NÄKÖKULMIA VIITTOMAKIELEEN
Anja Malm (toim.) Viittomakieliset Suomessa. Helsinki: Finn Lectura 2000. 229 s. ISBN 951- 792-077-6.
toriaa Suomessa. Lapsen viittomakielen omaksumisesta on oma lyhyt kokonaisuu- tensa, ja elämästä viittomakielisenä erilai- sissa perheissä kertoo kuusi eri kirjoittajaa.
Kirjan kielitieteellisessä osassa kuvataan viittomakielen lauseoppia ja rakennetta.
Käsittelen kirjan sisältöä edellä mainitun jäsennyksen mukaan.
Kirjan varsin laajan johdanto-osan (ANJA
MALM ja JAN-OLA ÖSTMAN, 26 sivua) otsik- kona on Viittomakieliset ja heidän kielen- sä. Artikkelissa pyritään aluksi määrittele- mään kieli käsitteenä. Määrittelyssä ei to- sin mainita kielen ja ajattelun suhdetta, vaan kieltä käsitellään ennemminkin viestintävä- lineenä (puhuttu tai viitottu). Kieltähän kat- sotaan olevan myös ihmisillä, jotka jäsen- tävät maailmaa tilannemuistin (ns. skrip- tien; ks. esim. Baddeley 1991: 344) avulla.
Seuraavaksi kirjoittajat sivuavat kuulo- vammaisuuden terminologiaa, jossa on pit- kään vallinnut sulava sekaannus. Ulkomai- sessa kirjallisuudessahan kuuro (engl. deaf) voi tarkoittaa sekä huonokuuloista että kuu- roa henkilöä. Kuuromykistä viittomakieli- siksi -kappaleessa kirjoittajat tarkastelevat termien kuuro ja viittomakielinen valintaa iittomakieliset Suomessa kuvaa viit-
tomakielisiä ihmisiä ja viittomakie- len kielitieteellistä tutkimusta. Kirjan kohde- ryhmäksi mainitaan muun muassa kuurojen lasten kuulevat vanhemmat, ja sitä suositel- laan oppikirjaksi viittomakielen tulkkien koulutukseen, yliopiston kielitieteen luen- noille, sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksiin sekä kaikille suomalaisille viittomakieltä opiskeleville. Kirja on tervetullut uutuus, koska viittomakielestä ja sen tutkimukses- ta ei juuri ole aikaisempaa suomenkielistä kirjallisuutta lukuun ottamatta Eino Savi- saaren ja Antti Vanteen kirjaa Viittomakieli vuodelta 1979.
Kirjassa lähestytään viittomakielen käyt- täjiä kulttuurivähemmistönä, ei kuuloaistin puutteesta kärsivänä vammaisryhmänä. Si- sällöltään kirja jakautuu selkeästi kahteen osaan. Alussa kuvaillaan viittomakieltä yleisesti ja historiallisesti. Jälkimmäisessä osassa tarkastellaan viittomakieltä kielenä kielitieteellisestä näkökulmasta. Sisältö koos- tuu viidestä pääotsakkeesta. Johdannossa kuvataan, millaista suomalainen viittoma- kieli on. Toinen kokonaisuus käsittelee viit- tomakielen ja kuurojen yhdistyksen his-
V
eettiseltä, juridiselta ja kielitieteelliseltä kannalta. Kuulovammainen, huonokuuloi- nen, kuulovikainen ja kuuro -termejä on ollut aina vaikeata määritellä, koska jokai- nen näistä sisältää tunnepitoisia arvolatauk- sia, ja ne voidaan siten tulkita loukkaavik- si käyttökontekstista riippuen. Kirjoittajat ja myöhemmin myös MARKKU JOKINEN
omassa artikkelissaan ehdottavatkin käyt- töön otettavaksi termiä viittomakielinen, joka ei ota kantaa aistitoimintoihin, joskin termin kuuro käyttö on kirjoittajien mukaan yhtä lailla eettisesti perusteltavissa.
Johdannossa kirjoittajat myös rajaavat, mitä viittomakieli on ja mitä se ei ole. Luon- nollisten kielten ominaisuuksia sekä puhu- tussa että viittomakielessä ovat sopimuk- senvaraisuus ja produktiivisuus ja se, että ne ovat syntyneet tarpeesta ja että niillä on äidinkielen asema. Kirjoittajat rinnastavat viittomakielen piirteet näihin luonnollisten kielten ominaisuuksiin ja perustelevat siten viittomakielen asemaa itsenäisenä kielenä.
Keskustelu siitä, mitä viittomakieli ei ole, tuntuu erityisen tarpeelliselta, sillä ainakin jokapäiväisessä keskustelussa viitottu puhe ja viittomakieli sekoittuvat. Monissa popu- laarikirjoituksissa ja -ohjelmissa tukiviitto- mien käytöstä kommunikoinnin tukena (esi- merkiksi autististen lasten ja Down-lasten kommunikaatiossa) käytetään termiä viit- tomakieli. Kirjoittajat rajaavatkin viittoma- kielestä pois pelkästään sormiaakkosilla viestinnän, tarkan vastaavuuden puhuttuun kieleen (viitotun puheen) ja viittomakielten kansainvälisen samanlaisuuden. He päättä- vät lukunsa viittomakielen ominaispiirtei- den esittelyyn, joka olisi voinut tässä yhtey- dessä jäädä hiukan tiivistetymmäksikin, koska teksti on osin päällekkäinen kirjan kielitieteellisen osuuden kanssa.
Viittomakielen historiallisen katsauk- sen aloittavat PÄIVI RAINÒN kuvaus Carl Os- car Malmista, suomalaisen viittomakielen isästä, ja kuurojen yhdistystoiminnan syn-
tyä kuvaava BIRGITTA WALLVIKIN artikkeli.
Viittomakielisten seurakuntatoiminnan histo- riaa selostaa pastori HANNU HONKKILA. Viit- tomakielen lainsäädännöllisen aseman kehit- tyminen on ollut vilkasta vasta 1990-luvulta lähtien, ja vuonna 1995 perustuslaissa taat- tiin sen oikeudellinen asema, mistä PÄIVI LAP-
PI kirjoittaa omassa esityksessään.
Markku Jokisen artikkelissa Kuurojen oma maailma — kuurous kielenä ja kulttuu- rina selvitetään eri tavoin viittomakieltä käyttäviä ryhmiä. Ryhmittely selkiyttää viittomakieltä opiskelevia kuulevia ihmisiä löytämään paikkansa viittomakieltä käyttä- vien joukossa. Toinen osa Jokisen artikke- lia käsittelee kuurojen kulttuurin piirteitä.
Eri määritelmien perusteella jää pohtimaan uudelleen termien viittomakielinen ja kuu- ro identtisyyttä. Kuurojen yhteisön jäse- nyys yhdysvaltalaisten viittomakielen tut- kijoiden Carol Bakerin ja Dennis Cokleyn mukaan edellyttää kuulon puuttumista, tar- vetta yhteyteen samankaltaisten kanssa, viittomakielisyyttä ja aktiivista kuurojen asioiden ajamista. Jokinen jatkaa kuitenkin, ettei kuulon määrällä loppujen lopuksi ole merkitystä. Tämä on tärkeä huomio ajatel- len esimerkiksi vaikeasti kuulovammaisia kuulokojeen käyttäjiä, jotka hyötyvät myös kuulostaan kuulevien kanssa kommunikoi- dessaan.
Jokinen kuvaa viittomakielisen yhtei- sön ytimen muodostumista tarkemmin ot- taen kolmesta ryhmästä. Näitä ovat kuurot, joilla on kuurot vanhemmat, kuurojen van- hempien kuulevat lapset (tai lapset, joilla on kuuro, vanhempi sisarus) sekä kuurot, joil- la on kuulevat vanhemmat. Enemmistö viit- tomakielisistä kuuluu jälkimmäiseen ryh- mään. Jokinen tarkastelee kuurojen ryhmää myös eri tieteenaloista käsin. Näitä ovat sosiokulttuurinen, kliinis-patologinen ja antropologinen viitekehys. Vähiten kuuro- jen maailmassa on tilaa kliinis-patologiselle lähestymistavalle, joiden edustajia ovat pää-
osin kaikki terveydenhuollon kuntouttajat.
Oman pienen tarkastelukulmansa on saanut kuurojen tarkastelu etnisenä ryhmänä. Lu- kijalle artikkelista hahmottuu esille viitto- makielen ja puhekielen vastakkainasettelu kuurojen maailmassa. Vastakkainasettelun sijaan voisi ehkä herätellä keskustelua myös siitä, miten viittomakielisistä henkilöistä kehittyy kaksikielisiä (viittomakieltä ja kir- joitettua puhekieltä hallitsevia) ja niin ha- lutessaan myös puhumisen taitoja hallitse- via. Paljon parjattu kokleaimplantti (sisä- korvaistute), joka usein koetaan hyökkäyk- senä kuuroutta kohtaan, voitaisiin mahdol- lisesti hahmottaa myös yhtenä vaihtoehto- na kohti kaksikielisyyttä.
Kuurojen asemaa vähemmistönä Joki- nen kuvaa provosoivasti nostaen esiin räi- keät voimakeinot (vankeus, kidutus, tappa- minen), joiden suoranaiseksi kohteeksi vä- hemmistöt, kuten kuurot henkilöt, tuskin ovat keskiajan jälkeen joutuneet. Lainsää- dännölliset, kielen asemaa yhteiskunnan eri sektoreilla säätelevät lait sen sijaan vaikut- tavat tänäkin päivänä suoraan kuurojen ja viittomakielen asemaan. Asenteita enem- män ongelma saattaa piillä siinä, ettei kou- lutettua, viittomakieltä taitavaa henkilöstöä vielä riitä päiväkoteihin ja kouluihin, kuten Lappikin artikkelissaan toteaa. Siten Joki- nen on täsmälleen oikeassa korostaessaan viittomakielisten lasten oikeutta homogee- nisiin opetusryhmiin ja korkeatasoiseen ope- tukseen (ks. myös Stolt 2000).
Kirjan kolmas kokonaisuus »Lapset»
koostuu vain kahdesta artikkelista. Osuus on yllättävän niukka, jos kirja on kohden- nettu myös kuurojen lasten kuuleville van- hemmille. Lastenpsykiatri JARI SINKKONEN
käsittelee viittomakielen merkitystä kuuron lapsen elämässä. Aluksi hän kuvaa yleisel- lä tasolla lapsen esikielellisen kommuni- koinnin ja kiintymyssuhteen muodostumi- sen merkitystä minäkuvan ja kielen kehi- tykselle. Kiinnittymisen ja sille perustuvan
kiintymyssuhteen problematisointi antaa ajateltavaa lukijalle, vaikka kuuron lapsen kiintymyssuhteiden kehittymisestä tode- taankin olevan niukanlaisesti tutkimusta.
Kysymykseksi jää, millä tavoin kuuleva vanhempi voi antaa kuurolle lapselleen kiintymyssuhteen kehittymisen edellyttä- mää oikeaa ja johdonmukaista tietoa, kun hän itse ei osaa viittomakieltä eikä lapsi voi kuulla hänen puhettaan. Kuulevien van- hempien ja heidän lastensa viittomakielen kehitys poikkeaakin tässä kuurojen van- hempien perheiden kielimallista; vanhem- mat opettelevat viittomakieltä vieraana kie- lenään samalla kun heidän pienen lapsensa pitäisi oppia se äidinkielenään.
Sinkkonen jatkaa lapsen kommunikaa- tiomuodon valinnasta. Hän toteaa, että lap- sen kuulovamman toteamisen aikaan surun ja kriisin keskellä eläville kuuleville van- hemmille annetaan usein ristiriitaista infor- maatiota lapsen kielellisen kehityksen mah- dollisuuksista. Sinkkonen painottaa lapsen kielen valinnassa perheiden erilaisuutta ja kaikkien asiantuntijoiden neutraalia roolia tiedonjakajina. Korostaessaan leikkiä ja lap- selle luontaisten, jokapäiväisten toiminto- jen merkitystä kielellisen kehityksen väli- neenä Sinkkonen samalla kritisoi kuulo- vammaisen lapsen jatkuvaa opettamista.
Tämän päivän puheterapeuttien ja kuntout- tajien ajattelutapa yksilöstä oppijana on toki jo muuttunut behavioristisesta käsitykses- tä konstruktivistiseksi.
Kuulevien lasten puhekielen kehityk- sestä tiedetään paljon, mutta kuurojen las- ten viittomakielen kehityksen vaiheista ei juuri ole edes kansainvälistä tukimusta.
RITVA TAKKISEN tutkimustyö ja hänen artik- kelinsa viittomakielisen lapsen fonologises- ta ja kieliopillisesta kehityksestä on tärkeä ja uraauurtava. Aluksi Takkinen valaisee kielenomaksumisen biologisia perusteita.
Hän viittaa Chomskyyn, jonka mukaan lap- sella jo syntyessään on universaali kieli-
oppi, jonka avulla kielenomaksuminen ta- pahtuu. Teoria on kylläkin saanut runsaasti kritiikkiä lapsen kielen tutkijoilta (esim.
Plunkett 1995, Ochs ja Schieffelin 1995).
Takkinen kuvaa normaalin vuorovaikutuk- sen syntymistä kuulevissa ja kuuroissa per- heissä, mutta ei ota kantaa siihen, miten kuuron lapsen ja kuulevien vanhempien vuorovaikutus kehittyy. Sinkkosen tavoin hänkin toteaa, ettei kuuron lapsen kielelli- nen ympäristö aina ole viittomakielinen.
Suomalaisessa tutkimuksessa havaittiin, et- tä jos noin vuoden ikäiselle tai sitä pienem- mälle lapselle aletaan viittoa, viittomakieli alkaa kehittyä tavalliseen tapaan. Vaikka kuuron lapsen luontaisin keino kommuni- koida on viittomakieli, sen opettelu kuule- vassa perheessä ei ole ongelmatonta, kos- ka vanhemmat alkavat opetella viittoma- kieltä usein vasta silloin kun lapsi on jo noin kaksivuotias. Lapsen vaikea kuulovamma olisi ihanteellista diagnosoida mahdollisim- man varhain (ks. esim. Yoshinaga-Itano ym.
1998), mutta pienen lapsen kuulokyvyn luotettava määritteleminen on mutkikasta (ks. esim. Jauhiainen 2000). Aikuisen teh- tävä on houkutella lapsen kielellistä kehi- tystä aina ylemmälle asteelle (ks. Launonen ja Lonka 2000), mutta diagnoosin viiväs- tyessä on jo ohitettu vaiheet, joita nykytut- kimus pitää kielenkehityksen tärkeinä perus- elementteinä.
Kirjan neljäs kokonaisuus koostuu kuu- den eri-ikäisen ja erilaisissa perhetaustois- sa elävän viittomakielisen henkilön kiin- nostavista elämäntarinoista ja suhteesta viittomakieleen. Nuorin kirjoittajista on noin 30-vuotias. Suhtautuminen viittoma- kieleen on 1940–70-luvuilta muuttunut, jo- ten nämä kertomukset kertaavat viittoma- kielen historiaa. Kuulevia vanhempia aja- tellen täydentävä näkökulma olisi ollut esi- merkiksi 1990-luvun kokemus kuulevan vanhemman viittomakielen oppimisesta kuuron lapsen kanssa.
Kirjan viides kokonaisuus on vaikea- tajuisempaa alkuosaan verrattuna; kirjoit- tajat ovat oman alansa asiantuntijoita. Täs- tä kokonaisuudesta hyötyvätkin enemmän henkilöt, joilla on jonkin verran kielitieteel- lisiä perusopintoja ja aikaisempaa viittoma- kielen tuntemusta. Heille artikkelit antavat mielenkiintoista tietoa viittomakielen lause- opista ja rakenteesta. Samalla puhekieles- sä usein vain ilmaan jäänyt lause »viittoma- kielen rikkaudesta» avautuu erinomaisella tavalla. Suomalaisen viittomakielen lause- oppia kuvaa TERHI RISSANEN. Hän johdattaa lukijan tavallisimmista lauseopin lähesty- mistavoista temaattiseen lähestymistapaan.
Lukuisilla hyvillä esimerkeillä havainnol- listetaan teeman ja reeman rakennemalleja viittomakielessä; samalla kirjoittaja vertaa niitä suomen kieleen.
Viittoman rakennetta taas kuvaa lukui- sin esimerkein LEENA SAVOLAINEN. Hän aloittaa täsmentämällä viittomakielen käsit- teitä ja rinnastuksia puhuttuun kieleen. Jot- kut tutkijat vierastavat fonetiikkaa viittoma- kielen terminä. Sehän tarkkaan ottaen ku- vaa äänteiden tuottamista ja fonaatiota.
Viittomakielelle ei kuitenkaan näytä, ihme kyllä, helposti löytyvän kokonaan omaa termistöä. Savolainen jatkaa viittomakielen muistiinmerkitsemistavoista, joista ensi- arvoisena hän pitää elävää kuvaa. Kuviin ja piirroksiin verrattuna saadaan tällä tavoin havainnollistettua viittoman liike, joka ei aina hahmotu viittomakielen opiskelijalle.
Savolaisen mukaan verraten uusi, tutki- muksessa käytetty viittoman kuvaustapa on glossi, (viittoman merkitseminen perusmer- kitystä vastaavalla sanalla), johon on lisät- ty erilaisin merkein tietoa muun muassa käsimuodosta, artikulaatiopaikasta ja liik- keestä. Viittomakieltä pystytään myös tal- lentamaan kirjoitusjärjestelmillä, joita kir- joittaja esittelee kolme. Näitä on käytetty tutkimuksessa ja jonkin verran ilmeisesti viittomakielen opetuksessakin. Järjestelmät
vaikuttavat ensi näkemältä vaikeilta hah- mottaa, vaikka niissä onkin ikonisia piirtei- tä, erityisesti HamNoSys-systeemissä.
Vähemmistönä vähemmistössä -artik- kelissa KARIN HOYER kuvaa ruotsinkielisten viittomakielisten ihmisten kieltä. Hän poh- tii, onko suomenruotsalainen viittomakieli oma kielensä vai suomalaisen viittomakie- len varieteetti. Artikkelista käy hyvin sel- ville suomenruotsalaisten erityinen asema tässäkin kysymyksessä. Vaikka viittoma- kielen historialliset lähtökohdat painottuvat Suomessa ruotsinkieliselle puolelle, kirjoit- tajalla on erityinen huoli suomenruotsalais- ten viittomakielisten kielen säilymisestä ja lasten koulunkäynnistä. Kirjan ainutta viit- tomakieltä käyttävää erityisryhmää, kuuro- sokeita, kuvaa JOHANNA MESCH. Kun koko kirjassa muutoin puhutaan viittomakielen visuaalisuudesta, joudutaan viittomakieltä pohtimaan nyt taktiilisena: esimerkiksi kas- vosignaalit jäävät pois. Tämä viittomakie- len muunnos koskee 750 henkilöä, joista sata on lapsia. Kuurosokeiden viittomakie- lestä Mesch on väitöskirjassaan tutkinut kuurosokeiden keskusteluasentoja, viitto- man rakennetta taktiilisessa muodossa, vuo- ronvaihdon säätelyä, palautteen antamista ja merkitsemistä.
Kirjan näkökulma korostaa siis viitto- makielen käyttäjiä kulttuurivähemmistönä, ei vammaisryhmänä. Kirjassa on paljon kes- kustelua kuulevien ja kuurojen kommuni- kointimuurista (ks. myös Jacobsson 2000), asenteellisesta suhtautumisesta viittoma- kieleen ja siitä, että kuulevat kokevat ahdis- tusta kommunikointikumppanin kuulon puuttumisesta. Luulen kuitenkin, että pi- kemminkin on kyse hämmentyneisyydes- tä erilaisen kommunikointitavan vuoksi.
2000-luvulla olisi tarpeen suunnata tulevai- suuteen: edessä on suuria koulutuksellisia ja opetusmenetelmällisiä haasteita. Tieto, jota nykyään on saatavissa viittomakieles- tä, auttaisi varmasti myös kuulevien ihmis-
ten viittomakielen opiskelua. Kirjan ilmes- tymisen aikoihin Helsingin Sanomissa esi- tettiin kritiikkiä koulunkäynnin osuuden jättämisestä pois kirjasta. Kritiikki on van- hempia ajatellen aiheellista, ja aihe olisi sopinut oikein hyvin lasten osuuteen. Tähän kirjaan ei ole myöskään mahtunut pohdin- taa siitä, miten erilaiset ihmiset oppivat viit- tomakieltä ja hallitsevat sitä. On erittäin todennäköistä, että viittomakielistenkin ryh- män sisällä on erityisryhmiä, jotka vaativat vielä huomiota (esimerkiksi lapset, joilla on oppimisvaikeuksia, dysfasiaa jne.). Ehkä heistä ja heidän opetuksestaan kirjoitetaan lähitulevaisuudessa oma kirjansa. Tämä kir- ja on merkittävä avaus mutta kaipaa seuraa- jakseen toista kirjaa, jossa edellä mainittu- ja aspekteja voitaisiin enemmän käsitellä.
Mielenkiintoisuudestaan huolimatta kir- jan rakenne on sikäli epätasapainoinen, että loppuosan kielitieteellinen osuus on maal- likkolukijoille todennäköisesti vaikeasti hahmottuva. Lukijaa kiusaa pari pientä toi- mituksellista seikkaa. Johdantotekstissä ei kerrota, ettei teksteissä käytetä viittauksia;
tekstien välisiä sisäisiä viittauksia on käy- tetty joissakin artikkeleissa, joistakin ne puuttuvat. Toiseksi artikkeleiden lopussa olevat kirjallisuusluettelot ovat osin puut- teellisia ja eri tavoin toteutettuja. Kirjan ulkoasu puolestaan on erittäin selkeä ja kuvat avaavat viittomakielen saloja hyvin.
Myöskin historiaosuuden kuvat antavat kir- jaan väriä viittomakielen kehityksen kes- kushenkilöistä.
EILA LONKA
Sähköposti: eila.lonka@helsinki.fi LÄHTEET
BADDELEY, ALAN 1991: Human memory, theory and practice. Hove: LEA.
JACOBSSON, KATARINA 2000: Retoriska stri- der. Sociologisk avhandling. Lund:
Palmkrons förlag.
JAUHIAINEN, TAPANI 2000: Lasten kuulon tutkiminen. – Eila Lonka & Anna- Maija Korpijaakko-Huuhka (toim.), Kuulon ja kielen kuntoutus — vuoro- vaikutuksesta kommunikointiin s. 89–
100. Helsinki: Palmenia.
LAUNONEN, KAISA – LONKA, EILA 2000: Pu- hetta edeltävän kommunikoinnin ke- hitys ja sen tukeminen. – Eila Lonka
& Anna-Maija Korpijaakko-Huuhka (toim.), Kuulon ja kielen kuntoutus — vuorovaikutuksesta kommunikointiin s. 15–34. Helsinki: Palmenia.
OCHS, ELINOR – SCHIEFFELIN, BAMBI 1995:
The impact of language socialization on grammatical development. – Paul Fletcher & Brian MacWhinney (toim.), The handbook of child lan- guage s. 73–94. Oxford: Blackwell.
PLUNKETT, KIM 1995: Connectionist ap- proaches to language acquisition. – Paul Fletcher & Brian MacWhinney (toim.), The handbook of child lan- guage s. 36–72. Oxford: Blackwell.
SAVISAARI, EINO – VANNE, ANTTI 1979: Viit- tomakieli. Johdatus kielen olemuk- seen ja käyttöön. Helsinki: Gaudea- mus.
STOLT, SUVI 2000: Kuuron lapsen kaksi- kielisyyden tukeminen. – Eila Lonka
& Anna-Maija Korpijaakko-Huuhka (toim.), Kuulon ja kielen kuntoutus — vuorovaikutuksesta kommunikointiin s. 159–176. Helsinki: Palmenia.
YOSHINAGA-ITANO, C. – SEDEY, A. – COUL-
TER, D. K. – MEHL, A. L. 1998: Lan- guage of early- and late-identified children with hearing loss. – Pediat- rics 102 s. 1161–1171.
