606
KÄSIMUOTOJEN SALAT
Ritva Takkinen Käsimuotojen salat. Viittomakielisten lasten käsimuotojen omaksuminen 2–7 vuoden iässä. Deaf Studies in Finland 1. Helsinki: Kuurojen Liitto ry ja Yliopistopaino 2002.
180 sivua + 1 liitesivu. ISBN 65-5396-07-X.
J
yväskylän yliopistossa tarkastettiin maaliskuussa 2002 Ritva Takkisen väi- töskirja Käsimuotojen salat. Viittomakielis- ten lasten käsimuotojen omaksuminen 2–7 vuoden iässä. Kyseessä on Suomessa uraa uurtava työ. Tämä on meillä ensimmäinen kielitieteellinen kuurojen viittomakieltä kä- sittelevä väitöskirja. Suomalaisen viittoma- kielen tieteellisen tutkimuksen kaksi tähän- astista perusteosta ovat Terhi Rissasen Viit- tomakielen perusrakenne vuodelta 1985 sekä Kuurojen Liiton työryhmän vuonna 1998 julkaisema Suomalaisen viittomakie- len perussanakirja (SVP). Helsingin yli- opistossa on yleisessä kielitieteessä hyväk- sytty myös pari viittomakieltä käsittelevää pro gradu -tutkielmaa, ja Päivi Rainòn väi- töskirja on valmistumaisillaan, samoin kuin Turun yliopistossa Terhi Rissasen. Voi siis jo puhua suomalaisten viittomakielen tut- kijoiden yhteisöstä.Ritva Takkisen tavoitteena on selvittää muun muassa, mitkä käsimuodot lapsi omaksuu varhain ja mitkä myöhemmin, mitkä piirteet ovat helppoja omaksua, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja on tutkittujen lasten kielenomaksumisen kehityskaaressa sekä miten hyvin Hampurissa kehitetty viittoma- kielten notaatiojärjestelmä HamNoSys (Hamburger Notation System for Sign Lan- guages) soveltuu tarkoitukseensa.
Korpuksena on kolmen lapsen aineisto- ja neljänä tutkimusajankohtana kahden ja lähes kahdeksan ikävuoden välillä. Kysees-
sä on siis varsin suuritöinen pitkittäishanke.
Väitöskirja jakaantuu yhdeksään lu- kuun, joista keskeisimmät ovat viittoma- kielten fonologisen kuvauksen kehitys, suo- malaisen viittomakielen viittomien perus- rakenne, viittomien notaatio ja käsimuoto- jen analyysi, viittomakielisen lapsen foneet- tis-fonologinen kehitys sekä käsimuotojen omaksuminen.
Monissa käsimuotojen kuvauksen yksi- tyiskohdissa Takkinen pystyy aineistonsa avulla tarkentamaan Rissasen ja SVP:n antamaa kuvaa. Tämä koskee erityisesti peukalon asemaa käsimuotojen perusraken- teessa ja inventaarissa. Takkisen mukaan peruskäsimuotoja olisi 100 kappaletta, kun Rissanen oletti niitä olevan 37 ja SVP 83.
Takkisen esittämä inventaarin laajennus on siis melkoinen äsken ilmestyneeseen SVP:henkin verrattuna. Takkisen argumen- tit ja hänen esittämänsä muut näkökohdat ovat monessa kohdin perusteltuja.
Avoimeksi väitöskirjassa jää silti klas- sinen kysymys siitä, mikä lopulta on foneet- tisen ja fonologisen tason suhde. Tämä vai- kuttaa paljon lopulta määritettäviin perus- yksiköihin. Takkinen käsittelee lähinnä fo- neettista tasoa, mutta toisaalta pyrkimys kä- simuotoinventaarin määrittämiseen edellyt- tää myös turvautumista distinktiivisiin eroi- hin eli oppositioihin. Takkinen ei kovin sel- västi tee selkoa siitä, millä menetelmällä hän erottelee toisiaan lähellä olevat käsi- muodot toisistaan. Hän on muun muassa
virittäjä 4/2002
607 valmis hyväksymään tyylillisetkin erot dis- tinktiivisiksi, mitä ei puhekielten fonologi- sissa kuvauksissa yleensä tehdä (kriteerinä on ennen kaikkea denotaation vaihtumi- nen). Tässä kohden esitys olisi voinut olla selkeämpi.
Edelliseen liittyy ongelma: epäselväk- si jää, mitä Takkinen oikeastaan tarkoittaa käsitteellä »tavoitemuoto», joka väitöskir- jassa esiintyy tiuhaan, mutta jota ei tarkem- min määritellä. Käsite on tärkeä siksi, että poikkeaviksi katsottavat muodot esimerkik- si lasten kielessä riippuvat täysin standar- dista, johon verrataan. On vaikea välttyä kä- sitykseltä, että »tavoitemuoto» on ideaali- muoto tai oletettu irrallinen sanakirjamuo- to, jonka tosiolemuksesta lukija nyt jää hiu- kan epätietoiseksi. Paikoitellen syntyy mie- likuva, että Takkinen ymmärtää tavoite- muodot melko tiukan normatiivisesti esi- merkiksi silloin, kun hän puhuu artikulaa- tiovirheistä tai ajoittain jopa ymmärtää nor- maalin arkiviestinnän assimilaatiot poik- keuksiksi.
Tähän taas liittyy se erikoisuus, että Takkinen ei myöskään selvästi ilmoita, mitä suomalaisen viittomakielen muunnosta hän kuvaa. Kuvattavana on »suomalainen viit- tomakieli», mutta pitkälti standardoimatto- mana se oikeastaan koostuu joukosta mur- re- ynnä muita variantteja, joita ja joiden suhteita ei ole vielä kuvattu. Osaksi ne ar- vatenkin ryhmittyvät Suomen kuurojen- koulujen mukaan, koska kuurojenkoulut ovat tunnetusti vahvoja yhteisönmuodosta- jia. Selkeämpi kannanotto kuvattavaan kie- limuotoon olisi ollut paikallaan.
Tutkielman keskeiset uutta tietoa tuovat tulokset ovat (i) teoria suomalaisen viitto- makielen käsimuotojen määrästä ja luon- teesta, (ii) arvio eräiden transkriptiojärjes- telmien soveltuvuudesta suomalaisen viit- tomakielen kuvaukseen ja (iii) kolmen kuu- ron lapsen viittomakielen omaksumispro- sessin vaiheet.
Transkriptiojärjestelmien osalta Takki- nen osoittaa eräitä merkittäviä puutteita muuten hyvin toimivassa HamNoSys-jär- jestelmässä, josta on tullut ainakin euroop- palainen kvasistandardi viittomakielten merkitsemisessä. Tämä on tärkeä tulos.
Myös hänen havaintonsa Liddellin ja John- sonin merkintäjärjestelmästä ovat mielen- kiintoisia.
Kolmen kuuron lapsen viittomakielen omaksumisprosessin vaiheita Takkinen kuvaa huolellisesti nimenomaan käsimuo- tojen osalta. Hän on nähnyt erittäin paljon vaivaa pitkittäisaineistonsa keräämisessä ja transkriboimisessa. Tulokset ovat vakuut- tavia, joskin niiden voi myös sanoa olevan odotuksenmukaisia: kuurot lapset noudat- tavat (kuulevien lasten tapaan) maksimaa- lisen erotuksen lakia eli helpoimmat ja sel- vimmin erottuvat käsimuodot opitaan en- sin, mutkikkaat myöhemmin. Esimerkiksi ensimmäisinä valittuina sormina esiintyvät toisaalta yksi sormi (etusormi), toisaalta kaikki sormet peukalo mukaan luettuna.
Seuraavassa vaiheessa tulee kaksi valittua sormea ja sitten kolme valittua sormea.
Sormien taivutuksessa esiintyy ensim- mäisenä molempien sormien ojennus. Seu- raavaksi ilmestyy molempien sormien kou- kistus ja koukistus tyvinivelestä. Ensim- mäisinä omaksutut sormien muodostelmat ovat lineaarisia, sormet yhdessä ja harotet- tuina. Käsimuotojen epälineaariset sormi- muodostelmat omaksutaan selvästi myö- hemmin.
Yleisimmät varioivat piirteet ovat valit- tujen sormien määrä, ojennettujen sormien pyöristäminen ja vierekkäisten sormien harottaminen. Mielenkiintoinen teoreetti- nen kysymys viittomakielen variaation määrästä ja sen normatiivisuuden asteesta olisi ansainnut perusteellisemmankin käsit- telyn.
Ritva Takkisen väitöskirjan ansiosta kuva suomalaisen viittomakielen käsimuo-
608 doista ja niiden omaksumisesta on huomat- tavasti tarkentunut. Erityisesti omaksumis- prosessin kuvauksessa ja transkriptiojärjes- telmien soveltamisessa Takkinen on saavut- tanut tuloksia, jotka pikaisesti pitäisi saat- taa viittomakielen tutkijoiden kansainvä- lisenkin yhteisön tietoon.
Täydellisen kuvauksen aikaan saami- nen edellyttää myös viittomien orientaa- tion, paikan ja liikkeen sekä ei-manuaalis- ten ainesten vastaavaa selvittelyä. Tälle työlle Ritva Takkinen on luonut hyvän pe- rustan.
FRED KARLSSON Yleisen kielitieteen laitos PL 9 (Siltavuorenpenger 20 A)
00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: fred.karlsson@helsinki.fi
LÄHTEET
RISSANEN, TERHI 1985: Viittomakielen pe- rusrakenne. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksen julkaisu- ja 12. Helsinki: Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitos.
Suomalaisen viittomakielen perussanakir- ja. Päätoimittaja Anja Malm. Koti- maisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 104. Helsinki: Kuurojen Liitto ry. ja Kotimaisten kielten tut- kimuskeskus 1998.
INDOEUROOPPALAISET AJOT
— KREIKKALAINEN VIRITYS
Raimo Anttila Greek and Indo-European etymology in action. Proto-Indo-European *a7g-. Cur- rent Issues in Linguistic Theory 200. Amsterdam: John Benjamins 2000. ISBN 90-272-3707- 7.
R
aimo Anttilan 60-vuotiskronikassaan Esa Itkonen (1995) toteaa Anttilan epätavallisen monipuolisen tuotannon toi- siinsa limittyviksi painopistealueiksi indo- europeistiikan, historiallisesti ja semiootti- sesti sävyttyneen yleisen kielitieteen, ana- logian puolustamisen tämän käsitteen eri- laisia uudelleen keksimisiä vastaan, hahmo- lingvistiikan (esim. kenttämorfologia), ety- mologian, filologian ja lingvistiikan (her- meneuttisen) tieteenfilosofian sekä uunin- rakentamisen. Kaikki nämä ainesosat ovat mukana Anttilan uusimmassa kirjassa, jopa viimeksi mainittu, sillä ilman rakentajan hyveitä ei kunnon etymologioita synny.Tämän professori Eeva Uotilan muistolle
omistetun teoksen synnytys on ollut pitkä ja epäilemättä tuskallinenkin. Tuloksena on useita erinomaisesti visioituja ja voimalli- sesti perusteltuja etymologisia ratkaisuja tiettyihin antiikin kreikan leksikologian ikuisiin murheenkryyneihin. Silloinkin, kun
’etymologiset avaimet käteen’ -periaate jää tutkijamme ponnisteluista huolimatta toteu- tumatta, positiivisena antina on melkoinen raivaus- ja selvitystyö, jonka turvin on en- tistä helpompi yrittää edetä. Kirjan parissa lienee kuitenkin varsin toivotonta viihtyä ilman jonkinlaista indoeuropeistista koulu- tusta. Tällaisesta eruditiosta osattomaksi jäänyt tai jättäytynyt saattaa kokea teoksen ärsyttävänkin snobbailevana, onhan siinä
virittäjä 4/2002
