Arvojen määrittelyä

Perinteiset suomalaiset arvot pohjautuvat uskontoon ja talonpoikaiskulttuuriin.

Monet selviytymisen keinoista ovat muodostuneet arvoiksi ja elämän lähtökoh-diksi. Suomalaiset näkevät työn, ahkeruuden, sisun, avioliiton ja perheen perintei-sinä arvoina. Työ on muodostunut arvon ohella arvostuksen mittariksi, jonka avulla on selvitty vaikeista ajoista. Tänäkin päivänä työ tarkoittaa edelleen lisäar-von tuottamista arvoketjuille ja asiakkaille.

Jatkuvat yhteiskunnalliset ja työelämän muutokset ovat tuoneet loputtoman ke-hittämisen tarpeen, epävarmuutta, projektimaista työskentelyä sekä tarpeen rat-kaista nopeasti uusia ja kompleksisempia ongelmia. Pajun (2017, 46) mukaan dy-naamisessa ympäristössä pärjää vain olemalla dynaaminen. Onkin järkevämpää keskittyä muutoksen tai uudistumisen onnistumiseen ja johtamiseen, kuin puhua uusista muutoksen kohteena olevista asioista ja ilmiöistä. Uudistuminen on oma-ehtoinen sisäinen halu ja kyky muuttua, kun ulkoa tulee vaatimus muutokselle.

Tällöin kilpailussa pärjääminen edellyttää kilpailuedun saavuttamista aina uudel-leen tilanteiden vaatimalla tavalla (Paju 2017, 46). Kyseessä ei ole niinkään mikään yksittäinen muutos tai uudistus, vaan kehityskulkujen, merkityksellisyyden tai unelmien uusi suunta.

Arvoja voidaan ajatella myös itseisarvoina, joita ovat esimerkiksi totuus ja hyvyys.

Välinearvoilla, kuten rahalla, hankitaan kauniita tavaroita ja palveluita, tehdään hyväntekeväisyyttä tai tuetaan merkityksellisiä asioita. Raha on vain yksi osa ta-loudellista arvoa. Arvojen ohella koemme ihanteita, asioita, tapahtumia ja käyttäy-tymistä arvokkaiksi. Oman kokemuksen kautta arvokkaiksi voivat muodostua lä-heisyys, ystävyys, kunnioitus, luottamus, taide, taidot, ansiomerkit tai rakkaus.

Kysyttäessä ihmisiltä arvoista tai arvokkaista asioita moni arvostaa terveyttä, kou-lutusta, taidetta tai urheilijoita. Vastaavasti voimme ihannoida sosialismia, kapi-talismia, elämää, tasa-arvoa, rehellisyyttä, nöyryyttä, tehokkuutta tai ahkeruutta.

Arvoa voidaan havaita ja saada myös ihailun kautta, jolloin fyysiset tavaratkin voi-vat tuoda omistajalleen arvoa tai arvostusta kateudesta puhumattakaan.

Käsitteellisesti arvo on tavoitteena oleva abstrakti tai fyysinen tila. Arvoja voidaan tarkastella muun muassa psykologian, yhteiskunnan, filosofian, ihmistutkimuk-sen ja sosiaalipsykologian näkökulmista. Arvoksi voidaan katsoa esimerkiksi vä-line, merkitys, päämäärä, hyöty ja tahto, joten ”arvoja on siis ainoastaan siellä missä on tahtoa” (Ahlman 1920, 156). Niiniluodon (1994, 59) mukaan ”arvoja ei ole olemassa ihmisestä riippumatta”. Kun ihminen on järjellä varustettu olio, niin näin ollen arvot voidaan jaotella rationalisuuden puitteissa arvo- tai välineratio-naalisuudeksi (Niiniluoto 1994,41, 46). Arvoja voidaan käsitellä myös esimerkiksi hedonistisesti, vitaalisesti, esteettisesti, tiedollisesti, uskonnollisesti, sosiaalisesti, altruismisesti, mahtiarvoisesti, oikeudellisesti ja eettisesti (Ahlman 1939), joihin Niiniluoto (1994, 188) lisäsi vielä ekologisuuden ja egoistisuuden.

Jos arvoja käsitellään eettisistä tulokulmista, keskeisimpiä ovat kysymykset oike-asta ja väärästä. Esimerkiksi Kasvion (2014, 83) mukaan maailmassa elää yli mil-jardi ihmistä äärimmäisessä köyhyydessä. Onko se oikein vai väärin, on oikeutettu kysymys. Muita arvoihin liittyviä tutkimuskohteita ovat muun muassa yksilöiden ja ryhmien sosiaaliset vaikutukset ympäristöönsä, joilla on huomattavia vaikutuk-sia ilmastonmuutokseen tai kaupungistumiseen. Kasvio (2014, 98-103) luettelee-kin maapallon rajoja koetteleviksi tekijöiksi ruoantuotannon, puhtaan veden ja energian saannin tai niiden riittävyyteen liittyviä ongelmia. Vastaavasti inhimilli-siä asioita arvioidaan moraalisilla arvoilla ja kauneutta esteettisillä arvoilla. Työn tekeminen koetaankin moraaliseksi velvollisuudeksi, kun yhteiskunta takaa perus-toimeentulon (Kasvio 2014, 228).

Arvot ovat ihmisille myös kulttuurikäsityksiä tai tunneasioita, jolloin näitä koske-via arvoristiriitoja on vaikea sovittaa yhteen. Dunderfeltin (2016, 13) mukaan vuo-rovaikutuksessa koetaan sosiaalisia kenttiä ihmisten välisessä yhteisessä tilassa.

Sosiaalisten tilojen muodostuessa sisimmäiset arvotkin tulevat näkyviksi tai vai-kuttavat aktiivisesti, sillä tilaa käyttävät useat ilmaisumenetelmät samanaikaisesti kuten puhe, fyysinen, intuitiivinen, tunne- ja voimien viestintä (Dunderfelt 2016, 16). Kulttuuri, perinteet ja tunteet muodostavat vahvan perustan ryhmien kult-tuurikäsityksille. Yhteys rakentuu samanlaisuuksien ympärille, joita voidaan ku-vata muun muassa yhdistävällä maailmankuvalla, -katsomuksella, kiinnostuksen kohteilla, huumorintajulla tai ymmärretyksi tulemisella (Dunderfelt 2016, 45). To-sin ryhmien välisiä kulttuurisiteitä ei helpota, että kulttuurikäsitykset ovat jo itses-sään arvoja omille populaatioilleen. Silloin ne ovat myös identiteetin, kokemusten ja itsemääräämisen perustana ja muodostavat tarpeen hallinnoida omaa kulttuu-rillista reviiriä sekä sen vaikutusalueita. Dunderfeltin (2016, 49) mukaan ”käyte-tään samanlaisia sanoja, mutta niihin liite”käyte-tään eri merkityssisällöt.” Tämä käsit-teiden ja merkitysten ymmärtämättömyys erottaa, ellei asioiden, käsitkäsit-teiden ja merkitysten selostamiseksi nähdä vaivaa niin kuulijoiden kuin puhujienkin toi-mesta. Huonollakin itsensä ilmaisullakin pärjää ja tulee ymmärretyksi, mikäli kes-kinäinen ymmärrys tarkoituksesta, tavoitteista tai tulevaisuudenkuvasta voidaan jakaa.

Arvoja on määritelty monilla eri tavoilla. Aaltonen ja Junkkari (1999, 81) ovat teh-neet arvojen määrittelyn nelikentän kautta, jolloin arvot määritellä nelikentässä järjen ja tunteiden sekä arjen ja eettisyyden suhteen. Tällöin löydetään yksilölle ominaiset periaatteet, idealismi, yksilöllisyys ja tehokkuus. Kuviossa 30 on esitelty arvojen nelikentän perusrakenne ja vaikutusvoimien lohkot sekä keskinäiset vai-kutusalueet.

Kuvio 30. Arvojen nelikenttä (Aaltonen et. al. 1999, 82-91, 98)

Arvojen nelikentässä korostuvat tehokkuus ja periaatteet yhtäällä ja toisaalla yk-silö ja idealismi. Hierarkia tasolla tehokkuus ja ykyk-silöt sekä periaatteet ja idealismi muodostavat ääripäät.

Arvoja voi lähestyä myös kestävän kehityksen luokittelujen kautta, jolloin ne jae-taan talouden, sosiaalisuuden, ekologisuuden ja kulttuurillisuuden mukaisiin luokkiin. Kestävä kehitys käsittelee ja arvioi arvoja omien luokittelujen, jaottelun ja käsitteiden mukaisesti. Tällöin on tarkoituksena huomioida eri tekijät tasapai-noisesti yhteiskunnallisten tarpeiden ja muutoksia edellyttävien jännitteiden suh-teen. Kestävän kehityksen periaatteilla halutaan turvata toimintamahdollisuudet tuleville sukupolville huomioimalla ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset kestä-vyyden periaatteet kaikessa ihmisten toiminnassa (World Commission on Envi-ronmental and Development 1987).

Asetettaessa kestävän kehityksen mukaiset arvot asioiden, ilmiöiden ja tapahtu-mien keskiöön, painotetaan aina jotain tilanteen kestävyyteen vaikuttavaa tekijää tai niiden yhdistelmää tarkoituksen vaatimalla tavalla. Kestävän toiminnan paino-pisteet ja tasapainottavien vaikutusten tarve vaihtelee asioiden ja tilanteiden mu-kaan ja niiden muodostaminen keskinäisriippuvuuksien suhteessa. Painopistei-den valinta ja tasapainottaminen vaatii arvoviisautta, että haluttuja vaikutuksia ja merkityksiä saadaan aikaan.

Kasvio on tarkastellut kestävyyttä myös työn ja terveyden näkökulmista, koska työ on yksi (Kasvio 2014, 11) ”nyky-yhteiskunnan avaininstituutio”. Työn kautta ihmi-set määrittelevät statuksia, hyvinvointia, hallitsevat elämäänsä, saavat taloudelli-sen tyydytyktaloudelli-sen palkkana ja mielenkiintoinen työ tuo sisältöä elämään (Kasvio 2014, 12-13). Kasvion (2014, 234) päähavainto on, että ”työhön kohdistetut tule-vaisuuden odotukset ovat muuttuneet epärealistisiksi”. Kokoaikaista työtä ei riitä kaikille, kun väestö jatkaa kasvuaan, maapallon resurssit eivät ole kestävällä poh-jalla ja ilmastonmuutos etenee. Vastaan tulevat resurssiniukkuuden ajat, työajan lyhentäminen ja vapaa-ajan lisääntyminen tai esimerkiksi Kasvion (2014, 236) esiin nostama degrowth filosofian soveltaminen ja siirtymistä määrällisestä kulu-tuksesta laadulliseen kulutukseen.

Arvonmuodostumisessa on erotettava lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin ta-voitteet, niiden eroavuudet ja tuottamat erilaiset lopputulokset. Koller (2010, 417-424) käsittelee arvonmuodostusta kokonaisuutena ja antaa peruskäsityksen arvon muodostuksesta edeten askel kerrallaan kohti yrityksen arvoa eri menetelmillä.

Arvonmuodostuksen periaatteisiin kytkeytyvät johtamisongelmat niin johtajan silmin, kuin erikoistapauksina monimutkaisissa arvoketjuissa ja erilaisten toimin-nallisten valintojen seurauksena.

Stewart (1999) tarkastelee arvoa eri lähestymisnäkökulmista lähestyen sitä arvon suunnittelusta staattiseen rahoitukseen ja aina suunnittelusta välineisiin, sekä pääoman hintaan. Unohtamatta dynaamista rahoitusta ja rahoituksen uudelleen-järjestelyitä. Ihmiset tarvitsevat rohkaisua, kannustimia ja palkkioita luodusta ar-vosta (Stewart 1999, 248-249). Yrityksen arvo muodostuu tuottojen saamisesta hyväksyttävällä riskillä, pitkäaikaisilla tuotoilla ja niin uusien liiketoimien kuin ar-von luomisella (Stewart 1999, 303). Pääoma ei toimi ilmaiseksi, vaan sillä on myös hinta (Stewart 1999, 473).