Aineiston  luotettavuus

arvioida  aineiston  riittävyyttä.    

Hirsjärvi  ym.  (2009)  muistuttavat,  että  kyllääntymisen  periaatteeseen  sisältyy  laadullisessa   tutkimuksessa  ongelmia.  Kyllääntymisen  periaatetta  käytettäessä  aineiston  riittävyyden   arvioimisessa  tutkijan  on  itse  kyettävä  päättelemään,  milloin  uutta  tietoa  tai  näkökulmia  ei   enää  olennaisesti  ilmene  uusien  haastatteluiden  myötä.  Tämän  päättelyn  pätevyys  on  

kuitenkin  suoraan  riippuvainen  tutkijan  lukeneisuudesta  ja  perehtyneisyydestä  aiheeseen.  Se,   kuinka  hyvin  tutkija  tuntee  tutkimansa  aiheen  vaikuttaa  siihen,  kuinka  paljon  hän  pystyy   löytämään  aineistostaan  uusia  näkökulmia  ja  ajatuksia.  Aineiston  kyllääntymisen  arvioiminen   on  myös  ristiriidassa  laadulliseen  tutkimukseen  usein  liitetyn  ajatuksen  kanssa,  jonka  

mukaan  jokainen  tapaus  on  ainutlaatuinen.  (Hirsjärvi  ym.  2009,  182.)      

Vaikkakin  arviointiin  aineiston  kyllääntymisestä  liittyy  ongelmia,  voidaan  sitä  kuitenkin  pitää   yhtenä  keinona  ratkaista  laadullisen  tutkimusaineiston  rajaamisen  ongelma.  Eskolan  ja   Suorannan  (2008)  tavoin  myös  Kvale  (1996)  pitää  tavallisesti  viittätoista  haastattelua   laadullisen  aineiston  kannalta  riittävänä  (Kvale  1996,  102).  Aineiston  riittävyys  on  lähes   mahdotonta  perustella  tai  todeta  aukottomasti  ja  neuvoksi  tähän  ongelmaan  Eskola  ja   Suoranta  toteavat  vain:  ”…vastauksia  tarvitaan  juuri  sen  verran,  kuin  on  aiheen  kannalta   välttämätöntä.”  (Eskola  &  Suoranta  2008,  63).  

Aineistoni  rajautui  kattamaan  viisitoista  haastattelua.  Arvioin  aineistoani  haastatteluiden   jälkeen  ja  huomasin  siinä  kyllääntymisen  merkkejä.  Vaikkakin  jokaisen  sovittelijan  tarina   omista  kokemuksista  oli  ainutlaatuinen,  nousi  vastauksista  kuitenkin  teemoja,  jotka  alkoivat   toistua.  Tulkitsin  toistuvuuden  merkitsevän  kyllääntymistä  ja  arvioin  aineistoni  riittäväksi   tutkimusongelmani  kannalta.  Tutkimusaineistoa  kerätessä  aineiston  kyllääntymistä  voidaan   pitää  ohjenuorana,  joka  auttaa  tutkijaa  vastaamaan  kysymykseen:  milloin  aineisto  on  riittävä?  

(Hirsjärvi  ym.  2009,  182).    

5.2 Aineiston luotettavuus  

Tutkimuksen  laatua  arvioitaessa  käytetään  usein  käsitteitä  reliaabelius  ja  validius.  

Yksinkertaistettuna  reliaabelius  viittaa  tutkimuksen  tulosten  toistettavuuteen  ja  validius   tutkimuksessa  käytettyjen  menetelmien  kykyyn  mitata  juuri  sitä,  mitä  on  tarkoitus.  Nämä  

käsitteet  ovat  syntyneet  määrällisen  tutkimuksen  tarpeisiin,  mutta  niitä  käytetään  myös   laadullisen  tutkimuksen  arvioinnissa.  Laadullisessa  tutkimuksessa  reliaabelius  ja  validius   ovat  kuitenkin  saaneet  erilaisia  tulkintoja,  kuin  määrällisessä  tutkimuksessa.  (Hirsjärvi  ym.  

2009,  231-­‐232.)    

Laadullisen  tutkimuksen  luotettavuuden  arvioinnissa  validiuden  ja  reliaabeliuden  käytön   tekee  ongelmalliseksi  se,  että  niiden  käyttö  perustuu  ajatukselle  siitä,  että  tutkija  voi  päästä   käsiksi  objektiiviseen  totuuteen.  Määrällinen  tutkimussuuntaus  olettaa  usein,  että  

tutkimuksen  kohde  on  tutkijasta  riippumaton,  kun  taas  laadullinen  näkemyksen  mukaan   kohde  ja  tutkija  ovat  vuorovaikutuksessa  keskenään.  (Hirsjärvi  &  Hurme  2010,  23,185.)  Tästä   johtuen  haastattelut  ovat  aina  tilanteita,  joissa  haastattelija  ja  haastateltava  tuottavat  

yhteistyössä  aineistoa.  Eskola  ja  Suoranta  (2008)  pitävätkin  tutkijaa  yhtenä  keskeisenä   tutkimusvälineenä,  ja  siksi  laadullisessa  tutkimuksessa  luotettavuuden  kriteerinä  on  

ensisijaisesti  tutkija  itse,  jonka  tehtävänä  on  arvioida  luotettavuutta  koko  tutkimusprosessin   ajan  (Eskola  &  Suoranta  2008,  210).  

Laadullisessa  tutkimuksessa  luotettavuudella  tarkoitetaan  ensisijaisesti  tutkijan  

toimenpiteiden  luotettavuutta.  Jotta  tutkijan  käyttämiä  menetelmiä  pystytään  arvioimaan   täytyy  niiden  olla  avoimesti  raportoituna  tutkimusraporttiin.  Luotettavuutta  laadullisessa   tutkimuksessa  pystytään  lisäämään  kirjoittamalla  tarkka  selostus  tutkimuksen  

toteuttamisesta.  Tässä  yhteydessä  tutkimuksen  validius,  voidaan  todentaa  tutkimusraportissa   olevan  kuvauksen  ja  siihen  liitettyjen  tulkintojen  yhteensopivuudesta.  (Hirsjärvi  ym.  2009,   232).  Tutkimuksen  luotettavuuden  kannalta  tutkimustekstistä  tulisi  käydä  ilmi,  miten  tutkija   on  aineistonsa  kerännyt  ja  mitä  sen  jälkeen  on  tapahtunut  (Eskola  &  Suoranta  2008,  213).    

Aineistoni  luotettavuuden  kannalta  haasteellisena  pidän  taustaani  sovittelunohjaajana.  

Etenkin  Keski-­‐Suomen  sovittelijoita  haastatellessani,  joiden  ohjaajana  toimin  kesällä  2011,   mietin  paljon  kaksoisrooliani  ja  sen  vaikutusta  haastateltavien  puheisiin.  Hirsjärvi  ja  Hurme   (2006)  mainitsevat,  että  haastattelun  luotettavuutta  saattaa  heikentää  se,  että  haastateltava   pyrkii  antamaan  sosiaalisesti  suotavia  vastauksia  (Hirsjärvi  &  Hurme  2006,  35).    

Tehdessäni  haastatteluja  huomasin  sovittelunohjaaja  taustani  vaikuttavan  eri  tavoin  eri  

luottanut  irrallisuuteeni  sovittelutoimiston  henkilökunnasta.  Sovittelunohjaajat  vastaavat   työssään  sovittelijoiden  koulutuksesta  ja  työnohjauksesta,  mikä  saattoi  vaikuttaa  

haastattelutilanteeseen,  luoden  haastateltavalle  tenttimäisen  tunteen.  Itse  en  ole  osallistunut   koulutusten  järjestämiseen,  mutta  joissakin  haastatteluissa  heräsi  tunne,  että  haastateltava   piti  kysymyksiä  kokeenkaltaisina,  joihin  tuli  vastata  oikein.  Vaikka  pyrin  painottamaan   haastattelun  aluksi,  että  kiinnostukseni  kohdistui  ensisijaisesti  sovittelijoiden  omiin   näkemyksiin  ja  kokemuksiin,  en  kuitenkaan  mielestäni  onnistunut  kaikissa  haastatteluissa   tuomaan  esiin  uutta  rooliani  riittävän  selvästi.  Nämä  haastattelut  eivät  tuottaneet  yhtä   syvällisiä  pohdintoja,  mutta  saivat  minut  pohtimaan  rooliani  haastattelijana.  

Ennen  siirtymistä  haastattelemaan  Vantaalle  pohdin,  pitäisikö  minun  jättää  kertomatta,  että   olen  toiminut  sovittelunohjaajana.  En  kuitenkaan  katsonut  tätä  vaihtoehtoa  järkeväksi.  

Tienari  ym.  (2005)  ovat  todenneet,  että  joissakin  tilanteissa  haastateltavan  on  hyvä  tuoda   esiin  se,  että  tuntee  käsiteltävän  aiheen  hyvin.  Näin  haastattelija  voi  keskustella  

haastateltavan  kanssa  tasavertaisemmin  aiheesta,  ja  haastateltava  voi  keskittyä  

syvällisemmän  tiedon  tuottamiseen.  (Tienari  ym.  2005,  104.)  Haastatteluissa  muodostuikin   luottamuksellinen  ilmapiiri,  joka  mahdollisti  vapaamuotoisen  ja  pohdiskelevan  keskustelun   aiheesta.  

Haastattelutilanteissa  koin  vaikeaksi  oman  tiedollisen  suhteeni  puheena  olevaan  aiheeseen.  

Haastattelut  ajautui  hetkittäin  jopa  huvittaviin  tilanteisiin,  kun  haastateltava  totesi  nauraen,   että:  ”Kyllähän  Sanni  sinä  sen  tiedät.”  Ruusuvuori  &  Tiittula  (2005)  pohtivat  

haastattelutilanteessa  henkilöiden  oikeutta  tietoon.  Tutkimushaastattelussa  tiedon  katsotaan   yleensä  olevan  haastateltavalla  ja  haastattelijan  olevan  tiedon  vastaanottaja.  Suosituksena   voidaan  pitää  sitä,  että  haastattelijan  tulisi  välttää  tuomasta  esiin  omaa  tietoaan  tai  

kokemuksiaan  käsiteltävästä  asiasta.  (Ruusuvuori  &  Tiittula  2005,  33-­‐34.)    

Kokemukseni  salaaminen  olisi  kuitenkin  ollut  mahdotonta,  sillä  Keski-­‐Suomen   sovittelutoimiston  vapaaehtoiset  sovittelijat  luonnollisesti  tiesivät  minun  toimineen   sovittelunohjaajana.  Vaihtoehtoisesti  olisin  voinut  tehdä  haastattelut  kahdesta  minulle   vieraasta  toimistosta.  En  kuitenkaan  päätynyt  tähän,  sillä  uskoin  yhteisten  kokemusten   laajentavan  ja  syventävän  aiheen  käsittelyä.  Kokemukseni  salaamisen  sijaan  pyrin   haastattelutilanteissa  kannustamaan  haastateltavia  kertomaan  omista  kokemuksistaan  

esimerkiksi  minipalautteiden  avulla.  Pienillä  sanoilla  määritellään  Ruusuvuoren  ja  Tiittulan   (2005)  mukaan  haastattelussa  keskustelijoiden  välistä  suhdetta  ja  niiden  avulla  haastattelija   voi  korostaa  toisen  asemaa  tietävänä  osapuolena.  (Ruusuvuori  &  Tiittula  2005,  33.)    

Oman  käytännön  työn  kokemuksen  lisäksi  pidin  haastatteluiden  kannalta  tärkeänä  sitä,  että   olen  sovitteluyhteisön  jäsen.  Eräs  haastateltavistani  pohtikin  haastattelun  jälkeen,  että  täysin   ulkopuolisen  olisi  vaikeaa  tehdä  haastattelua  sovittelijan  näkökulmasta,  sillä  sen  

käsitteleminen  oli  tuntunut  hyvin  henkilökohtaiselta.  Hän  kertoi,  ettei  olisi  luultavasti   lähtenyt  miettimään  omia  sovittelulle  antamia  merkityksiä  ja  henkilökohtaisia  näkemyksiä   sovittelusta,  jos  ei  olisi  tiennyt,  että  minulla  on  myös  kokemusta  asiasta.    Tarkoitukseni  ei   ollut  tehdä  haastatteluista  erityisen  henkilökohtaisia,  mutta  sovittelija  tekee  sovittelutyötä   omalla  persoonallaan,  joten  omien  näkemysten,  motiivien  ja  merkitysten  pohtiminen  ovat   väistämättä  henkilökohtaisia  kysymyksiä.  

Kokonaisuudessa  arvioin,  että  kokemuksestani  sovittelunohjaajana  ja  sovittelijana  oli   kuitenkin  aineistoni  kannalta  enemmän  hyötyä  kuin  haittaa.  Ilman  käytännön  työn  tuomaa   syvällisempää  tietoa  sovittelusta,  haastatteluni  olisivat  luultavasti  kokonaisuudessaan   pinnallisempia  ja  keskittyisivät  enemmän  sovittelijan  työn  selostamiseen.  Nyt  minulla  oli   kokemukseni  myötä  mahdollisuus  esittää  laajempia  kysymyksiä.  Uskon,  ettei  suurin  osa   haastateltavista  antanut  sovittelunohjaajan  taustani  vaikuttaa  kielteisesti  

haastattelutilanteessa,  vaan  koin  enemmänkin,  että  jaettu  tieto  sovittelusta  mahdollisti   syvällisemmän  pohdinnan.    

5.3 Aineistosta analyysiin  

Aineiston  litteroinnin  jälkeen  tutustuin  aineistoon  ensin  lukemalla  sen  kokonaisuudessaan   muutamaan  kertaan  läpi.    Luennan  jälkeen  aloitin  aineistoni  tarkastelun  sisällönanalyysin   keinoin  koodaamalla  aineistoa.  Aluksi  koodasin  aineistoani  käsin,  mutta  kantapään  kautta,   tulin  kuitenkin  pian  siihen  tulokseen,  että  tarvitsen  koodaukseen  apuvälineen.  Päädyin   käyttämään  koodauksessa  apuna  ATLAS.ti  –ohjelmaa,  jonka  avulla  koodaus  sujui  paljon   tuloksellisemmin.  

Erittelin  aluksi  aineistoani  koodaamalla  useita  erilaisia  koodeja,  jotta  hahmottaisin  mitä