P A U L I S A U K K O N E N
Eräs etymologiointiperiaate
Suomen kielessä on sanoja, joilla on sekä taka- että etuvokaalinen asu. Tällaista vaihtelua esiintyy n i m e n o m a a n deskriptiivisanoissa. Esimerkkejä on sadoittain, vaikka emme ottaisi huomioon lainkaan onomatopoieettisia sanoja, joissa etu- j a takavokaalisuus merkitsee toisiinsa n ä h d e n hieman erilaisen äänen m a t k i n t a a j a joiden yhteydessä ei siis oikeastaan voida p u h u a saman sanan eri varianteista (esim.
kurista ^hyristä, rasahtaa ~ räsähtää, tornina ~ töminä). Lueteltakoon joitakin adjek- tiiveja, substantiiveja, adverbeja j a verbejä (jokaisesta sanasta on tietoja Sanakirja- säätiön kokoelmissa, ellei toista lähdettä ole m a i n i t t u ) : ankea ~ änkeä, nepsa ~ nepsä 'kostea', niuhea ~ niyheä 'salavihainen (hevonen)', nurpea ~ nyrpeä, 'ripeää, rajua, kiivasta' merkitsevät raisu ^räisy, ramakka . ~ rämäkkä j a rasakka ~ räsäkkä, rokka ~ röhkä 'raaka', sahea ~ säheä 'karhea', tarkka ~ tärkkä, tarkea ~ tärkeä (Lönnr.), to- pakka ~ töpäkkä 'vankka, v a r m a ' , tuuhea -~ tyyheä, vetka r^vetkä 'vetelä', 'vetelystä, laiskimusta' merkitsevät vatjake ~ vätjäke, vatkula ~ vätkylä, vetkale <~ vetkäle, 'iso- kokoista ihmistä tai eläintä' merkitsevät vonkale *~ vonkale j a votkale ~ vötkäle, kamp- sut <~ kämpsyt 'tavarat', naarannappi •—- näärännäppi, 'ryppyä' merkitsevät kurttu <~
kyrtty, luttu <~ lytty, ruhmu —• ryhmy, ruppu <~ ryppy, rusu <~~> rysy j a ruttu •—' rytty, rom- potti ~ römpötti 'kovaääninen ihminen', rokko •—- rökkö (karj.-aun.) 'rakkula', rollukka
i~^ röllykkä 'rakkulamainen esine', (maata) rollottaa <~ röllöttää (isosta, pyöreästä j a vetelästä oliosta p u h . ) , polo ~/>ö'fö 'koho, merkki', putku{la) *~ pytky(lä) 'pitkänomai- nen esine', putkahtaa ~pytkähtää 'kaatua pitkälleen', surppu ~ syrppy 'silppu', ulko- nevista esineistä käytetyt korollaan ~ höröllään j a torollaan ~ törbllään, törröttää ~ törröttää 'olla ympäristöään u l o m p a n a ' , lorpallaan 'lerpallaan, lurpallaan, velttona'
~ lörppähuuli 'velttohuulinen, j o u t a v a n puhuja', lorpottaa ~ lörpöttää ' p u h u a joutavia', lokottaa ~ lököttää 'olla laiskana t. juosta laiskasti', kutistua ~ kytistyä, ounastella ~ öynästellä 'aavistaa', ahmia ~ ähmiä, haamottaa ~ häämöttää, 'häviämistä' merkitsevät haihtua ~ häihtyä j a haipua ~ häipyä, 'touhukasta kulkemista' merkitsevät huntata ~ hyntäiä j a huntuta <~ hyntytä, jukertaa ^jykertää 'jyrsiä, vaivalloisesti tehdä jotakin', runtustaa ~ ryntystää 'vaivalloisesti kulkea', 'hidasta syömistä' merkitsevät natustaa ~ nätystää j a rtutustaa ~ nytystää, 'paikaltaan siirtymistä' merkitsevät nurjahtaa ^ nyr- jähtää, nuplahtaa ~ nyplähtää j a puikahtaa ~ pylkähtää, lapata ~ läpätä 'kevyesti iskeä',
raimaista -~ räimäistä 'rajusti iskeä', raimapää <~ räimäpää 'raju', ruohtua ~ ryöhtyä 'tarttua, levitä (tauti)' (ryöhtyä merkitsee myös ' r y h t y ä ' ; vrt. ry(y)htyä 'tarttua (myös taudista p u h . ) , ruveta'), 'hyppimistä' merkitsevät pomppia ~pomppia j a pompottaa ~ pömpöttää, 'ryntäämistä' merkitsevät tohahtaa ~ töhähtää, tohottaa r~j tököttää, tormata ~ törmätä j a touvata <~ töyvätä, tous(s)uttaa •—töy(s)yttää 'hypittää', turskua ~ tyrskyä
Eräs etymologiointiperiaate 343 'hyrskytä (vesi)', turtua -~ tyrtyä, venua ~ venyä, vaikuttaa ~ vätkyttää 'vatkata, p u h u a
samaa asiaa', 'joutavan puhumista' merkitsevät vatskuttaa ~ vätskyttää j a vatustaa ~ vätystää. K. B. Wiklund luettelee vastaavanlaisia tapauksia 87 ( S U S T lOlj s. 151).
Myös Veikko Ruoppilan kirjoituksissa (Vir. 1934 s. 29, 1935 s. 128, 1938 s. 212, S U S T 125 s. 469) j a Ahti Rytkösen kirjassa Eräiden itämerensuomen toz-sanojen historiaa sanapareja on koko joukko.
Etu- j a takavokaalien synonyyminen vaihtelu ulottuu kantasuomeen (Ojansuu, Vir. 1903 s. 117); vrt. esim. nöyrä ~ vir. nödr, säsy ~ vir. sasu, huutaa ~ vir. hiiudma, kanto ~ vir. känd, rankka ~ vir. ränk. K. B. Wiklund pitää lapin kielen perusteella etuvokaalisia asuja sekundäärisinä, takavokaalisten sanojen rinnalle m y ö h e m m i n kehittyneinä ( S U S T 10x s. 151). Jos näin on, mikä olisi aiheuttanut etuvokaalisen variantin synnyn? Deskriptiivisanojen ollessa kyseessä: affektisyyt. Etuvokaalit ovat yleensä affektisempia, pejoratiivisempia (vrt. mitä M a t t i Sadeniemi on sanonut ö':stä, S U S T 125 s. 485), niillä voidaan lisätä sanojen tunneväriä j a täten tehostaa p u h e t t a . Havainnollisesti t ä m ä on todettu, kun »asiallinen», lähes affektiton 'mielen- vikaisen' nimitys hullu m u u n t u u takavokaalisesta etuvokaaliseen s u u n t a a n tunnepi- toisessa purkauksessa sä olet ihan hvollvu (Ravila, Vir. 1952 s. 272). Kaikkien, erityi- sesti nuorimpien sanojen kohdalla ei tietenkään ilman yksityiskohtaista tarkastelua voida edellyttää Välttämättä näinpuolista kehitystä.
Koska vokaalivaihtelu on näinkin v a n h a a , voidaan olettaa, että jonkin sanan etu- j a takavokaaliset asut ovat aikoinaan saattaneet merkitykseltään etääntyä toisistaan,
niin että nykyisin e m m e enää tajuakaan niitä yhteen kuuluviksi. V o i d a a n j o etu- käteen odottaa jonkin etuvokaalisen, deskriptiivisyytensä menettäneen tai m u u t e n merkitykseltään m u u n t u n e e n sanan etymologiseksi sukulaiseksi lähemmässä tarkas- telussa paljastuvan aivan erillään pidetty takavokaalinen sana. Etymologille tulee vastaan runsaasti hauskoja tehtäviä, kun hän pohtii, onko ahmiminen ahman sukua
(murteissa ahmia kähmiä 'syödä ahneesti', ahma ~ ähmä ' a h n e ' ) , tai h u o m a a pyt- ky(lä)n mahdollisesti liittyvän putkeen synonyyminsa putku(la)n välityksellä, tai kun h ä n toteaa törröttämisen kuuluvan sanan torro 'pystyssä oleva seiväs' yhteyteen tai arvelee ytykän olevan lähtöisin «te-sanasta (utukka ^ytykkä 'pieni hyönteinen', utu yleensä = 'kevyt aine', höyhen, nokihiutale, sumu, lyhyt heinä yms.; vrt. mutiainen
~ mytiäinen 'pieni hyönteinen') j n e . Tarkoitukseni on myöhemmin käsitellä aihetta laajemmin j a osoittaa, että — vain m u u t a m a n esimerkin mainitakseni — höyry on rinnastettavissa houruun, länsi sanaan länsi ja. äpärä sanaan apara.
344 P A U L I S A U K K O N E N
Ein Etymologisierungsprinzip
von P A U L I S A U K K O N E N
In der finnischen Sprache gibt es Wörter, die sowohl eine vordervokalische als a u c h eine hintervokalische F o r m h a b e n . Dieser Wechsel erscheint namentlich in den de- skriptiven Wörtern. Es gibt h u n d e r t e von Beispielen dafür, selbst wenn m a n die ono- matopoetischen Wörter ausser Acht lässt, in denen mit Hilfe der Vorder- bzw. Hinter- vokale ein L a u t n a c h g e a h m t wird, der von d e m jeweils a n d e r e n ein wenig abweicht.
Bei ihnen dürfte m a n also eigentlich k a u m von V a r i a n t e n des gleichen Wortes sprechen (z.B. hurisla <~ hyristä, rasahtaa ~ räsähtää, to- mina ~ töminä). Als W o r t p a a r e finden sich sowohl Adjektive, Substantive, Adverbien als a u c h Verben, z.B.: ankea ~ änkeä 'schwer', nepsa ~ nepsä 'feucht', niuhea ~ niyheä 'heim- tückisch (Pferd)', rompotti ~ römpötti 'Mensch mit lauter S t i m m e ' , rokko ~ rökkö 'Blase, Pickel', lorpottaa ~ lörpöttää 'quatschen', lo- kottaa ~ lököttää 'faul sein' usw.
Der Wechsel von Vorder- u n d Hinter- vokal geht auf das Urfinnische zurück; vgl.
z.B. finn. näyrä ~ estn. nödr ' d e m ü t i g ' usw.
K. B. Wiklund hält aufgrund der lappischen
Verhältnisse die vordervokalischen F o r m e n für sekundär, die erst später parallel zu d e n hintervokalischen entstanden seien ( M S F O u 101; S. 151). Die Ursache für die E n t s t e h u n g der vordervokalischen V a r i a n t e n ist d e r Affekt. Die vorderen Vokale sind im allge- meinen affektgeladener, pejorativer (vgl.
M S F O u 125, S. 485), d u r c h sie k a n n d e r Gefühlswert der W o r t e betont u n d so die R e d e affektvoller gestaltet werden.
D a der Vokalwechsel so alt ist, k a n n m a n a n n e h m e n , dass die vorder- u n d hinter- vokalischen F o r m e n eines Wortes sich in früherer Zeit bedeutungsmässig so weit von- einander entfernen konnten, dass m a n heut- zutage ihre Zusammengehörigkeit nicht m e h r empfindet. So könnten a u c h W ö r t e r etymo- logisch zusammengehören, für die m a n bis jetzt verschiedenen U r s p r u n g a n g e n o m m e n hat, z.B. ytykkä 'kleines Insekt', utu 'leichtes M a t e r i a l ' , länsi 'Westen', lansi 'Vertiefung, Niederung'. Eine eingehendere U n t e r s u c h u n g dieser Frage ist vom Verfasser für einen späteren Zeitpunkt geplant.
