Epätyypillinen työ, köyhyys ja arjen hyvinvointi - Mitä merkitsee olla työssäkäyvä köyhä?

EPÄTYYPILLINEN TYÖ, KÖYHYYS JA ARJEN HYVINVOINTI Mitä merkitsee olla työssäkäyvä köyhä?

Niina Hippi

Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntapolitiikka Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Syyskuu 2020

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Niina Hippi Työn nimi

Epätyypillinen työ, köyhyys ja arjen hyvinvointi — Mitä merkitsee olla työssäkäyvä köy- hä?

Oppiaine

Yhteiskuntapolitiikka

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Mari Käyhkö, yliopistonlehtori ja Päivi Armila, yliopistonlehtori Aika

Syyskuu 2020 Sivumäärä

83 Tiivistelmä

Tutkielmani tutkimusaiheena on työssäkäyvien köyhien -ilmiö, jota tarkastelin erityisesti epätyypillisen työn ja arjen hyvinvoinnin näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena oli selvit- tää, mitä merkityksiä työssäkäyvien köyhien elämä sisältää arjen hyvinvoinnin tasolla tarkasteltuna.

Yhteiskuntatieteellisestä arkistosta (Aila) valikoimani aineisto koostui työssäkäyvien köy- hien kirjoituksista, jotka olivat omakohtaisia kokemuksia arjessa selviytymisestä pienitu- loisina. Tutkielman aineisto on luonteeltaan laadullinen sisältäen fenomenologisen eli kokemuksellisen tutkimusotteen ja tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt teoriasidonnaista sisällönanalyysiä.

Merkityksellisempänä tekijänä arjen hyvinvoinnin näkökulmasta olivat talouteen liittyvät seikat. Talouteen liittyvillä erilaisilla merkityksillä, kuten velkaantumisella voi olla kumu- loiva vaikutus muihin arjen hyvinvointiin vaikuttaviin tekijöihin. Esimerkiksi taloudelli- sessa kurimuksessa eläminen johtaa usein tulevaisuuden näköalattomuuteen ja epävar- muuteen. Epävarmuus puolestaan voi luoda haasteita perhe-elämään tai mielenterveyteen.

Toisaalta tulokset osittain kertoivat myönteisistä merkityksistä, jotka tulivat esille tyyty- misenä elämäntilanteeseen, kuten sopeutumisena köyhyydessä elämiseen tai uskona tule- vaisuuteen. Kaiken kaikkiaan kirjoitukset kertoivat henkilökohtaisella tasolla köyhyydessä tai köyhyyden alarajoilla elämisestä ja pääasiassa karusta arjen hyvinvoinnista, mutta myös odotuksista ja toiveista tulevaisuutta kohtaan ja selviytymisestä arjen eri ympäris- töissä.

Jatkoa ajatellen tutkimisen arvoista olisi uuden työn ja epäsäännölliseen työhön liittyvien uusimpien muotojen, kuten työvoiman vuokrauksen ja kevytyrittäjyyden tutkiminen ja niiden vaikutusten arvioiminen yksilön arkeen ja talouteen. Epätyypillisen työn monimuo- toisuuden vuoksi tärkeää olisi myös selvittää ja tuoda esille epätyypilliseen työhön liitty- viä myönteisiä puolia.

Asiasanat

Epätyypillinen työ, köyhyys, työssäkäyvien köyhyys, prekaari, arjen hyvinvointi Säilytyspaikka

Itä-Suomen yliopiston kirjasto

Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Niina Hippi Title of Thesis

Atypical work, Poverty and Welfare of Everyday — What does it mean to be a working poor?

Subject

Social and Public Policy

Type of Thesis Master`s thesis Supervisors

Mari Käyhkö, lecturer and Päivi Armila, lecturer Time

September 2020 Pages

83 Abstract

The aim of this thesis was to examine working poor in the context of atypical work and the welfare of the everyday.

The chosen data from Social Archive (Aila) consisted of writings of the working poor, which were subjective experiences of coping in everyday life as low-income. The data of this study is by nature qualitative including phenomenological aspect. The research meth- od, which I used, was theory oriented content analysis.

The results indicated that the most relevant meaning in the context of the welfare of the everyday was the economic factors. However, results indicated as well variety of other meanings which also had cumulative effects. On the other hand, the results partly indicat- ed positive meanings, such as individuals’ adjustment to be a working poor or coping in the surroundings of everyday life. The conclusion was, that writing`s of the working poor described living in poverty at the personal level and mainly about harsh welfare of the everyday, but they also indicated some kind of hope and expectations for the future.

In the future, worthwhile of studying could be the new forms of atypical work, such as agency-hired work or light entrepreneurship and the evaluation of their effects to everyday life and finances of the households. Considering atypical works diversity, it would be im- portant to look into and bring forward positive meanings of atypical work.

Keywords

Atypical work, Poverty, Working poor, Precarious, Welfare of the Everyday Depository

Library of the University of Eastern Finland

1 JOHDANTO 1

2 TAUSTA JA YHTEISKUNNALLINEN KONTEKSTI 5

2.1 Tausta ja yhteiskuntapoliittinen konteksti 5

2.2 Aiempi tutkimus 6

3 UUSI JA EPÄTYYPILLINEN TYÖ, KÖYHYYS JA ARJEN HYVINVOINTI 9 3.1 Uusi ja epätyypillinen työ, työn prekarisaatio ja työn epävarmuus 9

3.2 Köyhyys vs. työssäkäyvien köyhyys 14

3.3 Miten arki ja hyvinvointi määritellään? 21 4 TUTKIELMAN TOTEUTUS – TUTKIMUSTEHTÄVÄSTÄ ANALYYSIIN 25

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymys 25

4.2 Aineiston kuvaus, lähestymistapa, valinta ja rajaaminen 25

4.3 Teoriasidonnainen sisällönanalyysi 29

4.4 Aineiston analysointi 31

5 TYÖSSÄKÄYVIEN KÖYHYYS 33

5.1 Kotitalouksien resursseihin liittyvät kokemukset 33

5.1.1 Talous 33

5.1.2 Velkaantuminen 37

5.1.3 Asuminen 39

5.2 Arjen toiminta-alueiden resursseihin liittyvät kokemukset 41 5.2.1 Epäsäännöllinen työ sekä tulevaisuuden epävarmuus 41

5.2.2 Kotityö ja vapaa-aika 48

5.2.3 Perhe-elämä 51

5.3 Henkilökohtaisiin resursseihin liittyvät kokemukset 54

5.3.1 Sosiaaliset suhteet 55

5.3.2 Fyysinen terveys 58

5.3.3 Mielenterveys 60

5.3.4 Koulutus 63

6 ARJEN HYVINVOINNIN MERKITYKSET 66

LÄHTEET 73

LIITTEET Liite 1. Kirjoituspyyntö 78

KUVIOT Kuvio 1. Käsiterunko 32

1 JOHDANTO

Tutkielmani tutkimusaiheena ovat työssäkäyvät köyhät (working poor) -ilmiö, jota tarkas- telen erityisesti epätyypillisen työn ja arjen hyvinvoinnin näkökulmasta. Ilmiö on kasvanut Suomessa konkreettisesti, mutta myös laajemmin länsimaisessa viitekehyksessä. Esimer- kiksi Yhdysvalloissa työssäkäyviin köyhiin kohdistuva tutkimus on 1980-luvulta lähtien ollut suosittua ja Euroopassa aiheen ympärillä käyty keskustelu on lisääntynyt viime vuo- sina (Airio 2008, 11). Aihetta on tutkittu vielä suhteellisen vähän Suomessa, mutta ilmiö on saavuttanut kiinnostusta yhteiskunnassamme yhä enemmän. Ilmiö nivoutuu laajemmin yleisiin köyhyyden ja eriarvoisuuden teemoihin, jotka ovat ajankohtaisia aiheita niin maa- ilmalla (esimerkiksi talouden Nobel-palkinto köyhyystutkijoille vuonna 2019) kuin Suo- messakin. Huoli työssäkäyvien köyhyysloukusta on siten noteerattu ja nostettu julkiseen keskusteluun. Suomessa köyhyyden aiheuttajana on usein työmarkkinoilta tapahtuva syr- jäytyminen, jonka jakava linja syntyy työssäkäyvien ja työttömien väliin. Tällainen jako ilmenee esimerkiksi toimeentulon, sosiaalisten suhteiden ja sosiaalisten riskien realisoitu- misena. Vaikka Suomessa matalapalkkatyön ja työssäkäyvien köyhien ilmiöiltä on usein kyetty välttymään kattavien työehtosopimusten ja solidaarisen palkkapolitiikan vuoksi, yhä enemmän esiintyy tilanteita, joissa työstä saatu palkka ei kata elintasoa ja sosiaaliturvariip- puvuudesta vapaata elämää. (Isola & Suominen 2016, 74–75.)

Mitä työssäkäyvien köyhyydellä tarkoitetaan? Kauhanen (2005) liittää ilmiön 1990-luvun lamaan, jolloin työmarkkinoilla koettiin suuria muutoksia esimerkiksi työttömyyden voi- makkaana lisääntymisenä. Laman jälkeen talous ja työllisyys alkoivat elpyä, mutta iso joukko työttömiä jäi osattomaksi elpymisestä lama-ajan rakennemuutoksen seurauksena.

Myöskään alueellisesti kaikki eivät päässeet osallisiksi talouskasvusta, vaan työllisyyden alue-erot kasvoivat voimakkaasti. Lisäksi työmarkkina-asemat alkoivat eriytyä, mikä käy- tännössä tarkoitti määrä- ja osa-aikatyön lisääntymistä. Työtehtävien määräaikaisuus mer- kitsi useille työuran epävakautta, työttömyysjaksoja ja mahdollisia toimeentulovaikeuksia.

Samoin osa-aikatyön yleistyminen lisäsi vajaatyöllisyyttä ja vaikeuksia toimeentulossa (esim. Böckerman ym. 2002). (Kauhanen 2005, 5-6.) Työmarkkinoihin kohdistuvat riskit kohdistuvat epätyypillisen työn tekijöihin, enimmäkseen naisiin, nuoriin, maahanmuutta- jiin ja luovien alojen korkeasti koulutettuihin. Naiset tekevät miehiä enemmän osa- ja mää- räaikaisia töitä palvelu- ja hoiva-aloilla ja nuoret saattavat yhdistää prekaarin eli epävakaan

työn opiskeluun tai aloittavat työuransa epätyypillisessä työssä. Työssä käyvien köyhyys koskettaa myös korkeasti koulutettuja, sillä he tekevät julkisen sektorin määräaikaisia töitä, projektitöitä asiantuntijatehtävissä ja toimivat kulttuurin alueen tehtävissä. (Haapala 2016, 163–164.)

Köyhyys puolestaan on eräs yhteiskunta- ja sosiaalipolitiikan keskeisimpiä ilmiöitä, johon läheisesti liittyvät myös eriarvoisuuden ja sosiaalisen syrjäytymisen teemat. Työssäkäyvien köyhien kohdalla köyhyys liittyy epäsäännölliseen työhön ja työn uusiin muotoihin. Saaren (2005) mukaan köyhyys tulee nähdä yhteiskunnallisena tai sosiaalisena ongelmana, jonka ratkaisemisessa oleellisessa asemassa ovat eri organisaatiot kuten ministeriöt, puolueet ja työmarkkinajärjestöt. Useimmiten köyhyydessä on kyse eri väestöryhmiin liittyvistä erois- ta, ongelmien kasautumisesta ja tavanomaisista elämäntavoista poikkeamisesta (Jordan 1996). (Saari 2005, 11.)

Toisaalta köyhyyden lisääntymisen ilmiö voidaan sitoa myös yleiseen palkkatyöyhteiskun- nan muutokseen, johon liittyy läheisesti pätkä- ja muiden epätyypillisten työnmuotojen lisääntyminen. Vähämäki (2009) viittaa palkkatyöyhteiskunnan muutoksella uuteen työjär- jestykseen, jota kuvaa Agliettan (1997) hahmottama uuden kapitalismin kasautumisjärjes- telmä. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi palkan irtoamista tuottavuudesta ja työllisyyden eriy- tymistä tuotannosta. Kaiken kaikkiaan työn uusi järjestys käsittää palkkatyön aseman, työnmuotojen ja työn sisällön muutokset. (Vähämäki 2009, 65, 70.) Tämä näkökulma vie aiheen tarkastelun uuden työn tutkimusalueelle.

Työssäkäyvien köyhien ilmiö liittyy myös läheisesti prekarisaatio-keskusteluun ja työn epävarmuuteen, joista prekarisaatio-käsitteeseen palaan tarkemmin luvussa kaksi. Epävar- muuteen liittyvä yhteiskunnallinen keskustelu ja julkisuuden luoma mielikuva ovat olleet vastakkain tilastotiedon kanssa. Esimerkiksi työn epävarmuuden kokemuksista on kiistelty siten, että julkinen keskustelu on luonut mielikuvaa epävarmuuden kasvun puolesta, kun puolestaan tilastot kertovat määräaikaisten työsuhteiden pysyneen suhteellisen vakaina.

Pyöriä (2017) on tutkinut työn epävarmuutta toimittamassaan teoksessa Työelämän myytit ja todellisuus. Nätti ja Pyöriä (2017) pitävät huolta epätyypillisten työsuhteiden lisäänty- misestä aiheellisena. Huoli on perusteltua erityisesti siitä syystä, koska osa- tai määräaikai- set työsuhteet voivat merkitä epävarmuutta toimeentulon suhteen ja myös työntekijän työ-

markkina-aseman heikentymistä. Kuitenkin Nätin ja Pyöriän mukaan on liioiteltua sanoa epätyypillisistä työsuhteista muodostuneen työelämän valtavirta. Tätä näkemystä voitaneen perustella sillä seikalla, että osa-aikaisia työsuhteita tehdään usein omasta tahdosta esimer- kiksi elämäntilanteeseen liittyviin tekijöihin perustuen, kun määräaikaiset työt puolestaan ovat useimmiten vastentahtoista. Tällaiset eronteot näyttäytyvät tärkeinä arvioitaessa eri- laisten työnteon muotojen merkitystä yksilölle. (Nätti & Pyöriä 2017, 27–28.)

Tarkemmin eriteltynä tutkielmani kohteena ovat epätyypillisessä työssä käyvät henkilöt, jotka kokevat köyhyyttä elämässään ja arjessaan selviytymisessä. Tässä tutkielmassa epä- tyypillisellä työllä viittaan keskeisiltä osin pätkä-, osa- ja määräaikaiseen työhön, mutta myös itsensä työllistämiseen eli kevytyrittäjyyteen sekä freelance-, keikka- ja työvoiman vuokraukseen perustuvaan työhön. Tutkielman aineisto on luonteeltaan laadullinen, sisäl- täen fenomenologisen eli kokemuksellisen tutkimusotteen. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt teoriasidonnaista sisällönanalyysiä. Käyttämässäni aineistossa, kuten usein myös arkikielessä pätkätyötä käytetään synonyyminä määräaikaiselle työlle. Yhteiskuntatieteelli- sestä arkistosta (Aila) valikoimani aineisto koostuu työssäkäyvien köyhien kirjoituksista, jotka ovat subjektiivisia eli omakohtaisia kokemuksia arjessa selviytymisestä pienituloisi- na. Kirjoittajat ovat eri sukupuolisia, joista suurin osa edustaa naisia. Kirjoittajat ovat eri- ikäisiä ja eri paikoissa asuvia henkilöitä, jotka poikkeavat toisistaan myös koulutukseltaan, siviilisäädyltään, ansioiltaan ja työsuhteiden lukumäärän suhteen, joista kerron tarkemmin luvussa kolme. Yhdistävänä tekijänä on köyhyyden kokeminen työssäkäynnistä huolimat- ta, mikä erottaa ilmiön tavanomaisesta köyhyyden kokemuksesta. Tutkielmani tavoitteena on tuoda työssäkäyvien köyhien henkilöiden ääni kuuluviin työn ja köyhyyden yhdistymi- sen kokemuksina sekä nostaa esille epätyypilliseen työhön liittyviä erilaisia merkityksiä arjen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Pyrin tutkielmassani ensisijaisesti saamaan vastauksen kysymykseen: Mitä merkityksiä työssäkäyvien köyhien elämä sisältää arjen hyvinvoinnin näkökulmasta? Tarkastelussa ovat erityisesti talouteen, koti- ja ansiotyöhön, vapaa-aikaan ja henkilökohtaisiin resurssei- hin kohdistuvat omakohtaiset arjen kokemukset. Pyrin tarkastelemaan erityisesti sitä, millä tavoin epätyypilliseen työhön liittyvä köyhyys ja pienituloisuus vaikuttavat ja näkyvät yk- silön arjessa hyvinvoinnin tasolla.

Tutkielmani koostuu kuudesta pääluvusta. Ensimmäisen pääluvun tarkoituksena on johda- tella lukija yleisellä tasolla ilmiöön sekä toisen pääluvun kautta taustoittaa ilmiötä yhdistä- en sen yhteiskunnallisesti tärkeään keskusteluun. Luvussa kolme käsittelen ilmiön kannalta keskeisimpiä käsitteitä niiden syvempien merkitysten avaamiseksi. Neljäs luku käsittää tutkielman toteuttamisen kuvauksen, mikä on oleellista tutkielman läpinäkyvyyden ja luo- tettavuuden näkökulmasta. Viides luku keskittyy analyysiin ja siitä saatuihin tuloksiin.

Kuudennessa luvussa kokoan tutkielman keskeisimmät tulokset arjen hyvinvoinnin viite- kehyksestä tarkasteltuna yhteen ja teen tutkielman kannalta keskeisimmät johtopäätökset toimenpide-ehdotuksineen ja jatkotutkimusaiheineen.

2 TAUSTA JA YHTEISKUNNALLINEN KONTEKSTI

Tämän luvun tarkoitus on taustoittaa työssäkäyvien köyhien ilmiötä ja tuoda se osaksi yh- teiskunnallista keskustelua. Tuon myös esille aiempaa ilmiöön linkittyvää tutkimusta oman näkökulmani perustelemiseksi.

2.1 Tausta ja yhteiskuntapoliittinen konteksti

Työssäkäyvien köyhien ilmiön tutkimus nousi esille 1980-luvulla, jolloin Yhdysvalloissa luotiin paljon määräaikaisia töitä. Suomessa ilmiö on kasvanut maltillisesti, ja työssäkäyviä köyhiä on arvioitu olevan noin puoli miljoonaa. Työssä käyvää väestöä puolestaan oli vuo- den 2019 lokakuussa Työvoimatutkimuksen mukaan 2 557 000 (Findikaattori 2019). Työs- säkäyvistä köyhistä tiedetään edelleen melko vähän. Tanner (2009) näkee, että työssä- käyvien köyhien taustatekijöinä voivat olla mitä erilaisimmat tekijät, kuten muuttuvat elä- mäntilanteet (esim. sairastuminen) ja sukupuolittunut yksinhuoltajuus. Ilmiöön on myös ollut vaikuttamassa prekarisaatio eli työelämän muutos vakituisista ja kokoaikaisista työ- suhteista kohti epävarmoja ja epätyypillisiä työsuhteita, kuten osa-aikatyötä ja nollatunti- sopimuksia. (Tanner 2019, 4.)

Työssäkäyviä köyhiä on tutkittu vähänlaisesti, mutta joitain tutkimuksia ilmiöstä (kuten Pena-Casas & Latta 2004; Strengman-Kuhn 2004) on olemassa EU-maissa. Köyhyyden riskitekijöiden muuttuessa myös riskiryhmät ovat kokeneet muutosta. Perinteisesti köy- hyyden on nähty koskettavan esimerkiksi työttömiä ja opiskelijoita, mutta uusien sosiaalis- ten riskien, kuten työmarkkinoiden epävarmuuden ja perheinstituution murroksen (esim.

Esping-Andersen 1999 & Taylor-Gooby 2004), on todettu aiheuttavan lisää huolta poliit- tisten päättäjien keskuudessa. Köyhyysriski on selvästi muuttunut uusien sosiaalisten ris- kien ilmenemisen myötä. Esimerkiksi eläketurvajärjestelmät ovat poistaneet erityisesti Pohjoismaissa ikääntyneiden köyhyyttä, kun puolestaan yksin asuvat nuoret ovat kohon- neet riskiryhmäksi. Toisaalta työmarkkinat eivät takaa hyvinvointia samalla tavoin kuin ennen, eivätkä yksin asuvat voi aina tukeutua perheen antamaan suojaan (Esping-Andersen 1999). (Airio 2006, 295.)

Työmarkkinoilla tapahtuneet muutokset, (kuten työttömyyden ja osa-aikaisten työntekijöi- den määrän kasvu) ovat luoneet uudenlaisia paineita sosiaaliturvajärjestelmälle. Esimer- kiksi suuri osa palkansaajista työskentelee epävarmoissa työsuhteissa tai saavat vähän tulo- ja, jolloin he joutuvat turvautumaan sosiaalisiin tulonsiirtoihin kompensoimaan palkkatu- loaan. Tulojen jäädessä pieniksi myös työtuloihin perustuva ansiosidonnainen sosiaaliturva jää pieneksi. Toinen ongelmakohta piilee siinä, että sosiaaliturvan yhteensovittaminen tulo- jen kanssa on mutkikkaampaa kuin sosiaaliturvan myöntäminen työttömälle henkilölle.

Tällaisissa tilanteissa voidaan puhua niin sanotuista kannustinloukuista, jolloin työllä han- kittu tulo lisää vain vähän tai pahimmassa tapauksessa ei lainkaan henkilön käytettävissä olevia tuloja. (Honkanen 2018, 92, 97–98.)

Kaiken kaikkiaan työssäkäyvien köyhien ilmiö viittaa prekaarin työn kasvuun ja työn ra- kennemuutokseen koko Euroopassa. Kansallisella tasolla kyse on hyvinvointivaltion muu- toksesta näkyen työllisyys- talous- ja sosiaalipolitiikan muutoksena, jossa valtio täystyölli- syyden tavoittelun sijaan kohdentaa toimiaan aktivoinnin ja osallistamisen suuntaan.

2.2 Aiempi tutkimus

Köyhyyttä on ilmiönä tutkittu eri näkökulmista viime vuosikymmenien aikana, ja siitä on olemassa runsaasti niin kotimaista kuin ulkomaista tutkimuskirjallisuutta. Teoksessa Köy- hyys, tulonjako ja eriarvoisuus (Ervasti, Kuivalainen & Nyqvist 2010) käsitellään tulojen ja köyhyyden jakautumista, eroja selittäviä tekijöitä sekä eriarvoisuuden vaikutuksia. Ho- ward, Freeman, Wilson ja Brown (2017) puolestaan pyrkivät artikkelissaan Poverty selvit- tämään amerikkalaisten suhtautumista köyhyyteen ja hallinnon roolia köyhyyden voittami- sessa. Myös naisia ja köyhyyttä on tutkittu (Naisten köyhyys Repo, 1996 ja Köyhän yk- sineläjänaisen kokemukset ja roolit pro gradututkielma Nokela, 2012) sekä köyhyyttä ja huono-osaisuutta (Köyhyys ja huono-osaisuus hyvinvointivaltiossa Heikkilä, 1990) että suomalaista köyhyyttä (Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä Isola & Larivaara & Mikko- nen, 2007). Nuorten syrjäytymistä ja pienituloisuutta käsitellään teoksessa Syrjäytyä vai selviytyä? (Mikkonen 2012), jossa pohditaan nuorten pienituloisuuden syitä, seurauksia ja arjen selviytymiskeinoja. Lisäksi köyhyyden yhteydestä terveyteen löytyy paljon kirjalli- suutta (esim. Köyhiä ja kipeitä Mannila & Peltoniemi, 1997).

Pätkätyötä ja siihen liittyviä ilmiöitä on myös tutkittu paljon. Esimerkiksi Sikke Leinikki on tutkinut väitöskirjassaan pätkätyötä tekevien urakerrontaa (Pelon ja toivon välissä: Pät- kätyöläisen urakerronta 2009). Leinikki on myös laatinut Pätkätyössä! Selviytymisen op- paan (2010), jonka tavoitteena on tarjota työkaluja esimerkiksi työuran hallintaan, omaan jaksamiseen ja pätkätyön verotukseen. Isola ja Suominen (2016) ottavat kantaa suomalai- seen köyhyyteen teoksessa Suomalainen köyhyys. Teoksessa käsitellään muun muassa uu- den työn orjuutta pätkätyön ja väliinputoajien näkökulmasta. Toinen vääryyskirja. Lähiku- via sosiaalisista epäkohdista (Hirvilammi & Laatu 2008) avaa erilaisia näkökulmia nyky- yhteiskunnan sosiaalisista epäkohdista. Puolestaan Santamäki-Vuori on pitkän aikaa tuonut esille ja ottanut kantaa pätkätyön eri näkökulmiin. Esimerkiksi vuoden 2002 Yle Uutisten artikkelissa hän kannustaa pätkätöiden lopettamiseen ja vuonna 2017 Sosiaalivakuutus lehden artikkelissa hän pohtii työmarkkinoiden eriarvoistumisen näkymistä tuloerojen kas- vuna. Lehto, Lyly-Yrjänäinen ja Sutela (2005) ovat koonneet tietoa määräaikaisten työsuh- teiden käytöstä ja kokemisesta teoksessaan Pysyvän työn toivossa. Heidän tavoitteenaan on ollut selvittää muun muassa sitä, kuinka yleisiä määräaikaiset työsuhteet ovat ja mihin työntekijäryhmiin ne kohdistuvat sekä miten näitä määräaikaisia töitä on koettu. Pietikäi- sen (2011) koostama teos Työstä, jousta ja jaksa keskittyy työn ja hyvinvoinnin tulevai- suuden näkymiin. Tässä teoksessa Kinnunen, Mauno, Mäkikangas ja Nätti pohtivat määrä- aikaisen työn ja huono-osaisuuden yhteyttä sekä Elovainio ja Heponiemi pureutuvat epä- tyypillisen työn näkymiin terveydenhuollon alueella.

Kuten edellä käy ilmi, on pätkä- ja määräaikaista työtä sekä siihen liittyvää työn epävar- muutta tutkittu Suomessa runsaasti ja tuotu esille niihin liittyviä ongelmia, kuten taloudel- lista epävarmuutta, työyhteisöön liittyvää eriarvoisuutta ja ammatti-identiteetin kehittymi- sen vaikeutumista. Työssäkäyvät köyhät ovat ilmiönä kasvava, ja esimerkiksi työmarkki- najärjestöt ovat reagoineet asiaan julkaisemalla erilaisia artikkeleja (esimerkiksi Palvelu- alojen ammattiliitto: Työtätekevien köyhyys on lisääntynyt ja se tulee kalliiksi yhteiskunnal- le 11.9.2019). Työssäkäyvien köyhien tutkimus, erityisesti epätyypillisen työn näkökul- masta, on aiheena hyvin ajankohtainen, joten tutkielmani voi mahdollisesti avata uusia näkökulmia ilmiöön tai tukea jo olemassa olevia käsityksiä aiheen ympäriltä. Ilmiötä on myös laajemmin lähestytty objektiivisesti työn ja työyhteisön näkökulmista. Työssä- käyvien köyhien subjektiivisia kokemuksia ja epätyypillisen työn merkityksiä yksilön arjen

hyvinvoinnin näkökulmasta on tarpeen nostaa esille ilmiön kokonaisvaltaisemman ymmär- ryksen lisäämiseksi, joten koen tutkielmani aiheen myös tästä syystä tarpeelliseksi.

3 UUSI JA EPÄTYYPILLINEN TYÖ, KÖYHYYS JA ARJEN HYVINVOINTI

Tämän pääluvun tavoitteena on käydä läpi ilmiön kannalta keskeisiä käsitteitä, mikä auttaa paremmin hahmottamaan työssäkäyvien köyhien ilmiöön linkittyviä erilaisia suhteita.

Aloitan käsitteiden esittelyn uuden ja epätyypillisen työn, prekarisaation ja työn epävar- mistumisen määrittelyllä, joista siirryn köyhyyden ja eriarvoisuuden käsitteisiin. Lopuksi perehdyn arjen ja hyvinvoinnin määrittämiseen tietyistä näkökulmista, jotta käsitteet avau- tuisivat lukijalle paremmin niiden monimuotoisuuden vuoksi. Arjen hyvinvointi toimii tutkielmani analyysivaiheen teoreettisena käsiteparina.

3.1 Uusi ja epätyypillinen työ, työn prekarisaatio ja työn epävarmuus

Uuden työn käsite on vaihtanut paikkaa ja sisältöä ajan myötä. 2000-luvun englanninkieli- nen käsitteellinen keskustelu on kutsunut uutta työtä esimerkiksi jälkiteolliseksi tai jälki- fordistiseksi. 1970-luvulla uudella työllä viitattiin työn organisoinnin tapoihin, kuten työn laajentamiseen ja itseohjautuvaan tuotantoon, mistä osittain edelleen puhutaan samassa merkityksessä. Suomessa uudesta työstä on puhunut enimmäkseen suuntaus, joka on kiin- nittynyt italialaisperäiseen radikaaliin filosofiaan ja liikkeeseen (operaismo). Tämän suun- tauksen puolestapuhujat ovat laatineet esimerkiksi Uuden työn sanakirjan (Jakonen ym.

2006). Julkisuudessa tämä suuntaus on tunnettu prekariaatin käsitteestä. Suuntaus ei keski- ty ainoastaan työn tilapäisyyden tarkasteluun, vaan se esittää syvempää analyysiä uuden työn sisällöstä. Uusi työ näyttäytyy suuntaukselle esimerkiksi subjektivoituneena, tietois- tuneena, kognitiivisena, feminisoituneena ja prekaarina (myös Vähämäki 2007). Yhteis- kuntatutkimus jakaa saman näkemyksen uuden työn luonteesta, josta on paikannettavissa muun muassa sekä vanhan ja uuden työn vastakkainasettelua (esim. ruumiillinen vs. kogni- tiivinen, kansallinen vs. globaali, teollinen vs. jälkiteollinen). (Julkunen 2008, 18,19.)

Haapala (2016) näkee työhön liittyvien muutosten tulleen ilmi esimerkiksi talouden säänte- lyn purkautumisena, globaalina liikkuvuutena ja teknologisena kehityksenä, joka on vai- kuttanut ihmisten tekemään työhön ja työvoiman tarpeeseen. Voitaneen puhua uudesta teollisesta vallankumouksesta, työelämän murroksesta ja työn rakennemuutoksesta. Työn muutokseen keskeisesti liittyvä käsite on joustavuus, joka on käytännössä ilmennyt kol- mella eri tapaa. Näitä muutoselementtejä ovat työn tehokkuuden lisääminen työpaikkoja

vähentämällä, erilaisten ja räätälöityjen tuotteiden tuonti entistä nopeammin markkinoille ja työn ulkoistaminen ja teettäminen epätyypillisissä työsuhteissa. Nämä muutoselementit heikentävät keskiluokkaisen palkansaajayhteiskunnan asemaa. Tämä voi ilmetä siten, että globaalin liikkuvuuden myötä työpaikat sijoittuvat työ- ja tuotantokustannuksiltaan halpoi- hin maihin, jolloin kotimaahan jäävät työpaikat vähenevät ja vääjäämättä muuttavat am- mattirakennetta. Toisaalta useat helposti siirrettävistä töistä sijoittuvat palkkajakauman keskikohtaan aiheuttaen tulorakenteen polarisoitumista; matala- ja korkeapalkkaiset työt kasvavat vähentäen keskipalkkaisen työn osuutta. (Haapala 2016, 33–35.)

Yksi uuden työn luonnetta määrittävä tekijä on epätyypillisen työn käsite. Epätyypillinen työ sisältää useita erilaisia työnmuotoja, joten käsitteen avaaminen lienee tärkeää sen ko- konaisvaltaisen ymmärtämisen kannalta. Epätyypillinen työ voi käsittää epätyypilliset työ- suhteet, kuten pätkä-, vuokra- ja osa-aikatyön. Sillä voidaan myös viitata epätyypillisiin työjärjestelyihin, esimerkiksi päivystyksiin tai vuorotyöhön. Epätyypillinen työ on yleensä nähty työntekijän kannalta huonona vaihtoehtona, joka voi pahimmillaan vaarantaa työnte- kijän hyvinvointia. Epätyypillisyys voi tarkoittaa myös työsuhteen epävarmuutta, huonoja työaikoja sekä toimeentulon pätkiytymistä. (Elovainio & Heponiemi 2011, 95.) Vähämäki (2005) vertaa pätkätyöläistä entisaikojen thesiin eli vierastyöläiseen, joka ei kuulunut mi- hinkään ollen maaton, irrallinen ja sitoutumaton. Vierastyöläinen oli hylkiö, jolla ei ollut mitään vaihdettavaa ja joka suljettiin ulos yhteisöstä. Uuden työn thes on Vähämäen mu- kaan pätkätyöläinen, jota ei ole sidottu yritykseen eikä työyhteisöön. Tällaisia pätkätyöläi- siä esiintyy erityisesti naisvaltaisilla matalapalkka-aloilla, kuten palvelu- ja hoitoaloilla.

(Holvas & Vähämäki 2005, 21–23.)

Tässä tutkielmassa viittaan epätyypillisellä työllä lähinnä osa- ja määräaikaiseen, mutta myös työvoiman vuokraukseen perustuvaan sekä freelancetyöhön. Käyttämässäni aineis- tossa kuten usein myös arkikielessä pätkätyötä käytetään synonyyminä määräaikaiselle työlle. Sen sijaan osa-aikatyöllä tarkoitetaan työajan vähentämistä päivä-, viikko-, kuukau- si- tai vuositasolla. Osa-aikatyön direktiivissä osa-aikatyöntekijällä käsitetään ”palkattua työntekijää, jonka säännöllinen työaika viikkotyöaikana tai keskimääräisenä työaikana enintään vuoden pituisena ajanjaksona laskettuna on lyhyempi kuin vastaavan kokoaikai- sen työntekijän säännöllinen työaika.” Puolestaan määrä-aikaisen työn sopimus vaatii eri- tyistä huolellisuutta, koska määräaikaisuudelta vaaditaan perusteltua syytä, mikäli määrä-

aikaisuus on lähtöisin työnantajan aloitteesta. Siten määräaikaisuuden peruste ja sopimuk- sen päättyminen tulee kirjata työsopimukseen. Määräaikaisia sopimuksia voi myös solmia peräkkäin, mikäli jokaiselle määräaikaisuudelle löytyy syy. Työsopimuslakiin tuli 1.1.2011 muutos, jossa määräaikaisuuden ketjuttamista tiukennettiin. Työvoiman vuokraukseen pe- rustuva työ, toisin sanoen vuokratyö puolestaan käsittää työnantajan eli vuokrayrityksen luovuttamisesta yhden tai useamman työntekijänsä tilaajan eli käyttäjäyrityksen käyttöön korvausta vastaan. Vuokrayritys on tällöin työntekijän työnantaja maksaen tälle palkan, kun puolestaan työnjohto-oikeus on käyttäjäyrityksellä. Myös tietyt työnantajavelvollisuu- det (muun muassa työn tekemiseen ja sen järjestelyihin liittyvät oikeudet) siirtyvät käyttä- jäyritykselle. Freelancetyöllä viitataan yrittäjämäisesti toimivaan henkilöön, jolla ei ole muodollista yrittäjästatusta. Eri alojen freelancerit kuuluvat usein kyseiseen ryhmään sil- loin, kun he eivät ole muodollisia yrittäjiä. Kysymys on pienimuotoisesta ja mahdollisesti sivutoimisesta toiminnasta. (Moilanen 2013, 41–42, 76, 88, 101.)

Vähämäki (2005) näkee uuden työn palvelujen tuottamisena eli palvelustyönä. 2000-luvun alussa silloinen pääministeri Matti Vanhanen pyrki kasvattamaan matalapalkkaista palve- lustyötä vastineena perinteisen teollisuuden pakoon halvempiin työvoiman maihin, kuten Kiinaan. Tässä oleellista ei ollut palvelusektorin kasvattamisen suhteen ihmisten pakotta- minen matalapalkkaiseen ja epävarmaan työhön, vaan sen tuli tapahtua nostamalla matala- palkkaisen työn arvoa, jonka kautta voitiin kehittää aitoa tietotaloutta. Vaikka matalapalk- kaisen palvelustyön lisääminen vaikuttaa lähinnä eräänlaiselta globalisaatioon liittyvältä strategialta, palvelustyö on ollut länsimaissa 1970-luvun lopulta alkaen ainoa sektori, jolle on syntynyt uusia työpaikkoja alituisesti niin Yhdysvalloissa ja yhä enemmän myös Eu- roopassa. Palvelustyön kanssa yhtäaikaisesti on kasvanut myös työn joustavuus, millä käy- tännössä viitataan työntekijän näkökulmasta epävarmuuteen. (Vähämäki 2005, 16–17.)

Työn prekarisaatio ja työn epävarmuus yhdistyvät toisiinsa, mutta läheisesti myös epätyy- pillisen työn muotoihin ja köyhyyden kokemuksiin. Prekaarilla tai prekaariudella viitataan huokoiseen, epävarmaan tai hallinnan puutteen kokemiseen suhteessa johonkin elämässä tärkeään, kuten työhön. Prekarisaatio voi ilmaista tilannetta, jossa olosuhteet yhteiskunnal- lisella tasolla muuttuvat nopeasti herättäen epävarmuuden tuntemuksia tai olemista jonkin epämääräisen, esimerkiksi jatkuvasti vaihtuvien työnantajien otteessa. Kyse on monimut- kaisesta kudelmasta, jossa yhdistyvät niin politiikka, yhteiskunnan rakenteet kuin mahdol-

lisuus toimia yksilönä. (Jokinen 2018, 18–19.) Pätkätyöt ja epätyypilliset työsuhteet kuulu- vat Åkerbladin (2014) mukaan vahvasti suomalaiseen epävarmuuden käsitteen ympärillä pyörivään keskusteluun. Työelämän prekarisuuden käsitteestä puhuttaessa siihen liitetään usein epävakaat työn tekemisen olosuhteet ja uudenlaiset työn tekemisen mallit. (Åkerblad 2014, 13.) Jokinen ym. (2011) näkevät prekarisuuden käsitteenä sisältävän syvällisemmän näkemyksen erilaisten ihmisten elämää säätelevien instituutioiden kriisistä. Tästä esimerk- kinä on palkkatyö, josta on tullut useille toistuva huolen aihe. Prekarisaatio voidaan nähdä subjektiivisena ilmauksena liittyen erilaisiin yhteiskunnallisiin prosesseihin, jolloin kyse on ihmisen olemassaoloon kietoutuvasta epävarmuudesta ja epävakaudesta arkisten toimin- tojen menettäessä rytminsä. (Jokinen ym. 2011, 7–8.)

Niin Suomessa kuin muissa jälkiteollisissa maissa työssäkäyvien köyhien ilmiöön on ollut vaikuttamassa yhteiskunnallinen kehitys kohti työelämän prekarisaatiota. Prekaariin työ- voimaan katsotaan kuuluvan määrä- ja osa-aikaiset työntekijät, itsensä työllistäjät, työvoi- mapoliittisissa toimenpiteissä olevat, työssä käyvät opiskelijat, palkattomissa työharjoitte- luissa olevat ja nollatuntisopimuksilla työskentelevät henkilöt. Tilanteet, joissa erilaiset positiot kuten opiskelu ja työnteko limittyvät epävakaisiin ja eri lähteistä saataviin tuloihin, johtavat prekaariin työmarkkinapositioon. Suomessa prekaariin työvoimaan suppeasti mää- riteltynä kuuluu noin 320 000 henkilöä ja laajemmin määriteltynä noin 839 000 henkilöä.

Suppeaan määrittelyyn sisällytetään vastentahtoisesti määräaikaisissa työsuhteissa olevat koko- ja osapäiväiset työntekijät. Puolestaan laaja määrittely käsittää kaikki määrä- ja osa- aikaiset työntekijät, itsensä työllistäjät, työvoimapoliittisissa toimenpiteissä olevat henkilöt ja työvoimakoulutuksessa tai vastaavassa olevat henkilöt. Tästä joukosta varsinaisia pre- kaareita eli työssäkäyvän köyhän riskiryhmään kuuluvia ovat henkilöt, jotka ovat vasten- tahtoisesti määrä- ja osa-aikaisessa työssä (noin 320 000), yksinyrittäjiä (noin 30 000) tai työvoimapoliittisissa toimenpiteissä (91 000). (Jakonen 2019, 101–103.)

Prekarisaatio voidaan jaotella erilaisiin päälinjoihin (esim. Berlant 2011; Jokinen 2013;

Könönen 2013). Yksi tarkastelutapa näkee prekarisaation osana työmarkkinoiden ja työ- elämän epävarmistumista, jonka kautta voidaan identifioida uusi luokkakäsite, prekariaatti (esim. Pyöriä & Ojala 2012). Tätä linjausta kutsutaan työnsosiologiseksi prekarisaation käsitteeksi. Hyvin erilaista suuntausta kutsutaan post-operaistiseksi, jossa työmarkkinat ja niihin liittyvä muutos nähdään tärkeinä, mutta prekarisaatio nähdään työelämää laajempana

prosessina. Tällaisilla prosesseilla viitataan esimerkiksi Pohjoisen yhteiskuntien rakenteen muuttumiseen ja palkkatyön merkitykseen sosiaalisen turvallisuuden tuojana (Castel 2007). Post-operaistinen linja korostaa toimijoiden ja affektiivisten käytäntöjen (esim.

työntekijöiden vaatimukset ja yleinen välinpitämättömyys) esiin tulemista, johon kapita- lismi ja valtarakenteet jälkikäteen reagoivat erilaisin kontrollin keinoin. Prekarisaatio on siten toiminnan ja reagoinnin lopputulos (esim. Papadopoulos, Stephenson & Tsianos 2008). Suomessa 2000-luvun alussa alkanut prekarisaariokeskustelu on korostanut prekari- saation, prekariaatin ja prekaarisuuden näkemistä osana laajaa kapitalistisen tuotannon historiallista muutosta ja siihen kietoutuvaa subjektiivisen epävakauden kokemista (esim.

Peltokoski 20016). (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 10–11.)

Edelliset prekarisaation linjaukset voidaan vielä jakaa suppeaan ja laajaan prekarisaatio- teesiin. Suppea prekarisaatioteesi käsittää kapitalismin jälkiteollisen muutoksen sekä sen mukanaan tuomat tuotannon globaalit uudelleenjärjestelyt, joista kausaalisesti on aiheutu- nut työmarkkinoihin liittyvä epäjatkuvuus. Tähän teesiin sisältyvät muun muassa osa-aika- ja määräaikaisten töiden osuudet, joita on arvioitu työvoimatilaston kvantifioidun havain- toaineiston avulla. Laaja prekarisaatioteesi viittaa työn ja tuotannon, mutta myös kokemuk- sen rakenteiden (structures of feeling Williams 1988) muutoksiin ja modernien instituuti- oiden kriisiin. Laaja teesi sisältää myös käsitteisiin liittyvän poliittisuuden: prekarisaatio ei ole ainoastaan liikkeiden luoma käsite vaan myös kamppailuja, jotka liittämällä laajem- paan yhteyteen on samalla niiden hillitsemistä ja neutralisoimista. Vaikka suppealla ja laa- jalla prekarisaatioteesillä on omat erimielisyytensä, ne liittyvät vankasti toisiinsa. Työn tai työelämän prekaarisuudella ei ole neutraalia teknistä merkitystä, kuten varhaisemmassa ranskalaiseen työkeskusteluun liittyvässä precarite termissä. Mikäli prekarisaatiolle anne- taan mitattava sisältö, se on tehty siitä syystä, että operationalisoinnin avulla voidaan ottaa kantaa laajemman prekarisaatioteesin mielekkyyteen, kuten kuvaako se todellisuutta vai onko se liioittelua (esim. Pyöriä & Ojala 2012). Myöskään laaja prekarisaatioteesi ei tule toimeen ilman viittauksia esimerkiksi työmarkkinoiden tai työn organisoinnin muutoksiin:

mikäli prekarisaatio irrotetaan työn käsitteestä, siihen on vaikea liittää konkreettista histo- riallista sisältöä tai poliittista roolia. (Jokinen, Venäläinen & Vähämäki 2015, 12–13.)

Prekarisaatioon vahvasti yhteydessä oleva työhön liittyvä epävarmuuskeskustelu on vilkas- tunut viime vuosien aikana. 2000-luvun alussa työn epävarmuuskeskustelu oli pitkälti lei-

maavan poliittista prekariaattiliikkeen (Euro-Mayday-protestiliike) sittemmin hajotessa, mutta aiheuttaen prekarisaation akateemisen kiinnostuksen kasvamisen (mm. Neilson &

Rossiter 2008; Jakonen 2015). Myös Guy Standing (2009; 2011; 2014) on herätellyt kas- vavaa mielenkiintoa prekariaattia kohtaan väittäen, että uusliberalismin myötävaikutuksella on syntynyt uusi luokkajako. Polarisaation vuoksi ihmiset ovat joko menestyjiä tai hä- viäjiä, mutta myös yhä useampi keskiluokkainen palkansaaja voi pudota prekaariin ase- maan. Prekariaatti on luokka, joka yhdistetään palkkatyöyhteiskunnassa jatkuvaan epävar- muuden kokemiseen niin oikeuksistaan, toimeentulostaan kuin tulevaisuudestaan (Korho- nen, Peltokoski & Saukkonen 2006). Kuitenkaan prekariaatti ei ole perinteinen luokkakäsi- te (esim. Savage ym. 2013), sillä prekaari työ ja sen sisältämät piirteet eivät katso ammatti- statusta tai työn sisältöä. (Pyöriä & Ojala 2016, 45–46.)

Pyöriä ja Ojala (2016) ovat artikkelissaan tutkineet työelämän epävarmistumisen liioittelua määrällisen tutkimuksen keinoin. Tutkimuskohteena oli kattava 15–64 -vuotiaiden palkan- saajien joukko, joiden säännöllinen viikkotyöaika oli vähintään 10 tuntia. Tarkasteluajan- kohtana olivat vuodet 1984–2013 perustuen Tilastokeskuksen Työolotutkimuksiin. Tutki- mustulokset osoittivat muun muassa sen, että vuonna 2013 prekariaatin osuus palkansaajis- ta oli 12 prosenttia, mikä on ainoastaan kaksi prosenttiyksikköä enemmän kuin vuonna 1984. Siten palkkatyö 2010-luvulla näyttää olevan melkein yhtä epävarmaa kuin kolme vuosikymmentä aiemmin. Keskeisen tutkimustuloksen voi tiivistää seuraavanlaisesti: Työn prekarisoituminen toteutui niiden henkilöiden kohdalla, joille kasautui useita epävarmuus- tekijöitä (esim. ylikoulutus, toteutunut työmarkkinariski, epätyypillinen työsuhde). Toisek- si tulokset osoittivat sen, että prekariaatin asema työmarkkinoilla liittyi epävarmuuden ko- kemusten ohessa myös työn kielteisiin olosuhteisiin. Epävarmuudelta ei suojannut yksi- kään tarkastelun kohteena oleva tekijä (esim. vaikutus- ja kehittymismahdollisuudet). Lo- puksi tuloksissa huono tulotaso näyttäytyi yhdistyvän prekaariin työmarkkina-asemaan, minkä perusteella voitaneen puhua aidosta työmarkkinoiden syrjitystä ryhmästä. (Pyöriä &

Ojala 2016, 47–48, 56, 58–59.)

3.2 Köyhyys vs. työssäkäyvien köyhyys

Aiheen kannalta keskeinen käsite tutkielmassani on köyhyys, johon liittyy vahvasti eriar- voisuuden käsite. Köyhyys ja eriarvoisuus nivoutuvat usein toisiinsa köyhyyden aiheutta-

essa eriarvoisuutta. Epätyypillinen työ luo puolestaan tässä yhteydessä puitteet köyhyyden toteutumiselle ja kokemuksille arjen hyvinvoinnissa. Eräs tapa määritellä köyhyyttä on sen jaottelu absoluuttiseen ja suhteelliseen köyhyyteen. Absoluuttisella köyhyydellä tarkoite- taan tilannetta, jossa ravintoon, vaatetukseen ja asumiseen liittyvät vähimmäisvaatimukset eivät toteudu. Suomessa nälänhätä oli paikoitellen yleistä sekä 1800-luvun lopulla että 1900-luvun alussa ja ilmeni erityisesti maaseudulla absoluuttisena köyhyytenä. Muihin länsimaihin verrattuna Suomi oli köyhä maa pitkän aikaa ennen hyvinvointivaltion raken- tamista. (Laihiala 2018, 28.)

Absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden määrittely ei aina ole itsestään selvää ja erityisesti absoluuttisen köyhyyden kohdalla rajanveto käsitteellisesti on monimutkaista. Absoluutti- sessa köyhyyden määritelmässä kategorisoijana on tulojen minimi, jolla ihmisen fyysiset puitteet tulevat turvatuiksi. Tällainen näkökulma on useiden kansainvälisten järjestöjen käytössä määriteltäessä kehitysmaiden köyhyyttä. Erimerkiksi arvioitaessa Afrikan köy- hyyttä Yhdistyneiden kansakuntien ja Maailmanpankin määritelmän mukaan, jossa abso- luuttisen köyhyyden mittana on yksi dollari päivää kohden, on hyvin mielivaltainen mitta.

Arjessa köyhyys useimmiten määrittyy tulojen puutteena, mutta ongelmana on, että abso- luuttinen köyhyyden määritelmä on myös loppujen lopuksi suhteellista paikallisella ja ajal- lisella tasolla. Esimerkiksi fyysisen toimeentulon turvaaminen vaatii hyvin erilaisia resurs- seja Lapissa ja Tahitilla. Jopa maiden sisällä voi esiintyä huomattavaa vaihtelua johtuen kustannustasoeroista. (Kangas & Ritakallio 2005, 28.)

Myös ajallinen suhteellisuus on kiistatonta, sillä nykyisin toimeentulon turvaaminen vaatii merkittävästi suurempaa rahamäärää kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten. Tutkijoiden kesken köyhyyden määrittelyn suhteen on kuitenkin vallinnut konsensus: kehittyneissä yhteiskun- nissa vallitsevassa köyhyydessä on kyse taloudellisten resurssien puutteesta ja niiden ai- heuttamasta sosiaalisen toimintakyvyn rajoittuneisuudesta. Tällöin köyhyyden poissaolo ei ilmene pelkästään fyysisen toimintakyvyn takaamisena, vaan se edellyttää mahdollisuuden osallistua, elää ja kuluttaa siten, että tarpeentyydytys täyttää ympäröivän yhteiskunnan laa- tuvaatimukset. Toisin sanoen ihmisellä tulee olla edellytyksiä sosiaaliseen toimintakykyyn.

(Kangas & Ritakallio 2005, 29.)

Suhteellinen köyhyys puolestaan aiheutuu tilasta, jossa henkilö on kykenemätön osallistu- maan yhteiskunnan eri toimintoihin taloudellisten resurssien puuttumisen vuoksi. Suhteel- lista köyhyyttä esiintyy enimmäkseen rikkaissa hyvinvointivaltioissa. (Moisio 2008, 256.) Köyhyydenklassikkomääritelmä (Townsend 1979) näkee köyhyyden suhteellisena, jolloin yksilö on vajaiden resurssien vuoksi estynyt hankkimasta sellaista ruokaa, osallistumasta sellaisiin aktiviteetteihin ja nauttimasta sellaisista elinoloista, jotka ovat yhteiskunnassa hyväksyttyjä. Köyhien resurssit jäävät selvästi keskivertoyksilön resurssien alapuolelle, jolloin he jäävät tavallisten elämäntapojen ja toimintojen ulkopuolelle. (Laihiala 2018, 28.) Saaren (2005) mukaan erityisesti varakkaissa länsimaissa köyhyys nähdään suhteellisena ilmiönä, jossa köyhyyden arvio tapahtuu suhteessa olemassa olevaan elintasoon tai kotita- louksien odotuksiin ilman, että se vähentäisi ilmiön merkittävyyttä. Suhteellisen köyhyy- den merkitystä varakkaiden länsimaiden ihmisten itsekunnioitukseen ja sosiaaliseen toi- mintakykyyn voidaan verrata kehitysmaiden äärimmäisen köyhyyden fyysiselle toiminta- kyvylle asetettuihin rajoituksiin. (Saari 2005, 13.)

Köyhyys ei ole uusi ilmiö ja epänormaali tila niin historiallisessa mielessä kuin globaalil- lakaan tasolla. Esimerkiksi maahanmuuttajille köyhyys voi olla arkipäiväistä. Yhdistynei- den Kansakuntien mukaan yli miljardi maailman 7,6 miljardista ihmisestä joutuu selviyty- mään alle dollarilla päivittäin ja 1,5 miljardin ihmisen asumiseen liittyvät olosuhteet ovat puutteelliset. Hyvinvointivaltioista puhuttaessa käytetään suhteellisen köyhyyden määri- telmää, jolla viitataan siihen, että kotitalous ansaitsee alle 60 prosenttia väestön mediaani- tulosta. Suomessa vuonna 2016 mediaanitulo oli 24 050 vuodessa ja 2004 euroa kuukau- dessa. Verotietojen mukaan suhteellisen tulometodin kautta mitattuna Suomessa oli 623 000 pienituloista ihmistä ja noin 110 000 lasta asui köyhissä kotitalouksissa. Ruoka- avusta elantonsa epäsäännöllisesti hankkivia oli arvion mukaan noin 22 000 henkilöä.

Työssäkäyviä köyhiä, joiden kuuden kuukauden palkka tai yrittäjyystulo ei yltänyt suhteel- lisen köyhyysmittarin tasolle, oli kolme prosenttia eli 60 000 työssä käyvistä. (Jakonen 2019, 98.)

Köyhyyden mittaaminen ei ole itsestään selvä asia ja sen suhteen on olemassa erilaisia koulukuntia. Esimerkiksi Suomessa Ritakallio on tutkinut köyhyyden mittaamista pidem- män aikaa. Ritakallio (1994) toteaa, että köyhyyttä voidaan tarkastella joko subjektiivisesta tai objektiivisesta lähtökohdasta käsin. Subjektiivinen näkökulma sisältää kokemukselli-

suuden, eli toisin sanoen ihmiset ovat köyhiä, mikäli he niin kokevat. Objektiivinen köy- hyys sen sijaan määrittyy ulkoisten kriteerien perusteella. Ihminen on köyhä, mikäli mate- riaaliset resurssit vastaavat köyhyyden kriteerejä. Tiukka nojautuminen ainoastaan subjek- tiiviseen tai objektiiviseen näkökulmaan voi aiheuttaa ongelmia. Subjektiivisen lähestymis- tavan mukaan ihmiset kokevat elämäntilanteet eri tavoin ja omista lähtökohdista käsin.

Köyhyyden objektiivinen tarkastelu puolestaan voi olla liian rajoittava, jos esimerkiksi yksilö määritellään köyhäksi, vaikka hän ei itse koe olevansa köyhä. Tämän vuoksi useat tutkimukset ovat päätyneet käyttämään vastentahtoisuuden kriteeriä lisämääreeksi objek- tiiviselle köyhyyden määritelmälle (esim. Mack & Lansley 1985; Andersen & Elm Larsen 1989) (Ritakallio 1994, 170.)

Objektiivisen lähestymistavan vaikeus liittyy köyhyyden ulkoisten kriteerien valintaan, jotka voidaan jaotella kahteen suuntaukseen eli suoraan ja epäsuoraan lähestymistapaan.

Suora määrittelytapa näkee köyhyyden toteutuvan materiaalisten resurssien puutteena, minkä vuoksi vaikeutena on rajankäynti resurssi- ja tarveperustaisen lähestymistavan välil- lä. Miten siis voidaan määritellä kaikille yhteinen välttämättömyyksien luettelo, koska pre- ferenssit vaihtelevat esimerkiksi iän, sukupuolen ja etnisen taustan mukaan (esim.

Piachaud 1981 ja 1987)? Resurssiperustainen lähestymistapa on ollut pitkään köyhyyden tutkimuksen pääsuuntauksena. Tämä näkökulma pyrkii antamaan tilaa ihmisten omille valinnoille, jolloin köyhyys määrittyy taloudellisten resurssien puutteesta aiheutuviksi puutteellisiksi mahdollisuuksiksi osallistua sosiaaliseen kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa (esim. Townsend 1979; Uusitalo 1989). Epäsuoran lähestymistavan ongelmana on se, mitä taloudellisilla resursseilla käsitetään ja mihin tehdään rajanveto suhteessa resurs- sien riittävyyteen. Käytännössä ongelma on ratkaistu samaistamalla taloudelliset resurssit kotitalouden käytettävissä oleviin vuosituloihin samalla jättäen kotitalouskohtaisesti vaih- televat tarpeet huomioimatta. Lisäksi lähestymistapa ei huomioi, että ihmisillä on yksilölli- nen kyky hallita resursseja (esim. Ritakallio 1991). Siten yksilölliset elämäntilanteet mer- kitsevät samalla rahamäärällä eri määrää hyvinvointia eri ihmisille (Ringen 1998) (Ritakal- lio 1994, 170–172.)

Tässä tutkielmassa köyhyyden tarkastelu tapahtuu subjektiivisen eli omakohtaisen kokemi- sen kautta. Tarkastelen kokemuksia subjektiivisesti, koska ihmiset ovat erilaisia ja siten myös köyhyyden kokemukset saattavat poiketa toisistaan riippuen yksilön toimintaedelly-

tyksistä. Sitä kautta yksilön erilaiset köyhyyden kokemukset tulevat huomioiduksi ilman, että keskityttäisiin ainoastaan esimerkiksi tarpeista lähtevään lähestymistapaan ja, tulevat siten huomioiduksi laajemmalla tasolla.

Köyhyyteen liittyvä kiinnostus on lisääntynyt Suomessa huomattavasti 1990-luvun puoli- välin jälkeen, jota ennen köyhyyttä ja syrjäytymistä näkyi huomattavasti vähemmän niin tutkimuksessa, julkisuudessa kuin politiikassa. Syynä tähän muutokseen on ollut muun muassa köyhyyden näkeminen entistä moniulotteisempana ilmiönä, sillä aiemmin köyhyyt- tä tarkasteltiin lähinnä tulonjakoon liittyvänä käsitteenä. Sittemmin köyhyyden käsite kat- taa myös muita tulopohjaisia resurssilähteitä. Lisäksi köyhyyttä mitataan moniulotteisem- min ja subjektiivisiin käsityksiin perustuen. Näiden muutosten ohessa köyhyys alkoi jäl- leen kasvaa Suomessa 1990-luvulla, mikä näkyi yhtäältä suurituloisen väestön tulojen merkittävänä kasvuna ja toisaalta siinä, että köyhimmän väestön tulot pysyivät pitkälti en- nallaan. Asumiskustannukset huomioivat köyhyyttä arvioivat mittarit kertoivat vakavasta köyhtymisestä 1990-luvun lopussa. (Saari 2005, 23.)

Globaalilla tasolla köyhyys nousi poliittiseen keskusteluun 1980- ja 1990-luvuilla, jolloin havahduttiin siihen, että markkinoiden sääntelyn purkamiseen suuntaavat poliittiset ratkai- sut eivät luoneet ja jakaneet vaurautta odotetulla tavalla eri maiden ja väestöryhmien kes- ken. Merkittävä rooli köyhyyden huomioimisessa poliittisella tasolla on myös ollut sosiaa- lisen kehityksen maailmankonferenssilla (1995) ja sen seurantakonferensseilla (2000 ja 2005) sekä muilla kestävään kehitykseen liittyvillä maailmankonferensseilla (1992; 2002).

(Saari 2005, 25). Airion (2006) mukaan työssäkäyvien köyhien tutkimus on herättänyt kiinnostusta globaalisti viime vuosikymmenien aikana. Ilmiötä on tutkittu angloamerikka- laisissa maissa (mm. Gardner & Herz 1992; Waldron ym. 2004), mutta myös Euroopassa huoli työssä käyvistä köyhistä on kasvanut viime vuosien aikana. Erityisesti Euroopan unioni on kokenut ilmiön sosiaalista koheesiota uhkaavana ongelmana (Atkinson ym.

2002; 2005). (Airio 2006, 294–295.)

Empiirisen tutkimustiedon kautta on saatu todennettua, että työssäkäyvien köyhyys on le- vinnyt koko Eurooppaan. Euroopan Komission tilastotiedon (Eurostat Database 2013) mu- kaan köyhyysriski on laajalti levinnyt Euroopan tasolla. Vuonna 2011 työssäkäyvästä väes- töstä 8,9 prosenttia oli riskissä altistua köyhyyteen, jolloin myös maiden väliset erot näyt-

täytyivät merkittävinä. Kuitenkin Euroopan työttömyysstrategian määräämät keinot köy- hyyden vähentämiseksi osoittivat erilaisia tuloksia. Siten uusissa EU-maissa (E-12) vuo- sien 2007–2011 välisenä aikana työssäkäyvien köyhyys väheni 15,3 prosentista 13,8 pro- senttiin. Vanhoissa EU-maissa (E-15) puolestaan tapahtui lievää köyhyyden lisääntymistä 7,3 prosentista 8,5 prosenttiin. (Bodea & Herman 2014, 712.)

Isola ja Suominen (2016) pohtivat, ketkä Suomessa asuvista altistuvat köyhyydelle. Selkei- tä viitteitä erilaisista yhdistävistä tekijöistä on löydettävissä, jolloin voidaan puhua erään- laisesta köyhyyden kierteestä. Yksittäin tapahtuvina useat ongelmat ovat voitettavissa, mutta niiden toistuminen saman henkilön kohdalla lisää todennäköisyyttä ongelmien ka- saantumiseen johtaen köyhyyteen. Ensiksi, köyhyyden on todettu periytyvän. Suomessa periaatteellinen mahdollisuuksien tasa-arvo on sosiaalisen liikkuvuuden ilmiö, joka mah- dollistaa omalla tekemisellä ja valinnoilla henkilön aseman kohentamisen lähtökohtiaan korkeammalle. Tämänkaltainen sosiaalinen eteneminen näyttää kuitenkin vähentyneen Suomessa: kerran köyhä näyttää jäävän pysyvästi köyhäksi mukaan lukien lapset, jotka yhä suuremmalla todennäköisyydellä jäävät myös köyhiksi. Toiseksi, matala koulutustaso en- nakoi köyhyyttä estäen esimerkiksi paikan löytämistä työmarkkinoilta ja johtaen toimeen- tulotuen piiriin. Ensimmäisen työpaikan löytämisen vaikeutta voi ennakoida toisen asteen koulutuksen tai perusasteen varaan jääminen, mikä puolestaan ennustaa pätkittäistä tai jopa kokonaan vaillinaiseksi jäävää työuraa. (Isola & Suominen 2016, 35–36.)

Tannerin (2019) mukaan työssäkäyvien köyhyysriski kasautuu usein palvelualan työnteki- jöihin. Esimerkiksi vastentahtoinen osa-aikatyö on yleistä yksityisellä palvelualalla. Käy- tännössä köyhyys johtaa tilanteisiin, jolloin työssä käyvät joutuvat paikkaamaan toimeen- tuloaan sosiaaliturvan (esim. toimeentulotuki ja soviteltu päiväraha) avulla. Esimerkiksi tuhannet palkkatuloja saaneet kotitaloudet saivat toimeentulotukea vuonna 2017. (Tanner 2019, 5.) Jyväskylän yliopiston dosentti Mikko Jakonen kertoo lehtiartikkelissa köyhyyden ja työssäkäynnin yhteen kietoutumisesta sekä työssäkäyvistä köyhistä. Artikkelissa tode- taan muun muassa, että työssäkäyvät köyhät ovat ahkeria ja säästäväisiä selviytyjiä. Jako- sen mukaan he unelmoivat tavallisesta elämästä ja toisaalta häpeävät köyhyyttä. (Rissanen 2019.)

Suomessa yksinasuvat ja kahden aikuisen lapsiperheet muodostavat suurimman joukon työssäkäyvistä köyhistä. Yksinasuvia on tutkimustiedon perusteella noin 29–43 prosenttia ja kahden aikuisen lapsiperheitä on noin 30–54 prosenttia väestöstä. Lapsiperheet, jotka elävät yhden elättäjän varassa, ovat suuressa köyhyysriskissä, koska perhe voi olla köyhä vanhemman kokopäiväisestä palkkatyöstä huolimatta. Väestöliiton tilastotiedon mukaan vuonna 2014 yksinhuoltajaperheitä oli 120 000, joista yksinhuoltajista 14 prosenttia oli miehiä. Näin ollen yksinhuoltajien köyhyysriski koettelee erityisesti naisia. (Jakonen 2019, 100–101.)

Pätkä- ja osa-aikaisen työn piiriin joutuva henkilö altistuu monin eri tavoin köyhyydelle ja sen seuraamuksille, kuten investointien, aseman vakiinnuttamisen, pitkäjänteisen elämän suunnittelun ja kuluttamisen rajaantumiseen. Pitkittyvään työttömyyteen voi lisäksi nivou- tua erilaisia terveydellisiä ongelmia sekä ihmissuhteiden solmimisen ja yhteisöihin liitty- misen vaikeutta. Stressi ja toimeentuloon liittyvät vaikeudet puolestaan voivat johtaa psyykkisiin tai päihdeongelmiin aiheuttaen ihmissuhdeongelmia. Pahimmillaan köyhyyden kierre voi jatkua eläkeikään asti, jolloin pienillä tuloilla eläminen johtaa pieniin eläketuloi- hin. Pienen työeläkekertymän ja usein terveydellisten syiden vuoksi oman aseman kohen- taminen omalla aktiivisuudella jää enää pieneksi mahdollisuudeksi. (Isola & Suominen 2016, 36–37.)

Köyhyydellä on myös ihmisiä eriarvoistava vaikutus. Therborn (2014, 7) määrittää eriar- voisuutta seuraavanlaisesti: “Eriarvoisuus loukkaa ihmisarvoa; se vie ihmisiltä mahdolli- suuden kehittää tasavertaisesti kykyjään. Se aiheuttaa ennenaikaisia kuolemia, sairauksia, nöyryytyksiä, joutumista alistetuksi, syrjintää, köyhyyttä, avuttomuutta, stressiä, turvatto- muutta, ahdistusta, itseluottamuksen puutetta ja arvottomuuden tunnetta, ja lisäksi se ra- joittaa edellytyksiä kouluttautua, viettää tavallista sosiaalista elämää ja tarttua elämän tarjoamiin tilaisuuksiin ja mahdollisuuksiin.” Eriarvoisuus ei siten perustu pelkästään ra- han määrään, vaan se on yhteiskunnallinen ja sosiaalinen ilmiö rajoittaen useimpien mah- dollisuuksia toimia sekä heikentäen muun muassa terveyttä, itsekunnioitusta ja voimavaro- ja aktiiviseen elämään osallistumiseksi.

Kaikkia ihmisiä eriarvoisuus ei haittaa, vaan ennemmin köyhyys. Eriarvoisuus ja köyhyys ovat eri asioita, joten ne voidaan erottaa toisistaan käsitteellisesti. Köyhyyttä esiintyy myös

tasa-arvoisissa oloissa, jolloin eriarvoisuuden lisääntyminen voidaan nähdä välttämättömä- nä välivaiheena köyhyydestä varakkuuteen siirryttäessä. Köyhyydestä ulospääseminen voi kuitenkin ajautua umpikujaan, jolloin köyhin väestönosa jää pohjalle. Niin kehittyneissä, kehittyvissä kuin alikehittyneissä valtioissa köyhyys on eriarvoisuuden tulosta, toisin sano- en köyhyys on yhden tai useamman eriarvoisuutta aiheuttavan mekanismin tuote. Ihmisten toimintamahdollisuuksiin vaikuttaa oleellisesti väestön vauraus tai köyhyys, joten suhteel- lisen köyhyyden käsite voidaan siten nähdä mielekkäänä. Suhteellisen köyhyyden esiinty- vyys on suurinta kolmessa eriarvoisimmassa OECD-maassa (Meksikossa, Turkissa ja Yh- dysvalloissa). (Therborn 2014, 55–56.)

3.3 Miten arki ja hyvinvointi määritellään?

Ihminen elää pitkälti arjen eri ympäristöissä, joten olen valinnut arjen hyvinvoinnin näkö- kulman käsitepariksi, mistä käsin analysoin aineiston kokemuksia. Käyn aluksi molempia käsitteitä erikseen läpi ja lopuksi esittelen tutkielmani keskeistä käsiteparia.

Arki on Felskin (2000) kuvailemana äärimmäinen neuvottelematon todellisuus ja vääjää- mätön perusta kaikenlaisille ihmisten pyrkimyksille. Mitä arjella oikeastaan käsitetään?

Sosiaalista maailmaa, tietynlaista käyttäytymistä vai tietynlaista suhdetta ympäröivään maailmaan? Arki tuntuu olevan kaikkialla, mutta samaan aikaan ei missään. Koska arjella ei ole selviä rajoja, on sen määrittäminen vaikeaa. Arjesta on kuitenkin kirjoitettu kautta historian, kuten Lefebvren, Heideggerin, Goffmanin ja Habermasin toimesta. Arkea on käsitteenä tutkittu ja käyty läpi vähän. Muiden analyyttisten termien ohessa arki järjestää ympäröivää maailmaa tiettyjen olettamusten ja kriteerien perusteella. Esimerkiksi arjella on monimutkainen suhde yksityisen ja julkisen välillä sen sisältäessä niin arjen toiminnot kuin työn, matkustamisen ja vapaa-ajan. Lisäksi arki kuuluu kaikkien ihmisten elämään huolimatta siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan tai ryhmittymään yksilö kuuluu. Lefebvre väit- tää, että arki on moderni ilmiö johtuen pitkälti kapitalismista ja teollisuuden kasvamisesta:

kun ihmisiä on massoittain koottu isoihin kaupunkeihin moderneihin olosuhteisiin, on yh- denmukaisista ja toistuvista elämän näkökulmista tullut yhä pysyvämpiä. (Felski 2000, 78–

79.)

Myös hyvinvointi on monitahoinen ilmiö. Työikäisen väestön kohdalla hyvinvointi voi koostua esimerkiksi toimeentulosta, mielekkäästä tekemisestä, säädyllisestä asumisesta, terveydestä, sosiaalisesta verkostosta ja tuesta. Tyytyväisyys elämään ja sen eri osa- alueisiin ovat osa hyvinvoinnin kokemusta. Yhteiskunnallisten muutosten tapahtuessa no- peasti voivat 25-vuotias ja 64-vuotias nykyään erota toisistaan iän ohessa elinvaiheeltaan ja elämänkokemuksiltaan ja myös suhteessa siihen, millaisia heidän odotukset ovat työelämää ja hyvinvointia kohtaan. Esimerkiksi työuraansa aloitteleva nuori ei voi luottaa siihen, että toimeentulo perustuu pelkästään pätevöitymiseen, mikä oli aiemman sukupolven todennä- köinen kehityskulku. Nykyajan nuoren tulee valmistautua tilanteeseen, jossa työura koos- tuu lyhyistä työsuhteista, ammatin vaihtamisesta ja jatkuvasta kouluttautumisesta. Tämä yhdessä muiden kulttuurissa tapahtuvien muutosten kanssa on saattanut vaikuttaa työn suhdetta muun muassa perheen, vapaa-ajan ja harrastusten merkityksen vaihteluun hyvin- voinnin kokonaisuudessa eri sukupolvien välillä. (Karvonen 2008, 97.)

Hyvinvointia voidaan tarkastella eri lähtökohdista. Eräs tarkastelutapa hyvinvointiin on Mannheimin (1940) sisältörationaliteetin näkökulma, jossa hyvinvointi on rajattu koske- maan ainoastaan aineellisia perustarpeita ja niiden tyydyttämiseen tarvittavia aineellisia resursseja. Tässä tarkastelussa yhteisöihin liittyminen ja itsensä toteuttaminen jäävät tut- kiskelun ulkopuolelle. Tällainen hyvinvoinnin kapea ja aineelliseen sisältöön painottuva lähestyminen perustuu pohjoismaisen hyvinvointitutkimuksen perinteeseen sekä evalu- aatiotutkimuksessa omaksuttuihin tutkimuskäytäntöihin (Allardt 1976; Mannheim 1940;

Weiss 1972). Toinen lähestymistapa hyvinvoinnin tarkastelussa pohjautuu tarveperustai- seen drewnowskilaiseen elintasotutkimukseen, jossa hyvinvointi ymmärretään tarpeiden tyydyttymisen tilaksi ja näyttäytyen aineellisten resurssien kautta. Hyvinvoinnin tutkimi- nen tarveperustaisesti liittyy ihmisten arjen ja hyvinvointivaltion toiminnan tarkasteluun, jossa toimeentulo nähdään ihmisen arjessa taloudellisen selviytymisen ja hyvinvoinnin toteutumisen edellytyksenä (Allardt 1985; Raunio 1983; Raunio 1987). Kolmas näkökulma näkee hyvinvoinnin aineellisen tarpeentyydytyksen objektiivisena tilana, jolloin se liitetään ulkoisesti mitattavissa olevien asioiden tilaan suhteessa ihmisten omakohtaisiin kokemuk- siin ja käsityksiin perustuvaan subjektiiviseen hyvinvointiin (Wolvén 1990; Ware-Goodin 1990). Viimeinen näkökulma tarkastelee hyvinvointia yksiulotteisen hyvinvointinäkemyk- sen mukaan. Toimeentuloon, kasvuun ja yhteisöllisyyteen liittyvät tarpeet nähdään suora- viivaisina, jolloin elintaso on edellytyksenä muulle hyvinvoinnille. Tässä näkökulmassa

hyvinvointiin liittyviä laadullisia suhteita ei tarkastella lainkaan (Raunio 1983). (Rönkkö 1994, 252–253.)

Useimmiten hyvinvointi toteutuu ja näkyy arjen toiminnoissa. Arjen hyvinvointi on tut- kielmassani teoreettisena käsiteparina, jonka puitteissa tarkastelen aineiston hyvinvointiin liittyviä kokemuksia analyysivaiheessa. Hyvinvointia tarkastellaan usein makrotasolta kä- sin, mutta tämän tutkielman yhteydessä arki mahdollistaa hyvinvoinnin mikrotason tarkas- telun subjektiivisena kokemuksena. Raijas (2011) näkee hyvinvoinnin monitahoisena il- miönä ja sitä voidaan lähestyä ihmisten elinolosuhteiden (kuten taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset ympäristöt), kotitalouksien resurssien (esimerkiksi tulot, kotitaloustyyppi ja asumistapa), arjen toiminta-alueiden (ansio- ja kotityö, vapaa-aika) sekä henkilökohtaisten resurssien (esimerkiksi tulot, aika, terveys, tiedot, sosiaalinen pääoma) näkökulmasta. Hy- vinvointi on riippuvaista muustakin kuin rahasta, ja usein se näyttäytyy ihmisten tavallises- sa arjessa. Elinolosuhteet luovat puitteet arkeen, mutta eivät välttämättä määritä millaiseksi arki muodostuu. Arkeen liittyvän hyvinvoinnin selvittämiseksi on tärkeää tutkia ihmisten omia kokemuksia ja sitä, kuinka he hyödyntävät sekä omia resursseja että elinolosuhteita arjessaan. (Raijas 2011, 243, 246, 248, 251, 260.)

Raijaksen vanhempi arjen hyvinvoinnin (2008) määrittely poikkeaa uudemmasta määritte- lystä siten, että se sisältää arjen toimivuuden ja sujumisen toteutumisen yksilöiden tyyty- väisyytenä. Tämä tapahtuu ensinnä suhteessa olemassa olevilla elinolosuhteilla tehtyihin ajankäyttö- ja kulutusvalintoihin (toisin sanoen aika- ja taloudellisten resurssien kohden- tamiseen ja kokemukseen niiden riittävyydestä arjen toiminnoissa). Toiseksi arjen hyvin- vointi nivoutuu ympäröivien markkinoiden (yksityinen, julkinen ja kolmas sektori) toimi- vuuteen arjen toiminnasta tarkasteltuna ja kolmantena vuorovaikutukseen kotitalouksien ja markkinoiden välillä. (Raijas 2008, 22.)

Raijaksen uudempi (2011) arjen hyvinvoinnin määritelmä valikoitui empiirisen analyysin välineeksi, koska käsite saavuttaa monipuolisesti ihmisten hyvinvoinnin kokemisen arjen tasolla. Käsitteen ollessa hyvin monipuolinen, aion rajata tarkasteluni koskemaan kotita- louksien, arjen toiminta-alueiden ja henkilökohtaisten resurssien näkökulmia, koska ole- tukseni on suhteessa aineiston tehtävänantoon, että kyseessä olevat alueet tuottavat run- saasti erilaisia arjen hyvinvointiin liittyviä kokemuksia. Elinolosuhteiden resurssien osa-

alueen rajasin tietoisesti pois analyysistä, koska siinä hyvinvoinnin tarkastelussa liikutaan puitteiden (erilaiset ympäristöt ja instituutiot) tasolla. Tutkimustehtäväni kiteytyy työssä- käyvien köyhien tarkasteluun arjen hyvinvoinnin kokemusten kautta, jonka metodisia va- lintoja perustelen ja käyn läpi seuraavassa pääluvussa.

4 TUTKIELMAN TOTEUTUS - TUTKIMUSTEHTÄVÄSTÄ ANALYYSIIN

Tässä pääluvussa kerron tutkimustehtävästä ja tutkimuskysymyksestä, esittelen käyttämäni aineiston ja analyysimenetelmän sekä pyrin kuvaamaan aineiston käsittelyä vaiheittain, jotta lukijalle muodostuu mahdollisimman tarkka kuvaus siitä, miten olen edennyt aineis- ton käsittelyssä. Aloitan luvun kuvaamalla tutkimustehtävän ja tutkimuskysymykset.

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymys

Tutkielmani tutkimustehtävänä on tuottaa tietoa ja lisätä ymmärrystä työssäkäyvien köy- hien ilmiöstä ja sen vaikutuksista henkilöiden elämään arjen tasolla. Tutkielmassani pyrin ensisijaisesti vastaamaan kysymykseen: Mitä merkityksiä työssäkäyvien köyhien elämä sisältää arjen hyvinvoinnin näkökulmasta? Tavoitteenani on siten tarkastella, millaisia erilaisia työn ja köyhyyden merkityksiä henkilöiden elämästä löytyy omakohtaisten eli subjektiivisten kokemusten kautta kerrottuna. Pyrin tarkastelemaan erityisesti sitä, millä tavoin epätyypilliseen työhön liittyvä köyhyys ja pienituloisuus näkyvät ja vaikuttavat henkilön arkielämässä hyvinvoinnin tasolla.

4.2 Aineiston kuvaus, lähestymistapa, valinta ja rajaaminen

Tutkielmani aineistona on valmis Töissä ja köyhä -kirjoitusaineisto (Jakonen, Mikko 2015), jonka valikoin Yhteiskuntatieteellisestä tietoarkistosta (Aila). Aineisto koostuu työssäkäyvien henkilöiden kirjoituksista. Henkilöt ovat kokeneet köyhyyttä matalan tulota- son vuoksi (esimerkiksi osa-aika- ja pätkätyö tai matalapalkka-ala). Aineiston tavoitteena on ollut köyhyyden kokemusten kartoittaminen erilaisten työssäkäyvien keskuudessa sekä tietoisuuden lisääminen siitä, miten kyseessä oleva ilmiö näkyy esimerkiksi henkilöiden hyvinvoinnissa ja kehossa. Alkuperäinen aineisto sisälsi 170 vastausta, jonka kirjoittajista 136 antoi luvan arkistoida kirjoitukset. Aineistosta on poistettu yksi vastaus, joka palautet- tiin kaksi kertaa. Kirjoitukset ovat pituudeltaan erilaisia (muutamasta lauseesta viiteen si- vuun) ja omakohtaisia kuvauksia siitä, miten pienituloiset selviävät arjessaan. Kirjoitukset käsittelevät esimerkiksi rahan riittävyyttä, köyhyyden eri ulottuvuuksia sekä työhistoriaa ja elämänlaatua. Tutkija on korvannut taustatiedoista kirjoittajan nimen muotoon ”Alias”.

Tietoarkistossa puolestaan kirjoituksista on poistettu suorat tunnisteet, esimerkiksi nimet ja

yhteystiedot. Tarvittaessa on poistettu muita harvinaisempia tai yksityiskohtaisia tietoja kuten työpaikkoja anonyymisyyden takaamiseksi (Töissä ja köyhä -kirjoitusaineisto 2015 Aineisto-opas, 1-3.), mikä puolestaan takaa aineiston eettisen kestävyyden. Liitteenä ai- neiston tehtävänanto (Liite 1.).

Aineiston kirjoitukset koostuvat työssäkäyvien köyhien kokemuksista, jolloin analyysin kohteena ovat henkilöiden omakohtaiset kokemukset ja niille annetut merkitykset. Tällaista lähestymistapaa kutsutaan fenomenologiseksi näkökulmaksi, jossa keskeistä tutkimuksen teon kannalta ovat kokemuksen, yhteisöllisyyden ja merkityksen käsitteet. Fenomenologi- assa jaetaan ajatus siitä, että yksilöt rakentuvat suhteessa maailmaan, jossa he elävät ja jota he myös itse rakentavat. Tällaista vastavuoroista suhdetta tarkastellaan kulloisenkin minän maailmasuhteena rajoittuen siihen, mikä ilmenee meille itse koettuna ja elettynä maail- mana. Fenomenologiassa ihmisen kokemuksellinen maailmasuhde on intentionaalinen, jolloin kaikki kokemamme merkitsee meille jotain. Kokemukset puolestaan rakentuvat merkityksistä, jolloin elämämme maailma näyttäytyy meille merkityksinä. Keskeistä on myös ajatus siitä, että yksilö on pohjimmiltaan yhteisöllinen. Tällä tarkoitetaan sitä, että merkitykset eivät ole meissä synnynnäisiä, vaan niiden perustana on yhteisö, johon kaikki yksilöt kasvavat ja kasvatetaan. Yksilöt ovat kulttuuriolentoja ja merkitykset intersubjek- tiivisia eli toisten kokemuksista ymmärtämämme merkitykset ovat luonteeltaan yhteisölli- siä, jaettuja. (Laine 2015, 29–32.) Käyttämäni aineisto soveltuu erinomaisesti fenomenolo- giseen tarkasteluun, jossa keskiössä on yksilön kokemusmaailma erilaisine merkityksineen.

Sen vuoksi aineisto taipuu työssäkäyvät köyhät – ilmiön syvälliseen ymmärtämiseen ja sallii ilmiön sisäisen tarkastelun suhteessa tilanteisiin missä ilmiö esiintyy. Yksilöt myös kokevat tilanteita eri tavoin, jonka ansiosta aineistoa voi tarkastella monipuolisesti ja mah- dollisesti tuottaen niin samankaltaisia kuin poikkeavia kokemuksia.

Aineiston kirjoitukset ovat keränneet Mikko Jakonen ja Jenny Säilävaara Jyväskylän yli- opistosta kesäkuussa 2015. Kirjoitukset ovat osa Jyväskylän yliopiston Köyhä, läski ja roska – Jakautuvan Suomen eriarvoistuvat ruumiit -hanketta. Aineiston taustatietona ovat henkilöiden sukupuoli, syntymävuosi, asuinpaikka, siviilisääty, kuukausiansiot, koulutus sekä työsuhteiden lukumäärä työvuosien aikana. Lisäksi tietoa on kerätty siitä, mitä henki- lö tekee arkisin ja onko henkilöllä lapsia. Kirjoituksista ei suoranaisesti käy ilmi paria poikkeusta lukuun ottamatta, millaista ja minkä alan työtä henkilöt tekevät.