Suomentanut Leevi Lehto
Outoa muistaa vierailu, oikeastaan ei niinkään
Kauan sitten, joka nyt, vihdoin, tuntuu menneeltä. Aina, ihan Tahattomastikin kai, ihmeissäni tästä
Syklistä: että ensin odottaa jotakin & se tuntuu Kaukaiselta, etäisyydellä paino jonka voi tuntea Niskassaan, & sitten se on kohdalla – se Piste – tai jotakin – joka, nyt, kun
Se tapahtuu, tuntuu koko ajan luisuvan pois,
”Kuin hiekka sormiesi läpi vanhassa elokuvassa”, kunnes Voit vain muistella sitä & kuitenkin olet yhä siellä, tuijottaen Ajatuksiasi tulen ikkunassa edessäsi.
Olemme kelanneet tämän tuhannesti: & täällä taas, kammaten sitä Samaa rantalohkoa tai miksei ommeltakin – nyt en
Enää ole varma mitä tai tarkalleen missä – ”& silti” kurkistus, Turhanakin, mitä konkreettisiin tuloksiin tulee,
Tuntuu niin välttämättömältä.
Toivo joka, sittenkin, on vain ulospäin suunnatun Ajatuksen säie, joka yrittää ”bongata” jotakin jostakin – Miten sen sanoisin? – että näiden muistojen helppous tai Vaikeus ei suinkaan sulje pois
”Ankarampaa välttämättömyyttä” jatkaa aina Uudessa paikassa, toisissa olosuhteissa:
& kuitenkaan me emme tunnu muuttuneen, ikään Kuin nuo kuluneet vuodet olisivat vain
Kirjoissa ja kansissa, ”mutta jos
tosi-Asiat tiedettäisiin” me siltikin yhä vain jättäisimme taaksemme Sitä samaa ihan äsken sattunutta, joka kuitenkin
”Kirjanpidollisesti” tapahtui vuosia
Sitten. Vuosia sitten. Tuntuu tuskin mahdolliselta,
Rantaudumme tunti tunnilta
Koko ajan odottaen että kohta ei enää ole Mitään tehtävissä. ”Pakkaa voileipä
& syödään myöhemmin.” Ja tietenkin Tuo odotus on ihan perusteltu, ja selittää,
Suurimmalta osin, kaiken mitä sitten ikinä saimmekaan Tehdyksi. Ikuisessa matalalennossa ajan yli,
Kykenemättä elämään siinä ...
”Ehkä jos siirrytään ylemmäs saadaan parempi
Näkymä.” Mutta näkymäthän eivät, tässä mielessä, tietenkään Parane. ”Nykyhetkenä” (jos vain voisimme nähdä
Sen, toisin sanoen, ensinnäkin, lakata katsomasta niin Odottavasti) edessämme kääriytyvä aina panee Viralta kaiken ”edistymisen” välttämättömyyden.
Eli, jatkaakseni vielä tätä jäljitystä, ikään kuin tietty Näitten kiemuroiden äänneasun lumo... Vai
Mystifioiko se vain ”läsnäolon” ”mahdin” – ”läsnäolon”, joka On yhtä hyvin tietynlaista lykkäämistä.
Vastuuntunteita
Suomentanut Leevi Lehto
Kaikista näistä, paloista joista tämä
lusikka, yksinäinen kun on yllä tämän pöydän, kynä, tai mikä vain kaihertava epäviihtymys, asiat kuten
”pyydän” & ”kiitos” & unohdin mainita jollekulle joka saa sinut loukkaantumaan tälle ullakolle ikihyviksi, voisi yhtä hyvin, antaa anteeksi joku tai toinen änkyttää – mitä eniten tahdon on jo muuttunut muuksi & pystymättä kunnolla vastaamaan siihen miltä ”musta tuntuu” että pystyn tekemään. Itse asiassa piena, varjot, juotavat juomat, näppäimet, lämpömittari &
ovenpidättimet on kaikki paikannettu mutta aika moni muu juttu – nimillä ei ole merkitystä – alkaa nyt tuntua painostavammalta. Muistutukset useista matkoista Turkkiin, persialaisesta
matosta toisessa huoneessa, ”siitä valosta” joka palaa
ikkunan ulkopuolella ”kaiken yötä” vasta kun kompastut siihen, viime hetken paniikki että se on sammutettava, isot rivitalot nyt sen tilalla, missä joudut asumaan. Meni sitten
junalla, autolla, bussilla tai jalan se vie pidempään kuin osasi odottaa mutta viiveellä on ihan oma tuoksunsa joka ei petä. Määränpäät eivät, ole niin
nopeasti kaikkoavia pisteitä. Visuaalinen mielikuvitus:
mitä se vaatii erottaa taivaanrannan rykelmästä, kahvan reunasta. Vilkaisen sivuun & havaitsen
sen aika lailla samaksi. ”Sama hattu”, ”kengännauha”, ”nukka-matto”. Paitsi että on tehtävä niin paljon enemmän kuin sinulta ikinä voitaisiin ”odottaa”.
Kyse ei ole siitä että ihmeitä saadaan aikaan, eikä että me tuotamme niitä pyyhkiessämme pois kaikki
sen toisen elämän rippeet jota koko ajan pidämme parhaana mahdollisena. Aloittaen tästä
uudesta pisteestä, järvien toimiessa erottimina ymmärryksellemme,
sille uudemmalle oivallukselle joka aina tuntuu juuri siltä vanhalta joka koko ajan unohdellaan. Aikamuodon vaihdokset ovat säveliä jotka eivät jätä meitä rauhaan, kurkkivat verhon alta, ”hei”, ”kiitos oikein
paljon unohdin kysyä siitä eilen”, ”nyt lähdetään täältä.” Paljon tapahtuu josta ei
koskaan kunnolla päätetä & ja myöhemmin on ilmeistä että niinhän sen piti olla. Kaikki suistetaan
tasapainosta tai, oikeastaan, tietty koko ajan uusi tasapaino saavutetaan, paitsi että toivoisit ettei se koskaan
vakiintuisi niin pian. Tämä on ollut niin ihanaa aikaa mutta aina lasten kustannuksella.
Taatusti: ei tuo sama hölötys, levottomuus, ulos joissakin
tyylikuteissa, mutta ihmeellisesti käyttäytymisen suurpiirteisyys &
saapuminen, ilman sitä piinaavaa, sitkeää, ”kalvavaa”
sisäistä epävarmuutta – ”näin se vain on & nyt saat vain totutella sen omaan sisäiseen johdonmukaisuuteen.”
siitä mitä todella halusimme. Sade joka iski maahan talon vierustalla mutta koko tuon ajan olimme naapureiden seurassa, joita ei koskaan muutoin tavoittanutkaan. Kuminauhat parasta pitää
rasioissaan: jousi joka ulkomaisin mitoin
tyhjentää kupit, tai oikeastaan paistinpannut, jotka nyt ovat lasimaista ainetta: iso harmaa laatikko jossa laattalattiat nyt tuntevat
olonsa vieraiksi. He puhuvat asian selväksi, ilman edes
rukouksenkaan mahdollisuutta ”sille toiselle periaatteelle” joka on paljon laajempi kuin kukaan meistä viitsisi vaatiakaan. Ei
siksi että... vaan juuri siksi... &, kiskoen itseni ylös
omista vetimistäni, pienehkö pyöreä tarjotin jota parhaillaan
siirretään syrjään, ja sama vanha tuttu kuvio paljastuu taas. ”Tyynyn-päälliset ovat kaikki Lord & Taylorilta mutta lakanat –
nyt lennät kyllä pyllyllesi – ovat Simpson’silta,
To-rontosta.” Muovilautaset jotka eivät itse asiassa piittaa pätkääkään siitä mitä me teemme, tai teemme itsestämme. Silti matalimmillakin puilla on latvat, raketteja & ja pistäydyt heti seuraavaan
näyttelyyn & pahoittelet että sinua on pidätelty, samalla kun asutat kokonaista siirtokunnallista kahviherneitä
takinrinnuksesi korkeudella. ”Siis musta hän on
siis ihana” kieltäytyy alistumasta tavanomaiseen menettelyyn kumartua vilkkuvan punaisen valon luona, mikä paitsi ettei ole mikään syy juhlaan myös käytännöllisesti katsoen pakottaa panemaan koko putiikin kiinni. Kaikki silmät hohtavat ilmoitusten johdosta, mikä kuullostaa enemmänkin kutsulta – ei hätää. Silti tämä on vielä käärittävä
melkein torjuttuun yllykkeeseen antaa itsetietoisuuden esiintyä kritiikkinä. ”Minulla
on niskasärkyä”, ”koko mesta on ihan sekaisin”
mutta osastolla on sentään yhä ainakin yksi mies joka erottaa syntagman peristaltiikasta.
Melu vyöryi keskipöydän ylle
& veistetty ääni nousi sen yläpuolelle melkein täyttäen huoneen.
Maaliskuu
Suomentanut Leevi Lehto
Niin kuin tornit hyvittävät, nämä ajat Viivyttelevät, osana liekkiä joka saa kiittää Oman poismenonsa jälkeen, höpönlöpö joka Repii kaiken vian tavoilla jotka pyytävät Vastausta, tai omaa tai toisten huolenpitoa.
Kieltäytyi loukkaamisen puutteesta, hyöty Tai se vaientaa, vastustaen normeja Osaksi pelosta, ikuinen hohde Sulkijanopeudella, tai peru ilman
Raporttia. Tämä jalaton toivo, nämä lyhyet Paluut. Leppoisan juttelun
Painovoima, silmät raskaina Myyskentelystä, välittää kysyttyjä Tavaroita, lupauksen yhdistelmät, kovilla Koostetuilla tosiseikoilla. Ikuisesti
Nämä viat kokoontuvat, kiistelevät hankkeista, silti Osoittamatta menetykseen, niin paljon, pyyhkien Purkautumisemme, syvin erämaa. Jatkuva
Fokus – siirtyy, hämärtyy, käy läpinäkyväksi, pysyy. Hal-Keama johon rajaudumme sitäkin ymmällämmällämme, yhtä Ja samaa tarkoittaen, eksyneinä ajatusten sokkeloiden Uusioituihin reunamiin.
Tyyppi
Suomentanut Leevi Lehto Räikeä
jolle-kin railolle
ahdingot edeltänyt juonittelut tuolle puolen mitä mahdollista näytön taikaa lepää tämän käytöstavan sammaleen värisen alla syleilyn lupauksen sug-geroima helpotus ristii pykäläiset hipaisut hyytynyt hiekka keottu
mielen
lietteen lailla loputtomiin ilmavista neulanrei’istänsä pursuava hank-kiudun ulottuville taas pois raiteiltani säleiköis-tä
jälleen nämä lihaksikkaat puuskat silmä palaa
samaan skannaa harmaa vesi sylit uppoutuvat tuulispäät