Suomi on ollut viime vuosikymmeninä maailmanlaajuisesti yksi asunnottomuuden vähentämisen mallimaita. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut, vaan Suomessa on edetty asteittain kohti asunnottomuuden vähentämistä ja poistamista kokonaan. Taustalla vaikuttaa sosiaalipolitiikan muutos sotien jälkeisessä yhteiskunnassa.
1940-luvun lopulla suomalainen sosiaalipolitiikka laajeni, sillä sotien jälkeisessä yhteiskunnassa tarvittiin toimenpiteitä muun muassa perhepolitiikkaan sekä asutus- ja asumispolitiikkaan. Siirtymä köyhäinhoidosta laajempaan sosiaaliturvaan tapahtui kuitenkin vasta 1960-luvun loppupuolella. (Karjalainen 2018, 45.) 1950-luvulla asunnottomuuteen vaikutettiin ensisijaisesti perhepolitiikan keinoin, kun taas yksinäisten asunnottomuus otettiin huomioon näkyvimmin irtolais- ja päihdehuollon yhteydessä. Tuohon aikaan sosiaalisia ongelmia hoidettiin kovan kontrollin keinoin, joka osaltaan aiheutti järjestelmien ulkopuolelle putoamista. (Karjalainen 2018, 51.) Sotien jälkeisessä yhteiskunnassa ei siis annettu kovinkaan suurta painoarvoa yksinäisten ihmisten asunnottomuudelle, vaan se nähtiin kuuluvan esimerkiksi päihderiippuvaisten ilmiöksi.
Sosiaalihuollon toimintaperiaatteita kritisoitiin, mutta myös sen asema alkoi muovaantua 1960-luvulle tullessa (Karjalainen 2018, 56). Uudenlaista sosiaalipoliittista näkökulmaa tarjosi 1960-luvun alkupuolella Pekka Kuusi (1961), joka teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka esitteli sosiaalipolitiikan keskeisenä välineenä yhteiskunnan taloudellisen kasvun turvaajana sekä ihmisten inhimillisten vaikeuksien vähentäjänä. Samoihin aikoihin huoltoapua alkoivat saamaan myös yksinäiset, nuoret, työttömät ja sosiaalisia ongelmia omaavat. Leimaavat ja tahdonvastaiset toimenpiteet alkoivat kuitenkin olla ongelma kansalaisten keskuudessa, joten uudistuksia tarvittiin. (Karjalainen 2018, 56.) Sosiaalihuollon köyhäinhoidon leima alkoi hälventyä, kun vuonna 1968 sosiaalihuollon periaatekomitea määritteli toimintaperiaatteet uudelle sosiaalipalvelujärjestelmälle. Uuden järjestelmän tavoitteeksi asetettiin kansalaisten kuntoutuminen niin, että heillä on kyky hallita omaa elämäänsä, mutta myös avun saaminen ongelmaisessa elämäntilanteessa mahdollistetaan. (Karjalainen 2018, 57.)
1980-luvulla asunnottomuuden ilmiö koki perustavanlaatuisia muutoksia, kun asuminen ja asuntopolitiikka otettiin tarkastelun keskiöön. Yömajat ja asuntolatyyppiset väliaikaisratkaisut ymmärrettiin ongelmia ylläpitäviksi, ellei jopa kasvattaviksi tekijöiksi, ja
9
niiden alasajo alkoi. (Fredriksson 2018, 73.) Useita muitakin toimenpiteitä tehtiin asunnottomuuden lieventämiseksi; esimerkiksi luotiin uusia rahoituskeinoja, uudistettiin säädöksiä, määritettiin eri vastuutahot ja kehitettiin ohjausvälineitä. Tuki- ja palveluasuminen monimuotoistui ja lisääntyi ja asunnottomat alkoivat järjestäytymään sekä tekemään edunvalvontatyötä. Vaikka asunnottomuuden poistaminen kirjattiin ensimmäistä kertaa hallitusohjelman tavoitteeksi, oli monen järjestön ja kolmannen sektorin toimijan rooli palvelujen tuottamisessa ja ongelmien ratkomisessa varsin keskeinen. (Fredriksson 2018, 73.)
Vuoden 1987 jälkeen asunnottomuus kääntyi vihdoin laskuun. Tämän taustalla vaikutti se, että etenkin pääkaupunkiseudun asuntojen hinnat olivat nousseet ja sen vuoksi asuntopolitiikka nousi kansalliseksi kysymykseksi 1980-luvun loppupuolella. Edullisten vuokra-asuntojen tarjontaa lisättiin muun muassa kunnostamalla ja rakentamalla valtion tukemia vuokra-asuntoja. Lama-aikana asunnon menettämistä ja siten uusien asunnottomien synnyttämistä esti ansiosidonnainen työttömyysturva sekä asumis- ja toimeentulotuki.
(Fredriksson 2018, 85−90.) Vaikka asunnottomuuden ilmiöön oli nyt kiinnitetty yhä enemmän huomiota ja asunnottomuus saatu huimaan laskuun, oli kehitys hidastunut.
Vuosituhannen taitteessa asunnottomien määrä alkoi jopa lisääntyä. Asunnottomuuden vähentämisohjelma 2001–2003 sai kuitenkin epäsuotuisan kehityksen pysähtymään ja asunnottomien määrän muuttumaan taas laskusuuntaiseksi. (Nimi Ovessa -raportti 2007, 4.) Vuonna 2007 alkoi kehittyä suomalainen asunto ensin -malli, jonka periaatteellista sisältöä hahmoteltiin ensimmäisen kerran Ympäristöministeriön nimittämän työryhmä viisaiden ”Nimi Ovessa” -hankkeen mietinnöissä (Fredriksson & Kaakinen 2018, 115).
Hankkeen tehtävänä oli arvioida Suomessa esiintyvää asunnottomuutta sekä erilaisten palveluketjujen toimivuutta ja kustannustehokkuutta etenkin pitkäaikaisasunnottomuuden näkökulmasta. Keskestä oli luoda ratkaisuja ja toimintamalleja pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämiseen ja ennaltaehkäisyyn. (Nimi Ovessa -raportti 2007, 2.) Ehdotuksissa korostui asunto ensin -ajattelu asunnon ”ansaitsemisen” sijaan (Fredriksson & Kaakinen 2018, 115).
Asunto ensin -periaate on siis asunnottomuustyön malli, jossa asunnon hankkiminen on ensisijaisena tavoitteena muihin tukitoimenpiteisiin nähden (Asunto Ensin -sivusto 2018a).
Mallin mukaisesti tehty työ nojaa neljään periaatteeseen, jotka ovat 1. asunto mahdollistaa itsenäisen asumisen, 2. valinnanvapauden kunnioittaminen, 3. asukkaan kuntouttaminen ja voimaannuttaminen ja 4. yhteisöön ja yhteiskuntaan integroituminen (Y-Säätiö 2017, 15).
10
Asunto ensin -mallin läpimurto tarkoitti Suomessa Fredrikssonin (2018, 74) mukaan ennennäkemätöntä muutosprosessia, jonka avain oli monitahoisen toimijaverkon sitoutuminen ohjelmaan ja sen konkreettisiin tavoitteisiin sekä niiden toteuttamiseen.
Vuosina 2008−2015 Suomessa vähennettiin asunnottomuutta pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmien eli PAAVO-ohjelmien avulla. Näiden ohjelmien aikana pitkäaikaisasunnottomuus laski noin 35 %, joka vastasi noin 1345 henkilöä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui, että palvelujärjestelmä ei huomioinut tarpeeksi paljon asunnottomuuteen johtavia syitä ja riskitekijöitä. Tämän vuoksi huomiota alettiin kiinnittämään enemmän asunnottomuuden varhaiseen tunnistamiseen ja sen ennaltaehkäisyyn. (Karppinen 2018, 2.) PAAVO-ohjelmien jatkoksi käynnistettiin AUNE-ohjelma eli asunnottomuuden ennaltaehkäisyn toimenpideAUNE-ohjelma, jonka toimintakausi oli 2016−2019. AUNE-ohjelman tavoitteena oli jatkaa asunnottomuuden vähentämistä panostamalla ennaltaehkäisyyn ja torjumalla asunnottomuuden uusiutumista esimerkiksi uudistamalla palvelujärjestelmää asiakaslähtöisemmäksi ja ennaltaehkäisevämmäksi.
(Karppinen 2018, 3.)
AUNE:ssa asunnottomuuden ennaltaehkäisy jäsentyy kolmeen eri kategoriaan eri toimintatapojen mukaisesti. Asumisen aikana toteutettavaa asumisen jatkuvuuden turvaamista tehdään huomioimalla asunnottomuuden riskejä, kuten kertyvä vuokravelka tai muut maksuvaikeudet. Asukasta voidaan tukea esimerkiksi vuokran maksun hoitamisessa.
Toinen kategoria sisältää asunnottomuuden aikana tehtävää työtä, kuten yösijan järjestäminen tai asunnottoman muiden tarpeiden tyydyttämisestä huolehtiminen. Kolmas kategoria sijoittuu asunnottomuuden jälkeiseen aikaan, jolloin pyritään ehkäisemään asunnottomuuden uusiutuminen. Tässä kategoriassa tehty työ voi olla esimerkiksi asukkaan osallisuuden edistämistä, jotta kyseinen henkilö voi kokea kiinnittymistä johonkin yhteisöön ja laajemmin yhteiskuntaan. (Ympäristöministeriö 2019, 47.)
AUNE:n tarkoituksena on olla osa laajempaa syrjäytymisen torjuntatyötä.
Ympäristöministeriön (2019, 48) mukaan asunnottomuuden ehkäisy on laaja kokonaisuus erilaisia toimenpiteitä, jotka liittyvät asuntotuotantoon ja vuokraustoimintaan, asumiseen ja arjenhallintaan sekä näitä tukeviin palveluihin, työllisyyteen ja yksilön taloudenhallintakykyihin sekä perheiden hyvinvointiin ja kotoutumiseen. Käytännössä AUNE:a toteutetaan yhteistyössä eri järjestöjen ja kaupunkien kanssa ja ohjelman tavoitteiden mukaisia hankkeita on lukuisia. Hankkeiden teemat vaihtelevat riippuen niin
11
kohderyhmästä kuin toteutustavastakin. Asunto Ensin -sivustolla (2018b) on löydettävissä kootusti kaikki AUNE-hankkeet. Oman tutkimukseni tarkastelun kohteena oleva Meriheimo-hanke on yksi näistä AUNE:n hankkeista.