\rjö J lakala
-runollinen luonto
Yrjö Hakala 1930-luvun alkupuolella.
aunis ja symbolinen nimi isäni viimekesäi- seen näyttelyyn.
Ehkä sysäyksen siihen antoi isäni ystä
vä, taiteilija Helmer Selin, kun hän haastattelumme yhteydessä totesi, että ainoa, mitä hän voi Yrjöstä sanoa on se, että Yrjö oli erilainen kuin muut, hieno ihminen. Hän vertasi isääni Ei
nari Vuorelaan ja Vuorelan runojen lyyrisyyteen. Isäni oli muutenkin runo
jen ystävä ja meillä oli paljon runokir
joja. Läheinen hänelle oli myös Saima Harmaja..
Helmer Selin, isäni, Matti Särkkä vanhempi ja nuorempi, Urho Lehtinen ja muita keskisuomalaisia taitelijoita viettivät 40- ja 50-luvuilla useina kesi
nä pari viikkoa kestäviä taideleirejä Korpilahdella
He tekivät siellä töitään jylhässä luonnossa ja keskustelivat taiteesta.
Siellä isäni oli silloinkin, kun minulla oli kiire tähän maailmaan ja isälleni ei saatu tietoa uuden perheenjäsenen tu
losta.
Isäni Yrjö Johannes Hakala syntyi 2.11.1901 Helsingissä, missä hän kävi kansakoulun ja Töölön Yhteiskoulua viisi vuotta. Vuonna 1918 perhe muutti
Lannevedelle, missä he alkoivat isän
nöidä mummun suvun perintötilaa Honkalaa. Näin isältäni jäi käyttämättä mahdollisuus päästä Eero Järnefeltin yksityisoppilaaksi. Isäni oli ollut inno
kas kynän kanssa tuhertaja jo kaksi
vuotiaana.
Honkalan perheväkeen kuuluivat pappa Juho, mummu Henriikka ja vel
jekset Yrjö, Ilmari, Viljo, Jalo ja Uljas.
Taideharrastus ei isältäni kuiten
kaan jäänyt, vaan onneksi Lanneveden koulun opettaja Taavi Sillantaus, itse
kin innokas maalari, kannusti kehuil
laan isääni jatkamaan, ja he työskente
livät paljon yhdessä.
'Täällähän me kaikki pyhät opet
taja Sillantauksen kanssa panimme vä
riä kankaalle, kun emme muutakaan voineet” totesi isäni tuosta ajasta.
A teneum in aika
Isän mielessä kypsyi hiljalleen päätös päästä jatkamaan taideopiskelua. Niin
pä hän vuonna 1927 lähti pieni taulu kotitalon riihestä kainalossaan kohti Ateneumia. Se työ vakuutti arvosteli
jat. Isä opiskeli silloisessa Suomen Taideyhdistyksen Piirustuskoulussa 1927-1931 ja menestyi opinnoissaan
hyvin saaden apurahan ja toisen pal
kinnon sommittelukilpailussa. Opetta
jina hänellä olivat Uuno Alanko ja Werner Äström, joista läheisempänä hän piti Alankoa. Nyt näyttelyn jälkeen löysin kotimme kätköistä vielä yhden isän työn, jossa ainakin toinen noista herroista on opetustilanteessa.
Helsingin vuosinaan isä asui yh
dessä kuvanveistoluokalla opiskelevan Ben Renvallin kanssa.
Isän ystävä sanomalehtimies ja maisteri Kyösti Sorjonen vuonnal981 kertoi: "Toverukset viettivät aitoa bo
heemielämää kaurapuurolla ja rans- kanpullalla eläen.”
Samana vuonna setäni Uljas Haka
la kuvaili heidän elämäänsä: ”Molem- mat olivat hiljaisia ja vaatimattomia luonteita, mutta silti sosiaalisia. Yhden hengen huoneen ja alkovin asunnossa kokoontui usein taiteilijoita. Joku toi mukanaan vehnästä, joku kermakan- nun, kolmas voileipiä. Myös Ben Ren
vallin tuleva puoliso Essi Lähde vietti paljon aikaa Etelä-Hesperian kadulla.”
Taiteilija Sam Vanni kuului myös isäni ystäviin, ainakin he harrastivat yhdessä banjon soittamista. Kuvan nurkassa on muotokuva Uljas Hakalas
ta, jonka nähtyään Wäinö Aaltonen ke
hotti isääni muotokuvamaalarin uralle.
Uljas oli samaan aikaan isän luona pää paketissa silmäleikkauksen takia.
Opiskeluaikanaan isä tutustui pää
kaupunkiseudun taide-elämän lisäksi naapurimaiden taide-elämään.
Kesällä 1929 isä vietti opiskeluto- vereineen neljä päivää Pietarissa, jossa tutustumiskohteina olivat Eremitaasi ja Aleksanteri III:n museon taidekokoel
mat. Keväällä 1930 oli vuorossa kuu
den päivän opintomatka Tukholmaan.
Kotitalon riihi 1925. 33
Isä sai koululta 600 markkaa matkara
haa.
Isä ei pitänyt omaa näyttelyään opiskeluvuosinaan, mutta hänen työn
sä pääsivät Suomen Taiteilijain yhteis- näyttelyihin Helsingissä vuosina 1928, 1930 ja 1931. Vuonna 1930 hän voitti kolmannen palkinnon valtion taidekil- pailussa. Kun Helsingin Taiteilija
seuran jury vuonna 1931 valitsi teoksia Tampereen Taidemuseon avajaisnäyt- telyyn, mukaan pääsi jopa neljä isän työtä.
Takaisin L annevedelle
Vaikka isä menestyi Helsingin vuosina hyvin ja taiteilijaystävät yrittivät saada hänet jäämään pääkaupunkiseudun tai
de-elämään, hän palasi kuitenkin koti
tilansa pelloille Lannevedelle.
Ehkä juuri rakkaus kuvaamaansa luontoa ja sen suomaa rauhaa kohtaan oli se syy, jonka vuoksi hän jätti Hel
singin taide-elämän taakseen. Isä kes
kittyi koko taiteilijan uransa herkkiin ja omakohtaista tunnetta huokuviin luonnon kuvauksiin.
Hertta Kiiski (silloin Syrjänen) ja
kaa isäni työt Saarijärven museon vii- mekesäisessä näyttelyluettelossa mie
lestäni onnistuneesti kolmeen eri luok
kaan: koskemattoman luonnon ku
vauksiin, maisemiin, jossa näkyy ihmi
sen työn jälki sekä kuviin, joissa ihmi
nen on luonnossa.
Isäni ei pitänyt siitä, että häneltä kysyttiin, missä taulun maisema sijait
see. Hän ei pyrkinyt kopioimaan näke
määnsä. Hän ei pyrkinyt naturalisti-
Maalaritoveri Taavi Sillantauksen muo
tokuva vuodelta 1924.
seen kuvaukseen, vaan maalasi ”runol- lisen herkästi vaistottuja luonnonelä- myksiä”, kuten aikalaiskriitikko asian muotoili. Hän saattoi valita jostain nä
kemänsä valon ja jostain jonkun muun elementin, Matti Särkkä nuo
rempi toteaa. Vaikka monet maisemat voi sijoittaa paikalliseen ympäristöön, hän ei halunnut paikallistaa niitä mi
hinkään kohtaan, tärkeintä oli tunnesi- sältö.
Luonnossa maalaaminen antoi isälle rauhaa ja yksinäisyyttä.
Vuodet 1945 ja 1946 olivat isälle erittäin tuotteliasta aikaa. Viisikym
mentäluvun alun työt ovat korostetun pelkistettyjä, mutta niiden joukossa on myös voimakkain värein ja vedoin teh
tyjä töitä.
Isä kuvasi taajamia harvakseen, mutta esimerkiksi Lanneveden maata
loja, latoja, riihiä, myös Laihan tuuli
mylly ja Vesterisen vesimylly esiinty
vät usein hänen teoksissaan.
Hertta Kiiski luettelon tekstissään toteaa "Hakalaa tuntuvat kiehtoneen hieman ränsistyneet puurakenteet, ajan jäljen näkyminen niissä. Hakala maa
lasi myös maisemia, jossa luonnossa joku hylätty elementti, romahtanut ih
misen käden jälki. Romantiikan ajan taiteessa raunioita käytettiin ihmiselä
män rajallisuuden merkkinä”
Sisäinen m aailm a
Ehkä edellinen viittaa hyvin isän luon
teeseen. Hän oli hiljainen pohdiskelija, rauhaa rakastava ja syvästi uskonnolli
nen ihminen, joka koki Jumalan tah
don oikeudenmukaisena, vaikka se vä
lillä vaikeaa olikin. Sota oli isälle ras
kasta aikaa. Hän kirjoitti "henki jos säästyy, sielu kumminkin kärsii”.
Kauan odotetun ensimmäisen lap
sen Raimon kuoleminen keltatautiin vuonna 1945, vain viisivuotiaana, oli isälle kova isku. Isä käsitteli Raimon kuolemaa paljon taiteessaan. Maalaa
minen toimi isälleni kanavana purkaa tuntojaan. Erityisesti isän symbolistiset työt ovat itselleni rakkaita. Niissä on monikerroksisuutta, joiden ääressä voi viivähtää usein ja pitkään ja aina niistä löytää uutta.
Näyttelyn avaustyön löysin viime keväänä aivan yllättäen kotimme vin
tiltä muiden töiden joukosta ja se py
säytti minut täysin. Siinä isäni todella pohtii elämän kysymyksiä, hyvää ja pahaa ja valintaa, mihin elämässään ryhtyy.
Isäni ei puhunut mielellään itses
tään eikä taiteestaan. Hän oli huono haastateltava. Äitini kertoi, että esimer
kiksi kerran lehtimiehet olivat tulleet Jyväskylästä haastattelemaan isääni, mutta ei siitä mitään tullut. Samaan ai
kaan Sorjoset, jotka viettivät 40- ja 50- luvuilla kesiään Honkalassa, olivat hei- näpellolla.
Kyösti "Joel” Sorjonen oli sano
nut, että olisitte hakeneet hänet avuksi.
Itse lehtimiehenä ja isäni läheisenä ys
tävänä hän olisi saanut isäni avautu
maan.
Eläm ä H onkalassa
Isä ei voinut omistautua pelkästään tai
teen tekemiseen, vaikka hänellä talon yläkerrassa kunnon ateljeetila olikin.
Hänen täytyi käyttää paljon aikaansa maanviljelykseen. Velvollisuudentun
Elvi ja Yrjö Hakal jouluna 1947 Honkalassa, lapset Juhani ja Liisa.
34
toisena hän kantoi päävastuun kotiti
lastaan. "Jonkunhan nekin työt on teh
tävä” totesi hän kerran kysymykseen, miksi hän keskittyi peltotöihin maala
uksen kustannuksella (Simo Hannulan haastattelu).
Museonjohtaja Kari Kotilainen näyttelyluettelon esipuheessa toteaa:
"Yksinomaan taiteelle elämiseen ei tuolloin ilman apurahajärjestelmiä ja taidemarkkinoita tai merkittävää mese
naattia ollut Saarijärvellä mahdolli
suuksia - taiteilijalla täytyi tuolloin olla kunnon ”työ”. Yrjö Hakala kuului
kin siihen saarijärveläisten taiteilijoi
den joukkoon, joka teki taidettaan maanviljelyn ohessa. Yhteys työn kaut
ta luontoon on ollut heille kaikille, ku
ten myös Hakalalle, etu.”
Honkalassa vierailivat usein taitei
lijat Matti Särkkä, Urho Lehtinen, Hel
mer Selin, Magnus Forsblom ja var
sinkin Hannes Autere. Isä ja Autere olivat saman paikkakunnan kasvatteina enemmän toistensa kanssa tekemisissä.
Mallien saaminen oli tuohon ai
kaan vaikeaa, joten isä teki joitakin kansanaiheisia puu- ja kipsiveistoksia.
Kipsiin hän ikuisti mm. nuoren pojan, Erkki Hännisen, pään. Äitini Elvi Hän
nisen muotokuvan hän teki heidän seu- rusteluaikanaan.
O pintom atka R anskan m aalle
Helmikuussa 1950 toteutui vihdoinkin isän haave lähteä Pariisiin. Hän oli kai
vannut tilaisuutta päästä ulkomaille seuraamaan taidevirtauksia. Isä sai Jy
väskylän Taiteilijaseuran stipendin
vuonna 1949. Taitelijaseura auttoi muutenkin matkan rahoituksessa. Saa
rijärven kuntaa kehotettiin hankkimaan kokoelmiinsa isän teoksia ja Saarijär
ven seurakunnalle laadittiin raha-ano
mus. Lisäksi Sampolassa järjestettiin taideilta matkan rahoittamiseksi. Mat
ka oli isälleni hyvin tärkeä ja hän haa
veili pääsevänsä sinne myöhemminkin.
Aamupäivät hän kävi piirtämässä Aka
temialla ja iltapäivät hän kierteli muse
oissa.
Museoita hän piti matkansa par
haimpana antina. Hän tutustui muun muassa Matissen, Picasson, Bounar- din. Braquen ja Legerin töihin. Kävipä hän Nizzassakin saakka heittämässä talviturkkinsa Välimereen, kuten hän itse kirjoitti. Matkan aikana nähdyt maisemat ja värit tekivät häneen suu
ren vaikutuksen.
L anneveden Sam po nuorisoseura
Isän sosiaalinen ja toiminnallinen puo
li ilmeni hyvin monipuolisena toimin
tana Lanneveden Sampo Nuorisoseu
rassa. Hän pelasi pesäpalloa, lausui, maskeerasi, puvusti, teki koreografioi
ta, lavasti, näytteli ja ennen kaikkea ohjasi. Hän suunnitteli myös seuran tunnuksen ja lipun. Oli Sammon Kai- ku-lehden kuvittaja ja toimittajakin.
Lehti ilmestyi käsinkirjoitettuna Lan
nevedellä vuosina 1914-1950. Isä suunnitteli myös värit taloon sen re
montin yhteydessä 1950-luvulla. Elo
kuvat olivat myös hänelle tärkeitä ja isä suunnitteli Lanneveden Elokuvat-
vinjetin. Isän taiteilijataustasta oli mo
nin tavoin hyötyä nuorisoseuran toi
minnassa.
Tärkeintä isälle oli näytelmätoi
minta. Suurimman ja ehkä myös ansi- oikkaimman työn hän teki kuitenkin ohjaajana. Isän taito oli löytää oikeat ihmiset oikeisiin rooleihin. Sirkka Hänninen kertoi: ”Hän ei vaan kasan
nut näytelmää, vaan löysi siihen tun
nelman ja taustan.”
Isä voitti ohjauksillaan monia pal
kintoja, muun muassa hän sai vuonna 1958 valtakunnallisen harrastajaohjaa
jien palkinnon ja nuorisoseurojen ho
peisen ansiomerkin.
Sampolassa esitetyt näytelmät oli
vat korkeatasoisia ja useilla niistä kier
rettiin ympäri maakuntaa.
Isä toimi myös Sampo-lehdessä aktiivisesti sen alkuajoista lähtien. Hän oli johtokunnassa ja teki lehteen piir
roksia ja otsikkokuvia monien vuosien ajan.
V iim ekesäinen näyttely
Yrjö Hakala ja Sam Vanni Hakalan ja Ben Renvallin yhteisellä asunnolla banjoa soit
tamassa.
Tuota näyttelyaineistoa kootessani löy
sin isäni aivan uudella tasolla.
Onneksi äitini oli säilyttänyt isääni koskevat lehtileikkeet. Isäni ei itse nii
tä kerännyt - kertonee sekin jotain hä
nen luonteestaan. Tärkein matka isäni sisäiseen maailmaan olivat kuitenkin hänen äidilleni lähettämät kirjeet sekä sota-ajalta että Ranskasta. Lisäksi on muutama erittäin henkilökohtainen kir
je ennen heidän avioliittoaan. Sain lu
kea niitä äidilleni ääneen, koska äitini ei itse enää näe lukea.
Tunteet koskettivat meitä molem
pia syvältä. Tajusin, kuinka lahjakas isä oli ilmaisemaan itseään ei vain tau
lujensa ja veistostensa kautta, vaan myös kirjallisesti. Hänen ajatusmaail
mansa tuli minulle läheiseksi ja paljon antavaksi.
Hän oli syvästi ajatteleva, viisas ihminen, filosofi, rauhaa rakastava hu
manisti.
Lämmin kiitos kaikille yhteistyö
tahoille ja yksityisille henkilöille, jotka tekivät mahdolliseksi viime kesän näyttelyn. Itse keräsin materiaalia yli kymmenen vuotta, yksin siitä ei olisi tullut mitään. Olin kolmetoistavuotias, kun isäni kuoli keuhkosyöpään kevääl
lä 1961 sairastettuaan vain pari kuu
kautta.
Erityisen iloinen olen myös siitä, että äitini pääsi näkemään näyttelyn ja olemaan mukana sen avajaisissa.
35
