Tässä luvussa tarkastellaan diskurssityyppien vastaavuutta kahden aiemman metsänomistajaty-pologian tyyppeihin. Toiseksi vertailukohdaksi valittiin ainakin esitystiheytensä puolesta tämän hetken vallitseva suomalainen tavoitetypologia, jossa tunnistetaan viisi metsänomistajatyyppiä:
monitavoitteiset, virkistyskäyttäjät, metsästä elävät, taloudellista turvaa korostavat ja epätie-toiset (Kuuluvainen ym. 1996, Karppinen 1998, Favada ym. 2009). Kyseinen typologia nou-dattaa tarkoin postpositivististen tavoitetypologioiden ”peruskaavaa” (Boon ym. 2004, Inge-marsson ym. 2006) ja heijastelee tällaisena hyvin postpositivistisen metsätieteen tuottamaa ku-vaa metsänomistajien tavoitteiden vaihtelusta. Kutsun kyseistä typologiaa tässä luvussa post-positivistiseksi typologiaksi.
Lisäksi tämän tutkimuksen diskurssitypologiaa verrataan ymmärtävän tutkimuksen traditiosta ponnistavaan metsänomistajatypologiaan, joka kuvaa hallinnan ja identiteetin näkökulmista sitä, mitä metsänomistus metsänomistajille merkitsee (Lähdesmäki & Matilainen 2014). Tyy-pittely perustuu siihen, kuinka vahvasti perintömetsä koetaan osana omaa identiteettiä ja kuinka vahva hallinnan tunne omistajalla on metsästään (Lähdesmäki & Matilainen 2014). Typologi-assa tunnistetaan neljä tyyppiä: välinpitämättömät, tiedostavat, etääntyneet ja kahlitut metsän-omistajat (Lähdesmäki & Matilainen 2014). Tätä typologiaa kutsun tässä luvussa ymmärtäväksi typologiaksi.
Molemmat tarkasteluun valitut typologiat ovat jossain määrin yhteismitattomia tämän tutki-muksen diskurssitypologian kanssa. Postpositivinen tavoitetypologia avaa metsänomistajuutta lähinnä vain tavoitteiden ja niistä seuraavien metsänhoito- ja hakkuuaktiivisuuden osalta (Kuu-luvainen ym. 1996, Karppinen 1998, Favada ym. 2009). Tavoitteita on lisäksi yhdistetty
demo-grafisiin muuttujiin, mutta ne ovat tämän työn kiinnostuksen ulkopuolella. Ymmärtävä typolo-gia (Lähdesmäki & Matilainen 2014) on puolestaan kiinnostunut ensisijaisesti metsänomistajan henkilöstä, kun taas tässä työssä korostetaan metsänomistajien tuottamia kielellisiä konstrukti-oita, joissa itse tuotetut ja ulkoa otetut metsän merkitykset sulautuvat yhteen. Esimerkiksi haas-tatteluun osallistuvien metsänomistajien identiteettiin ei tässä tutkimuksessa voida päästä kiinni, vaan on tyydyttävä arvioimaan sitä, millaisena metsänomistajan identiteetti kussakin diskurssissa esitetään. Vertailu katsotaan kuitenkin aiheelliseksi siksi, että aiemmat typologiat määrittävät voimakkaasti käsitystämme suomalaisen metsänomistajuuden syvimmästä olemuk-sesta, jota tämäkin tutkimus pyrkii valottamaan.
Tämän työn metsänhoitajan diskurssityypille voi etsiä heijastuksia ainakin postpositivistisen tavoitetypologian metsästä elävien tyypistä, jonka edustajat korostavat metsän tarjoamia työti-laisuuksia yli muiden tavoitteiden (Kuuluvainen ym. 1996, Karppinen 1998, Favada ym. 2009).
Oman tekemisen arvostus ylittää siis myös taloudelliset tavoitteet. Myös metsänhoitajan dis-kurssityypissä metsä on ensisijaisesti harrastuspaikka, tosin metsätyö näyttäytyy henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin lähteenä myös monissa muissa tämän tutkimuksen tyypeistä. Tämän työn kontekstissa metsästä elämisen voisi sanana ja käsitteenä ymmärtää hyvin monella tavalla:
aineettomien arvojen kannattaja korostaa metsän kokemuksellisuutta osana elämää, velvolli-suudentuntoiselle pienmetsänomistajalle metsä on osa arkista elinympäristöä ja talousajatteli-jalle metsästä eläminen realisoituu talouden kautta.
Ymmärtävästä metsänomistajatypologiasta metsänhoitajan diskurssityypille voi hakea vastaa-vuutta tiedostavan metsänomistajan tyypistä, joille metsä on kiinteä osa identiteettiä ja metsän konkreettinen käyttö voimakkaan hallinnan tunteen siivittämänä vahvasti omien tavoitteiden mukaista (Lähdesmäen ja Matilaisen 2014). Omaan metsään runsaasti uhrattu aika, vaiva ja ajatukset tukevat hallinnan tunteen kehittymistä (Lähdesmäki & Matilainen 2014). Tämän tut-kimuksen tyypeistä oman tekemisen varmuus, metsässä viihtyminen ja metsän liittäminen osaksi identiteettiä kuvaavat parhaiten juuri metsänhoitajan diskurssityyppiä. Piirteet voisivat sopia hyvin myös aineettomien arvojen kannattajan diskurssiin, mutta yhteiskunnallisen tuen puutteen vuoksi hallinnan tunne tuskin on aivan samalla tasolla kuin metsänhoitajan diskurs-sissa. Metsässä ei myöskään vietetä yhtä paljon aikaa.
Talousajattelijan diskurssityypille voi löytää yhtäläisyyksiä ymmärtävän typologian etäänty-neestä metsänomistajasta, joka kokee vahvaa hallinnan tunnetta omasta metsästään, mutta jolle metsä ei ole keskeinen osa omaa identiteettiä (Lähdesmäen ja Matilaisen 2014). Metsänomistus
on tällöin talousajattelijan diskurssin tavoin tärkeä lähinnä taloudellisen tuottonsa vuoksi (Läh-desmäki & Matilainen 2013). Talousajattelijan diskurssissa hallinnan tunne selittyy paitsi omien tavoitteiden selkeydellä, myös ympäröivän yhteiskunnan antamalla henkisellä tuella. Ta-lousajattelijaa ei kuitenkaan tässä tutkimuksessa voi pitää metsästä erityisen etääntyneenä, ja metsän esittäminen omasta identiteetistä etäiseksi kuvaa paremmin talousorientoituneen etä-metsänomistajan kuin talousajattelijan diskurssia.
Sekä talousajattelijan että talousorientoituneen etämetsänomistajan diskurssityypit sopivat hy-vin yksiin postpositivistisen tavoitetypologian (Kuuluvainen ym. 1996, Karppinen 1998, Fa-vada ym. 2009) taloudellista turvaa korostavan metsänomistajatyypin kanssa, korostuuhan kai-kissa kolmessa nimenomaan metsän jatkuva taloudellinen tuotto. Metsän tuomaa taloudellista turvaa (metsä pankkina) painottivat sen sijaan kutakuinkin kaikki tämän tutkimuksen diskurs-sityypeistä. Postpositivistisen typologian taloudellista turvaa korostavan metsänomistajatyypin nimessä olisikin voinut korostaa voimakkaammin metsän taloudellista tuottoa.
Talousorientoituneen etämetsänomistajan diskurssityypille löytyy vastaavuutta erityisesti vä-linpitämättömästä metsänomistajasta, jolle oma metsä on erityisen etäinen (Lähdesmäki & Ma-tilainen 2013). Siinä missä talousorientoituneen etämetsänomistajan diskurssiin liittyy kuiten-kin vahva halu hoitaa ja käyttää metsiään niin kuin pitää, ei välinpitämätön metsänomistaja juuri panosta metsäänsä henkisesti tai fyysisesti. Tämän tutkimuksen diskurssityypeistä mikään ei kuvaa niin etäistä metsänomistajaa, ettei metsää olisi joko tarkoitus käsitellä tai olla tietoisesti käsittelemättä.
Etääntyneen tai passiivisen metsänomistajan tyyppi on hyvin yleinen myös postpositivistisissa tavoitetypologioissa (Boon ym. 2004, Ingemarsson ym. 2006). Tämän luvun tavoitetypologi-assa tunnistetaan etääntyneenä tyyppinä epätietoinen metsänomistaja, joka ei oikein osaa mää-ritellä metsänomistuksensa tavoitteita (Favada ym. 2009). Tässä tutkimuksessa ei tavoitteistaan täysin epätietoisia metsänomistajia kuitenkaan löytynyt ja ajatus tavoitteettomuudesta tuntuu tämän työn kontekstissa etäiseltä. Syvähaastattelussa nousee nimittäin aina esille metsän mer-kityksiä, merkitykset tuottavat aina realisoituneita tai realisoitumattomia tavoitteita ja tavoitteet ovat lopulta aina jossain suhteessa toisiinsa. Usein epätietoisillekin metsänomistajille on tär-keää omistaa metsää ja pitää se suvun hallussa (Boon ym. 2004), tavoitteita toki nämäkin.
Tämän tutkimuksen diskurssityypeistä aineettomien arvojen kannattajan diskurssi oli ainoa, jossa metsän eri merkitykset olivat siinä määrin tasapäisiä ja tiedostettuja, että ne näkyivät myös
metsän käytössä. Tyyppiä voisi siten luonnehtia aidon moniarvoiseksi. Postpositivistisen tavoi-tetypologian monitavoitteiset metsänomistajat ovat puolestaan niitä, jotka arvostavat monipuo-lisesti metsän eri hyötyjä ja hakkaavat metsiään eniten yhdessä metsästä elävien kanssa (Kuu-luvainen ym. 1996, Karppinen 1998, Favada ym. 2009). Kyselylomakkeeseen kirjailtujen mo-nien tavoitteidensa puolesta monitavoitteiset voisivat sijoittua mihin tahansa tämän tutkimuk-sen diskurssityypeistä, mutta hakkuuaktiivisuuden puolesta aineettomien arvojen kannattajan ja velvollisuudentuntoisen pienmetsänomistajan diskurssit lienevät tyyppeinä poissuljettuja. Ai-neettomien arvojen kannattajan diskurssiin monitavoitteiset eivät voi kiinnittyä senkään puo-lesta, että taloustavoitteet ovat selvästikin ainoa metsän lopullisessa käytössä näkyvä tavoite.
Aito moniarvoisuus ei millään voi tuottaa kaikkein aktiivisinta metsänhoito- ja hakkuuaktiivi-suutta, sillä osa metsän aineettomista arvoista on ikuisessa ja sovittamattomassa ristiriidassa puuntuotannon kanssa.
Aineettomien arvojen kannattajan ja velvollisuudentuntoisen pienmetsänomistajan diskurssi-tyypit heijastelevat virkistyskäyttäjien tyyppiä, kun metsän merkityksistä korostuvat luonto, maisema ja ulkoilumahdollisuudet (Kuuluvainen ym. 1996, Karppinen 1998, Favada ym.
2009). Tällaista tyyppiä kutsutaan monissa postpositivistisissa typologioissa kulutusorientoitu-neeksi, kun metsää ei käytetä ensi sijassa puuntuotantoon, vaan aineettomista hyödyistä nautt-timiseen (Boon ym. 2004). Ulkoilumahdollisuudet korostuivat tämän työn tyypeistä voimak-kaasti myös metsänhoitajan diskurssissa, sillä metsätyö koettiin yleisesti virkistyksenä. Hieman kummalliselta sen sijaan kuulostaa, että virkistyskäyttäjät hakkaavat metsiään lähes samalla tarmolla kuin muutkin tyypit (Favada ym. 2009). Innokas hakkuutoiminta ei täsmää aineetto-mien arvojen kannattajien diskurssityypin kanssa, mutta metsänhoitajan ja velvollisuudentun-toisen pienmetsänomistajan diskursseihin piirre sopii.
Ymmärtävä typologia tunnistaa vielä yhden tyypin: kahlitulla metsänomistajalla metsänomis-tus on kiinteä osa identiteettiä, mutta edellisten sukupolvien perinne velvoittaa käyttämään met-siä tietyllä tavalla omista tavoitteista riippumatta (Lähdesmäen ja Matilaisen 2014). Tässä tut-kimuksessa sekä velvollisuudentuntoisen pienmetsänomistajan että talousorientoituneen etä-metsänomistajan diskurssityyppiin liittyi halu hoitaa metsää niin kuin kuuluu. Varsinkin vel-vollisuudentuntoisen pienmetsänomistajan kohdalla tämä tarkoitti usein muista tavoitteista tin-kimistä. Tässä työssä ilmiö ei niinkään näyttäytynyt vanhempien jättämänä henkisenä perin-tönä, vaan metsänomistajien käsityksenä yleisestä, oikeasta, normaalista ja usein metsäammat-tilaisen vahvistamasta tavasta. Muilla diskurssityypeillä omat valinnat olivat selvästi enemmän
kiinni metsänomistajan omista tavoitteista. Toki vanhempien vaikutus ja talon tapa tuotiin mo-nissa yhteyksissä selvästi esille. Metsänhoitajan diskurssityypissä esiintyi eniten tietoista ir-taantumista vanhempien tavasta hoitaa metsää, sillä edellisen sukupolven yleisesti suorittamia poimintahakkuita karsastettiin.
Oheisessa taulukossa (taulukko 4) on vielä summattuna tulkinta tämän tutkimuksen diskurssi-tyyppien ja kahden verrokkitypologian suhteista. Yhtäläisyyksiä voi jonkin verran löytää, mutta varsinaista päällekkäisyyttä on vähän. Tulos heijastelee perustavanlaatuisia näkökulmaeroja näiden kolmen typologian välillä ja osoittaa samalla, kuinka monitahoisesta ilmiöstä metsän-omistajuudessa on kyse.
Typologioiden välinen vertailu osoittaa myös hyvin sen, miksi postpositivistinen, kyselyloma-keaineistoon perustuva tavoitetypologia on yksinään huono perusta metsänomistajuuden ym-märtämiselle (Hujala ym. 2007, Lähdesmäki & Matilainen 2014). Vertailuun valitussa tavoite-typologiassa on tämän tutkimuksen näkökulmasta katsottuna huomattava määrä sisäisiä ristirii-taisuuksia ja väärinymmärryksen mahdollisuuksia. Erityisenä ongelmana näyttäytyy se, että ky-seinen tavoitetypologia ei välttämättä tavoita metsänomistajan aitoja tavoitteita. Ongelmia ai-heuttaa tämän työn tulosten valossa ensinnäkin se, että metsänomistajat esiintyvät mielellään hyvin monitavoitteisina, kun tietoa kerätään kyselylomakkein. Tulos heijastelee kyselytutki-muksissa yleisemminkin tunnistettua positiivissävytteistä vastaustyyliä (Ficko & Bončina 2014). Taustalla vaikuttanevat tiedostamattakin ajatukset yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti hy-väksyttävistä vastauksista. Ehkä vielä vakavampana ongelmana näyttäytyy postpositivistisen tavoitetypologian sokeus sille, että metsänomistajan ilmaisemat tavoitteet saattavat kertoa enemmän oikeaksi koetuista kuin metsänomistajan varsinaisista omista tavoitteista. Näin aina-kin velvollisuudentuntoisen pienmetsänomistajan diskurssi antaa ymmärtää. Tutkijan ei tulisi-kaan kostulisi-kaan oikopäätä olettaa, että hän ja tutkimuskohde ymmärtävät maailman samalla ta-voin (Häkli 1999, s. 41-44).
On syytä huomauttaa, että postpositivistisen tavoitetypologian ongelmat ovat ongelmia nimen-omaan silloin, jos typologiaa käytetään kertnimen-omaan metsänomistajuudesta jotain syvällistä. Täl-laisten metsänomistajatypologioiden tavoitteena on lähes aina ollut nimenomaan metsänomis-tajan käyttäytymisen selittäminen (Häyrinen ym. 2014) tutkimukseen valituin mittarein (kyse-lylomakkeen kysymykset). Tässä tavoitteessa ne varmasti onnistuvatkin, mutta tulosten riippu-vuus mittareista pitäisi aina huomioida. Erityisen herkkä pitäisi olla silloin, kun tutkitaan
arvo-jen, uskomusten ja tavoitteiden kaltaisia epäkonkreettisista muuttujia ja selitetään niillä met-sänomistajan käyttäytymistä (Stanislovaitis ym. 2015). Postpositivistinen tutkimushaara pyrkii toki sekin tavoittamaan metsänomistajuuden vaikeasti mitattavia puolia kehittämällä yhä tar-kempia teorioita, malleja ja mittareita (Häyrinen ym. 2014, Karppinen & Berghäll 2015), mutta jokaisella metodologisella suuntauksella on aina ja ikuisesti omat sokeat pisteensä.
Taulukko 4. Tulkinta tämän tutkimuksen diskurssityyppien (sarakkeet) ja kahden aikaisemman suomalaisen metsänomistajatypologian (rivit) vastaavuuksista. Taulukon teksteissä kuvataan tyyppejä yhdistäviä ominaisuuksia. Sulkeet tarkoittavat, että tulkittu vastaavuus on vain osit-taista.
1Kuuluvainen ym. (1996), Karppinen (1998), Favada ym. (2009)
2 Lähdesmäki & Matilainen (2014)