Eila Pajastie
Luovana taiteilijana Arttu Brummerin nimi liittyy ennen kaikkea sisustusalaan ja lasi- esineisiin. Mutta hän oli hyvin innostunut myös heraldiikasta, jota ryhtyi 1930 opetta
maan Taideteollisuuskeskuskoulun grafii- kanlinjalla, ja ylläpiti harrastuksellaan, heraldikko Olof Erikssonin sanoja laina
takseni, »jo vuosikymmenien ajan rappeu
tuneen alan kituvaa liekkiä». Hän osallis
tui asiantuntijana Suomen vaakunan uudis
tamista 1934—36 pohtineen komitean työ
hön. Brummerin omista ehdotuksista toteu
tui Riihimäen vaakuna 1947, kaksi vuotta ennen kuin laki kuntien vaakunoista astui voimaan suomalaista heraldiikkaa elvyttä
vin seurauksin.
Myös kudontataide oli Arttu Brummerin sydäntä lähellä, ja hän osallistui Suomen Käsityön Ystävien johtoon. Hän suunnitteli itsekin muutamia tekstiilitöitä kuten ante- pendiumin ja mustan, hopeakirjaillun messukasukan 1928—30 restauroimaansa Teuvan kirkkoon (joka sittemmin vaurioi
tui tulipalossa 1950).
Renessanssinomaisesti pursuava runsaus on mielle, joka ilmaistaan usein Arttu Brum
merin taiteilijapersoonallisuudesta puhut
taessa, eikä varmaan suotta. Niiden kah
deksantoista vuoden kuluessa, jotka tämä taiteilija on ollut poissa keskuudestamme, ei hänen elämäntyönsä vielä ole kiteytynyt kovinkaan helposti silmäiltäväksi ja määri
teltäväksi kokonaisuudeksi. Kun sitä ryhtyy palauttamaan mieleensä ja lähemmin tar
kastelemaan, havaitsee oitis, että yhden artikkelin mitta täyttyisi Arttu Brummerin toiminnan ja työtulosten miltei pelkästä luetteloinnista.
Vuosisatamme toisen kymmenluvun al
kaessa erikoistuneiden ja ammatillisesti järjestäytyneiden taideteollisuudenharjoit- tajien yhtenä esitaistelijana ja lukuisten uusien »koristetaiteilija»-polvien kasvatta
jana Brummerin asema oli niin keskeinen ja hän täytti tämän asemansa niin voima
peräisesti, että yksin sen valaisemiseksi olisi vyörytettävä esiin neljä vuosikymmentä sekä Ornamon että Suomen Taideteollisuus
yhdistyksen historiaa. Siinä yhteydessä esiintyisivät myös Arttu Brummerin panok
set monissa luottamustoimissa, kuten taide- teollisuusnäyttelyiden arkkitehtina ja ko
missaarina. Hänen toimintaansa Taide
teollisuusmuseon intendenttinä on maisteri Seppo Niinivaara selostanut museon his
toriikin yhteydessä Taideteollisuusyhdistyk
sen vuosikirjassa 1966.
Sangen runsaan materiaalin tarjoavat Arttu Brummerin rönsyilevän ilmehikkään kynän jäljet 1910-luvun puolivälistä aina hänen viimeisiin vuosiinsa saakka, jolloin hän kesälomilla valmisteli suunnittele
maansa (mutta julkaisematta jäänyttä) teosta kodinsisustuksesta. Brummer työs
kenteli nuoruudessaan useiden aikakaus
lehtien toimittajana ja avustajana sekä toimitti sittemmin taidelehti Domusta melkein
1933), minkä tämä Gustaf Strengellm alullepanema kunnianhimoinen julkaisu
— keskellä pahinta pulakautta — jaksoi pysyä pystyssä. Paitsi Domuksessa on Brummerin kiinnostavimpia artikkeleita ilmestynyt Ornamon vuosikirjoissa sekä Käsiteollisuus-lehdessä, jonka Ornamo- liitteet edelsivät mainittuja vuosikirjoja.
Maailmansotien välissä
Vuonna 1891 syntyneenä Arttu Brummer kuuluu siihen taiteilijapolveen, jonka varsi
nainen voimakausi sattui maailmansotien väliseen aikaan. Erityisen suhdanneherk- känä alana rajautuu sisustussuunnittelu hänenkin kohdaltaan sota-ajan heijastu
miin. Niin 1910- kuin 1940-luvulta on tiedos
sani vain muutama Arttu Brummerin piir
tämä huonekalusta — pieni osa välivuosi- kymmenien määrästä, sinänsä hämmäs
tyttävästä, kun ottaa huomioon, että Brum
mer ei työskennellyt päätoimisena sisustus
arkkitehtina kuten esimerkiksi ikätove
rinsa Werner West.
Arttu Brummer-Korvenkontion sisustustoi- misto (sukunimen jälkiosa näkyy putoavan käytöstä 1927) oli olemassa jo vuodesta 1913. Se oli yhdenmiehentoimisto, joka käytännössä oli samalla taiteilijan asunto, vallankumouskeväänä 1917 myös Helsin
gin Kuvalehden toimitus, myöhemmin opettajan virkahuone Ateneumissa. Työ, tarkemmin sanoen kynänjäljistä päätellen lehtityö vei aluksi suurimman osan Arttu Brummerin ajasla. Vasta vuoden 1920 (1930—
koko sen ajan
23
paikkeilta alkaa olla näyttöä hänen tuotte
liaisuudestaan huonekalupiirtäjänä.
Toisen maailmansodan jälkeen taas, lähes kuolemaansa asti, joka sattui maaliskuun 4. päivänä 1951 — kaksi kuukautta ennen kuin taiteilija olisi täyttänyt 60 vuotta — Arttu Brummer näyttää keskittäneen luovat voimansa pääasiallisesti lasitaiteeseen, mi
hin hän oli antanut uudistavan panoksen jo 30-luvulla. Hänen maineikkain luomuk
sensa lasimateriaalissa, Finlandia-malja, valmistui 1945, ja sitä seurasi varsin runsas myöhäistuotanto, joka elimellisesti ja in
noittaen liittyy nykyaikaisen taidelasimme kehitykseen. Arttu Brummer lasitaiteilijana vaatii oman lukunsa. Tässä kirjoituksessa rajoitun tarkastelemaan hänen huone- kalusuunnitteluaan.
Ei voi sanoa, että tämä rajoittuminen miten
kään yksinkertaistaisi Arttu Brummerin taiteilijakuvaa, jonka väljään asteikkoon sisältyy sangen erilaisia aineksia, yllätyk
siäkin ja ainakin näennäisiä vastakohtia.
Vähäisimpiä näistä ei liene se, että tämä ihmisenä ja taiteilijana täysverinen roman
tikko loi parhaansa klassikkona. Sillä klassiseksihan, osittain myös klassisoivaksi on leimattava Brummerin kypsän kauden eli 30-luvun tuotanto viimeistäänkin Edus
kuntatalossa olevan hallituksenistuntosalin ja sen etuhuoneen 1930 valmistuneista huonekaluista lähtien: hänen suuret julkis
luonteiset sisustuksensa monine kymme- nine eri huonekalumalleineen Helsingin yliopiston päärakennuksen laajennukseen ja yliopiston metsätieteelliseen laitokseen sekä Helsingin Postitaloon.
Tuloksena on erinomainen muotojen jalous, loppuun viljelty viivojen sirous esimerkiksi hallituksen istuntosalin tuoleissa (päämi
nisterin seremoniallisen korkea- ja suora
selkäinen »valtaistuin» on vähän eri asia), tämän salin ja sen viereisen huoneen me- tallijalkaisissa kirjoituspulpeteissa, yliopis
ton nahkaistuimisessa leijonantassujakka- rassa ja muissa aulojen istuinhuonekaluissa, joiden tehtävänä on paitsi toimia levähdys
paikkoina myös koristaa näitä tiloja ar
vokkaalla ja tyylin mukaisella tavalla.
Suurelle yleisölle nuo kallisarvoisista ma
teriaaleista, kuten jakarandasta, loimu- koivusta tai mahongista, valmistetut eksklu
siiviset huonekalut edustavat näkyvimmin Arttu Brummerin sisustustaidetta korostaen sen ylimyksellistä luonnetta ja vastakohtai
suutta Alvar Aallon ja P. E. Blomstedtin sosiaalisesti suuntautuneelle funktionalis
mille. Mutta itse asiassa ne peittävät sangen kapean sektorin Arttu Brummerin kypsän kauden tuotannosta. Yliopiston, Metsätalon ja Postitalon suljetumpiin käyttötiloihin, kuten molempien konsistorien ja metsätie
teellisen tiedekunnan istuntosaleihin sekä opettajien kahviloihin, hän suunnitteli mo
ninkertaisen määrän erilaisia huonekaluja, joissa sovelsi funktionalismia omalla ta
vallaan, niin kuin toteaa Lisa Johansson-Pa- pe, hänkin Brummerin entisiä oppilaita.
Tämä koskee myös niitä kalustoja, jotka Taideteollisuusyhdistys tilasi Brummerilta arpajaistensa päävoitoiksi 1938 ja 1941.
Tässä tuotannossa esiintyy lukuisia siinä määrin pelkistettyjä malleja, että niiden sarjavalmistukselle tuskin olisi mitään tek
nisiä esteitä. Suuren konsistorin istunto
salin nahkanojatuoleja jouduttiin sodan jälkeen lisäämään, ja työn suoritti Haimi, jonka tehtaan työnjohtajalta saamani tie
don mukaan kaikki istuinrungot valmis
tettiin täysin koneellisesti, vain nahkaver
hoilu oli suoritettava pääasiallisesti käsi
työnä.
Suuri osa Arttu Brummerin 30-luvun huone
kaluista on siinä määrin ajattomia ja vielä tänä päivänä käypiä, ettei tunnu hämmäs
tyttävältä Lisa Johansson-Papen muistelu, miten raikkailta ja edistyksellisiltä monet
»Artun» sisustukset ja huonekalut valmis
tuessaan vaikuttivat. Esimerkiksi mus
tan ja valkoisen tai keltaisen rin
nastus Metsätieteellisen laitoksen neuvotte
luhuoneen ja opettajien kahvilan noja
tuolien nahkapäällisissä — rinnastus joka toistuu vuoden 1941 päävoittokalustossa.
Tähän olohuoneenkalustoon sisältyvä T- selkäinen pikkutuoli — sama malli esiintyy kuvattuna jo New Yorkin maailmannäytte
lyyn (1939) valmistuneessa Applied Art in Kypsä tuotanto
Eduskuntatalossa ja yliopiston »uudella puolella» Brummer loi J. S. Sirénin arkki
tehtuuriin liittyen valikoidun sarjan huone
kaluja, joiden piirteiden innoittajana väik
kyy antiikin sisustustaide, mutta paljon orgaanisemmin ja persoonallisemmin sula
tettuna kuin 1920-luvulla yleisessä, usein pelkkiin ornamentteihin pitäytyvässä klassi- soinnissa.
Brummerin johdolla näihin aikoihin opis
kellut Kaj Franck korostaa puheena olevien huonekalumuotojen jäntevyyttä vertaa
malla niitä Erik Bryggmanin vastaavan
laisiin: siinä, missä Bryggman käsitteli huonekaluja arkkitehtonisen kokonaisuu
den detaljeina piirustuspöydällään, hioi Brummer omansa yksityiskohtaisesti sekä esteettisen silmänsä herkkyydellä että käy
tännössä saavuttamansa laajan muotoili- jankokemuksen elävällä sormituntumalla,
hänkin silti ympäristöä alati silmällä pitäen. 24
yliopiston inventaariot eivät sano asiasta mitään, sillä »uuden puolen» sisustus meni kokonaisuudessaan, lukuisia yksityisiä suunnittelijanimiä erittelemättä, J. S. Sirénin arkkitehtitoimiston tiliin). Postitalon brum- merilaisia toimistokalusteita näyttää enää olevan ¡älellä yksin kappalein — kirjoi
tuspöydän ja neuvottelupöydän, pyöriste
tyin kulmin, luonnonväristä jalavaa, näin City-Centeriin siirtyneellä liikenneosastolla
— mutta hyväpä näinkin. Arttu Brummerin kypsän kauden huonekalusuunnittelusta tuntuu vielä olevan mahdollista saada varsin selkeä kuva.
Flnland-julkaisussa — on niitä, jotka tuntu
vat viittaavan pitkälle sodanjälkeiseen aikaan.
Saman voi todeta vuoden 1938 päävoittona arvotusta työhuoneenkalustosta, joka on valmistettu kiillotetusta Imbuijasta mustin nahkapäällisin. Huomio kiintyy ensisijai
sesti istuimiin, joiden käyttöarvon ratkaisee, toisin kuin pöytien ja säilytyshuonekalujen, niiden välitön mukautuminen ihmisruu
miin rakenteeseen. Kalustoon kuuluvassa lekottelutuolissa tämän kriteerlon täyttymys yhtyy ilmavaan viivaeleqanssiin. Lepotuo
lissa ja pikkutuolissa on ylhäältä siipimäl- sesti levittäytyvät, lieriömäisesti kaartuvat suorapäätteiset selkänojat. Rikkutuoli pol
veutuu Suuren konsistorin istuntosalin hioutuneista sihteerintuoleista, eroten näistä vain siinä, että sen selkänojassa on aukko hartiaosan alapuolella. Samanlaisia tuoleja on dekaanin huoneessa Metsätalossa. Noja
tuolissa on meidän päivinämme suosittua
»prismaattista» ryhdikkyyttä, mutta teräs- putkesta leveän U:n muotoon taivutettu jalkapari — muodikasta 30-luvulla — vai
kuttaa nyt vähän oudolta.
Samantyyppinen lepotuoli, mutta puujal
kaisena esiintyy sekä metsätieteellisen tie
dekunnan dekaanin huoneessa että pos
ti- ja lennätinhallituksen pääjohtajanhuo- kalustossa, johon muuten kuuluu varsin erilaisia istuinmalleja. Ison kaareva- kulmaisen työpöydän tuolin istuin on hal
kaistun, tasapohjaisen maljan muotoinen ja pyörii suppilomaisesti leviävällä puisella keskiöjalalla. Kevyet, kaunisviivaiset pik- kutuolit muistuttavat taas antiikista. Niiden sivutolpat ia käsinojat ovat sulautuneet yh
teen kaaripariksi, joka kannattaa kaare
vaa,
tyen toisesta päästään neliömäisen istui
men etukulmiin.
Julkisluonteisten sisustusten uusiminen meillä on kartoittamatonta aluetta. Tok
kopa siinä yhteydessä useinkaan ollaan selvillä tai välitetä asiantuntijoiden avulla ottaa selvää siitä, onko poistettavilla kalus
toilla kulttuurihistoriallista arvoa tai olisiko niillä sitä ehkä vastedes? Antiikkihuone
kalut sentään herättävät kunnioitusta nou
sukkaassakin, mutta puolivanhat joutuvat helposti ymmärtämättömän vaihtelunhalun uhreiksi. Kun kyllästytään jakarandaan ja halutaan teakiä, esimerkiksi.
Pätevämminkin perustein sisustuksia kol
men vuosikymmenen mittaan tietysti uusi
taan suurissa laitoksissa, jotka paikoin ovat kovan kulutuksen alaisia. Helsingin yliopistolta tuskin enää löytyy »n. 20»
Brummerin sisustamaa salia (vuoden 1948 Vem och vad-teoksessa ilmoitettu määrä;
Ensimmäiset julkiset sisustukset Vaikeampi on saada selvää siitä 20-luvun loppuun sattuneesta esivaiheesta, jolloin Brummer suunnitteli ensimmäiset sisustuk
sensa julkisiin tiloihin. Joensuun kaupungin
talon ravintolassa sitä ei enää ole, nykyinen kalusto on peräisin 1950-luvun alkupuo
lelta. Vielä enemmän näyttää olevan syytä valittaa sitä, että helsinkiläisen Atlas Pan
kin sisustus on hävitetty, kuten vararikon tehneen pankin kiinteistön ja irtaimiston perineen Helsingin Osakepankin talous- osaston esimies, majuri Edvin Holmberg ilmoitti tiedusteluni johdosta.
Ainoan johtolangan tarjoavat nyt ne kuvat, jotka on julkaistu Arkkitehdissa 1929/8 ja Ornamon IV vuosikirjassa (1930 alussa) sekä muutamat piirustukset taiteilijan jää
mistöstä. Ne valaisevat laajaa pankin- sisustusta tietenkin vain osittain, mutta viittaavat siihen, että Brummer loi tässä persoonallisella tavalla kiinnostavan ja ajankohdalle tunnusomaisen työn, joka monessa suhteessa liittyy hänen samoihin aikoihin Eduskuntataloon suunnittelemiinsa huonekaluihin ja myös ennakoi taiteilijan 30-luvun tuotantoa.
Ajattelen ensi sijassa odotushuoneen siroa kalustoa, varsinkin tuoleja, joita hoikat metalliosat keventävät. Vahtimestarintuo- lissa tunnistaa rakenteen, joka esiintyy yliopistonaulan jakkaran alaosassa, pan
kissa kuitenkin ilman leijonankäpäliä.
Tyypillinen ajankohdalle on pyöreä pöytä, jossa on levyjä kerroksittain, siro on jopa suoraviivainen sohva, jonka jalat muis
tuttavat venytettyjä tiimalaseja.
Rationaalisesti suunniteltu tamminen työ
pöytä, jossa laatikot on sijoitettu symmetri
sesti molemmille puolille lattialaattaan asti ja johon kuuluu pöydän yli vedettävä kansi sekä metallijalkainen tuoli, esiintyy kuvat
tuna, paitsi mainitussa vuosikirjassa, myös Ornamon juhlajulkaisussa vuodelta 1962.
Brummerille luonteenomaista mallia on niinikään johtokunnanhuoneen hieno kir-neen
suoraoäätteistä hartialautaa
kiinnit-25
joituspöytä: symmetristen kaappiosien väli kaareutuu kannen alla sisäänpäin puoli- lieriön muotoisena. Toisesta, Brummerin samaan malliin piirtämästä kirjoituspöy
dästä on kuva Domuksessa 1930/8—10.
Kummassakin pöydässä on upotuskoris- telua meanderiaihein, jotka akantuksen ohella ovat ajankohdalle tunnusomaisim- mat. — Hautaankaan ei enää pääse ilman meanderia, Bruno Tuukkanen muistaa Alvar Aallon lausahtaneen, kun meanderi oli Tanskassa levinnyt ruumisarkkuihin.
(Hän sovelsi sitä muuten itsekin, SAFAm akantuksen rinnalla, professori Usko Ny
strömin 1930 pystytettyyn kauniiseen hau
takiveen).
Odotushuoneen väriasteikko oli lämpimän- voittoinen: tummanruskeaa jakarandaa, galvaanisesti kullattua metallia, sinoberin- punainen mokkaverhoilu. Eteisen sisustus oli maalattu mustaksi, sinoberinpunaiseksi ja siniseksi sekä osittain kullattu. Atlas Pankin huonekalujen valmistajina maini
taan Huhdan puusepäntehdas ja Systema.
Kaj Franck muistelee, että Atlas Pankin sisustuksen valmistuminen herätti suurta innostusta nuorten ateneumilaisten kes
kuudessa. Heitä kiehtoi se jäntevyys, tem
peramentti, värikkyys, jota tämän sisus
tuksen kerrotaan säteilleen. Mutta ennen pitkää pankki joutui konkurssiin — saa
tuaan sisustusarkkitehdin laskun, kuuluu Brummer pilailleen. Jussi ja Toivo Paatelan piirtämän rakennuksen (Mikonk. 9) pohja
kerroksessa olevan elokuvateatterin au
lassa on seinäsyvennyksiin leikattujen soh
vien alta tunnistavinaan puolikkaita edes
menneen pankin odotushuoneen tiimalasin muotoisista sohvanjaloista. Toteamus he
rättää aavistelun, että Atlas-Pankin sisustus on joutunut varsin barbaarisen käsittelyn alaiseksi.
Ellei oteta lukuun Teknillisen ylioppilas- yhdistyksen seurusteluhuoneen 1924 val
mistunutta sisustusta, jota ei enää ole ja jonka huonekalut julkaistuista kuvista päät
täen liittyivät läheisesti suunnilleen saman
aikaiseen yksityisen kirjasto-olohuoneen sisustukseen, ovat Arttu Brummerin kaikki varhaisemmat huonekalut suunniteltu yksi
tyisiin koteihin. Ennen vuotta 1927, jolloin Brummer asetti ensimmäisillä huonekalu- messuilla näytteille tehdasvalmisteisen ka
luston, ne sitä paitsi olivat yksityisten mese
naattien tilauksesta syntyneitä. Tämä on itsenäisyytemme ensimmäiselle vuosikymmenelle, joka ei esimerkiksi ole jättänyt jälkeensä ainoatakaan monumen
taalirakennusta. Taiteilijoiden lähes ai
noana turvana olivat yksityiset taiteen
harrastajat. Nuoren valtion johto suhtautui
kulttuuriin välinpitämättömästi. Itsenäisen Suomen debyytti kansainvälisellä areenalla taideteollisuuden merkeissä välttyi skan
daalilta vain hiuskarvan verran.
Brummer »kunniasallssa»
Kysymyksessä oli Pariisin yleismaailmalli
nen taideteollisuusnäyttely 1925. Näyttely- kutsussa oli säädetty, että näytteille ase
tettujen esineiden tuli olla uusia eivätkä ne saaneet edustaa mitään vanhojen tyylien jäljittelyä. Kutsutuille oli jätetty kaksi vuotta aikaa valmistautua näihin »uuden ajan taideteollisuuden ristiäisiin«. Suomen hallitus ei ensin katsonut voivansa lainkaan kustantaa näyttelyosallistumista. Mutta Ranskan tarmokkaasta painostuksesta se viimein hyväksyi kutsun ja uskoi Suomen- osaston järjestämisen kahdelle vanhojen ryijyjen erikoistuntijalle, joilla ei ollut mitään yhteyttä elävään taideteollisuuteen.
Koristetaiteilijat, jotka siten oli täysin syrjäytetty oman alansa edustuksesta, päät
tivät vuoden 1925 alussa boikotoida Suo
misen osallistumisen ja selvittivät kantaansa päivälehdissä. Vasta tällöin hallitus ha
vahtui huomaamaan asian oikean laidan.
Seurasi kuumeisia neuvotteluja ulkoministe
riössä, jonne kutsuttiin koristetaiteilijoita.
Ornamon ja Taideteollisuusyhdistyksen johtokunnat päättivät yhteisessä kokouk
sessa ehdottaa kompromissiratkaisua skan
daalin välttämiseksi: kysymykseen ei tulisi mikään varsinainen taideteollisuu
temme esittely, vaan arkkitehtonisesti ehjä edustushuone, jota elävöitettäisiin harvoin ja valituin taideteollisuuden eri alojen tuottein. Hallitus tarttui ehdotukseen kuin oljenkorteen ja suostui myös koristetaiteli- joiden vaatimukseen, että näyttelyn järjes
täminen oli siirrettävä ryijymiehiltä täysin valtuuksin arkkitehti Gustaf Strengellille.
Näin Suomi pelasti kasvonsa Pariisin suu
ressa taideteollisuusnäyttelyssä harmah
tavan ehjällä ja arvokkaalla »kunniasa- lilla» hors concours, vakavailmeisenä sil
mäillen ympärillään riehakoivaa moder
nismia. Keskipilarin rikkoman kuusikul
maisen salin kattoon Henry Ericsson oli maalannut kauniin, koristeellisen kartta- aiheen muistuttamaan Suomen sijainnista, ja alempana elävöittivät salia yksityisiltä lainatut, Hannes Autereen koristamat Arttu Brummerin huonekalut sekä joukko tekstii
lejä ja muita taidekäsitöitä. Ne oli valikoitu siitä taideteollisuudesta, mitä ennen näyt
telyä sattui valmiina olemaan, silmällä pitäen korkeatasoista yleisvaikutelmaa — joka ihmeesti tuo mieleen Kansallismuseon kirkkosalin.
kuvaavaa
26
Kaappi ja sen koristelu ovat kauniissa tasa
painossa keskenään. Dipi.insinööri Henrik Ylikankaalle suunnitellun herrainhuoneen- kaluston kahdeksankulmainen tupakka- pöytä tuntuu sitä vastoin syntyneen teli
neeksi Autereen reliefisarjalle (aiheena Joonaan tarina), jota varten jalkojen välissä on melkein maahan ulottuvat, vähän alas
päin levenevät levyt. Kun kuvat nykyään ovat irrotetut, ei pöydän muodolla ja mo
nilla jaloilla ole tarkoitusta. Laajahko kalusto, jossa täyteornamenttina esiintyy kulmikasta hannunvaakunaa, on tummaksi poltettua tammea, ja pienessä kala-aihei- sessa veistoksessa, joka koristaa vitriini- ovista kirjakaappia, on vuosiluku 1922.
Samalle tilaajalle ja samasta materiaalista valmistetussa upeassa ruokasalinkalustossa arkkitehti ja koristeveistäjä ovat edenneet keskiaikaisessa innoituksessaan kukkeaan gotiikkaan. Hannes Autere on todennäköi
sesti luonut lyyrisesti kauneimmat työnsä molempiin kaappeihin, joiden peilipinnat ne täyttävät kokonaan hyvin matalina, hienotekoisina kohokuvina. Särmikkäillä pallojaloilla seisovan siron, korkean vit- riinikaapin suljetussa alaosassa ne ovat maisemia, isossa, reliikkilipasta muistutta
vassa kaapissa, jonka jalkoina on neljä lepäävän leijonan muotoista veistosta, ne ovat pastoraaliaiheita. Melkein kaksi ker
taa leveyttään korkeampia paneleja erot
tavat toisistaan puolipylväät, joille on veis
tetty seisovat naishahmot goottilaisten bal- dakiinien alle.
Tämä hartautta herättävä astiakaappi oli Pariisin näyttelyssä seuranaan figuurijal- kainen kirjastopöytä, joka samoin kuin vakavahenkiset tuolit oli lainattu Brumme
rin 1923 goottilaisen kappelin tapaan sisus
tamasta ja Autereen runsain veistos- töin koristamasta dipi.insinööri Arvo Puus
tisen kirjasto-olohuoneesta.
Arttu Brummerilla oli suuri osuus siinä, että Gunnar Finnen apulaisena kauan toiminut ja humoristisia tinavalutöitä harrastanut Hannes Autere pääsi hyvään alkuun omim
malla alallaan, puunveistäjänä, jopa loi parhaita teoksiaan tämän yhteistyön ai
kana. Mutta Brummer joutui näiden mai
netta saavuttaneiden sisustusten valossa liiaksi näyttämään jonkunlaiselta kansallis
romanttisen tyylin viimeiseltä mohikaa
nilta.
Yrityksestä oli selviydyttävä kunnialla
— mutta halvalla. Suomen tasavallan ra
hallinen panos oli 6 prosenttia siitä, mitä suuriruhtinaskunta oli uhrannut Pariisin maailmannäyttelylle 1900. Kun Tanskan näyttelyosasto lasketteli Pariisiin uljaasti viikinkilaivalla, saapuivat Suomen edusta
jat paikalle kimssuineen kamssuineen sullottuina selluloosalastia kuljettavaan alukseen. Näin kertoilee Arttu Brummer Käsiteollisuus-lehdessä 1925 ja esittää joi
takin (jälkikäteen) herkullisia lisäpiirteitä Domuksen 1930/8-10 julkaiseman Ornamon 20-vuotishistoriikin yhteydessä.
Yhteistyö Autereen kanssa
Pariisissa näytteillä olleista ja eräistä niihin liittyvistä huonekaluista tuli Arttu Brum
merin varhaistuotannon tunnetuimmat ja eniten kuvatut. Yhtä paljon kuin huone
kaluja ne oikeastaan olivat Hannes Aute
reen veistossommitelmia, paitsi korkea- ja kapeaselkäiset tuolit, joiden päälliset taasen olivat Eva Anttilan kuvakudoksia, joka tuolissa erilaiset.
Veistoskoristelun yhdistäminen huonekalui
hin näkyy olleen yleistä vaativammissa yhteyksissä. Arvostellessaan Käsiteollisuus- lehdessä (4/1924) vuoden 1924 messuilla olleita maan suurimpien huonekalutehtai
den tuotteita Brummer toteaa, että huone
kalut olivat usein mauttomuuteen asti rasi
tetut veistoksilla. Samassa lehdessä julkais
taan kauniina esimerkkeinä kuvat kuudesta veistoksin koristetusta kaapista ja yhdestä vastaavanlaisesta pöydästä; viisi on Brum
merin, kaksi Werner Westin. Kaikille on yhteistä kuutiomainen tai muu suoran särmiön muoto, jonka tahkoihin reliefi- panelit on sovitettu. Sekä Brummerin että Westin leveiden ruokasalinkaappien »fasa
dit» on jaettu kolmeen kenttään pilasteri
maisin veistoksin. Mutta kun nämä Westin kaapit neliömäisine paneleineen, joiden veistoskoristelu on Carl Wilhelmsin käsi
alaa, profilointeineen ja pallo-tai balusteri- jalkoineen viittaavat renessanssin suuntaan, tuntuu Brummer ammentaneen eniten innoitusta keskiajan muotokielestä — oli
han hän Armas Lindgrenin oppilas ja harras ihailija.
Aj attom im malta selkeässä ja ryhdikkäässä yksinkertaisuudessaan vaikuttaa Brumme
rin ja Autereen ensimmäinen yhteistyö, kauttaaltaan suoraviivainen korkea kaappi.
Se kuuluu koivupuiseen ruokasalinkalus- toon, jonka Brummer piirsi professori Viljo Ylöstalolle. Kaluston valmisti »Sör
näisten Kuristushuoneen», nykyisen Hel
singin keskusvankilan puusepänverstas, jonka palveluksia Brummer enimmäkseen käytti aina 20-luvun loppupuolelle saakka.
»Määrätylle ympäristölle omanlaiset huonekalut»
Kun sellaisetkin asiantuntijat kuin Rafael Blomstedt ja Gustaf Strengell 1927 (Orna
mon ensimmäisissä vuosikirjoissa) luon
nehtivat Brummerin huonekaluja viittaa-27
malla hänen menestykselliseen Mlkuske- luunsa »goottilalssukuisessa muotokehäs- sä» (Blomstedt) ja »goottilaisuuteen vivah
tavissa muodoissa» (Strengell), herää mie
lessä vahva epäily, tokko kirjoittajat tunsi- vatkaan muita Brummerin suunnittelemia kalustoja. Se olisi helposti selitettävissä.
Nämä muut kalustot siirtyivät työhuoneelta välittömästi yksityiskoteihin omistajiensa käyttöön eivätkä nähtävästi koskaan jou
tuneet julkisesti näytteille.
Tusina nyt luetteloitua Arttu Brummerin ennen 20-luvun puoliväliä suunnittelemaa huonekalustoa — mihin ei ole laskettu niitä piirustuksia, joilla hän avusti Ornamon 1922 perustamaa mallinlainauskeskusta, uljasta yritystä ruokota yleistä makua — osoittaa, että Brummer liikuskeli erittäin laajassa »muotokehässä», joka sulki si
säänsä yhtä hyvin kustavilaisia ja bieder- meierin kuin gotiikan tai renessanssin aineksia.
Kuten useimmat huonekaluarkkitehdit vuo
den 1920 vaiheilla myös Arttu Brummer viljeli vapaasti perinnäistä muotokieltä ja piirsi käsityövoittoisesti valmistettavia huo
nekaluja. Enemmän kuin taiteilijan omasta valinnasta tämä johtuu silloin vallinneesta tilanteesta. Koneen ja uuden Kauneuden kohtaaminen, mistä 1800-luvun lopun edis
tyksellisimmät arkkitehdit olivat uneksineet ja puhuneet, oli vielä edessäpäin. Sitä ei viivyttänyt koneiden puutteellinen suoritus
kyky. Koneet pystyivät tuottamaan melkein millaisia huonekaluja tahansa — ja sen ne toden totta tekivätkin. Erilaisia »tyyli- kalustoja» valmistettiin massatuotantona etenkin Saksassa, mistä niitä tuotiin muun muassa Suomeen. Ne olivat rihkamaa, joka ei suinkaan saanut nirsoja kuluttajia innostumaan tehdastavarasta. L’art nou- veau-tyylln huonekaluista, joihin kätkeytyi uuden muotoilun siemen, ei sitä vastoin milloinkaan tullut tehdastuotteita suuressa mittakaavassa. Funktionalismin
menomaan sarjavalmistukseen luotujen uusien muotojen — vuoden 1927 tienoilla taoahtuneen läpimurron teki mahdolli
seksi teollisuudenharjoittajien ja markki
noinnin myötävaikutus, jonka tukena oli kuluttajaniireissä kauan harjoitettu mieli- pidemuokkaus.
noinnin myötävaikutus, jonka tukena oli kuluttajaniireissä kauan harjoitettu mieli- pidemuokkaus.