Aika on yksi proaktiivista yhteistyötä raamittava tekijä: työtehtävien jäsentymi-nen, määrittely ja rajaaminen linkittyvät aikaan ja ajankäyttöön. Ilmaus proaktii-vinen, ennakoiva, jotain edeltävä, liittyy ajan ja paikan, näihin pohjautuvan tiedon
sekä työn lähtökohtien hahmottamiseen. Ennalta estävässä paikallisessa poliisi-työssä aika–paikka -tietoisuus vaatii ammatillisesti joustavaa sekä jatkuvasti uu-distuvaa, tilannetietoista kokonaiskuvaa toimintaympäristöstä (Björk 2006;
Wahlström 2011; Poliisin ennalta estävän työn strategia 2019–2023). Poliisityössä ajallisen jatkuvuuden rinnalla yhteistyöhön heijastuvat sekä paikallisesti että yh-teiskunnallisesti merkittävät muutokset tai erityiset tapahtumat. Myös kotoutta-vassa työssä aika jäsentyy eri tasoilla. Yhtäältä työ peilaa yksilöllisen kotoutu-misprosessin eri vaiheita sekä kotoutumisen eri osa-alueita ja näiden keskinäistä eritahtisuutta ajan näkökulmasta muuttuvana prosessina. Hallinnollisesti – ja myös käytännön työnä – paikallinen kotouttamistyö toteutuu kunta- tai kuntayh-tymäpohjaisten kotouttamisohjelmien aikasyklissä, joka määrittyy poliittisina päätöksinä yleensä valtuustokausittain. Näiden rinnalla kotouttamistyön projek-tipohjaisuus lataa työhön erityisen, katkoksellisen aikakerroksen. Tämä ajallinen jatkuvuuden ja määräaikaisuuden rinnakkaisuus vaikuttaa myös osaltaan ko-touttamistyön ammatillisen osaamisen rakentumiseen ja työn systemaattiseen kehittämiseen.
Aika ja ajankäyttö suhteessa yhteistyön tekemiseen näyttäytyvät sekä aikaa vaativana että riittävää aikaa edellyttävänä työnä. Yhteistyössä kohtaavat ajankäy-tön erilaiset tavoitteet ja rytmit: tulostavoitteinen ja numeerisesti mitattava, inst-rumentaalisen rationaalisuuden läpäisemä aika heijastuu yhteistyön toteutuk-seen. Aikaan liittyvä ristiriita syntyy siitä, että eri yhteistyöosapuolten keskinäi-sen luottamukkeskinäi-sen rakentaminen vaatii aikaa: mahdollisesti useita tapaamisia, keskusteluyhteyksiä, toistoa ja jatkuvuutta. Myöskään yhteistyön edellyttämä dialoginen osaaminen ei ole valmis taito, vaan vaatii kehittyäkseen kokemusta ja harjoittelua (Björk 2016, 46) eli aikaa sekä mahdollisuutta reflektoida kokemuk-siaan. Toisaalta poliisityössä tarvitaan nopeasti muodostuvia yhteistyömuotoja, kun jokin yllättävä tapahtuma tai ongelmallinen ilmiö edellyttää yhteistä tilan-nekuvaa, tiedonvaihtoa ja ratkaisujen löytämistä.
Aika jäsentää, estää tai vahvistaa yhteistyökäytäntöjä. Työn jäsentäminen instrumentaalisen rationaalisuuden pohjalta vaikuttaa siihen, nähdäänkö yhteis-työn hidastavan vai tehostavan työtä (mm. Aho 2019). Yhteistyöhön liittyvä re-surssipuhe kuvastaa työn ajallisia ehtoja: on tehtävä valintoja, mihin työaikaa eli ammatillista osaamista ja resurssia, käytetään. Näin ollen työn fokusointi ja yh-teistyön painopisteiden sisällöllinen määrittely yhdistyvät samalla työn aikaraa-meihin (artikkeli II ja IV). Aika nivoutuu myös yhteistyön vaikutusten tai vaikut-tavuuden arviointiin. Yhteistyössä muodostunut tieto voi osoittautua merkityk-selliseksi viiveellä tai esillä olleet kysymykset nousta esiin jossain toisessa yhtey-dessä. Eli yhteistyön kannalta ”aika” on yhtäältä tietty hetki, ajankohta tai tilai-suus, joka ei toistu. Toisaalta aika merkitsee kestoa tai prosessia, jonka jokin asia, toiminto tai tapahtuma vaatii. Kolmanneksi aika voi tarkoittaa jatkuvuutta tai traditiota eli jotain, mitä siirretään menneestä tulevaan.
Miten mittaat sitä, että jotain ei tapahdu? Tämä aikaan ja paikkaan linkittyvä kysymys kuvastaa työn tavanomaisuutta tai sitä, että kotouttavassa työssä tai myöskään poliisityössä ei välttämättä tapahdu mitään erityistä: ihmiset elävät arkeaan asuinympäristössä ja kantavat ”moninaisuutta itsessään” (Parekh 2006;
Bäckman 2018a). Ajan merkitys tulee esiin suhteessa erilaisiin tilanteisiin ja ta-pahtumiin, mutta miten nähdään se työ, jossa ”ei tapahdu mitään erityistä”?
Ajan lisäksi keskeistä yhteistyön jäsentämisen ja analyysin kannalta tässä tutkimuksessa on ”paikka” ja sen sosiaalisesti muodostuva merkitys (Ronkainen 1999). Poliisityössä paikallisuus liittää yhteistyön alueeseen, jossa ihmiset elävät tai kokoontuvat. Poliisityössä alueen – kyseisen paikan, asuinalueen tai tilan – tieto edellyttää kokonaiskuvan rakentamista erilaisten yhteyksien, havainnoin-nin ja seurannan avulla. Toimintaympäristön tunteakseen poliisi tekee yhteis-työtä eri toimijoiden kanssa, ja toimintaympäristöstä riippuen eri yhteydet ovat relevantteja. Näin ollen paikka, tila ja paikallisuus sitovat poliisityön sekä ajan-kohtaisten ilmiöiden että yhtä lailla myös jatkuvuuden ja muutoksen pohjalta tehtävään yhteistyön painopisteiden arviointiin ja sen myötä tarpeellisten (ja mahdollisten) toimintojen rakentamiseen.
Paikan sosiaalisesti muodostuvan merkityksen taustalla on ajatus siitä, että staattisuuden sijaan tietty paikka ja yhteinen tila rakentuvat jatkuvasti, ja samalla tämä paikka nähdään eri tavoin. Esimerkiksi Doreen Massey (2005) määrittää ti-lan (space) ensinnäkin eritasoisten keskinäisten suhteiden kautta; toiseksi tilaan sisältyvän, ja sitä välttämättä muokkaavan, moninaisuuden yhdistelmänä; kol-manneksi avoimena ja jatkuvasti rakentuvana ”tähän mennessä kerrottujen ja myös tulevien tarinoiden kohtaamisena” (emt., 31–32).
Zygmunt Bauman (2002) kuvailee kaupunkitilojen eroja rajattuina ja val-vottuina alueina, toisaalta myös tuntemattomina ja sivuutettuina kaupunkialu-eina. Hän viittaa kohteliaan välinpitämättömyyden käsitteeseen, kun toisilleen vie-raat ihmiset ”jotka eivät jaa muistojaan” kohtaavat modernissa kaupunkitilassa, ja samalla sanoutuvat irti tiiviistä kanssakäymisestä (emt., 116–117; 128). Kyse on myös kyvystä sietää eroja ja erilaisuutta, jopa nauttia ja hyötyä niistä; tämä vaatii eräänlaista ”taitoa”, jota ei opi harjoittelematta eikä käden käänteessä (emt., 130).
Baumanin mukaan erilaisuuden kohtaamisesta selviämiseen on syntynyt erillisiä kaupunkialueita, omia reviirejä, johon vetäydytään pelottavasta, moniäänisestä tilasta, jossa ”kukaan ei tiedä, miten puhua toiselle” turvalliseen nurkkaan, jossa ”kaikki ovat samanlaisia”, jolloin puheenaiheita on niukalti ja puhuminen helppoa (emt., 131–132)25. Samoin hän toteaa, että kaikilla ei ole yhtä hyviä mah-dollisuuksia hallita tätä arvaamattomuutta, eikä siten vapauttaan – se että kaikki eivät pääse nauttimaan samanlaisesta välittömyydestä, on yksi keskeinen sysäys sosiaalisen eriarvoisuuden syntymisessä (emt., 146). Esimerkeissään Bauman viittaa monikulttuurisiin suurkaupunkeihin, joissa hyvin selvästi erottuvat kes-kenään erilaiset asuinalueet, joita myös valvotaan, rajataan ja sen myötä pidetään erillisinä (myös Koskela 2009).
Suomessa asuinalueiden yhteiskunnallista eriytymiskysymystä eli talou-dellis-sosiaalista eriytymistä, ja osin tähän liitettyä kulttuurista monimuotoistu-mista, selvittäneet tutkijat korostavat sitä, kuinka ”yhtä” (ulkopuolisten) mieli-kuvien aluetta ei ole olemassa. Sen sijaan alueella asuvia erilaisia ihmisiä yhdis-tää lähinnä se, kuinka useimmat heistä sopivat huonosti lähiöiden asukasryhmiä
25 Bauman viittaa etnisyyden pohjalta muodostuneihin kaupunginosiin. Täysin vastaavan-laisia alueita ei ole syntynyt suomalaisessa kaupunkikulttuurissa.
yksinkertaistaviin tyypittelyihin. Pikemminkin kyse on monimuotoisesta ja -suuntaisesta todellisuudesta, jossa sosiaalinen eriytyminen näkyy naapurustojen välillä tai niiden sisällä, ei niinkään asuinalueen mittakaavassa (Tervonen 2017b, 11; ks. myös Juntunen & Laakkonen, 2019). Yhteisöllisyyttä ja eriarvoisuutta kah-della asuinalueella erittelevässä Lotta Junnilaisen tutkimuksessa (2019) tarkastel-laan paikkoihin kytkeytyvää elämää sosiaalisina ja kulttuurisina käytäntöinä.
Hänen mukaansa alueilla rakentui erilaisia tekemisen ja ajattelemisen tapoja, jotka muodostuivat alueille ominaisiksi ”merkitysten maisemiksi”. Kaiken kaik-kiaan taustalla on ajatus siitä, että alueen ”ihmiset eivät ole ongelma” vaan kyse on yhteiskunnallisista rakenteista ja eriarvoisuuden kasautumisesta tai tiivisty-misestä. (Junnilainen 2019,14: ks. myös 242–244.)26
Suomessa keskustelua eri alueiden yhteiskunnallisesta eriytymisestä, ja eri-tyisesti väestöpohjan kieli- ja kulttuuritaustalta monikulttuuristen asuinalueiden tilannetta, peilataan usein ruotsalaisiin ongelmalähiöihin. Tällöin uhkana näh-dään virallisen yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolisuus ja irrallisuus, epävirallisen talouden verkostot sekä näihin kytkeytyvät jengipohjaiset valtasuhteet (ks. esim.
Utsatta områden 2017; lähiöalueiden poliisityöstä ja epävirallisista valtasuhteista, ordninsmakten i stadens periferi, Björk 2006). Lisäksi on syytä korostaa, että kysei-nen ilmiö ei palaudu ainoastaan kysymykseen monikulttuurisuudesta tai maa-hanmuutosta, vaan kyse on monisyisestä ja -tasoisesta yhteiskunnallisesta kysy-myksestä (mm. Saukkonen 2017)27.
Hyvinvoinnin ja arjen turvallisuuden kokemus liittyvät läheisesti toisiinsa.
Arjen turvallisuudessa on kyse luottamuksesta ja ennakoinnista eli aikaperspek-tiivistä, jonka pohjalta voi luottaa siihen, että ”tulevan” rakentaminen on mah-dollista, ja että siihen voi itse vaikuttaa. (Crawford & Hutchinson 2016.) Esimer-kiksi viime aikoina on jälleen nostettu esiin lähipoliisityö ja sen merkitys. Tämä toiminto on sekä kiiteltyä että kiisteltyä lähinnä sikäli, mitä tällä työllä tarkoite-taan ja miten työn painopisteet määritellään (närpolis – nära vem? Björk 2012; Virta 2012; myös Asquith ym. 2017). Poliisityössä keskeistä on kumuloituva tieto suh-teessa johonkin tilaan: hiljainen tieto rakentuu ajan ja kokemusten myötä eli esi-merkiksi yhteistyöhön liittyvä kokemustieto kehittyy vähitellen. Samalla poliisi-työhön vaikuttavat yleiset yhteiskunnalliset tai lainsäädännön muutokset, jotka myös osaltaan muokkaavat paikallista työtä.