiasta. Foucault esittää, että parresian problematisoituminen huipentuu tietyssä mielessä kysymykseen siitä, kuinka yksilö voi hallita ja olla samaan aikaan kykenevä parresiaan. Noin 400–500 -luvuilla tapahtuu erkaantuminen retoriikan ja filosofian välillä. Tämä vaikuttaa Foucault'n mukaan siihen, että parresia tarvitsee

filosofiaa, jotta parresian ero totuuden puhumisena suhteessa valheelliseen retoriikkaan

voidaan tehdä. Filosofia ottaa siis parresian monopolin, koska se pystyy esittämään itsensä operaationa, jolla voi erottaa toden ja väärän. (Foucault 2010b, 304–305.) Foucault'n mukaan Platonin voidaan sanoa käynnistävän filosofian historian ymmärrettynä

eräänlaisena totuuden puhumisen (veridiction) käytäntönä. (Foucault 2010b, 340.) Jakonen tulkitsee, että Foucault esittää filosofian voidaan sanoa syntyvän poliittisen parresian siirtymisestä toiselle alueelle (Jakonen 2009, 9).