Ainoa varma asia vallitsevassa talousmallissa on epävarmuus (Jakonen 2015, 96). Työelä-män epävarmuutta kuvaa 1990-luvun lama Suomessa, jolloin epävarmuus työstä ja tulevai-suudesta olivat tosia (Ks Lindström 2002a). Epävarmuus voidaan nähdä instituutioiden kriisin ja yhteiskunnan muutoksen tuotteena (ks. Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa – tutki-musryhmä 2011). Työn epävarmuus on lisääntynyt, jos käsitettä laajennetaan myös työpai-kan menettämisen uhasta muihin epävarmuuden ulottuvuuksiin (Julkunen 2008, 211).
Työelämän arvaamattomuus ja irtisanomisen uhka lisäävät epävarmuutta työntekijöiden keskuudessa. Epävarmoja työsuhteita ovat esimerkiksi määräaikaiset työsuhteet sekä työ-suhteet, jotka ovat tilapäisiä tai epätyypillisiä. (Kinnunen, Mauno, Mäkikangas & Nätti 2011, 107). Tällaiset työsuhteet aiheuttavat koko elämän ja välttämättömän toimeentulon epävarmaksi.
Prekarisaatiosta puhuttaessa ei puhuta ainoastaan pätkätöistä vaan yleensä työn ja elämän epävarmuudesta. Se johtuu työnantajien lisääntyneestä vallasta ja uuteen työhön liittyvästä epämääräisyydestä, jossa työntekijät ovat yksityisyrittäjien ja palkollisten aseman välissä.
Epävarma työ ei kuitenkaan ole sama asia kuin prekaari työ. On tärkeä huomata, ettei pre-karisaatio tarkoita vain pätkä- ja keikkatöitä, eikä kaikenlaisen epävakauden lisääntymistä (Julkunen 2008, 113). Yt-neuvotteluiden luoma epävarma työ ei ole sitä, eivätkä työnteki-jät ole prekariaatteja, mutta näistä voidaan löytää hyvin samankaltaisia ominaispiirteitä. Ne selittävät ja tukevat toisiaan. Työntekijät, jotka käyvät läpi useat yt-neuvottelut, voidaan nähdä uutena erityisiä työpätkiä tekevänä joukkona. Neuvotteluista toisiin, pätkästä pät-kään työskentely ja vellova epävarmuus jatkon suhteen haurastuttavat perinteiseksi miellet-tyjä toistaiseksi voimassaolevia työsuhteita. Prekaarille työlle on ominaista leimautuminen.
Tämän vuoksi kohdatuista ongelmista ja epäoikeudenmukaisuuksista ei uskalleta puhua.
(Jakonen 2015; 111, 114). Prekarisaatio yhdistyy epävarmuuteen olennaisesti sen yksilöis-sä herättämien kokemusten ja seurausten myötä. Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa – tutki-musryhmä (2011, 7) määrittelee prekarisaation olevan palkkatyön ja palkkatulojen epäjat-kuvuutta tai epävarmuutta. Termillä viitataan epätyypillisiin työsuhteiden ja heikkojen työ-olosuhteiden lisääntymiseen. Termi viittaa ilmiöön, jossa työelämän olosuhteen muuttuvat epävarmoiksi. Prekaari työ vaatii työntekijöiltä kykyä sietää epävarmuutta ja jatkuvaa val-miutta muutokseen. (Koivulaakso ym. 2010, 28–29.) Se on siis vahvasti kytköksissä työn muutokseen ja työelämässä käytävään murrokseen. Termi viittaa myös elämää säätelevien sekä sen vakautta ja suunnitelmallisuutta antavien instituutioiden kriisiin. Olennaisena voi-daan nähdä epävakaus tulevaisuudesta ja sen suunnittelemisesta. Leena Åkerbladin (2011, 29) mukaan epävakaassa työmarkkinatilanteessa työhön liittyvät merkitykset eivät luo elämään jatkuvuutta, vaan luovat sitä rikkovia elementtejä. Prekaarin yhteiskunnan muo-dostumiseen on vaikuttanut toisiinsa kytkeytyen uusklassinen taloustiede, uusliberaali poli-tiikka, tietotekninen vallankumous, ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistopuolueiden kriisi sekä hyvinvointivaltioiden muutoksia jouduttanut ”kolmannen tien” sosiaalidemokra-tia (Jakonen 2015, 97).
Tässä tutkielmassa ei tarkastella omana kokonaisuutena prekariaatteja. Epätyypilliset työ-suhteet liittyvät myös yt-neuvotteluita läpikäyneiden epävarmuuden kokemuksiin. Jos aja-tellaan työnteon olleen normaalia ennen yt-neuvotteluita, yt-neuvotteluiden luoma uusi tilanne voidaan kokea hetkellisenä epätyypillisenä työnteon olosuhteena. Työhön liittyvä epävarmuus on monimuotoista. Se liittyy osaltaan talouteen ja tuotantorakenteeseen glo-baalin matalan kasvun linjoissa luoden epävarmuutta talousjärjestelmään ja sen myötä työ-hön. (Jakonen 2015, 110.) Prekaarin työn markkinatilanne viittaa olosuhteisiin, joita elä-män yleinen epävarmuus luo. Tällöin työn tekemisen olosuhteet muuttuvat epävakaiksi.
(Åkerblad 2014, 13). Muutos ja rajojen häivyttäminen lisäävät epävarmuutta, sillä pysy-vien rakenteiden murtuessa voi esiintyä hetkellinen epäjärjestys. Epävarmuus voidaan näh-dä instituutioiden kriisin ja yhteiskunnan muutoksen tuotteena. Tämä kriisi voidaan nähnäh-dä yksittäisten ihmisten ja yhteisöjen kohdalla epävakautena, epävarmuutena, tulevaisuuden perspektiivin katoamisena ja elämän merkityksen tai merkityksellisten elämän tunteen puuttumisena (Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa –tutkimusryhmä 2011, 7). Yksilön näkö-kulmasta epävarmuus vähentää tyytyväisyyttä ja sitoutumista lisäten psyykkistä kuormaa ja terveysriskejä. Organisaation tasolla ilmapiiri voi heiketä vähentäen samalla
tuottavuut-ta. (Julkunen 2008, 114–115.) Epävarmuutta ei aiheuta pelkästään työttömyyden ja irtisa-nomisen uhka. Epävarmuuden aiheuttajia ovat muutokset, joita ei voi ennakoida sekä pelko siitä, että työn vaatimukset kasvavat (Lehto & Sutela 2004). Raija Julkunen (2008, 116–
117) toteaa, ettei epävarmuuden kokemus ole välttämättä realistisessa suhteessa työn epä-varmuuden kasvuun. Åkerbladin (2014, 14) mukaan työn muutoksen ja terveyden yhteys löytyy prekaarin työn rakenteesta. Terveys voi näkyä työperäisenä ilmiönä, sillä työ ja psyykkinen hyvinvointi ovat yhteydessä toisiinsa. Myös työperäisten psyykkisten ongel-mien ulkopuolelta voi kokea monenlaisia tuntemuksia: epäselvää huolta, riittämättömyyttä, neuvottomuutta sekä epäonnistumisen pelkoa. Prekarisaatio on epävarmuuden, mielivallan ja ennakoimattomuuden kokemusta tilanteessa, jossa työkykyä kehitetään yksilöidyllä ris-killä. (Kontula & Jakonen 2008, 47.) Prekarisaatio muokkaa yksilöä muovaamalla sen ta-poja arjessa.
Prekariaatilla voidaan viitata myös työvoimaan, joka kokee nykyisellään olevan yhteiskun-tarakenteen puitteissa jatkuvaa epävarmuutta oikeuksista, toimeentulosta ja tulevaisuudes-ta. Käsite rinnastuu proletariaattiin, minkä perusteella voidaan kuvata tilapäistöiksi käänne-tyn prekariaatin nousseen proletariaatin sijasta riistetyksi luokaksi, mikä on yhteiskunnalli-sen kehitykyhteiskunnalli-sen dynaaminen voima. (Julkunen 2008, 112.) Samoin kuin yt-neuvotteluita läpikäyvät voivat kokea samankaltaisia epävarmuuden tunteita. Åkerblad (2014, 67) kuvaa aikaa kulloisenkin työsuhteen jälkeen olevan jotain mistä unelmoidaan, mitä pelätään, mitä odotetaan, mistä ollaan huolissaan. Mistään ei kuitenkaan olla koskaan varmoja. Työsuh-teen päättymistä ei voi ennustaa, eikä sitä, mitä sen irtisanomisen jälkeen tapahtuu. Epä-varmuutta on tilanteissa, joissa ihminen ei tiedä paikkaansa työelämän kentällä ja toimeen-tulon lähde on epäselvä työsuhteen päättyessä. (Mt, 67.) Epävarmuus on läsnä eletyssä hetkessä. Elettyä hetkeä seuraa tulevaisuus, jota epävarma tilanne voi varjostaa. Marja-Liisa Honkasalo (2006) kuvaa ihmisten omaksuvan epävarmoissa tilanteissa epävarmuu-den osaksi elämäänsä ja elävät sitä välittämättä sen kontrolloimista.
Työntekijän kokema epävarmuus ei välttämättä liity ainoastaan irtisanomisen uhkaan, vaan se liittyy ennakoimattomiin muutoksiin sekä pelkoon työmäärän lisääntymisestä oman sie-tokyvyn yli (Lehto & Sutela 2008). Muutokset liittyvät organisaation sisäisiin muutoksiin.
Henkilöitä irtisanottaessa ei palkata uusia työntekijöitä, vaan vanhat työtehtävät kasautuvat niille työntekijöille, joita ei irtisanottu. Merkittävimpänä työviihtyvyyden horjuttaja on
työsuhteen epävarmuus, irtisanomisen tai lomautuksen uhka. Työelämässä on tärkeää si-toutumiseen ja sitoutumattomuuteen, kiinnostukseen ja välinpitämättömyyteen liittyvän tasapainon löytäminen (Vähämäki 2004, 79). Työsuhteen ollessa epävarma työorganisaa-tioon ei koeta sitoutumisen tuntemusta. Taloustilanteen huonontuessa ei pystytä takaamaan työpaikan varmuutta edes avainhenkilöstölle. (Mamia & Koivumäki 2006, 145.) Työn mie-lekkyyden kokemisen heikentyminen on Tuomo Alasoinin (2006) mukaan sidoksissa ylei-sen työmarkkinatilanteen heikkenemiseen ja epävarmuuden lisääntymiseen siinä.
Marjaana Lahtinen (2004) listaa merkittäviksi psykososiaalisiksi tekijöiksi organisaa-tiomuutosten lisäksi muun muassa suuren työmäärän, vähäiseksi koetut vaikutusmahdolli-suudet, tyytymättömyyden työpaikan ihmissuhteisiin ja sosiaaliseen tukeen. Jussi Vähämä-ki (2009, 225–227) kuvaa syntyä ”pakoa itseen”. Tämä syntyminen tapahtuu työpaikkojen, työyhteisöjen, työaikojen ja työtehtävien vaihdellessa sekä kommunikaatioon ja yhteisölli-syyteen liittyvien taitojen muuttuessa työssä vaadittaviksi taidoiksi. Tämä tapa on yksilön keino puolustautua ja tehdä omaa tilaa. Tämä voidaan nähdä kärsimyksen kautta, millä tarkoitetaan olemassa olevien äärirajojen kohtaamisia. Ne ovat tilanteita, joille ihminen ei kykene antamaan mieltä. Ajallisesti se voi kestää määrittämättömän tai jopa sietämättömän kauan. Elämisen perspektiivi voi muotoutua kestämään sietämätöntä alistumista. (Honka-salo 2004, 54.) Kokemus epävarmuudesta ja pelko työsuhteen jatkuvuudesta mahdollista-vat työhyvinvoinnin heikentymisen, työpahoinvoinnin (Koivulaakso ym. 2010, 27).