T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
48
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
kuollut sukupuuttoon tieteellisessä unitutki- muksessa. Psykofysiologinen ja kognitiivinen lähestymistapa sen sijaan voivat hyvin ja niiden integroituminen yhteen näyttää olevan parai- kaa tapahtumassa kognitiivisessa neurotietees- sä, kun taas vanhat sotaratsut Foulkes, Hobson ja muut ikuiset kiistakumppanit alkavat jo olla tutkijauransa ehtoopuolella.
Moderni kognitiivinen neurotiede ja tajun- nantutkimus lähestyvät nyt unennäköä subjek- tiivisena tajunnanilmiönä, jota on ensin kuvat- tava tarkasti sen omalla kuvaustasolla ja sitten pyrittävä liittämään biologisiin kuvaustasoi- hin ja mekanismeihin. Vanhoista hedelmättö- mistä koulukuntakiistoista, neurotieteen ja psy- kologian vastakkainasettelusta, ollaan vihdoin pääsemässä eroon. Hobsoninkin haikailema ai- dosti monitieteinen ”Dream Science” siintää jo horisontissa, mutta nähtäväksi jää kuinka kes- keisen osan hobsonilainen näkemys siinä tulee saamaan.
KIRJALLISUUS
Domhoff, G.W. (1996): Finding meaning in dreams. A quantitative approach. New York: Plenum.
Domhoff, G.W. (2002): The Scientific Study of Dreams.
Washington DC: American Psychological Asso- ciation.
Hall, C.S., & Van de Castle, R.L. (1966): The content analysis of dreams. New York: Appleton-Century- Crofts.
Revonsuo A (2000): ”The Reinterpretation of Dreams:
An evolutionary hypothesis of the function of dreaming.” Behavioral and Brain Sciences 23 (6):
877-901.
Strauch, I., & Meier, B. (1996): In search of dreams. Results of experimental dream research. New York: SUNY Press.
Kirjoittaja on professori Turun yliopiston psykologi- an laitoksella.
Kosmologin retket hottentottien maahan
Antti Arjava
Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin. WSOY 2004, 153 s.
Kosmologi Kari Enqvistin esseekokoelma pu- noo yhteen monia aiheita, kuten esseiden tu- leekin. Ensinnäkin se sisältää kirjoittajan lyhy- en elämäkerran lapsuudesta opiskeluvuosiin;
toiseksi kansantajuisia tutkielmia teoreettisesti vaikeista luonnontieteellisistä ongelmista; kol- manneksi koko joukon tieteenhistoriaa eläväs- ti kirjoitettuna; ja neljänneksi sarkastisia huomi- oita erilaisista toisin ajattelevista kanssaihmisis- tä. Kaikkia näitä yhdistää väljästi yksi teema:
toive vakuuttaa lukijat luonnontieteellisen ajat- telutavan ylivoimaisuudesta.
Enqvistin miellyttävän oppinut, leikittele- vän kevyt tyyli vie mennessään. Hän on kuin kirjallisen kulttuurin David Attenborough, joka tervehtii huohottavaa kuvausryhmää milloin Everestin huipulta, milloin termiittikeon sisäs- tä. Vietiinpä lukija Pariisin kaduille tai Sambe- sin latvoille, hän voi luottavaisin mielin olettaa kohtaavansa siellä juuri tohtori Enqvistin. Roh- keat kielikuvat ja vaivattoman oloinen iva ovat hänen viiltävimmät aseensa, joilla hän pistelee ympärilleen kaikkea mikä ajattelee. Jos sohai-
sut joskus jättävät pysyviä haavoja, ne lienevät hänelle vain idiotisminvastaisten täsmäiskujen vääjäämättömiä oheisvahinkoja.
Vaikka kaikki kirjan osa-alueet ovat mieles- täni onnistuneita, tutkijoiden kärjistävä tyypit- tely varmaan hankkii sille eniten mainetta ja sitä kautta lukijoita: haluavathan ihmiset en- nen kaikkea lukea sitä, mitä itsestä ja tutuista kirjoitetaan. Enqvist ei säti ketään nimeltä, mut- ta hänen luonnehdintansa tähtitieteilijöistä, ma- temaatikoista, humanisteista ja muista kolle- goista tarjoavat yllin kyllin herkkupaloja arvos- telijoiden sitaateiksi ja ostajien syöteiksi. Nii- den myyntiarvo on niin ilmeinen, että Enqvis- tiä voisi syyttää kaupallisesta laskelmoinnis- ta, ellei hän arvioisi lähimmäisiään silminnäh- den vilpittömästä sydämen kyllyydestä. Luul- tavasti hän vain sattuu olemaan Matti Klingen veroinen luonnonlahjakkuus esseistinä. Enqvis- tin mukaan humanistien eetos ”saa luonnontie- teilijän helposti epäilemään, että nämä ihmiset eivät sittenkään ole aivan tosissaan”. Se on aika hyvä lohkaisu kirjoittajalta, jonka koko teos he- rättää saman epäilyksen. Ironisoihan hän tuon tuosta myös omaa ironiaansa.
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
49
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
Uhkaretki humanistien asuinsijoille
Kirjan riemukkaita jaksoja on Enqvistin visio luonnontieteilijöistä tutkimusmatkalla Kongo- joen latvoilla kuuntelemassa humanistiheimo- jen rummutusta pimeässä viidakossa, jossa vaa- nivat lassa-kuume, unitauti ja postmodernismi.
Alkuasukkaiden magia tai muinaiset kunin- kaat Aristoteles ja Plotinos eivät vakuuta ratio- naalisia bwanoja, jotka näkevät heidän elämän- sä köyhän tyhjyyden. ”Millaista on olla histo- rioitsija, kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija? La- tinisti?” Tämän ratkaisemattoman kysymyksen edessä Enqvist joutuu nöyränä antautumaan.
Enqvist on lukenut humanistien töitä, vähin- täänkin assyriologi Armas Salosen artikkeleita, jotka ovat tehneet häneen lähtemättömän vai- kutuksen. Kirja antaa aavistaa, että hän on sa- laa tutustunut muihinkin. Hänen epätietoisuu- tensa ei siis ainakaan kokonaan johdu yrityksen puutteesta. Humanisteista hän vain ei saa otet- ta, eikä ihme. Jo pelkästään latinisteja elähdyt- tävät niin monenlaiset asiat yksittäisistä kiven- paloista naisen asemaan ja elämän tarkoituk- seen. Latinistien joukossa on jostain syystä mel- ko vähän niitä, joiden mielestä todellisuus on vain teorian puutteen luomaa harhaa. Siksipä hienoviritteisimmät humanistikollegat joskus katselevatkin heitä pitkin nenänvartta.
Enqvistin neuvottomuus aiheutuu varmas- ti pohjimmiltaan siitä, ettei hän ole uskaltautu- nut kovin syvälle humanistien viidakkoon. Se onkin tottumattomalle outo paikka, jossa hiivis- kelee kaikenlaista väkeä. Monilla sen asukkailla on teräväksi hiottu kieli ja ihmissyöjän vaistot, mutta useimmilla on syvällä rinnassaan avara sydän. Uskoakseni he toivottavat muukalaiset tervetulleiksi, kunhan nämä ovat oppineet ter- vehtimään heimon vanhimpia kunnioittavasti heidän omalla rituaalikielellään - näinhän dip- lomaatit kaikkialla maailmassa menettelevät.
Yliolkaisia kolonialisteja he kyräilevät majois- taan umpimielisinä tai lehteilevät isoäidin kan- nibalistista keittokirjaa. Eivätkä kaikki viida- kosta kantautuvat äänet välttämättä ole peräi- sin aidoista humanistiheimoista: osansa kon- serttiin tuovat myös tavalliset papukaijat ja mö- lyapinat, joita Enqvist-bwana ei ole vielä oppi- nut erottamaan lehvästön moniäänisestä kuo- rosta.
Toisessa vertauksessaan Enqvist kuvaa luon- nontieteilijät ”eturintaman sotilaina, jotka anka- rin ponnistuksin ja uhrauksin ovat puskemas- sa syvemmälle vihollisen maaperälle”, kuka ra- dioaktiivisuuden kukkuloille, kuka taistellen
RNA:n tien hallinnasta. He katkeroituvat aja- tellessaan, kuinka kotirintaman humanisteil- la on aikaa veistellä hilpeinä tekstianalyysejä ja loruilla kahvilapöydissä roomalaisesta kirjalli- suudesta. Tässä on mainiosti tavoitettu tosielä- män jännite, josta aiemminkin on luotu suurta proosaa. Mutta jo 50 vuotta sitten Toini Havu muistutti, miten kapea rintamamiesten näkö- kulma on. He purnaavat juoksuhaudassa ikui- sesti vaikeuksiaan ja uskovat olevansa maail- mansodan tärkeimmällä rintamanosalla. Eikä oma rakas juoksuhauta kuitenkaan ole koko maailma: vaikka Enqvistin kärkijoukot etenisi- vät puoliväliin Uralille, joskus heidän on sitten- kin pakko palata elämän arkeen. Silloin he ovat kiitollisia, että heidän selkänsäkin takana val- vottiin ja heillä on yhä pystyssä kahvilat ja kir- jastot, joissa nauttia kulttuurin iloista.
Enqvistin oppivuodet
Vähemmän lennokkaasti mutta yhtä elävästi En- qvist kuvaa nuoruusvuosiaan Lahden kaupun- gissa. F. E. Sillanpään tavoin hän onnistuu luo- maan arkisista aineksista aidosti merkittävältä tuntuvan kasvutarinan. Kaiken kokemansa jäl- keen hän ei kuitenkaan hämmästy tutkimuksia, joiden mukaan ”professorisetien ja kirjailijatä- tien” vaikutus auttaa akateemiselle uralle. G. H.
von Wrightin taustaa selostettuaan hän päätyy ajattelemaan: ”Voin hyvin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että yläluokkaisista lähtökoh- dista ei luonnontieteilijöitä synny. Henkisessä parantolailmapiirissä sopii paremmin haaveilla Hegelistä ja Goethestä tai matematiikan estetii- kasta. Siellä ei opi raakuutta, jota empiirisen tie- teen tekeminen edellyttää.” Olipa Enqvist vää- rässä tai ei, tässä teoreettisen fyysikon rajat tu- levat vastaan. Historiantutkija tai sosiologi oli- si ennen johtopäätöstään ottanut hyllystä pro- fessorimatrikkelin ja testannut hypoteesin riit- tävällä empiirisellä otannalla.
Hieman monitulkintaiseksi jää samassa yh- teydessä Enqvistin sinänsä tosi ajatelma: ”Mo- nissa sivistyneistön muistelmissa käydään edel- leen Suomalaista Yhteiskoulua, luetaan latinaa ja kerrotaan, kuinka Aino Kallas kävi teellä.”
Lähes kaikki vanhat koulut toki jatkavat toimin- taansa, ja tunnen etunimeltä useita latinaa osaa- via lapsia, mutta Aino-tädin (1878-1956) teehet- ket lienevät Enqvistin humanistisille ikätove- reille olleet parhaimmillaankin verraten etäinen kannustin. Hänen perusnäkemystään en tieten- kään voi kiistää, kyllähän ammatit periytyvät,
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
50
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
ja kieltämättä kirjallisten perheiden kollektiivi- nen muisti on paljon ihmisikää pitempi.
Kosmologian potentiaali
Kuvattuaan heräämistään kirjallisuuden maail- maan ja puolustettuaan kauniisti kirjastolaitos- ta Enqvist siirtyy pohtimaan, mitä hyötyä kos- mologiasta on yhteiskunnalle. Hänen ongel- mansa on pitkälti sama kuin humanistien (vaik- ka tämän rinnastuksen hän visusti välttää): on vaikea osoittaa, että kosmologinen tutkimus tu- levaisuudessakaan tuottaisi sellaista tietoa, joka johtaisi myyntikelpoisiin vimpaimiin. Toisaalta siitä ei ole paljon suoranaista haittaakaan. En- qvist näkee kuitenkin kosmologiassa houkut- televaa potentiaalia: ”Kosmologia on nimittäin tieteistä ainoa, joka voisi kertoa meille, miksi me olemme olemassa.”
Ymmärtääkseni Enqvistin mielestä kosmo- logiaa kuten muutakin luonnontieteellistä tut- kimusta kannattaa tukea, koska se tekee ihmis- kunnan vähä vähältä viisaammaksi - tai jos ei viisaammaksi niin ainakin tietäväisemmäk- si. Humanistien mahdollisiin hyötyihin hän ei ota mitään kantaa, mikä onkin kirjan alku- puolen valossa ymmärrettävää. Totta kyllä, et- tei humanistinen tutkimus useinkaan tee meitä sen enempää tietävämmiksi kuin viisaammik- sikaan, vaan päin vastoin kerta toisensa jälkeen osoittaa tyhmyytemme - osittain tahattomas- tikin. Parhaimmillaan se voisi kasvattaa meis- tä itsekriittisiä, ehkä jopa tehokkaammin kuin kosmologia.
Vaikeus aukottomasti perustella yhteiskun- nallisia tulonsiirtoja kosmologien hyväksi saa Enqvistin suhtautumaan ”tavallisten ihmisten”
(tai oikeammin heidän puolustajiensa) mielipi- teisiin melko penseästi. Jos kyse olisi vain har- mittomista tatintallaajista, hänen sarkasmiinsa tuskin hiipisi niin kireää sävyä. Ilmeisesti En- qvist epäilee, että tätä lehteä lukevien päättä- jienkin joukossa on niitä, joiden ajattelu lähe- nee enemmän näköalatonta keskiluokkaa kuin teoreettisia fyysikoita.
Luopumatta tieteen rahoituksesta voisi mas- soja edustavien poliitikkojen pyrkimyksille osoittaa suurempaakin ymmärtämystä. Varsin- kin keskiluokan jo lähes rituaalinomaista näl- vimistä, mistä Enqvist on onneksi vain maltil- linen esimerkki, voisi kehittää syvemmän ana- lyysin suuntaan. En myöskään vakuutu siitä ny- kyään yleisestä argumentista, jonka mukaan il- miö kuin ilmiö tulee kyseenalaiseksi, jos Saksan
kansallissosialistit sattuivat kannattamaan sitä.
Olihan Hitler kasvissyöjäkin, toivoi junien saa- puvan aikataulussa ja kuunteli Wagneria, joka ei ole sen epäilyttävämpi kuin J. R. R. Tolkien.
Tieteen historiaa
Pariisin kaupunki jää Enqvistille henkisesti vie- raaksi mutta toimii taustana Samuel Becket- tiä, Ludwig Wittgensteinia ja Bertrand Russel- lia hyödyntävälle esseelle. Sen jälkeen hän ot- taa käsittelyyn Albert Einsteinin ja tunnustaa uskovansa, että ”sattuma ja yksilö näyttelevät merkittävämpää roolia tieteen historiassa kuin halutaan myöntää”. Tämän todistamiseksi hän kirjoittaa 1900-luvun historian uudelleen sillä oletuksella, että Einstein kuoli vossikkahevosen potkuun jo helmikuussa 1905. Suhteellisuusteo- ria keksittiin vasta vuosikymmeniä myöhem- min, ja monet muutkin asiat kehittyivät toisin.
Spekulaatio on vähintään yhtä vakuuttavaa ja virkistävää kuin vastaava fabulointi yleensä voi olla.
Sitten on vuorossa lisää tieteenhistoriaa ja luonnontieteen ongelmien havainnollistamista, tällä kertaa aiheena ulottuvuuksien lukumäärä.
En pysynyt vauhdissa aivan koko aikaa, mut- ta en syytä siitä Enqvistiä. Hänen yrityksensä on kiitettävä ja suorituksensa vähintään kunni- oitettava. Teksti on nautittavaa silloinkin, kun se ylittää oman ajattelun rajat.
Toiseksi viimeinen essee palaa niihin reakti- oihin, joita Enqvistin aiemmat kirjat ovat herät- täneet. Hän puolustaa fysikaalista maailman- kuvaansa, kiistää olevansa naiivi reduktionisti ja joutuu selittelemään, koska häntä on säännölli- sesti tulkittu väärin. Hänen mukaansa kaikkien tapahtumien perimmäiset syyt ovat materiaa- lisia. Kvanttifysiikan lisäksi voidaan kuitenkin hyväksyä muitakin tieteitä, koska ilmiöitä voi tarkastella karkeammalla resoluutiolla: atomi- en, molekyylien, eliöiden ja jopa yhteiskunnan tasolla. Tämä on heikkoa emergenssiä. Virheelli- nen vahva emergenssi, jonka mukaan mentaa- liset tilat ovat autonomisia, taas ei fysiikan la- kien vastaisena eroaisi uskonnollisesta ihmees- tä. Lukijan on viisainta perehtyä tarkempiin pe- rusteluihin itse, jotta ylimääräisiltä väärinkä- sityksiltä vältyttäisiin. Itse en ihmisten tutkija- na osannut loukkaantua Enqvistin ajatuksista, mutta ehkä se johtuu osittain siitä, etten ehtinyt mukaan tämän älyllisen vapaapainin aiemmil- le kierroksille.
Kirjan viimeinen luku on sen nimiessee. Poh-
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
51
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
joiseurooppalaisiin pöytiin vasta hiljattain ko- tiutunut rucola eli sinappikaali innoittaa En- qvistin botaaniseen ja runolliseen vaellukseen halki Vanhan mantereen kohti toista kotiaan Ranskan Rivieralla. Hän ei aivan suoraan sano, miksi hän haluaisi jäädä sinne loppuelämäk- seen, niin että lähettäisi kylmään pohjoiseen vain palsamoidun sydämensä. Ehkä Välime- ren luonnon harras kuvaus riittää meille perus- teluksi. Tai ehkä tekijä antaa lisävihjeen kirjan alussa. Esittihän hän jo ensimmäisessä luvussa teorian, että tiedenobelien saaminen on mahdo- tonta talvirengasrajan pohjoispuolella.
Mitä tässä on takana?
Summa summarum: älykäs ja hauska kirja pal- kitsee monin tavoin lukijansa. Mutta lopuksi on palattava fyysikon ja villi-ihmisten väliseen ou- toon jännitteeseen. Jos humanistit ovat Enqvis- tille vain primitiivisiä rummuttajia, miksi hän oikeastaan kohdistaa heihin sarkasmiaan? Eikö moderni kulttuurirelativisti antaisi heidän säi- lyttää eksoottisen elämäntapansa, antaisi jokai- sen tulla omalla uskollaan autuaaksi, vetäytyisi jännittävien tutkimusretkiensä jälkeen siemai- lemaan grogeja järkiperäisten ystävien seuras- sa? Onko Enqvist sielultaan lähetyssaarnaaja, jolle ajatus taikauskon pauloissa kadotukseen joutuvista kanssaihmisistä on kestämätön, ke- hitysoptimisti, joka uskoo teknologisella valis- tuksella vääntävänsä savimajojen asukkaat ke- hityksen tielle? Vai ahne journalisti, joka myy matkakertomustaan suurelle yleisölle naures- kellen lukutaidottomien alkuasukkaiden kum- mallisuuksille?
Ei kumpaakaan. Enqvistin kirjaa ei näet ole kirjoitettu kosmologeille eikä insinööreille. Hän suuntaa luonnontieteellisen valistuksensa ja oppineet kulttuurihistorialliset viittauksensa humanistisesti ajatteleville ihmisille. Ei hän ha- luaisi heidän muuttuvan fyysikoiksi - mistä hän silloin saisi ostajia kirjoilleen? Hänen opetuk- seensa tulee suhtautua samoin kuin Jeesuksen
kehotukseen rikkaalle miehelle: ”Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille!”
Sitä ei ollut tarkoitettu universaalisti omaksut- tavaksi, muutenhan kukaan ei olisi suostunut lunastamaan rikkaan miehen tavaroita.
Enqvist tarvitsee humanisteja, koska kaikesta teknisestä takapajuisuudestaan huolimatta juu- ri he ovat Enqvistin edustamalle renessanssi- oppineelle riittävän haastavia lukijoita. Samoin hän löytäisi enemmän puhuttavaa kaldealais- ten astronomien, mayojen matemaatikoiden ja arabialaisten oppineiden kuin raakojen konki- stadorien tai hevosurheilulle omistautuneiden brittilordien kanssa – kunhan vain löytäisi mui- naiskansojen kanssa yhteisen kielen. Ja sitä hän sinnikkäästi yrittää vuodesta toiseen härnäten humanisteja keskusteluun.
Vai elähdyttäisikö Enqvistiä vieläkin syvem- pi ja salaisempi motiivi? Tuntisiko hän alitajuis- ta katumusta siitä, ettei sittenkin ajoissa ryh- tynyt humanistiksi? Terävän älynsä ja kerkeän kynänsä ansiosta hän löisi kevyesti kilpailijan- sa ja olisi maailman johtavia humanisteja, jonka ajatuksiin ranskalaistenkin filosofien olisi pak- ko ottaa kantaa. Kuuluisa Enqvistin valtioteo- ria, tietoteoria tai luovuusteoria olisi kaikkien huulilla, hän kiertäisi esitelmöimässä tutkijoille, poliitikoille ja kansanjoukoille, saisi ehkä No- belin kirjallisuuspalkinnon kuten vuonna 1902 roomalaisten piirtokirjoitusten tutkija Theodor Mommsen. Hän voisi työaikanaan oleilla arvos- tamissaan kirjastoissa, ja hänen omasta ajatte- lustaan kirjoitettaisiin väitöskirjoja kuten johta- vista suomalaisista humanisteista ja teologeis- ta.
Ehkäpä Enqvist voisi seuraavassa esseeko- koelmassaan omistaa luvun tällekin kontrafak- tuaaliselle tarinalle. Kaikkea ei ole vielä mene- tetty. Humanismin ihmeellisessä maailmassa fyysikko, joka kirjoittaa itsensä humanistiksi – voi todella muuttua sellaiseksi.
Kirjoittaja on klassillisen filologian dosentti ja Suomen Kulttuurirahaston yliasiamies.
