Kun rovasti Nils N. Idman 1753 kirjoitti kuvauksensa Huittisten pitäjästä, hänen mieliaiheitaan oli puhua rahvaan keskuudessa alaa voittavasta ylellisestä elämänmuodosta. Siihen hän palasi yhä uudelleen. Yhteinen kansa söi ja joi lii-kaa, pukeutui liian koreasti, hyljeksi isiltä periytyneitä elämäntapoja, teki sitä ja teki tätä. Hän oli varsin pessimistinen tulevaisuuden suhteen.1 Häneltä jäi kui-tenkin huomaamatta yksi tärkeä asia: rahvas vain matki säätyläisiä.
Turun tuomiokapituli oli v. 1766 havainnut ruotsalaisesta lehdestä, kuinka emämaassa oli ryhdytty menestyksellisesti taistelemaan häissä ja muissa juhlissa esiintyvää tuhlaavaisuutta vastaan. Sen tarkkaavaisuus vain lisääntyi, kun
kunin-gaskin oL ottanut asian omakseen ja huomauttanut kirjeessään tuomikapituleille hankkeen olevan aina yhden messun arvoisen. Turun tuomiokapituli lähetti 1.
lokakuuta 1766 kiertokirjeen ylellisyyden vastustamisesta seurakunnille.2 Rovasti Nils N. Idman otti asian käsittelyn kohteeksi emäseurakunnan
pitäjänkokoukses-sa 16.8. 1767 ja hyväksytti sillä laatimansa säännöstön "ylellisyyden ja tuhlaa-vaisuuden vastustamisesta sekä lain ja järjestyksenedistämisestä yhteisöelämässä”.
Hän kävi Kauvatsalla 8.2. ja Vampulassa 14.2. 1768, missä pidetyissä kokouk-sissa vahvistettiin myös kappeleita sitoviksi nämä määräykset. Maaherra hyväk-syi 8.9. 1768 hänelle alistetun esityksen ja ilmaisi ilonsa siitä, että Huittisten seu-rakunta oli vapaaehtoisesti ja vielä ensimmäisenä tehnyt tällaisen päätöksen. Hän
uskoi ratkaisun olevan kuninkaalle mieleen.3
Koska Huittinen oli uranuurtaja tällä alalla, kannattaa Idmanin luomusta referoida melko yksityiskohtaisesti, vaikka sen asiasisältö sivuaakin muissa
yh-teyksissä tätä teosta käsiteltäviä kysymyksiä. 4
Vieraspidoista
1. Sunnuntaina järjestettyjen häiden tuli loppua maanantai-iltana tai viimeistään tiistai-aamuna. Jos joku jäi kauemmaksi aikaa, hänelle langetettakoon hopeatalarin sakko. Poik-keuksena olivat lasten vanhemmat ja etäiset matkalaiset, joilla oli lupa viipyä hieman pitempään sekä häissä että muissa kutsuissa.
2. Hautajaiset ja ristiäiset saivat kestää vain yhden päivän ja niiden oli päätyttävä klo 10 illalla. Sakon uhka kuten edellä.
3. Kullakin aterialla sai nauttia vain yhden ryypyn paloviinaa. Se joka pyysi tai tarjosi enemmän tai ateriain välillä, oli velvoitettu maksamaan sakkona kaksi hopeatalaria (tä-hän aikaan syötiin onneksi viisi kertaa päivässä, kirjoittajan huomautus).
4. Nuoriso ei saanut käyttää viinaksia. Jos joku nautti alle 15-vuotiaana viinaa, tuomitta-koon kahden hopeatalarin sakkoon tai jalkapuurangaistukseen. Sama kohtalo odotti sitä,
joka antoi nuorisolle viinaa tai houkutteli muuten sen käyttöön. Oli yleensäkin toivotta-vaa, että ainetta kartettaisiin, sillä kokemus osoitti helposti suistuttavan sen väärinkäyt-töön, turmiollisin seurauksin sekä kotona että kylässä.
5. Jos joku joi itsensä tolkuttomaan tilaan kutsuilla, kiroili tai esiintyi muuten häiritsevästi, hänet sai poistaa seurasta. Lisäksi hänen oli maksettava kuusi hopeatalaria.
6. Oli kiellettyä kutsua lukusille, kinkerikuulusteluihin ja saarnatilaisuuksiin tarpeettoman paljon vieraita kestittäväksi.
Vaatetuksesta 1. Miesten vaatetusta kehuttiin; he tyytyivät kotitekoiseen.
2. Naisia moitittiin: heille kelpasi vain korea ja kallis ulkomainen tuote.
3. Oli kuultu, että morsiamet tapasivat monissa seurakunnissa mennä vihille omissa vaat-teissa, kruunu ja muu koristus yleisen käytännön mukaisena. Pitäjänmiehet kannattivat
tätä, koska rahvaan oli toki pukeuduttava säätynsä edellyttämällä kuosilla eikä
koristau-Seppä on tehnyt ”kuparilooran” paisto-ruokien valmistamista varten (ylh.).
Puuvadin korkeus 4,7 cm, pohjan halkai-sija 9,5 cm ja reunan 22 cm.
Huittisten pitäjänmuseosta.
Valok. Satakunnan museon kokoelmat.
duttava lainavaattein tai matkittava muita säätyjä. Vain oma oli pysyvästi arvokasta, selitettiin.
Paheiden jaepäjärjestyksen torjumisesta
1. Oli havaittu, että juopotteluun taipuvilla oli tapana oleskella useita päiviä kerrallaan paikoissa, missä myytiin olutta ja paloviinaa. Täten he eivät tuhlanneet vain omaisuut-taan, vaan myös veivät maanomistajilta tarpeellisen työavun. Pitäjänmiehet päättivät, että sen joka istui ryypiskelemässä salaisessa tai julkisessa krouvissa yli tunnin, oli makset-tava hopeatalari sakkoa, ja sen joka viipyi krouvissa yli yön, kaksi hopeatalaria. Sama sakonuhka asetettiin krouvinpitäjälle.
2. Nuorisolla oli tapana kokoontua lauantai-, sunnuntai- ja juhlapäivien iltoina joukottain yhteen, mikä johti kevytmieliseen esiintymiseen ja muihin paheisiin. Jos joku vastedes soi tupansa nuorille leikkipaikaksi mainittuina iltoina, hän maksakoon sakkoa kymme-nen hopeatalaria.
3. Ns. morsiusavun kantaminen, joka tapahtui kulkemalla pitäjää, kiellettiin kymmenen hopeatalarin sakon uhalla.
4. Samoin kiellettiin häissä tapahtunut morsiuslahjojen jakaminen. Sakonvelvoite kuten edellä.
5. Kun useita vihkipareja oli ollut samanaikaisesti vihittävinä, oli kirkossa monesti
synty-nyt hämminkiä parien ryhdyttyä kiistelemään siitä, mikä oli oikea vihkimisjärjestys. Nyt päätettiin, että tällaisessa tapauksessa järjestys määräytyi sen mukaan, miten kukin pari on joutunut maksamaan kuulutussetelin leimamaksua. Tämän käytännön rikkojaa odotti kahden hopeatalarin sakko.
6. Lopuksi ilmaistiin luottamus siihen, että määräyksiä toteltaisiin. Oli kuitenkin pantu vie-lä merkille, että varastelu oli lisääntynyt. Jos jonkun tiedettiin suojelevan varkaudesta epäiltyä, hän joutui maksamaan kuusi hopeatalaria sakkoina.
Kaikki sakot jaettiin kolmia: kirkolle, pitäjänvaivaisille ja ilmiantajalle.
Rovasti Nils N. Idman koetti valvoa laatimansa säännöstön noudattamista, hän joka itse eli ylellisemmin kuin muutama varakas rusthollari yhteensä. Ilmei-sesti tässä ei kuitenkaan nähty mitään tuomittavaa, sillä rahvas oli tottunut otta-maan nurkumatta vastaan ylhäältä käsin annettuja määräyksiä.
Ensimmäisinä sääntöjen rikkojina olivat nuorukaiset, mutta heidät olikin
ve-detty mukaan lain ja järjestyksenvuoksi. Koko valtakunnassa unohdettiin hyvä aa-te kuninkaan mielestä liian nopeasti, ja1793 Kustaa 111 toi ylellisyyden vastustami-sen uudelleen seurakuntien harkittavaksi. Huittislaiset eivät olleet koko
kysymyk-sestä enää lainkaan innostuneita. Rovasti Nils N. Idman oli jokuollut. He kat-soivat, että kun eri seurakunnissa tehtiin erilaisia päätöksiä miesten ja naisten sallitusta pukeutumisesta, niin esimerkiksi paikkakunnalta toiselle muuttavalle henkilölle tuli kalliiksi vaihtaa vaatevarastonsa uusien määräysten mukaiseksi.
Ongelma annettiin esivallan asetuksella ratkaistavaksi.5 Huittisissa jäi Idmanin säännöstöstä pitkäikäisimmäksi nuorisokysymys, mistä tuonnempana tarkemmin.
6. JUHLA JA LEIKKI