010 76 63150 1837957-3 Ohuen ohut kei okinkku,
presiden i sj, luomukananmuna m6, milk chocolate nappirulla,
naudan luomujauheliha.
Trooppinen täysmehu Omenatäysmehu Loimulohifi leepala Lapin rieskaset ohra 8 kpl
Debit/Veloitus 37,34 eur.
Bonukseen kirja u 04558 37.34.
S-marketit auki sunnuntaisin klo 12–18.
118 119
ajatusta siitä, että tekstilajit ja diskurssit ovat aina yhteydessä toisiinsa. Tekstien aine–nii-den kuvallisuus ja materiaaliset muotoilut–on siis sidoksissa kielen kautta myös diskursii-viseen: siihen, mikä joko estää tai mahdollistaa sen, mitä voi sanoa (Barad 2007, 146–147).
Haluan tehdä selväksi, että se ajatus ”yhteisöistä”, jota tässä ehdotan, liikehtii eri maisemassa kuin kapitalistisen kulutuskulttuurin tarpeisiin rakennetut muotoilun koh-deryhmät, valvontakapitalismin käyttöliittymiin ehdollistetut käyttäjäprofiilit tai sisällön-tuottajien rakentamat avatarit eli lukijapersoonat. Sitä vastoin käytän tekstilajia sellaisena ikkunana, jonka läpi saan yhteisöt ja julkisot kenties katsahtamaan toisiinsa, ja tekstin muotoilijan katsomaan molempiin. Tästäkin syystä olen valinnut konseptuaalisen kirjoi-tuslaitteistoni raaka-aineeksi sellaisen kokoelman tekstejä, joita jakamaan olen kuvitellut mahdollisimman laajan yhteisön.
Lajityypin yksi tärkeä toiminto on siis luonteeltaan sosiaalinen. Lajin avulla voi saavuttaa joitakin tavoitteita, mutta myös viestiä siitä, että juuri noihin tavoitteisiin ollaan pyrki-mässä. Esimerkkinä voi pitää vaikkapa tätä käsillä olevaa lajia, väitöskirjatutkimusta. Minä olen muotoillut tämän väitöskirjaesineen ja sen typografian itse. Jos olisin tehnyt sen täy-sin tiukimpien akateemisten konventioiden mukaisesti, olitäy-sin kenties selvästi osoittanut pyrkiväni tekemään tieteellisesti mahdollisimman uskottavaa tutkimusta. Muotoilemalla sen opinnäytteen tai akateemisen tekstin konventioiden tai lajityypin ulkopuolelle saa-tan ehkä olla pyrkimässä joihinkin muihin tavoitteisiin.
Lajityyppien yhteys sosiaalisiin käytäntöihin ja sitä kautta instituutioihin on merkillepantavaa esimerkiksi tekstin materiaalisuuksia käsittelevän tutkimuksen kan-nalta, jollainen oma työnikin on. Tällaisen tutkimuksenhan voi ajatella parhaimmillaan myös käyttävän niitä samoja keinoja, joita se tarkastelee. Kuitenkin esimerkiksi Dwor-kin (2003) ja Nikolova (2005) kuvaavat omissa tutkimuksissaan, kuinka heidän omien akateemisten instituutioidensa jäykät typografiset ohjeistukset estivät heitä tekemästä ja kirjoittamasta sellaista opinnäytettä kuin he olisivat nähneet parhaaksi. Dworkin luopui rajoitusten vuoksi opinnäyteajatuksesta kokonaan ja julkaisi työnsä tietokirjallisuutena.
Nikolova taas myöntyi väitöskirjassaan instituutionsa muotovaatimuksiin omien tavoit-teidensa kustannuksella.
Konvention ja invention välinen kamppailu on olemassa joka hetki. Tätä kamp-pailua kuvaavat varsinkin institutionalisoituneet lajityypit, jotka eivät noin vain anna tilaa uusille käytännöille. Siellä missä tiedon vakautta vaalitaan kaikkein tarkimmin, myös tekstin muotoilua ohjeistetaan tarkasti. Näiden välistä yhteyttä vaan on ajatusten kans-sa työskentelevien vaikea nähdä. Poimin vain yhden esimerkin monista. Flosofi Pentti Määttänen (2012) erittelee John Deweyn käsityksiä kielen ja kuvan välillä jokseenkin näin: kielellisiä merkityksiä käytetään asioiden toteamiseen, ja maalaukset taas ovat laa-dullisia kokonaisuuksia, joissa ”mikä tahansa laatumääreen muutos voi vaikuttaa siihen, mitä teos ilmaisee” (mt. 2012, 110–111). Tästä Määttänen tekee päätelmän, etteivät ”asia-tekstin merkitykset … ole riippuvaisia siitä, mikä on kirjasintyyppi tai painoväri”. Aka-teemisen maailman käytännöt taas puhuvat täysin päinvastaista—tarvitsee vain tarkastella akateemisten aikakauslehtien julkaisuohjeita, joissa hallitaan tekstien ulkoasun konven-tioita pikkutarkasti.
linilmoitus on pelkkä tekstidokumentti, jossa on sanoja ja numeroita, olin väärässä. Sen pukeminen kauppakuitiksi osana mekaanista proseduuriani aiheuttaa kiusallisia tunteita.
En koskaan tuntenut ilmoituksen henkilöä, ja kuitenkin tunnen puuttuvani hänen elä-määnsä ja kuolemaansa jollakin määrittelemättömällä ja hieman väärällä tavalla. Enkä kuitenkaan tee muuta kuin siirtele sanoja tietokoneeni ruudulla paikasta toiseen, ma-nipuloi kuolinilmoitusta, joka on julkiseksi tarkoitettu dokumentti. En koske tekstin
”sisältöön”, mutta sen asettelua sekä merkkijonoa häiritsemällä saan siihen silti kirjoittu-maan jotakin, joka siirtää sen eri maailkirjoittu-maan.
Vasta kohdatessani teksteissäni yhteyden yksittäiseen kehoon, sen elämään ja kuolemaan, tulen uudella tavalla tietoiseksi kaikkien muidenkin, pientenkin, muotoi-lueleideni tuottamasta tiedosta—tuosta kirjoittumisesta. Tämä tekstipari on vain yksi esimerkki monista Alfa-sarjan parissa tekemistäni eleistä, joissa inhimillisen elämän (ja kuoleman) käytännöt asettuvat vastakkain muodon kanssa. Kun tuon nämä alkuperäiset dokumentit yhteen ja vaihdan niiden kehot sekä pukineet, eri elämänalueilta tulevat verbaaliset ja visuaaliset konventiot sekoittuvat koko Alfa-sarjaa halkoen.
Otan nämä Alfa-sarjan herättämät ajatukset ja tunteet vakavasti, koska ne muis-tuttavat, että ihmisen luomat muodot eivät ole pelkkiä muotoja. Niille on syntynyt vas-taavuutensa tosielämän käytännöissä. Muotojen ja käytäntöjen liitot ovat merkittäviä ja merkityksellisiä. Tästä graafinen suunnittelija on työssään jatkuvasti tietoinen. Tekstin muotoilijan tehtävä on laatia kielelle merkityksellisiä muotoja erilaisiin käyttöihin, jae-tussa elämässä tapahtuviin sosiaalisiin tilanteisiin. Tekstien typografiset muotoilut—sekä kirjaintyypit että tilalliset asettelut—ovat selvästi visuaalisia järjestyksiä, jolla on omat konventionsa ja historiansa, jotka jakavat konventioita ja historioita kuvan kanssa. Nuo konventiot ja historiat taas kytkeytyvät yhteiseen elämään ja siihen, mikä on julkista ja jaettua.
Tärkein avauksista, joita tekstilajin käsite tuo tekstin muotoilun käytäntöihin, onkin lo-pulta ajatus yhteisöistä. Tekstilajin konventio ei liity ainoastaan muodon samankaltai-suuksiin, vaan konvention mahdollistaa yhteisyys: lajin olemassaolo tiedostetaan yhteis-kunnan jollakin tasolla. Lajien olemassaolo riippuu siis niistä sosiaalisista ja kulttuurisista ryhmistä, jotka niitä tuottavat ja käyttävät.
Tekstilajia ei kukaan luo yksin: kaikki lajit ovat enemmän tai vähemmän julkisia ja enemmän tai vähemmän jaettuja. Bateman (2014, 4) esittää, että jos on olemassa joku toistuva ”sosiaalinen tarkoitus”, sitä vastaamaan saattaa olla oma tekstilajinsa. Vastaavasti, jos tekstiesineillä on yhteisiä muodollisia ominaisuuksia, ne saattavat toimia yhteisen sosiaalisen tarkoituksen hyväksi. Tekstin muotoilun käytäntöjä on siksi syytä tarkastella myös yhteisöjen läpi, sillä tämä valaisee niistä eri puolia kuin ne, joita on totuttu näke-mään. Se valaisee eri tavalla kysymyksen ”muodosta” ja ”sisällöstä”. Se valaisee eri tavalla myös ajatuksen lukijasta, jolle muotoillaan. Näen olennaisen eron siinä, ajatellaanko teks-tin muotoilun esittävän teksteks-tin ”sisältöä”, vai ajatellaanko sen vastaavan jotakin yhteisöä, toisin sanoen sen sosiaalista käytäntöä ja sen muodostamia konventioita.
Charles Kostelnick ja Michael Hassett (2003, 24) kutsuvat tällaisia konventioi-ta jakavia yhteisöjä diskurssiyhteisöiksi, mikä vahviskonventioi-taa tämän luvun alussa esittämääni
120 121
valmiiksi materiaalisempi kuin käsitys kielestä, nämä kuvan ominaisuudet päästävät lä-hemmäs niitä konventioita ja tuotannon koneistoja, joita tekstien muotoilu ja julkaisu välttämättä edellyttävät.
Konventionaalisuus näkyy teksteissä erityisesti lajityyppisyytenä. Sille muotoili-jalle, joka olen, tekstilajit ovat askel kohti entistä kokonaisempaa kuvaa siitä, mistä kaikes-ta typografiset tekstit nykytiedon valossa koostuvat. Siksi luen Epägenesiksen Alfa-sarjaa taivutellen sitä multimodaalisten mallien läpi. Tämä auttaa minua pysymään valppaana sen suhteen, mitä kaikkea teksteihin kerääntyykään. Tekstit eivät ole yksin kirjoittajan kirjoituksen tulosta eivätkä myöskään yksin kirjoituksen sekä muotoilun tulosta. Mo-lempiin vaikuttavat olennaisesti myös lajityyppiset käytännöt, teknologiat sekä juuri mediat. Tekstilajien historiat ja medioiden historiat eivät ole samat, mutta ne risteävät toisiaan ja asettavat toisilleen ehtoja ja mahdollisuuksia.
”Tavallisten” tekstien muotoilemiseen kuuluvat epävalinnat tuntuvat muotoilijas-ta herkästi työn tekemättä jättämiseltä. Siksi typografiset konventiot vaikutmuotoilijas-tavat helposti vain resepteiltä ja rajoitteilta. Rajoitteiden nimeäminen, tunnistaminen ja ymmärtämi-nen eivät nähdäkseni kuitenkaan estä rajoitteista irtautumista. Tekstilajien erittelemiymmärtämi-nen ei vaadi tarttumaan niihin resepteinä. Siksi en anna tässä luvussa reseptiä sen enempää kuin analyysiäkään Alfa-sarjassa käyttämistäni ja kohtaamistani tekstilajeista. Tekstilajien rajat eivät ole teräviä, eikä tekstin liittyminen lajityyppiin merkitse virallista jäsenyyt-tä—tekstilajit eivät ole klubeja tai kerhoja. Sen sijaan lajit ovat aina yhteydessä jaettuun maailmaan, yhteisöihin ja julkisoihin: tekstilajien olemassaolo riippuu niistä, jotka niitä tuottavat ja käyttävät. Lajien avulla pääsen siis lähemmäs sellaista käsitystä tekstistä, jossa typografia ei ole tekstin pysyvä ominaisuus ja olomuoto, vaan sosiaalisesti, teknologisesti, visuaalisesti ja diskursiivisesti häilyvä sekä medioista ja julkisoista riippuvainen.
Tekstilaji on vain yksi tapa, jolla me tekstien kirjoittajat, lukijat ja muotoilijat pyrimme säätelemään ihmisviestinnän epävarmuutta. Silloin tekstilajit ”seisovat kuin majakat tiedon meressä” (Kostelnick ja Hassett 2003, 98). Epävarmuus on kuitenkin väistämätön osa ihmisten välistä viestintää: usein se on haparointia ymmärrysten välillä.
Eikö Donna Haraway puhu täsmälleen tästä ehdottaessaan, että meidän tulisi kenties ...jättää tilaa yllätyksille ja ironioille kaiken tiedontuotannon ytimessä: me emme
johda maailmaa. Me ainoastaan asumme täällä ja yritämme herättää ei-niin-viattomia keskusteluja proteeseina toimivien laitteittemme avulla—mukaan lukien visualisoinnin tekniikkamme. (Haraway 1988, 594.)
Jos tekstilajeja katsotaan teknologisesti tuotettuna ja visuaalisesti järjestettynä kielenä, ne voidaan ymmärtää yhdeksi Harawayn mainitsemista visualisointitekniikoista. Ja jos edel-leen edes ajatuskokeen vuoksi käsitämme lajien muodot proteeseina, näemme edeledel-leen tarkemmin, kuinka lajit luonnollistuvat kokemuksemme itsestäänselviksi osiksi.
Tässä luvussa käsittelin vain joitakin tiettyjä Alfa-sarjan tekstejä, mutta Epägene-sis: Katalogi X -niteeseen koottu sarja on täynnä periskooppisia näkymiä, jotka tarjoavat lukijalle täysin väärän tai harhaanjohtavan horisontin. Tämä on iloista ja kuritonta, mutta konseptuaalinen eleeni toimii myös hyvin tarkoituksellisena ajattelun välineenä: se on Tieteellisen tekstin laji osoittaa hyvin yhden tekstilajeihin kirjoittuneista
tehtä-vistä: ”lajityyppi on konventio, joka tekee retorista työtä” (Kostelnick ja Hassett 2003, 97). Sen tehtävä on antaa viitekehys, joka auttaa arvioimaan tiedon uskottavuutta. Se ei ole aivan pieni tehtävä.Multimodaalisen tutkimuksen väitöskirjassaan Tuomo Hiippala (2013, 128–129) kehottaa lukijaansa kiinnittämään huomion itse väitöskirjan lajityyp-piin, joka toteutuu hänen sanojensa mukaan kirjan mediassa sekä kappaleisiin jaetun lineaarisen tekstin moodissa. Hiippala pitää selvänä, etteivät tekstin kappalejaot, margi-naalit ja sivunumerot ole osa väitöskirjan argumenttia, vaan sen sijaan ne ”lisäävät luku-kelpoisuutta ja auttavat navigoimaan käsikirjoituksessa.” (Mt.,128–129.) Mutta eivätkö jo nämä kaksi tehtävää ole yhdessä olennaisessa osassa juuri argumentaation luomisessa—
osa sen materiaalisia rakenteita, jotka yhteisöt ovat sopineet uskottavuuden merkiksi täs-sä kyseisestäs-sä tekstilajissa? Ennen tätä käsillä olevaa omaa väitöskirjaani olen paitsi lukenut myös muotoillut useita väitöskirjoja, ja minun paikastani näyttää siltä, että näin on. Tämä osoittaa, kuinka multimodaalisuudenkin asiantuntijoilla on vielä tiukasti sisäistettyjä ole-tuksia ”muodosta” ja ”sisällöstä” siinä missä muotoilijoilla ja lukijoillakin—myös minulla.
Tähän kirjaan tekemäni epäkonventionaalinen muotoilu on mahdollinen, koska Aalto-yliopisto ei ole ohjeistanut taiteen ja muotoilun väitöskirjojen ulkoasua juuri mil-lään tavalla ainakaan tähän mennessä. Tieteellisen tekstin ulkoasua ohjaillaan kuitenkin toisaalla sekä yliopistoissa että akateemisissa julkaisuissa hyvinkin ankarasti. Muodon py-syvyys—konventionaalisuus—symboloi silloin tiedon varmuutta ja pysyvyyttä.
Edellä ajatellun perusteella pysyvyys perustuu kuitenkin lajityypillisiin konven-tioihin. Niitä kirjoittajien, lukijoiden ja muotoilijoiden yhteisöjen on aina mahdollista muuttaa. Tekstien konventiot ovat sosiaalisia koosteita, joten ”yhtä paljon kuin ne ovat pysyviä ja varmoja, ne ovat nestemäisiä, hauraita ja muuttuvia” (Kostelnick ja Hassett 2003, 17). Tarjoamani kulmantakainen katse Alfa-sarjan villiintyneihin teksteihin riittää tavoittamaan tämän haurauden. Minun lukijayhteisöni arvioitavaksi jää, hyväksyykö se tämän käsillä olevan kirjaesineen vakuuttavaksi osaksi väitöskirjatutkimuksen lajia.
ALFA-SARJAN KERÄÄNTYMÄT
Tämä Epägenesiksen Alfa-sarjaa käsittelevä luku tarjosi tekstien kirjoittamiseen sekä lu-kemiseen periskooppisen, kulman takaa avautuvan katseen. Lainasin konseptuaalisia kokeellisen kirjoittamisen menetelmiä, joissa kopioin ja vaihdoin löydettyjen tekstido-kumenttieni ”sisällön” ja ”muodon” ravistellakseni näitä luutuneita kategorioita. Tämä tekee läpinäkyväksi muuttuneet tavalliset tekstit jälleen näkyviksi ja aiheuttaa lisäkysy-myksiä siitä, millä perusteella tekstit tunnistetaan, ja kuinka niiden tunnistettavat piirteet niihin kirjoittuvat.
”Sisällön” ja ”muodon” kopiointi aiheutti kysymyksiä niin kirjoituksen kuin muodonkin alkuperästä. Siksi poimin allografin käsitteen valaisemaan sitä, kuinka typo-grafinen kirjoitus aina ”tulehduttaa” tekstin. Aloin kartoittaa tätä vaikutusta väittämällä, että teksti on aina kuva: tekstiin lomittuu kuvan häilyvyys, assosiatiivisuus ja konven-tionaalisuus, jotka ovat aina toisiinsa lomittuneet. Koska käsityksemme kuvasta on jo
122 123
niin ikään kurinalainen muistutus siitä, kuinka moninainen ja poikittainen tekstien, lajien ja niiden muotoilujen kenttä on.
Alfa-sarjan mahdollistamat havainnot ja huomiot johtavat uusiin kysymyksiin siitä, mitä konventiot ja lajit typografisissa teksteissä tekevät. Siinä missä multimodaalisen tutki-muksen kysymykset koskevat luokitteluja, määrittelyjä ja toistettavuuden ehtojen sisäistä logiikkaa, omat kysymykseni ovat lähempänä tekstien olomuotoja ja verkostoja. Minulle se tarkoittaa tarkentavia kysymyksiä tekstin olemisen tavoista sekä tekstin tuntumasta, kysymyksiä siitä mitä teksteihin kirjoittuu ja miten. Seuraavaksi on syytä ajatella tarkem-min, riittääkö tekstin kuvallisuus kuitenkaan yksin selittämään sitä, mitä tekstin materi-aalisuus voisi olla.