Vaan eikö tuokin tuiki kriittinen juttu ilmestynyt suuren päivälehden sivuilla! Kaipa julkisessa keskuste-lussa joskus muutakin nähdään kuin omien osakkeitten kerryttämistä.
Ehkä portugalilaiset intellektuellit osallistuvat yleiseen kiistelyyn
ker-otteita ajasta
naimmin ja parhaimmin silloin, kun jo perinteenkin velvoittamina vaike-roivat olojen hirveyttä ja kohtalon karmeutta17. Tiedonvälityksen tut-kijoilla ei silti ole Cunhan mukaan pahemmin pääsyä laajaan ajankoh-taisjulkisuuteen, joka pysyy ammat-tijournalistien ja -poliitikkojen peli-kenttänä: ”Tv:ssä ei tykätä, että sitä tai sen tekijöitä eritellään suorassa lähetyksessä. Suositaan vaikutelmien suoltamista, teoriasta puhdistettua raportointia, menetelmiä kyselemä-töntä otetta.”
EU:n tapa rimpuilla ulos euro-kriisistä köyhiä köyhdyttämällä ei lupaa hyvää Euroopan tulevaisuu-desta18. Cunha tosin viittaa julkista tilaa perinteisesti kannattelevan keskiluokan kurjistamiseen19. Hän suree, että hänen opiskelijansa ovat lamaantuneita. Jotkut kyllä mielivät toden teolla perehtyä monimut-kaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, siinä missä useimmilla on päällim-mäisenä halu muuttaa pois maasta ja saman tien maanosasta, joka me-nettää ihanteensa ja vastuuntuntonsa taantuessaan ”vain yhdeksi Euraasian alueeksi [uma mera região da Euro-Ásia]”.
Ehkä osa oppii opettajansa ko-toisesta aikalaiskritiikistä, osa tämän löytöretkistä. Cunha kertoo havah-tuneensa Brasiliassa 1979–1992 joukkotiedotusvälineiden merki-tykseen. São Paulon yliopistosta tuli hankituksi maisterin ja tohtorin paperit. Cunha julkaisi 90-luvulla kirjoja siirtolaisten sopeutumisesta Portugaliin sekä afrikkalaiskäsityk-sistä maan mediassa. Sittemmin hän on tullut tunnetuksi eritoten tut-kimuksistaan naisille suunnattujen brasilialaisten ihmissuhdesarjojen (telenovelas) luonteesta ja vastaanot-tohistoriasta. Cunha sanoo latina-laisamerikkalaisen koulutuksensa nä-kyvän siinä, että tutkimusongelmiksi valikoituvat sosiaalisesti painokkaat
viestintäilmiöt. Hän on saippuasar-jojakin setviessään tarkannut, kuinka
”huimasti ne ovat vaikuttaneet por-tugalilaisten käyttäytymiseen ja kat-somuksiin, etenkin naisten vapautu-miseen kuuluvissa kysymyksissä”.
Näitten arkikokemuksen va-kavasti ottavien urakoitten jälkeen Cunha on siirtymässä varsinaisen vonkaleen pyyntiin. Ei voi muuta kuin pitää peukkua:
”Nykyinen työni keskittyy Portuga-lin poliittiseen korruptioon ja sitä käsittelevään journalismiin viime vuosien aikana. Kumppaneita on Brasiliassa, Mosambikissa ja Kap Verdessä. Tarkoituksena on tehdä vertailevaa tutkimusta Espanjan kanssa. Hankkeellemme vain ei ole helppoa saada julkista rahoitusta Por-tugalissa.”
Viitteet & Kirjallisuus
1 Barbara Reis & Maria José Oliveira, Fundador da Mozart diz que querem isolar a loja para destruir a Ongoing.
Público 14/i/12.
2 Diário de Notícias 3/i/12.
3 Expresso 7/i/12.
4 Correio de Amanhã 18/iv/07; Jornal de Notícias 27/xii/09.
5 Jornal de Negócios 18/ii/10.
6 Expresso 10/vi/11.
7 Público 14/xii/11, äänessä mm. Tran-sparência e Integridade -yhdistyksen nokkamies Luís de Sousa.
8 Diário Económico 24/vii/07.
9 Público 17/i/12.
10 Diário de Notícias 14/i/12.
11 Tätä itseymmärrystä vapaamuurarit vaa-livat mielellään. Ks. esim. Elias Mansur Neto, O que você precisa saber sobre maçonaria. Universo dos Livros, São Paulo 2005, erit. 64.
12 Jürgen Habermasin klassikkoa Julki-suuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta (Strukturwandel der Öffentlichkeit, 1962). Suom. Veikko Pietilä. Vasta-paino, Tampere 2004, ei ole käännetty portugaliksi.
13 Condição humana e condição urbana.
Afrontamento, Porto 2011, erit. 13–20
& 74–77. Pereira mainitsee Habermasin
viitatessaan ”järkiperäiseen kommuni-kointiin” (22), mutta hänen analyysinsa maapallon ihmisten lisääntyvästi ”urbaa-nista osasta” pohjautuu toisenlaisiin perinteisiin ja puntarointeihin. Kreikka-laisen suorademokratian tunnuskuvan, agoran, tapaan käsite praça pública tarkoittaa julkista paikkaa ja kansa-laistoria: portugalinkielistet kaupungit ovat täynnä praça-nimellä kutsuttavia aukioita. Käsite ’ei-paikka’ on lainattu ranskalaiselta etnologilta Marc Augélta, Non-Lieux. Introduction à une anthro-pologie de la surmodernité. Seuil, Paris 1992.
14 Ranskalaisen sosiologin Dominique Woltonin pääteos Penser la communica-tion. Flammarion, Paris 1997, käännet-tiin 2001 portugaliksi. Vaikka Haberma-sia on haukuttu naiiviksi, epärealistiseksi ja utopistiseksi, hänen teoriaansa (ks.
yllä viite 12) tuo suhde ja tuo huonon-tuminen syineen kaikkineen sisältyvät vakuuttavasti.
15 Vrt. Démocratie et corruption en Europe.
Toim. Donatella Della Porta & Yves Meny. Découverte, Paris 1997.
16 A construção da Máfia portuguesa (1) &
(2). Público 14/i/12 & 21/i/12.
17 Vrt. esim. filosofi Matias Aires Ramos da Silva de Eçan (1705–1763) laa-jamittaista turhamaisuutta ruotiva moraliteetti Reflexões sobre a Vaidade dos Homens (1752) sekä litteratööri Fernando Pessoan (1888–1935) hapan essee portugalilaisten mielenvikaisuu-desta (1932) ja hänen kirjailijakaverinsa Raul Lealin (1886–1964) puheenvuoro yleismaailmallisesta mielettömyydestä.
Ks. yhteisnide O caso mental português de Fernando Pessia seguido de A loucura uni-versal de Raul Leal. Padrões Culturais, Lisboa 2007.
18 Públicossa uutisoitiin 9/i/12 kansainväli-sestä vertailututkimuksesta: Portugalissa leikkaukset, joilla sopeudutaan troikan – EU:n, EKP:n ja IMF:n – vaatimaan talouskuriin, olivat pahimmin iskeneet kaikkein köyhimpiin.
19 Vrt. coimbralaisen sosiologin Elísio Estanquen tuore kirja Classe Média.
Ascensão e Declínio. FFMS, Lisboa 2012, joka kuuluu niin & näin 4/11:ssä esiteltyyn julkaisusarjaan. Públicon haas-tattelussa (29/i/12) Estanque myöntää, että Keskiluokan nousun ja laskun sijaan voi jo puhua nopeasti proletaaristuvan keskiluokan kaatumisesta.
otteita ajasta
K
eskustellaankony-kyään muuallakin kuin nettifooru-meilla? Tampereella kulttuurikahvila Hertassa syksyn mittaan käydyt fi-losofiset rupattelutuokiot ainakin loivat uskoa kommunikaation mah-dollisuuksiin. Käsitekahvilan nimellä kulkeneiden sessioiden taustavire tiivistettiin mainostekstissä laitta-mattomasti: ”Seisomme jalat maassa korkealentoisten asioiden äärellä ja pyrimme ratkaisemaan maailman ongelmat.”
Idea oli simppeli: ensin kuullaan alustus tietystä käsitteestä, sitten antaudutaan vapaampaan yleisö-keskusteluun. Tai ehkei kannata puhua yleisöstä, sillä yksinapaisen esitelmöinnin sijaan pyrittiin mo-niväkiseen ajatustenvaihtoon. Tässä mielessä Käsitekahvila muistutti epä-muodollista keskustelupiiriä tai filo-sofisesti tuunattua kapakkavääntöä, jossa joku lyö alkutahdit.
Olli Herrasen ja Mikko Nie-melän johdatteleman sarjan olikin määrä vastata ”syvällisten kansan-keskusteluiden tarpeeseen”. Avaus-sanoissa piikiteltiin erityisesti yli-opistoväkeä: ”Hölisevätkö tieteilijät keskenään, kyvyttöminä tai halut-tomina ottamaan kantaa sosiaaliseen todellisuuteen?” Norsunluutornien elitisteille siis piruiltiin ansiokkaasti, mutta tilalle ei tarjoiltu mitään lörppöä populismia. Sen sijaan väittely haluttiin tuoda kampuksilta takaisin kuppiloihin. Eetoksena oli palauttaa teoria julkiseen tilaan liu-dentamatta itse asiaa.
Kansankeskustelullinen tavoite toteutui ehkä parhaiten ensimmäi-sessä sessiossa, jossa tartuttiin luon-nollisesti ’käsitteen’ käsitteeseen.
Kuivakasta otsikosta huolimatta aktiivisia debatoijia piisasi, ja kes-kustelu virtasi ajankohtaisesta ai-heesta toiseen. Turhaan metaviisas-teluun ei sorruttu, vaan Herranen ja Niemelä haastoivat koko ravintelin
pohtimaan, mitä käsitteillä tehdään käytännössä. Herkullisimmat täkyt poimittiin poliittisesta keskustelusta, jossa käsitteen merkitykset järjestään kiistetään tai otetaan haltuun. Vai mitä pitäisi ajatella, kun hyvinvoin-tivaltion sijaan keksitäänkin puhua paremminvointivaltiosta? Tai kun kielen performatiivisuuden sisäis-täneet marxilaiset vaihtavat ”työnan-tajan” tilalle ”työnos”työnan-tajan”?
Ajankohtaisuudet johdattivat kuin varkain yleisempiin filosofisiin pulmiin ja oivalluksiin. Esimerkiksi maailman tiedeyhteisöä syksyllä järkyttäneet havainnot yli valonno-peutta kulkevista neutriinoista joh-dattivat kielenkäytön ja tieteenfilo-sofian solmukohtiin. Joudutaanko fysiikan peruskäsitteistöä päivit-tämään vai luodaanko kokonaan uutta terminologiaa? Muuttuvatko prosessissa ainoastaan teoriat, fysi-kaalinen käsitys todellisuudesta vai koko maailmankuva?
Ajankohtaisen kakkosen taan-noisesta vihaillasta saatiin puolestaan sytykettä ’vihapuheen’ käsitteellis-tyksien purkamiseen. Ensiksi to-dettiin, että yleensä käsitteelle löytyy mielekkäitä käyttötapoja ja sovel-lustilanteita, vaikkei tarkkaa määri-telmää saataisikaan aikaan. Samoin kuin vaikkapa ’taiteesta’ puhuttaessa rajatapaukset aiheuttavat päänvaivaa, mutta selvän vihapuheen tunnistaa useimmiten helposti. Toiseksi huo-mattiin, että vihapuheen kaltaisten käsitteiden normatiivinen tehtävä nousee monesti tärkeämmäksi kuin termin täsmällinen merkitys. Kut-sumalla asioita ”vihapuheeksi” il-maistaan paheksuntaa ja vastustetaan tiettyä ajatusmaailmaa tai kommu-nikaatiotapaa. Näin kamppaillaan keskustelun reunaehdoista, yleisesti hyväksyttävän puheen rajoista.
Syksyn kuluessa kävi selväksi, miten aihevalinta vaikuttaa osallis-tujien määrään ja keskustelun keh-keytymiseen. Astetta tai pariakin akateemisempaan suuntaan
viit-toiltiin otsakkeen ”Konstruktiiviset koneet – tuottavat tuotteet” alla käy-dyssä sessiossa. Tapani Laine käsitteli vakiintuneiden Marx-tulkintojen rajoitteisuutta neuvostoliittolaisen, mutta ei perinteisessä mielessä marxi- laisen, ajattelun valossa. Tässä tradi-tiossa Marx oli nähty ennen kaikkea proto-fenomenologina. Alustuksen ydinteesi oli, että ihmisen toi-minta riippuu yhteiskunnallisten artefaktien konstruktiosta. Laineen pohjustus avasi mielenkiintoista keskustelua esimerkiksi siitä, miten todellisuutemme on aina erilaisten käsitteellistysten rakentama, mutta alustuksen seuraaminen vaati suh-teellisen laajaa filosofista esitietä-mystä.
Käsitekahvilaformaatti osoitti oivallisuutensa viimeistään ’ei-minkään’ ympärille nivoutuneessa istunnossa. Antti Salmisen perus-teellisessa alustuksessa liikuttiin su-juvasti ei-minkään etymologiasta termin dialektiseen tulkintaan ja aatehistoriaan. Tulkintavaihtoehdot tiivistyivät pitkälti kysymykseen, nähdäänkö ei-mikään passiivisena olemattomuutena vai olemisen dy-naamisena ja luovana kääntöpuolena.
Käsitteen vipuvoimaa mittailtiin jälleen poliittisella rintamalla. Ano-nyymit (virtuaaliset) naamaripäät ja arabikevään johtajattomat kansan-joukot havainnollistivat, miten ei-kukaan voi toimia aktiivisesti. Sal-minen muistutti myös zapatistien is-kulauseesta: ”Kaikille kaikkea, meille ei mitään.”
Keskustelusarjan loputtua janoaa lisää kollektiivista käsitepallottelua, polemisointeja ja yhdessä luomista.
Onneksi Käsitekahvila saa jatkoa.
Hertassa kokoonnutaan keväällä Psykokahvilan merkeissä setvimään, mitä ihmisestä saa selville sukelta-malla mielen syövereihin.
Jaakko Belt &
Elina Halttunen-Riikonen
Käsitteet kahvilla
otteita ajasta
S
uomalaisessa filosofiassa Hölderlin-seminaari on odottamaton ellei suo-rastaan anomaalinen tapahtuma. Vaikka Esa Kirkkopellon suomennos Huomau-tuksia Sofokleen kääntämisestä (2001) onkin lisännyt runoilijan tunnet-tuutta, Hölderlin on Suomessa varsin marginaalinen runoilija. Siksi kokoontuminen ylipäänsä ja erityi-sesti puheenvuorojen tiivis kytkeyty-minen filosofiaan riemastuttivat sak-salaisen ajattelun harrastajaa. Yllät-tävää oli myös, että paikalla oli koko seminaarin ajan viitisenkymmentä varsin eri-ikäistä ihmistä: moinen yleisömenestys ei vastaa käsitystä Hölderlinin suhteellisestatuntemat-tomuudesta Suomen akateemisessa maailmassa.
Esitelmät eivät liittyneet Hölder-liniin itseensä kovin kiinteästi, mutta se ei riittänyt kumoamaan semi-naarin merkitystä. Oli silti pettymys tajuta, kuinka vähän puheenvuorot täyttivät seminaarikutsussa annettuja lupauksia: Tavoitteeksi oli mainittu pohdiskella Hölderlinin mitan (das Maß) yhteiskunnallis-historiallista ulottuvuutta, runoilijan poliittisia ajatuksia ja niiden vaikutusta hänen tuotantoonsa sekä taideteoksen kom-position mahdollisuutta merkitä po-liittisesti. Oli myös luvattu miettiä,
”onko taiteellisen muotoilun ja poliittisen muotoilemisen välillä mahdollista löytää yhteistä mittaa”
ja jopa ”millä tavoin rytmi ja mitta kohtaavat toisensa nykyisissä taiteel-lisissa, poliittisissa ja filosofisissa käy-tännöissä”.
Ainoa puheenvuoro, joka liittyi alusta loppuun Hölderliniin, oli se-minaarin toteutuksesta vastanneen Esa Kirkkopellon erinomainen avausesitelmä. Kirkkopelto puhui taideteoksesta yhteiskunnallisen muutoksen suunnannäyttäjänä ja ru-noilijan tehtävästä tulkita vallanku-mouksen epäonnistumista ”puutteen aikoina” (in dürftiger Zeit). Varsin tekstilähtöisessä esitelmässä nos-tettiin esiin Hölderlinin Sofokles-kirjoituksissa puitu ajatus kesuurasta katkoksena, joka tasapainottaa yh-teismitattomia osia. Toisaalta