Kuolema, unohdus – ja kosmologi näkymä

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 0 59

Kuolema, unohdus – ja

kosmologi

Kosmologi Kari Enqvist tunne- taan ahkerana tieteensä populari- soijana ja filosofisena kirjailijana.

Kuoleman ja unohtamisen aikakir- jat on hänen yhdeksäs kirjansa vii- dentoista vuoden aikana, mikä on melkoinen saavutus tietokirjaili- jalta – ja olisi minkä lajin kirjaili- ja hyvänsä. Hänellä on Suomessa vain harvoja vertaisia, jotka olisi- vat jatkuvasti selvittäneet yleisölle maailmankaikkeuden rakennetta ja luonnetta. Monissa maissa vas- taavanlaisia kirjoittajia on runsaas- tikin, mutta Suomessa tällainen työ on niin kannattamatonta ja luon- nontieteellinen kulttuuri niin ka- peaa, että harva siihen antautuu, el- lei tunne vastustamatonta kirjoitta- misen tarvetta.

Enqvistillä tällainen tarve tun- tuu olevan vahva, ja hyvä niin, sil- lä hän osaa kirjoittaa, eikä haittaa, vaikka hän olisi kirjoittanut osak- si samoista asioista ennenkin. En- qvistin uusi kirja on kuitenkin ai- kaisempia persoonallisempi: se kertoo hänestä itsestään – tai oi- keammin, se kertoo hänen van- hemmistaan. Enqvistin isä sairas- tui ja kuoli kohtalaisen iäkkäänä, hänen äitinsä taas sairastui Alzhei- merin tautiin. Molempia Enqvist kuvaa objektiivisesti, ikään kuin ulkopuolisesti, mutta ei silti vailla lämpöä. Kuoleman ja unohtamisen teemat sananmukaisesti kannatte- levat tekstiä. Samalla käyvät ilmi Kari Enqvistin omat lähtökohdat

ja toisaalta se, miten kauas hän on edennyt edellispolven maailmasta.

On vaikea sanoa, onko Enqvis- tin kuvaus taustastaan ja vanhem- mistaan johdantoa kirjassa tuon- nempana vastaan tuleviin ajatuk- siin, vai onko kirjan filosofisempi jälkipuolisko kokonaan irrallaan sen inhimillisemmästä alkupuolis- kosta. Jälkipuolisko näet käsittelee pääosin uskontoja ja uskomuksia, vaikka sen lopulla palataan myös tekijän henkilökohtaisiin muistoi- hin. Vanhastaan tiedetään, että En- qvist suhtautuu uskontoihin nega- tiivisesti, ja syystäkin hän määrit- telee itsensä uskonnottomaksi, ih- miseksi, joka ei tarvitse uskontoa ja jolla ei sellaista ole. Hän selvittelee eri tapoja suhtautua uskontoon – tai sitä muistuttaviin uskomuksiin – ja jaottelee ”epäuskoisia” deisteik- si, teisteiksi ja agnostikoiksi. Mut- ta uskonnoton ei kuulu mihinkään näistä ryhmistä.

Uskonnottomalle Jumala on ajatuk- sena järjetön. Jumalan olemassaolo ei hänelle ole edes mielenkiintoinen kysymys.

Uskontojen olemassaolo ja us- kovien psykologia tuntuvat kui- tenkin olevan kirjoittajalle mie- lenkiintoisia kysymyksiä, ja vaik- ka Enqvist selittää, ettei hän pyri käännyttämään ketään eikä käy so- taa uskontoja vastaan, hän itse asi- assa käy sitä, välillä varsin kiivaas- tikin. Tämä on ymmärrettävää, jos otetaan täydestä Enqvistin lauseet

”Uskonto on tekoja, ei ajattelua. Us- konto on kaikki, mitä sen nimissä tehdään.” Uskontojen nimissä on tehty mitä kammottavimpia teko- ja. Mutta ovatko ne uskontoa? Ei- kö aina voida väittää, että uskon- tojen nimissä tehdyt raakuudet ja vääryydet ovat uskonnon vääris- telyä, silkasta vallanhimosta kum-

puavien väärien tekojen kelvoton- ta puolustelua?

Enqvistin toinen määrittely on, että uskonto ei ole uskoa johonkin vaan uskoa uskomiseen.

Sellaisena se voitaisiin jättää muhi- maan kirkkoihin ja moskeijoihin ellei se pyrkisi kuristamaan myös niitä, joil- la uskoa ei ole.

Tällä alueella Enqvistin kritiikki saa konkreettista sisältöä: hän pyr- kii yhteiskunnan maallistamiseen, katkomaan kirkon ja valtion siteitä samassa hengessä kuin niitä katkoi- vat Amerikan ja Ranskan vallanku- moukset, joiden seurauksena mo- lemmissa maissa valtio on viralli- sesti uskonnoton. Kun Enqvist pu- huu lapsikastetta vastaan, hän on omalta kannaltaan oikeassa, mut- ta jättää vähälle huomiolle sen, että joka tapauksessa jokainen voi täysi- ikäisenä erota kirkosta jos haluaa.

Monessa maassa ei ole vielä pääs- ty näin pitkälle.

Uskonnosta on turha väitellä, sillä uskolla ei ole ankkuria vaan se mukau- tuu argumenttien painosta ja etsii uuden uoman kuin vesi.

Kuitenkin Enqvist osallistuu väittelyyn, vieläpä kiivaastikin, ja juuri se tekee hänen kirjastaan myös jälkipuoliskoltaan kiinnosta- van. Sillä rationaalisella väittelyllä, jonka argumentointiin tiedemies on omalla sektorillaan tottunut, ei uskonnon alueella ole mitään vir- kaa, siksi jokainen tällaiseen väitte- lyyn antautuva näyttää tuulimylly- jä vastaan taistelevalta Don Quijo- telta. Tieteelliset uskomukset eivät lainkaan muistuta uskonnollisia uskomuksia, Enqvist toteaa, ja tä- mäkin vahvistaa käsitystä, että ra- tionaalisessa väittelyssä uskonnol- lisista kysymyksistä ei ole mitään mieltä. Silti hänen olisi suonut täs- mentävän, millaisia uskomuksia

60 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 6 / 2 0 1 0

hän kulloinkin tarkoittaa. Sellaisia yleisluontoisia toteamuksia, kuin

”Jumala on kaikkialla” tai ”Juma- la on rakkaus”, joista ei todellakaan saa syntymään paljon keskustelua, vai esimerkiksi kaikkea sitä, mitä apostolinen uskontunnustus luet- telee? Toisin sanoen, spesifioidaan- ko uskonnolliset väitteet tiettyihin kristinuskon ja erityisesti luterilai- suuden tunnustuskirjoihin, Van- ha ja Uusi Testamentti tietysti mu- kaan luettuina, ja lisäksi Koraaniin ja kymmeniin muihin eri uskonto- jen peruskirjoihin, vai jätetäänkö koko ”uskonnollisuus” ikään kuin ilmaan roikkumaan vailla täsmäl- listä sisältöä?

Kirjansa alkupuolella Enqvist kertoo yli kahdenkymmenen sivun verran Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotetuista atomipommeista ja niiden tuhovaikutuksista. Samaan teemaan hän palaa kirjan lopulla.

Mutta lukija jää miettimään, mi- tä hän tällä haluaa viime kädessä sanoa. Sitäkö, että fyysikot, jotka pommin rakensivat, ovat yhtä syn- tisiä ihmisiä kuin muutkin, vaikka pommin käyttömääräyksen antoi- vatkin muut kuin fyysikot? Vai si- tä, että kuoleman ja tuhon kylvämi- nen nykyisissä fysiikan vauhditta- missa sodissa on mittavampaa kuin entisissä ”tavallisissa” sodissa, jot- ka atomisotaan verrattuina – ja riit- tävän matkan päästä katsottuina – vaikuttavat vain lähes harmittomil- ta pikku kahakoilta? Sotien ja nii- hin kuuluvien pommitusten syiden ja syyllisyyksien pohtiminen vaati- si ehkä kokonaan toisen kirjan, ja onhan sellaisia toki julkaistukin.

Kaiken kaikkiaan, Enqvistin kirja on pohdiskelua kuolemasta, unohtamisesta ja paljosta muusta- kin, ei mikään filosofinen järjestel- mä tai synteesi tai lopullinen vas-

taus mihinkään. Lukija voi kokea olevansa mukana erään paljon tie- tävän ja paljon ajatelleen ihmisen ajattelun virrassa. Voiko enempää vaatiakaan?

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian professori (emeritus).

Elinkaarimallia muillekin

Tähtitieteen perusteet – 5. laitos, Ursa 2010.

Nykyisellään, kun kirjojen elin- kaari lasketaan korkeintaan kuu- kausissa, tällaisen klassikon uudis- tettu laitos on tervetullut muistutus siitä, että tietokirjat eivät ole sellai- sia päiväperhoja kuin monet kus- tantajat ja useimmat kirjakauppiaat haluavat lukijoille uskotella. Yksiin kansiin koottu ja selkeästi jäsennel- ty tieto on paljon punnitumpaa ja kestävämpää kuin netistä löytyvä pikasilppu ja sälä, jonka väitetystä ajantasaisuudesta tai edes oikeel- lisuudesta ei ole välttämättä min- käänlaisia takeita.

Kokonaista tieteenalaa – eten- kin niin laajaa kuin tähtitiede – kä- sittelevät kirjat ovat tietysti ongel- mallisia. Uutta tietoa kertyy koko ajan ja sitä tuntuu tulevan kiihty- vään tahtiin. Tähtitieteen perustei- den ensimmäinen painos ilmestyi jo vuonna 1983, mutta sitä ennen- kin kirja ehti olla käytössä Helsin- gin yliopiston tähtitieteen perus- kurssilla valokopioversiona. Sen jälkeen laajentuvassa maailman- kaikkeudessa on tapahtunut pal-

jon. Niinpä kirjasta onkin tarjolla jo viides laitos.

Uudessa laitoksessa johdanto- lukua on laajennettu tähtitaivaan kohteiden esittelyllä, sillä – kuten tekijät esipuheessa toteavat – niitä koskeva tietämys on ”usein kovin puutteellisten tai jopa virheellisten koulukurssien varassa”. Monet kir- jan tekijöistä ovat itsekin luennoi- neet tähtitieteen peruskurssia, jo- ten he tietävät, mistä puhuvat. Ih- misten tietämys maailmankaik- keuden perusasioista on kaikesta PISA-menestyksestä huolimatta melko huteralla pohjalla.

Johdantoa seuraa monta lukua tähtitieteellisen tutkimuksen pe- rusasioita: pallotähtitiede, havain- tolaitteet, fotometriset käsitteet, sä- teilymekanismit, taivaanmekaniik- ka… Miten taivaankappaleiden si- jainti ja liike taivaalla määritetään, miten niistä tehdään havaintoja ja mitä havainnoilla mitataan, miten havaittavat ominaisuudet syntyvät ja mikä ylipäätään saa kosmoksen

”kellokoneiston” tikittämään. Näis- sä luvuissa on paljon vanhaa, käy- väksi koeteltua tietoa, jossa ei muu- toksia juuri tapahdu. Ovathan esi- merkiksi Keplerin lait, jotka kerto- vat toisiaan kiertävien kappaleiden liikkeistä, peräti 400 vuoden takaa.

Paljon on siis pysytetty ennal- laan, sillä perusfysiikassa ollaan vakaalla pohjalla. Kuut kiertävät planeettoja, planeetat tähtiä, täh- det galaksien keskustoja ja galaksit joukkojensa massiivisimpia tähti- järjestelmiä yhä edelleen Newtonin 1600-luvulla löytämien – ja Keple- rin lait selittävien – lainalaisuuk- sien mukaisesti. Suhteellisuusteo- reettiset täsmennyksetkin ovat jo lähes sadan vuoden takaa.

Aurinkokunnasta kertova lu- ku on uudessa laitoksessa jaettu