PUHEEN JA VIITTOMIEN SUHDE: FONEETTINEN TUTKIMUS näkymä

Puhe ja kieli, 27:3, 99-107 (2007)

PUHEEN JA VIITTOMIEN SUHDE: FONEETTINEN TUTKIMUS

Stina Ojala, Informaatioteknologian laitos, Turun yliopisto Olli Aaltonen, Fonetiikka, Turun yliopisto

Puheen gesturaalisesta näkökulmasta puheen ja viittomisen välinen yhteys on kiis- taton. Käsien eleet ovat aivojemme kannalta verrattavissa ääntöelimistön liikkei- siin. Puheen havaitseminen ei perustu itse puhesignaaliin, vaan sen synnyttävien artikulaatioliikkeiden ymmärtämiseen. Viime kädessä puheen ja viittomien havait- seminen ja tuottaminen tulisi nähdä yhtenä ja samana aivojen tapahtumasarjana, josta ne eivät ole erotettavissa motorisen ja sensorisen ulottuvuutensa perusteella.

Viittomakieli perustuu vastaavanlaiseen merkkijärjestelmään kuin puhutun kielen foneemit. Näin ollen puheen tutkimusta varten kehitettyjen foneettisten havainto- kokeiden voidaan ajatella soveltuvan myös viittomakielen tutkimukseen. Esimerk- kikokeessamme selvitettiin, miten viittomakieliset, ei-viittomakieliset ja viittoma- kielentulkit havaitsevat viitottuja ärsykkeitä. Alustavat tulokset osoittavat, että viit- tomaärsykkeillä tehdyssä havaintokokeessa eri koehenkilöryhmien välillä on havait- tavissa samankaltaisia eroavaisuuksia kuin vokaaleilla tehdyissä havaintokokeissa.

Näin ollen voidaan päätellä, että havaitseminen tapahtuu samoin periaattein sekä puhe- että viittomakielisillä.

Avainsanat: Puhe, motorinen teoria, viittomat.

99

MITÄ PUHE VIIME KÄDESSÄ ON:

ÄÄNTÄ VAI ELEITÄ?

Ulkoapäin katsottuna syntyy helposti vaiku- telma, että äänellä tapahtuva kielellinen vies- tintä on täysin eri asia kuin viestien välittämi- nen käsien liikkeiden ja ilmeiden avulla. Kui- tenkin molemmissa kommunikaatiotavoissa tuodaan esille vanha idea ihmismieliä yhdis- tävästä ainutlaatuisesta universaalista kielestä (ks. esim. Stokoe, 2001; Bellugi, 1980). Pu- heella ymmärretään yleensä erilaisten äänisig- naalien tuottamista. Pidetään itsestään selvä- nä, että ihminen puhuu jotta hän tulisi kuul- luksi ja että kuuleminen on puheella välitetyn viestin ymmärtämisen perusehto. Tämäaudi-

Kirjoittajien yhteystiedot:

Stina Ojala, Informaatioteknologian laitos 20014 Turun yliopisto, sähköposti stiroj@uru.fi, puh.02-333 7495

Olli Aaltonen, Foneciikka, 20014 Turun yliopisto

tonnennäkemys puheesta on monien mieles- tä (ks. esim. Stevens, 2000) sen ainoa järke- vä selitys ja epäilemättä tämä tulee ensimmäi- senä myös maallikon mieleen.Gesturalistisen ajattelutavan mukaan (ks. esirn. Liberman&

Mattingly, 1985) ääni taas on pelkkä kanto- aalto - sivutuote, joka osoittautui erinomai- sen hyödylliseksi keinoksi siirtää kuulijalle tie- toa puhujan ajattelusta pelkän uloshengitysil- man avulla. Puhuminen vapautti kädet mui- hin tehtäviin. Gesturalistit olettavat, että pu- heen evoluution lähtökohtana ovat ääntöeli- mistön (huulet, kieli,pehmeäkitalaki, ja kur- kunpää) liikkeet(movements),jotka kehittyi- vät ihmisellä ääntöelimistön eleiksi(gestures).

Eleillä tarkoitetaan ääntöelimistön liikkei- tä, joilla on lingvistinen tehtävä: ne edusta- vat samanaikaisesti puheen toimintayksikköä (unit

0/

Liberman, 1996).

Ääni itsessään ei ole tästägesturalistisesta näkökulmasta puheen havaitsemisen kohde, vaan puhesignaalin synnyttäneet ääntöelin- ten dynaamiset liikkeet. Siksi puheen tuot- tamisen ja havaitseminen prosessit ovat täy- sin automaattisia ja puhetta voidaan havaita eri ympäristöissä yhtä helposti, vaikka puhu- jat ovat aina erilaisia; toiset puhuvat selvästi ja toiset epäselvemmin. Kukaan ei kuitenkaan puhu täysin samalla tavalla, mutta silläkään ei ole merkitystä, kunhan koodi eli "kieli" on sama. Epäilemättä ääntö- ja kuuloelimistöm- me ovat erikoistuneet puheen tuottamiseen ja vastaavasti sen havaitsemiseen. Tuottamisen ja havaitsemisen on täytynyt pitkän evoluutiom- me aikana yhdistyäniinkiinteäksi hermostol- liseksi järjestelmäksi, että se on säilyttänyt ase- mansa luontaisena ihmisen kommunikaatio- muotona kymmeniä ellei peräti satoja tuhan- sia vuosia (ks. esim. Liberman, 1996). Elekie- linen viestintä puolestaan tapahtuu pääasias- sa käsien liikkeiden avulla, jotka havaitaan nä- köaistin välityksellä. Yhtälailla voidaan kui- tenkin ajatella, että kuuro kommunikoi kä- sien liikkeiden avulla, jotta kielellinen viesti tulisi nähdyksi ja kuuro sitä kautta ymmär- retyksi. Onko gesturalistisesta näkökulmas- ta itseasiassa niin, että käsien eleet ovat aivo- jemme kannalta verrattavissa ääntöelimistön eleisiin?Vllmeaikaiset tutkimustulokset tuke- vat tätä tulkintaa (ks. esim. Willems& Ha- goort, 2007).

Akustista ja optista kanavaa käyttävät kom- munikaatiomuodot lapsi oppii samalla taval- la eli jäljittelemällä: kun kuuleva lapsi oppii jäljittelemään itseään, oppii kuuro lapsi yh- tä helposti jäljittelemään omia eleitään (Petit- toym.,2000). Tätä puheen yksilönkehityk- sen vaihetta kutsutaan jokelteluksi. Helpoim- min lapsi oppii jäljittelemään puheessa niitä äänteitä, joissa näköaististakin voi olla hyötyä.

Yksinomaan näköaistin avulla voivat kuurot- kin lapset oppia tuottamaan sellaisia sanoja, joissa puhujan suun liikkeet ovat selvästi nä-

kyvillä (esimerkkeinä sanatmammajapappa).

Siitä hetkestä alkaen, jolloin lapsi alkaa tietoi- sesti jäljitellä, hänen kielellinen ilmaisukykyn- sä alkaa nopeasti kehittyä: kuuleva lapsi op- pii yhdistelemään äänteitä ja vastaavasti kuu- ro käden liikkeitä. Tavoite on molemmilla sa- ma: tuottaa merkityskokonaisuuksia yhdiste- lemällä itsessään merkityksettömiä merkkejä, so. äänteitä tai käsimuotoja (ns.partikulaari- suusperiaate,ks. Abler, 1989; Studdert-Ken- nedy, 2000). Äänteitä yhdistelemällä tuote- taan sanoja ja vastaavasti käsimuotoja yhdis- telemällä viittomia. Siksi sanaston kehityk- sen näkökulmasta kuulevien ja puhuvien se- kä kuurojen ja viittovien sanaston kehitykses- sä ei ole eroja (ks. Takkinen, 2000).

Vaikka ulkoapäin("kmguage from outside'') puheen ja viittomien käyttö perustuu eri mo- torisiin ja sensorisiin järjestelmiin, niin sisäl- täpäin(''language from inside'')eli aivojen nä- kökulmasta ne tarkoittavat yhtä ja samaa toi- mintaa eli liikesarjojen tuottamista ja havait- semista (Arbib, 2003; Lopez-Garcia, 2005).

Puhuminen on ääntöelimistön eri osien tark- kaan säädeltyä liikettä, kun taas viittomakie- lissä nämä liikkeet toteutetaan ensisijassa kä- sien avulla (Wilcox, 1992; Liberman& Mat- tingly, 1985; Bellugi, 1980). Viime aikoina onkin esitetty, että puheen evoluution läh- tökohtana tulisi pitää muinaista mimeet- tistäviestintää, joka perustui suun ja kasvo- jen alueen lihastoimintaan ja sen avulla tuo- tettuihin eri ilmeisiin (Corballis, 2002; Ar- bib, 2002; Korhonen, 1993). Todennäköi- sesti tästä ihmisen ja apinoiden yhteisestä kommunikaatiomuotojen taustamekanis- mista kehittyi muun muassa FOXP2-ni- misen säätelygeenin mutaation myötävai- kutuksen kautta lopulta noin 50.000 vuot- ta sitten nykyihmisen vieläkin käyttämä pu- he (Marcus& Fisher, 2003). Näin ollen pu- heen ja viittomien aivoperusta olisi pitkäl- ti sama eikä sisältäpäin tarkasteltuna niiden välillä ole muuta eroa kuin eri aistipiireistä

Puheen ja viittomien suhde

aiheutuvat erot (Nishimura ym., 1999; Pe- titto ym., 2000).

Viime kädessä puheen havaitseminen ja tuottaminen tulisikin ymmärtää yhtenä ja sa- mana aivojen tapahtumasarjana, josta ne ei- vät olisi enää erotettavissa motorisentaisen- sorisen ulottuvuutensa perusteella. Samalla ta- voin viittomien tuottaminen ja havaitseminen ovat aivojen sisältä katsottuna yhden ja saman asian eri puolia. Jäljittely on tässä skenaari- ossa avainasemassa. Jäljittely edellyttää, että kummankin viestintätavan motoriset ja sen- soriset ulottuvuudet yhdistyvät. Yhdistymisen selittäminen on ollut vuosikymmeniä hämä- rän peitossa, kunnes apinoilta löydettiin eleitä imitoiva neuronijärjestelmä eli peilisolut(mir- ror neuron system)(Rizwlatti ym., 1996). Ih- misellä tämä homologinen järjestelmä kattaa klassiset puhealueet ja niiden väliset hermo- yhteydet. Ääntöelimistöllä tuotettujen elei- den ja vastaavasti käsillä tuotettujen eleiden samankaitaisuus aivojen näkökulmasta näkyy mm. siinä, että molemmat edellyttävät klassis- ten Wernicken ja Brocan alueiden saumaton- ta yhteistyötä. Tavallaan jo Paavo Ravila es- seessään "Lasten kielen kehityksestä" vuodelta 1937 toi tämän esille todetessaan seuraavasti:

"Ei voi olla epäilystäkään siitä, etteivätköjuuri eleet olisi ensimmäisinä opettamassa lapselle sa- nojen merkityksiit'.Ravilan mukaan ele ja sana kulkevat käsi kädessä, ja eleen välittämä tajun- nansisältö voi muodostua kuullun tai nähdyn jäljitellynkin sanan merkityksiksi (ks. myös Willems & Hagoort, 2007). Itse asiassa Ra- vila ennusti jo 1900-luvun alkupuoliskolla peilineuronijärjestelmän, jonka olemassaolo varmistui vasta kymmenkunta vuotta sitten (ks. esim. Rizzolatti& Arbib, 1998). Samalla hän toi esille tässä artikkelissa esiteltävän tut- kimusaiheen perusidean: puheen ja viittomi- en havaitseminen noudattaa yhteisiä periaat- teita, sillä viime kädessä kysymyksessä on yk- si ja sama keino eli merkitysten välittäminen liikkeiden kautta (Ravila, 1937).

101

OPTINEN FONETIIKKA

Samalla tavalla kuin puhe viime kädessä pe- rustuu invariantteihin, diskreetteihin ja mer- kityksettömiin foneemeihin ja niiden yhdis- telykykyyn, niin samoin viitotussa kieles- sä käytetään käsillä tehtyjä vastaavanlaisia merkkejä, kun halutaan ilmaista laajempia merkityskokonaisuuksia. Lisäksi ajatus, että puheen havaitseminen ei perustuisikaan it- se puhesignaaliin, vaan sen synnyttävien ar- tikulaatioliikkeiden tajuamiseen, sopii yhtä perustellusti lähtökohdaksi myös viittomi- en foneettisessa tutkimuksessa(optinen fone- tiikka)'.Viittomisessa artikulaatioliikkeet ei- vät kuitenkaan ole piilossa kuten puheessa.

Puheentutkimuksessa on siksi totuttu tar- kempaan rajaukseen artikulatorisen ja akus- tisen fonetiikan välillä kuin viittomien tut- kimuksessa.

Viimeaikaiset havainnot aivojen tavastakä- sitellä puhetta ja viittomia ovat lisäksi osoit- taneet, että myös viittomia prosessoidaan sa- massa kohtaa aivokuorta kuin puhetta eli Wernicken alueella. Aivojen kannalta ei siis näytä olevan merkitystä, mistä suunnasta kie- lellinen syöte tulee; sisältä päin katsottuna kie- lellistä informaatiota käsitellään aina samal- la tavalla ja samassa järjestelmässä (Nishimu- ra ym., 1999; Willems & Hagoort, 2007).

Eri kommunikaatiomuotojen tutkimus onli- säksi osoittanut, että lajispesiht signaalit kä- sitellään aina sen aistipiirin välittömässä lä- heisyydessä, jota kautta ne ensisijassa välitty- vät aivojen analysoitaviksi (ks. esim. Hauser, 1996; Liberman, 1996). Puheen välityskana- va on suorempi - sijaitseehan korva hyvin lä- hellä sekundääristä kuuloaluetta - mutta tä- mä on lopulta viittomien käsittelyn kannal- ta toissijaista, koska aistipiirit voivat tarvitta- essa vallata aivoissa alaa muilta erikoistuneil- ta aivokuoren alueilta (Kujala ym., 2000). Pu-

1TerminkäyttöWI1coxin mukaan (WI1cox, 1992).

he ja viittomakielet ovat ensisijassa sosiaali- sen kanssakäymisen välineitä. Sosiaalisen op- pimisen näkökulmasta voidaan olettaa, että lapsi jo syntyessään on biologisesti valmistau- tunut eleitten havaitsemiseen ja niiden jäljit- telemiseen("language ready brain").Peilineu- ronitutkimuksen ensiaskeleet on otettu juu- ri liikkeen tutkimuksen puolella (Rizwlatti ym., 1996) ja myöhemmin niiden on havait- tu aktivoituvan myös puhuttaessa (Rizwlatti

&Arbib, 1998).

Tekniikan kehityksen myötä on voitu yhä tarkemmin tutkia myös viittomakielten tuot- toa ja havaitsemista. Uusi tutkimussuunta- us on tuottanut esim. käsimuotoinventaa- riotutkimuksia (Takkinen, 2002), koarti- kulaation tutkimusta (Wilcox, 1992; Lind- blom ym., 2006) sekä puheen ja viittomien sensomotoriikan tutkimuksia (McCullough ym., 2000). Wilcox tutkimusryhmineen oli- vat ensimmäisiä, jotka vertailivat puhetta ja viittomia toisiinsa. Tulokset osoittivat, että pohjimmiltaan puhe ja viittomat ovat vain eri tapoja tuottaa kielellinen viesti, ja että viestin merkitys välittyy artikulaatioelinten liikkeissä; ei signaalissa itsessään.

ESIMERKKI: VIITTOMIEN NIMEÄMINEN

Jos molempien kielimuotojen prosessointi aivoissa on samanlaista, niin saadaanko pu- heen tutkimusta varten kehitetyillä foneetti- silla kokeilla samanlaisia tuloksia viittomilla ja viittomakielisillä? Äänteiden havaitsemis- ta tutkitaan usein kolmentyyppisillä kokeilla (ks. esim. Aaltonen ym., 1997). Nimeämis- kokeiden(identifikaatio)avulla saadaan sel- ville, missä äännekategorioiden rajat kulke- vat. Näitä rajoja kutsutaan tavallisesti fonee- mirajoiksi. Erottelukokeissa(diskriminaatio) koehenkilöiden tehtävä on tavallaan nimeä- mistä yksinkertaisempi eli ilmoittaa, ovatko joltakin foneettiselta jatkumolta valitut är-

sykkeet keskenään samanlaisia vai eivät. Jo vanhastaan on osoitettu, että ihmisten erot- telukyky on herkimmillään juuri foneemira- joilla(kategorinen kuuleminen). Hyvyyden- arviointikokeilla(goodness-rating)on puoles- taan voitu osoittaa, että äännekategorioilla (erityisesti vokaaleilla) on oma sisäinen ra- kenne. Koetilanteessa kuulijat pystyVät hel- posti erottamaan saman kategorian eri edus- tajat toisistaan; jotkut edustavat paremmin luokkaansa kuin toiset. Lisäksi on havaittu, että kielellisen kategorian parhain tai tutuin edustaja (prototyyppi) toimii kuinmagneet- ti. Se vetää lähellä olevia muita saman ka- tegorian edustajia puoleensa, mutta kauem- pana olevat se työntää pois. Näiden kokei- den avulla on voitu osoittaa, että kielelliset kategoriat ja puheen havaitseminen on hy- vin yksilöllistä; äännekategorian väliset raja- alueet ovat eri puhujilla usein eri paikassa ja niiden väliset raja-alueet saattavat olla eri laa- juisia (Aaltonen ym., 1997).

Esimerkissämme lähtökohdaksi viino- mista on otettu yksi käsimuotojatkumois- ta, koska ensinnäkin käsimuodot ovat tutki- tuin alue suomalaisesta viittomakielestä (Ris- sanen, 1985; Takkinen, 2000) ja toisaalta ne voidaan rinnastaa vokaaleihin. Käsimuodoil- la on lähes vakiintuneet muodot ja niiden mukaan viittomat järjestetään muun muas- sa suomalaisen viittomakielen perussanakir- jassa (http://suvi.viittomat.net). Tässä tut- kimuksessa on käytetty jatkumoaIGI - IX!

(Kuva 1.).

Koehenkilöt edustavat äidinkieleltään viit- tomakielisiä (ryhmä 1), suomenkielisiä, jot- ka eivät osaa viittoa (ryhmä 2) ja aikuisiällä viittomaan oppineita viittomakielentulkke- ja (ryhmä 3). Havaintokokeessa käytetyt syn- teettiset ärsykkeet valmistettiin todellisten kä- simuotojen perusteella. Täysin synteettiset är- sykkeet valittiin siksi, että koehenkilön huo- mio kohdistuisi täydellisemmin itse annet- tuun tehtävään toisin kuin luonnollisilla är-

Puheen ja viittomien suhde 103

Kuva 1. Havaintokokeissa käytetyn ärsykejat- kumon ääritapaukset.

sykkeillä, jolloin huomiota saattaa viedä esi- merkiksi sen miettiminen, kenen kädet ovat

IGI

Ärsyke nr. 1

fXJ

Ärsyke nr. 81

tuottaneet ärsykkeen. Synteettisten ärsykkei- den kontrollointi on myös helpompaa:nii- hin saadaan paremmin tuotettua vain halutut muutokset ilman muita, ei-haluttuja muutok- sia (van Hessen& Schouten, 1999). Yksittäi- senä ärsykkeenä käytettiin synteettistä, sini- sistä palloista muodostuvaa käden muotoista hahmoa, jotka tehtiin OpenOffice Draw 1.0 -ohjelmalla, jossa oli 3D-muokkausmahdolli- suus. Ärsykkeet muodostivat jatkumon yhden asteen väleinIGl:stäIX/:ään välillä 1°_82°.

Visuaalisesti ne muodostivat kädenmallisen jatkumon pystysuorasta etusormesta koukussa olevaan etusormeen. Tämä jatkumo on analo- ginen synteettisen vokaalijatkumon kanssa.

Kuva 2 esittää kuinka koehenkilöryhmät nimesivät ärsykkeet ko. jatkumolla.

Nimeämiskokeen reaktioajat olivat viitta- 10T""""t:'---"\---7T-=::;:::;:::==~---___,

:Cll

:C6:Cll

;;,E

;;,s:

::

;;, Cll

Ui~

oJ...::::L - ' -

..h.-===:=o..

Ärsykejatkumo ja esimerkit jatkumolta

Kuva 2. Identifikaatiofunktiokäyrät kuvaavat sitä, missä kohtaa jatkumoa ryhmän jäsenet keskimäärin huomaavat kategorian muutoksen. Vasemmanpuoleisin (tumma) risteävä käyrä kuvaa viittomakielisten identifikaatiota, keskellä risteävä (vaalea) ei-viittomakielisten ja oikeanpuoleisin (keskiharmaa) risteävä viittomakielentulkkien identifikaatiota. Esimerkit kaavion alalaidassa ovat niitä ärsykkeitä, joita näytetti- in identifikaatiokokeessa. Huomaa kategoriarajan paikan muutokset: viittomakielisten kategoriaraja si- jaitsee lähimpänä pystysuoraa eli eniten vasemmalla kaaviossa. Huomaa, että viittomakieltä taitamat- tomilta kysyttiin erilainen kysymys, joka pohjautuu visuaalisiin termeihin eikä viittomakielen kategori- oihin. Ärsykkeiden kuvat alalaidassa kuvaavat jatkumon ääritapauksia, ryhmien kategoriarajan paikkaa ja sellaista ärsykettä, jonka kaikki nimesivät koukuksi.

makielisillä keskimäärin pienempiä kuin ei- viittomakielisten ryhmällä. Viittomakielen- tulkkien reaktioajat sijoittuivat tähän väliin.

Ero reaktioajoissa saattaa heijastaa ärsykkei- den tuttuutta, eli sitä kuinka tottunut henki- lö on prosessoimaan nähtyjä ärsykkeitä. Ka- tegoriarajan paikka käsimuotojatkumolla on lähimpänä pystysuoraa viittomakielisillä ja kauimpana pystysuorasta viittomakielen- tulkeilla. Viittomakielisillä havaittiin katego- riarajan muuntelua, ts. eri henkilöillä kate- goriaraja oli eri paikassa, mutta samalla koe- henkilöllä raja oli aina samassa paikassa. Viit- tomakielisten kategoriarajat olivat myös kes- kimäärin jyrkimpiä, toisin sanoen heidän ka- tegoriansa olivat tarkkarajaisimpia. Toisaalta viittomakieliset erosivat sen suhteen kuinka tarkkarajaisia heidän kategoriansa olivat. Nä- mä alustavat tulokset ovat hyvin sopusoin- nussa vokaaleilla tehtyjen vastaavien nimeä- miskokeiden avulla.

YHTEENVETO: PUHEEN JA

VIITTOMIEN HAVAITSEMISEN YHTÄLÄISYYKSIÄ

Esimerkki nimeämiskokeesta on osa tutki- muskokonaisuutta, jossa tutkitaan erityyp- pisten foneettisten kategorioiden luonnetta viitotussa kerronnassa; esimerkiksi sitä, ovat- ko käsimuodot enemmän kategorisia luon- teeltaan kuin liikkeet tai orientaatio? Puhees- sa konsonanttien havaitsemista väitetään ka- tegoriseksi mm. siksi, että ne ovat kestol- taan lyhyitä. Vokaalien havaitsemisen (iden- tifikaatio ja diskriminaatio)väitetään olevan toisentyyppistä, enemmän lineaarista, koska ne kestoltaan pidempinä voivat välittää mo- nenlaista muutakin informaatiota kuin kie- lellistä. McCullough työryhmineen (2000) on saanut kuitenkin päinvastaisia tuloksia (vrt. yllä kategorisoinnin ja diskriminaation tuloksista) amerikkalaisen viittomakielen ka- tegorisoinnista: käsimuodot ovat luonteel-

taan enemmän kategorisia kuin esimerkik- si artikulaatiopaikat.

Käsimuotojen, orientaatioiden ja yksinker- taisten liikkeiden tuottaminen ärsykkeiksi on helpompaa kuin esimerkiksi liikkeen inten- siteetin koodaaminen ärsykkeeseen.Liikein- tensiteetinmittaamiseksi täsmällisesti tarvit- taisiin hyvin monimutkainen laitteisto ja siihen ei Suomessa vielä ole mahdollisuuk- sia. Yllämainitusta syystä sen luonnetta suo- malaisessa viittomakielessä ei vielä tunneta.

Kiisimuodotnäyttäisivät kuitenkin olevan hy- vin samanlaisia kuin puheen vokaalit: jatku- mon kaltaisia, koartikulaation vaikutuksen alaisia yksiköitä.Artikulaatiopaikanmerki- tys on viittomassa samantapainen kuin mi- tä konsonanttien artikulaatiopaikalla on - eli viittoman artikulaatiopaikat ovat luonteel- taan kategorisia ja vähemmän koartikulaati- on vaikutuksen alaisia yksiköitä.Orientaatio taas on lähinnä rinnastettavissa puheen soin- tiin, siis kurkunpään toimintaan: sillä näyt- tää olevan itsenäisempi asema viittomakie- len foneemijärjestelmässä, ja lisäksi sen ky- kyä toimia merkityksiä erottavana tekijänä käytetään suhteellisen harvoin.

Puheesta väitetään, että esim. äänteiden ar- tikulaatiopaikat jakaantuvat kvantaalialuei- siin, joiden sisäisillä eroilla ei olisi kuultavaa merkitystä (Stevens, 1989). Samansuuruiset erot ääntöväylässä jossain muualla tuottavat kuultavan eron (vrt. kategorinen kuulemi- nen, Liberman ym., 1957). Voidaanko myös viittomakielestä löytää kvantaalialueita? Viit- tomakielessä eri artikulaatiopaikat näyttäisi- vät olevan eri laajuisia ja -kokoisia. Aivan sa- moin kuin tietyt alueet suussa resonoivat laa- jalti samalla tavalla, niin myös viittomatilassa saattaa olla sellaisia alueita, joiden sisällä ei pieniä (tai suurempiakaan) eroja ei huomata tai niillä ei ole juurikaan merkitystä.

Puheen suprasegmentaalisista ilmiöistä in- tensiteetti (lausepaino) on suoraan löydettä- vissä viittomakielestäkin, tosin sen mittaami-

Puheen ja viittomien suhde

nen ja todentaminen on erittäin vaikeaa (ks.

yllä). Puheintonaatiota muistuttava tehtävä viittomakielisessä keskustelussa on kasvojen ilmeillä: esimerkiksi kysymyslauseeseen kuu- luu väistämättä niin sanottu kysymysilme, jota usein kuvataan" rusinailmeeksi": ilmees- sä kurtistetaan kulmat ja usein myös suu.

Koartikulaatio toimii aivan samalla tavalla sekä puheessa että viittomisessa: segmentit ovat vuorovaikutuksessa niin, että viestistä tulisi mahdollisimman helppo tuottaa ja sa- malla mahdollisimman helppo vastaanottaa.

Tässä kohtaa molemmat kielimuodot toimi- vat H&H -teorian (hypo- and hyperarticula- tion theory) mukaan siten, että vastakkaisi- na voimina toimivat yhtäältä helppous vies- tin lähettäjälle, eli koartikulaatio, ja toisaalta helppous viestin vastaanottajalle, eli ymmär- rettävyys ja selkeys (Lindblom, 1990; Mauk, 2003; Lindblom, Mauk& Moon, 2006).

Puheen ja viittomien välille on helppo löy- tää monia yhtäläisyyksiä. Ongelmaksi nou- see käytännössä kuitenkin mm. menetelmi- en kehittymättömyys; ne on jokaisen kehi- tettävä itse. Alalla ei ole myöskään vielä vas- taavaa käsitteistöä kuin puheen foneettisessa kuvauksessa. Tämä tie on vasta alussa. Näis- tä hankaluuksista huolimatta puheen ja viit- tomien vertailu on tulevaisuuden tutkimus- alue, jonka teoreettinen perusta on jo ole- massa.

LÄHTEET

Aaltonen, 0., Eerola, 0., Hellström,Å.,Uusi- paikka, E., ja Lang, A H. (1997). Perceptu- al magnet effect in the light ofbehavioral and psychophysiological data.Journal

0/

0/

Abler, WJ. (1989). On the particulate princi- ple of self-diversifYing systems.Journal o/so- cial and biological struetures,12, 1-13.

Arbib, M.A.(2002). The mirror system, imita- tion, and che evolution oflanguage. Teoksessa:

K Dautenhahn &c.L.Nehaniv (toim.), Im- itation in animais and artifacts, (s. 229-280).

105

MIT Press: Cambridge, Mass.

Arbib, M.A.(2003). The evolving mirror system:

A neural basis for language readiness. Teokses- sa: M.H Christiansen & S. Kirby (toim.),Lan- guageevolution, (s.182-200). Oxford: Oxford University Press.

Bellugi, U. (1980). Clues from che similarities between signed and spoken language. Teok- sessa U. Bellugi & M. Studdert-Kennedy (toim.),Signed and spoken language: Biologi- cal comtraints on linguisticjörm,(s. 115-140).

Verlag Chemie.

Chomsky, N.(1965).Aspects o/the theory

0/

Corballis, M.C. (2002).From hand to mouth:

the origins

0/

de Saussure,F. (1922).Cours de linguistique gene- rale.Paris: Payot.

Hauser, M.D.(1996).The evolution

0/

Korhonen, M.(1993).Kielen synty.Kuronen, U.- M. (toim.), Porvoo, Juva: WSOY.

Kujala, T., Alho, K & Näätänen, R. Cross-mod- al reorganization ofhuman cortical functions.

Trends in neuroscience, 23, 115-120.

Liberman, AM., Harris, KS., Hoffman, H.S.

& Griffith, B.C. (1957). The discrimination of speech sounds within and across phoneme boundaries.Journal

0/

Liberman, A.M. & Mattingly, LG.(1985). The motor theory of speech perception revised.

Cognition,21, 1-36.

Liberman, AM. (1996). Speech: A special code.

Cambridge, Mass.: MIT Press.

Lindblom,B.(1990). Explaining phonetic vari- ation: A sketch of H & H theory. Teoksessa:

WJ. Hardcastle &A Marchal (toim.),Speech production and speech modeling,(s.403-440).

Dordrecht: Kluwer.

Lindblom, B., Mauk, C. & Moon, S.-J.(2006).

Dynamic specification in the production of speech and sign. Teoksessa: P.L. Divenyi, S.

Greenberg & G. Meyer (toim.),Dynamics

0/

speech production andperception, (s.7-20). Vol- ume374 NATO Science Series: Life and Be- haviourai Sciences.

LOpez-Garcia, A (2005). The grammar o/genes:

how the genetic code resembles the linguistic code.

Bern:P.Lang.

Lorenz,K. (1965).Evolution and Modification

0/

Marcus, G.F.& Fisher, S.E. (2003). FOXP2 in focus: what can genes tell us about speech and language? Trends in cognitive sciences,7,257- 262.

Mauk, C. (2003). Undershoot in two modali- ties: Evidence from /ast speech and/ast signing.

Väitöskirja. University ofTexas at Austin.

McCullough, S., Brentari, D. &Emmorrey,K.

(2000). Categoricalperception in American sign language.Poster presented at the Linguistic So- ciety of America meeting, Chicago,III.

Nishimura, H., Hashikawa, K.,00,K., Iwaki, T,Watanabe,Y.,Kusuoka, H., Nishimura,T

& Kubo,T (1999). Sign language 'heard' in

the auditoty cortex.Nature, 397,116.

Petitto, L.A, Zatorre, R.J., Gauna,K.,Nikels- ki, E.J., Dostie, 0.,& Evans, A C. (2000).

Speech-like cerebral activity in profoundly deaf people while processing signed languages: Imp- lications for the neural basis of all human lan- guage.Proceedings

0/

0/

sciences,97, 13961-13966.

Pinker, S. (1994). The language instinct: the new science o/language and mindLontoo: AIlenLa- ne.

Ravila, P. (1937). Lasten kielen kehityksestä.

Länsi,3, 139-146.

Rissanen,T (1985). Viittomakielen perusrakenne.

Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitok- sen julkaisuja 12. Yliopistopaino.

Rizzolatti, G., Fadiga, L., Fogassi, L.& Gallese, V.(1996). Localization ofgrasp representation in humans by PET: 1. Observation versus exe- cution.Experimental brain research,111, 246- 252.

Rizzolatti, G. &Arbib, M.A. (1998). Language within our grasp. Trends in neuroscience,21,

188-194.

Stevens, K. (1989). On the quantal nature of speech.Journai

0/

MIT Press.

Stokoe, Wc. (2001).Language in hand Whysign came before speech.Washington, D.C.: Gallau- det University Press

Studden-Kennedy, M. (2000). Evolutionary im- plications of the paniculate principle: Imita- tion and the dissociation of phonetic form from semantic function. Teoksessa: C. Knight, J.R.Hurford& M. Studden-Kennedy (toim.), The evolutionary emergence

0/

0/

161-177). Cambridge: Cambridge Universi- ty Press.

Takkinen,R.(2000). Viittomakielen omaksumi- nen. Teoksessa: A Malm (toim.), Viittomak- ieliset Suomessa, (s. 113-126). Finn Lecrura.

Takkinen, R. (2002).Käsimuotojen salat: Viit- tomakielisten lasten käsimuotojen omaksumin- en 2-7 vuoden iässä.Helsinki: Kuurojen Liit- to ry.

van Hessen, AJ.& Schouten, M.E. (1999). Cat- egorical perception as a function of stimulus quality.Phonetica,56.56-72.

Wilcox, S. (1992). The phonetics o/fingerspelling.

Studies in speech pathology and clinicallin- guistics 4. John Benjamins.

Willems, R.M.& Hagoorr, P. (2007). Neural evidence for the interplay berween language, gesture, and action: A review.Brain and lan- guage, (painossa).

Internetlähteet:

Suomalaisen viittomakielen verkkosanakirja Suvi (http://suvi.viittomat.net) [verkossa saatavana, viitattu 28.9. 2006]

Puheen ja viittomien suhde

SPEECH AND SIGN: A PHONETIC STUDY Stina Ojala, University af Turku

Olli Aaltonen, University af Turku

The connection berween speech and sign is undisputable from the gestutal perspective of speech. Hand gestutes are comparabletoarticulation gesrures with regards tobrain processes. Production and perception of speech and sign should thus be regarded as one process where they are not distinguishable by motor or sensory dimensions, although from outside it may seem to be so: speech is conveyed in time while sign is conveyed in space. Sign language is based on a similar system as the phonemes of speech. The speech perception testing paradigm can thus be thought to be applicabletosign research. In our example we show that the perception of sign stimuli differs berween subject groups in a similar fashion to vowel perception tests.

Keywords:Speech, motor theory of speech, sign.

107