IRTI
SUKUPUOLITTUNEISUUDESTA
Sukupuolen representaatiot Imagen henkilöpääjutuissa vuosina 2012 ja 2013
Laura Glad
Journalistiikan pro gradu -tutkielma
Kevät 2014
Viestintätieteiden laitos
Jyväskylän yliopisto
1 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHTIA...1
1.1 Johdatusta tutkimukseen...1
1.2 Julkisuus, julkinen kuva ja imago...3
1.3 Representaation käsite...3
2 KOHTI SUKUPUOLTA JA SEN YLI...5
2.1 Journalismin sukupuoli...5
2.2 Mies murtuu – vai murtuuko?...7
2.3 Eriytyvän journalismin sukupuolikäsitys...10
2.3.1 Rockjournalismin sukupuolioletus...10
2.3.2 Naistenlehden monet roolit...11
2.3.3 Yleisaikakauslehden maskuliinisuus...12
3 HENKILÖKUVAN ULOTTUVUUDET...14
3.1 Henkilöjuttujen pääpiirteitä...14
3.2 Visuaalisuus osana viestiä...15
3.2.1 Kuva representoi todellisuutta...16
3.2.2 Kuvan ja tekstin yhteispeli...18
3.2.3 Henkilövalokuva aikakauslehdessä...20
3.2.4 Kannet lehden kasvoina...23
4 TUTKIMUSAINEISTO...26
4.1 Aikakauslehti ajassa mukana...26
4.2 Image – terävä aikakauslehti...27
4.3 Image vuosina 2012 ja 2013...28
4.4 Aineiston jutut...31
4.5 Aineiston poisjätetyt jutut...44
5 ANALYYSI ...47
5.1 Tutkimusmetodina diskurssianalyysi...47
5.2 Analyysin eteneminen...48
5.3 Kuusi diskurssia...50
5.3.2 Perhediskurssi...54
5.3.3 Provosointidiskurssi...57
5.3.4 Puolustusdiskurssi...60
5.3.5 Menestyjädiskurssi...64
5.3.6 Haavoittuvaisuusdiskurssi...67
6 JOHTOPÄÄTÖKSET...72
6.1 Mitä tutkimusaineistosta nousi esille?...72
6.2 Imagen mies ja nainen...74
7 LÄHTEET...76
Tiedekunta – Faculty HUMANISTINEN
Laitos – Department Viestintätieteiden Tekijä – Author
Laura Glad Työn nimi – Title
Irti sukupuolittuneisuudesta – Sukupuolen representaatiot Imagen henkilöpääjutuissa vuosina 2012 ja 2013
Oppiaine – Subject Journalistiikka
Työn laji – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Month and year
Kevät 2014 Sivumäärä – Number of pages
80 Tiivistelmä – Abstract
Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten sukupuolta representoidaan Imagen henkilöpääjutuissa. Henkilöpääjutuksi on määritelty lehden kannessa olevan henkilön haastattelu. Tutkimuksen aineistona ovat vuoden 2012 ja 2013 Imaget.
Niistä on kuitenkin rajattu pois neljä juttua, jotka eivät sopineet henkilökuvan määritelmään.
Tutkimuksen analyysimenetelmänä käytetään kriittistä diskurssianalyysiä.
Analyysissä paneudutaan kielenkäytön taustalla oleviin yhteiskunnan
valtarakenteisiin sekä sukupuolen eri ilmenemismuotoihin kyseisissä rakenteissa.
Kriittisellä diskurssianalyysillä selvitetään, millaista naiseutta ja mieheyttä aineiston jutuissa rakennetaan ja miten representaatiot eroavat yleisesti vallalla olevista, hegemonisista sukupuolirooleista.
Aineistosta nousi esiin kaikkiaan kuusi diskurssia: seksisymbolidiskurssi, perhediskurssi, provosointidiskurssi, puolustusdiskurssi, menestyjädiskurssi ja haavoittuvaisuusdiskurssi. Aineiston henkilökuvat sijoittuivat yhteen tai useampaan mainituista diskursseista.
Tutkimus osoittaa, että Imagen henkilöpääjuttujen sukupuolirepresentaatiot poikkeavat yleisistä sukupuoleen liitettävistä rooleista ja jaoista. Lehden sukupuolirepresentaatiot ovat venyviä ja uusiutuvia, mutta loppujen lopuksi niiden takana piilevät yhä yhteiskunnan valtarakenteet. Lehti myös tuo henkilökuvien kohteiden sukupuolta esiin vahvasti ja jopa alleviivaavasti.
Asiasanat – Keywords
Sukupuoli, mieheys, naiseus, sukupuolittuneisuus, representaatio, sukupuolirepresentaatio, aikakauslehti, yleisaikakauslehti, henkilökuvat, diskurssi, diskurssianalyysi
Säilytyspaikka – Depository
Jyväskylän yliopisto, Viestintätieteiden laitos Muita tietoja – Additional information
1 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHTIA
1.1 Johdatusta tutkimukseen
”Image yhdistää kansainvälisen tyyli-/trendilehden ja yhteiskunnallisesti suuntautuneen lehden parhaat puolet”. Tyypillinen Imagen lukija on
kolmekymppinen ja asuu pääkaupunkiseudulla tai muussa isossa kaupungissa. Hän harrastaa elokuvia, musiikin kuuntelua, matkustelua, kirjallisuutta, designia ja sisustamista.”1
Näin kuvailee Imagen entinen päätoimittaja Mikko Numminen Maria Lassila- Merisalon väitöskirjassa lehtensä linjaa ja tyypillistä lukijaa. Imagen ”motto” taas on ”terävä aikakauslehti”. Näissä kuvailuissa korostuvat ikä, asuinpaikka ja harrastukset. Selvää pesäeroa tehdään esimerkiksi kuusikymppisiin sauvakävelyn harrastajiin, tai maalla asuviin teini-ikäisiin jääkiekkoilijoihin. Yksi oleellinen seikka kuitenkin jää uupumaan: Imagen lukijan sukupuolesta ei määrittelyssä ole minkäänlaista mainintaa.
Image sijoittaa siis itsensä sukupuolineutraalille alueelle aikakauslehtikentällä. Se ei identifioidu feminiinisiin naistenlehtiin eikä maskuliinisiin musiikkilehtiin.
Elämme kuitenkin hyvin sukupuolikeskeisessä yhteiskunnassa, jossa myös aikakauslehdet jatkuvasti osaltaan representoivat, uusintavat ja luovat tätä sukupuolidiskurssia: mikä on maskuliinista, mikä feminiinistä? Mikä on yhteiskuntamme sukupuolioletus? Lähtöoletuksenani on, että eroavia
representaatioita sukupuolesta muodostuu sukupuolineutraaliudesta huolimatta.
Tämän tutkimuksen lähtökohtana on selvittää, millaisia sukupuolen representaatioita Image-lehti tuottaa ja miten sukupuoli lehdessä rakentuu.
Laajempana tavoitteenani ja tutkimuskehikkona tutkielmassani on analysoida millaisia sukupuolidiskursseja Imagen henkilökuvista löytyy ja miten juttujen perusteella muodostuvat sukupuolirakenteet vaihtelevat. Haluan myös selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat tietynlaisen sukupuolidiskurssin rakentumiseen: jutun kohteen ikä, ammatti tai yhteiskunnallinen asema? Tutkielman varsinaisiin
1 Lassila-Merisalo 2007, 106.
tutkimuskysymyksiin sekä tutkimusaineistoon paneudun enemmän tuonnempana.
Itselleni Image on aina ollut tärkeä lehti. Olen lukenut ja tilannut sitä noin seitsemän vuoden ajan. Tänä aikana olen aloittanut yliopisto-opinnot, opiskellut joitakin kursseja sukupuolentutkimusta ja ehkä juuri siitä syystä kiinnostunut siitä, miten sukupuoli rakentuu lehdessä, jota lukevat tasaisesti niin miehet kuin
naisetkin. Image on lisäksi suunnattu nuorille aikuisille, joten olen olettanut sen sukupuoliroolien olevan yhteiskunnan normeista poikkeavia. Siksi halusin pro gradu -työssäni tutkia, pitääkö tämä arkihavaintoihin perustuva ennakko- oletukseni paikkaansa vai ei.
Yksi syy siihen, miksi luen Imagea, ovat sen kansijutuissa esiintyvät tuoreet kasvot. Kansipääjuttujen henkilöt ovat ajankohtaisia, mutta myös jollakin tapaa yllättäviä tai edelläkäyviä. Aloitin tämän sukupuoliaiheen tutkimuksen oikeastaan jo kandidaatintutkielmassani vuonna 2012. Tuolloin tutkin muusikko Chisun sukupuolirepresentaatioita neljässä eri aikakauslehdessä. Kiinnostus aihetta kohtaan syventyi entisestään, joten päätin jatkaa ja laajentaa sitä.
Tutkimuksen edetessä oma asema tutkimusaihetta ja -aineistoa kohtaan muuttui.
Aloitin kesäkuussa 2013 työn viihdetoimittajana Ilta-Sanomissa. Työ heitti minut lähelle samoja aiheita ja julkisuuden henkilöitä, joita myös Image käsittelee.
Näkökulmat ja painotukset ovat usein erilaisia – onhan Image kuukausittain julkaistava aikakauslehti ja Ilta-Sanomat kuutena päivänä viikossa ilmestyvä iltapäivälehti.
Silti asemani tutkijana muuttui työni myötä. Kun toteutin tutkimusanalyysin maaliskuussa 2014, olin itse haastatellut viittä tutkimusaineistoni henkilöistä:
PMMP:n Mira Luotia ja Paula Vesalaa, Manuela Boscoa, Jare ”Cheek” Tiihosta sekä Nasima Razmyaria. Henkilökuvia analysoidessani koin, että omat artikkelini kyseisistä henkilöistä ja tekemieni juttujen näkökulmat tulivat mieleeni, ja jollakin tapaa vertailin omien juttujeni painotuksia Imagen valitsemiin näkökulmiin. En koe tämän vaarantavan tutkimuksen validiteettia, vaan uskon sen ennemmin monipuolistavan analyysia, mikäli jonkinlaisia vaikutuksia ylipäätään tulee.
1.2 Julkisuus, julkinen kuva ja imago
Imago on julkisuuden henkilölle oleellinen asia. Elisa Ikävalko (1996, 189) määrittelee imagon kuvaksi, joka vastaanottajalle syntyy henkilöstä. Jokaisesta julkisuudessa esillä olevasta muodostuu ihmisille jonkinlainen julkinen kuva.
Julkisuus on tila, jossa yhteisö, henkilö tai jokin asia nousee tai nostetaan tavanomaista lähipiiriä laajempaan tietoisuuteen. Noustessaan yleiseen
tietoisuuteen henkilö saa tietynlaisen julkisen lisäarvon ja asettuu näin samalla alttiiksi ulkopuolisten arvioinnille. (Ikävalko 1996, 169.)
Media myös tarvitsee ”mediatapahtumia”. Se tarvitsee ilmeikkäitä kasvoja ja näyttävää materiaalia. (Karvonen 1999, 84.) Mutta myös nämä julkisuuden henkilöt tarvitsevat usein mediaa. Esimerkiksi muusikko tarvitsee lehtijuttuja ja julkisuutta, jotta saisi paremmin äänensä ja musiikkinsa kuuluville.
Organisaatiolle julkisuus on yksi markkinointiviestinnän väline, eli maksettua mainontaa korvaava keino. Oletuksena tässä näkökannassa on se, että ilmainen julkisuus toimii organisaation haluamalla tavalla: kiinnittämässä huomiota, herättämässä mielenkiintoa ja johtamassa käytännön tekoihin. (Ikävalko 1996, 194.) Markkinoitu imago ei pyri olemaan todellisuuden kuva, vaan se pyrkii luomaan tietynlaisia mielikuvia. Imago ei myöskään kerro miten asiat suoraan ovat, vaan antaa juuri sitä, mitä ihmiset kaipaavat. (Karvonen 1999, 83.)
1.3 Representaation käsite
Representaatio tarkoittaa uudelleen esittämistä. Susanna Paasosen (2010, 40) mukaan representaatiota voi ajatella tapahtumana, jossa kuviin, objekteihin tai ihmisiin yhdistetään tietynlaisia merkityksiä ja samalla annetaan merkityksiä ympäröivälle maailmalle ja sen sosiaalisille suhteille. Representaatiot myös osallistuvat todellisuuden rakentamiseen sekä uusintavat ja tuottavat ymmärryksiä sukupuolesta. Representaation ajatus on keskeinen pohdittaessa sukupuolen tuottamista ja tekemistä arkisissa teoissa. (Paasonen 2010, 41–46.)
Myös Judith Butlerin (1990, 34) mukaan sukupuoli on enemmän tekemistä kuin pelkkää olemista. Sukupuoli on performanssi, jossa toistetaan kulttuurisesti vakiintuneita konventioita. Omassa aineistoanalyysissäni
representaation käsite on avainasemassa juuri tästä näkökulmasta: sukupuolta määritellään, uusinnetaan ja tuotetaan mediassa ja journalismissa kaiken aikaa.
Siksi ei ole samantekevää millä keinoin sukupuolta rakennetaan henkilökuvissa.
Jokainen sukupuolta määrittävä sanavalinta on osaltaan mukana luomassa sosiaalista todellisuutta.
2 KOHTI SUKUPUOLTA JA SEN YLI
2.1 Journalismin sukupuoli
Jotta voidaan luoda määritteitä ja analyysiä sukupuolen esittämisestä mediassa, tulee ensin määritellä sukupuolen käsite mediakonteksteissa ja tässä tutkielmassa.
Erittelen tässä luvussa sukupuolen representointitapoja mediakentällä. Tässä alaluvussa pysyttelen vielä melko yleisellä tasolla: journalismissa ja mediakentällä sekä siinä, miten journalismi sulautuu yhteiskuntaan – tai yhteiskunta
journalismiin. Tutkimusaineistoni koostuu henkilökuvista, mutta henkilökuvien teoreettiseen puoleen paneudun tarkemmin vasta myöhemmin.
Imagen henkilökuvia analysoidessa sukupuolen ja representaation käsitteet ovat avainasemassa: sukupuolta rakennetaan jokaisessa jutussa uudestaan ja uudestaan.
Sukupuolijärjestelmä ei koskaan ole valmis, vaan se on jatkuvasti muuttuva ja kehittyvä määrittelyprosessi. Representaatiot eli esitystavat muuttuvat eri
konteksteissa ja ajoissa (Luhtakallio 2005, 191). Voi ajatella, että ylipäätään kaikki ihmisiä esittävät mediakuvat – eli tämän tutkielman tapauksessa henkilökuvat aikakauslehdessä – ovat sukupuolen representaatiota (Rossi 2003, 11). Toisaalta myös erityisesti aikakauslehtien lajityypissä eriytyminen ja erilaiset lehtikonseptit saattavat jo pelkällä olemassaolollaan vahvistaa sukupuolten erottelua ja
sukupuoliroolien esiin nousua journalistisissa tuotoksissa.
Journalismin ideaalina ja suurimpana tavoitteena pidetään usein objektiivisuutta, neutraaliutta ja puolueettomuutta, ja näiden kautta myös sukupuolettomuutta. Tätä sukupuolineutraaliutta ei kuitenkaan pystytä täysin määrittelemään. Yleisön tarpeiden, näkökulmien ja sukupuolen huomioon ottaminen journalismissa voidaan myös nähdä puolueettomuutta rikkovana. (Ruoho & Torkkola 2010, 126–
128.) Käsitys journalismista institutionaalisesti orientoituneena on ollut vallalla ainakin aiemmin. Journalismin institutionaalinen suhde kiinnittyy tiukasti
näkemykseen journalismista neutraalina, puolueettomana sekä sukupuolettomana
yhteiskunnan monitoroijana (Ruoho & Torkkola 2010, 126). Journalismi on siis nähty sukupuolettomana, mutta todellisuudessa se on tällöin päätynyt usein olemaan maskuliinista. Toimittajien itsensä mielestä puolueettomuus taas on maskuliinista ja yleisön tarpeet huomioiva journalismi feminiinistä, sanovat feministiset tutkijat (Van Zoonen 1998, 35–37).
Journalismin institutionaalisen orientaation vastakohta on yleisöön suuntautuva journalismi (Ruoho & Torkkola 2010, 127). Se merkitsee avointa
sukupuolinäkökulmaa. Yleisösuuntautuneessa journalismissa tuon yleisön
sukupuoli on keskeinen lähtökohta. Ruohon ja Torkkolan (2010, 127) toimittajille tekemistä teemahaastatteluista kävi ilmi, että journalismin nimesivät
sukupuolineutraaliksi etenkin yli 50-vuotiaat, perinteisen asiajournalismin päälliköt. Heidän aikakauslehdissä työskentelevät kollegansa puolestaan kokivat, ettei sukupuoletonta journalismia olekaan.
Ilkka Malmberg (1998, 45) puolestaan tekee jaon ”naaraisiin” ja ”uroksiin”. Tämä tarkoittaa sitä, että sukupuoli määrittyy biologian kautta: naaraat eli naiset ja urokset eli miehet toimivat tämän käsityksen mukaan kuten luonnossa. Naaraat ovat kiinnostuneita ihmisistä, tuntemuksista ja erilaisista selityksistä, ja koiraat taas kovista faktoista, nimistä sekä numeroista.
Pidemmälle jalostettuina nämä termit muotoutuvat nais- ja miestapaisuudeksi.
Nais- ja miestapaisuus, maskuliininen tai feminiininen eivät ole journalismissa sisäänrakennettuna. Ne eivät muodostu luonnostaan, vaan rakentuvat puheissa ja teoissa. Sukupuolta tehdään ja uusinnetaan jatkuvasti. Nais- ja miestapaisuus usein myös liitetään suoraan tekijöiden, eli toimittajien sukupuoleen. Toimittajat itsekin kokevat, että naiset ovat niitä, jotka tekevät naistapaista, tunteisiin vetoavaa ja selittävää journalismia. Miehet puolestaan keskittyvät työssään miestapaiseen, faktapohjaiseen ja asiajournalismiin. Jako koviin ja pehmeisiin aiheisiin onkin kiinteä osa tätä journalismissa vallitsevaa kahden sukupuolen järjestelmää. (Ruoho & Torkkola 2010, 131–134.)
Laura Saarenmaa (2010, 151) käsittää mies- ja naiserityisyyden hieman toisin.
Hänen tulkintatavassaan ”sukupuoli on oleellinen tekstien tuotantoa, tekemistä ja
lukemista ohjaava elementti”. Jako naisiin ja miehiin ei siis ole niin dramaattinen, tunteet ja järjen toisistaan erotteleva käsitys. Laura Saarenmaa käyttää mies- ja naiserityisyys -termiä. Tämä sukupuolierityisyys tarkoittaa toimituksellisiin prosesseihin liittyvissä kohtaamisissa muodostuvaa ymmärryksen tuntoa.
Läheisyys, ymmärrys ja yhteistoiminta, eli homososiaalisuus, saa sitten
journalistisessa tekstissä mieserityisiä toverillisuuden tai naiserityisiä äidillisyyden tai sisarellisuuden piirteitä. Tekstien tekijät eivät välttämättä ole sukupuoleltaan nimenomaan miehiä tai naisia, mutta sukupuoleen liitettävät piirteet nousevat niistä silti esille, ja lukija voi kokea identifioitumista jompaankumpaan suuntaan.
(Saarenmaa 2010, 152.)
2.2 Mies murtuu – vai murtuuko?
Perinteisen sukupuolijärjestelmän voi kuitenkin nähdä myös murtuvan.
Sukupuolijärjestelmä ei välttämättä ole enää yhtä hallitseva ja määräävä kuin aiemmin, eivätkä naisten ja miesten roolit näyttäydy enää niin selkeärajaisina.
Mediassa saatetaan leikitellä sukupuolirooleilla ja -representaatioilla entistä vapaammin. (Herkman 2001, 232.)
Tämän seikan uskon näyttäytyvän tutkimusaineistossani ainakin jossain määrin.
Image on lehtenä olemassaolonsa aikana pyrkinyt rikkomaan rajoja ja luomaan uudenlaista aikakauslehtikonseptia Suomeen, joten se on todennäköisesti myös pyrkinyt leikittelemään juurtuneilla sukupuolikäsityksillä. Ajatusmalli
perinteisistä sukupuolirooleista on silti melko syvälle juurtunut yhteiskunnassamme, ja toteutuu usein myös käytännössä.
1970-luvulla feminismin piirissä syntyi kaksi eri lähtökohtaa miehen ja naisen eroille. Universalistinen feminismi nousi vallalle Simone de Beauvoirin vaikutuksesta. Se korosti samanlaisuuteen perustuvaa keskinäisen
vuorovaikutuksen tietä. Koettiin, että naiset ja miehet tulee nähdä rinnakkaisina, samanlaisina vaikuttajina. Etujen, mutta samalla myös kohtelun tuli olla
samanlaista, eikä erityiskohtelua – kummankaan sukupuolen vastaanottamaa – katsottu hyvällä. (Badinter 1993, 43.)
Feministinen differentialismi puolestaan syntyi 1970-luvun lopulla vastareaktiona universalistiselle feminismille. Universaaliutta arvosteltiin joidenkin oleellisten ongelmien sivuuttamisesta. Differentialismin kannattajat sanoivat, että ellei sukupuolten välisiä eroja tunnistettaisi ja otettaisi huomioon, jäisi tasa-arvo lopulta pelkäksi korulauseeksi. Naiset, jotka nyt olivat joutuneet tinkimään feminiinisestä olemuksesta ja ryhtymään ”miesten kalpeiksi jäljennöksiksi”, kokivat menettäneensä identiteettinsä ja joutuvansa nyt antautumaan lopullisesti miehiselle imperialismille. (Badinter 1993, 43–44.) Tämä näkemys nousee nyky- yhteiskunnassakin pinnalle tietyin väliajoin. Aina välillä aletaan puhua perheen merkityksestä ja siitä, että naisilla on oikeus naiseuteen ja äitiyteen, eikä
esimerkiksi lapsien hoitaminen kotona lisää epätasa-arvoa, vaan se voi olla naisen valinta – ja näin ollen tasa-arvoa lisäävä tekijä.
Liberaalifeministinen kanta asiaan näkee puolestaan naisten ja miesten välille tuotetun ja ylläpidetyn eron epätasa-arvon lähtökohtana. Käsityksen mukaan naisten syrjintä tulee yhteiskunnassa esille miehiä kapeampana toiminnan ja olemisen alueena. (Koivunen 1996, 36.) Vaikka nykyään media sukupuolirooleja venyttääkin, ovat, kuten Leena-Maija Rossi (2006, 63) on todennut,
mediarepresentaatiot todella aina kuvia muutostilassa olevasta sukupuolesta.
Median käyttäjät eivät myöskään aina omaksu kritiikittä tapoja esittää sukupuolia ja seksuaalisuuksia (Rossi 2006, 62). Tätä muutoksen prosessia voidaan kutsua feminiinisyyden uudelleenmäärittelyksi. Myra MacDonald (1995, 11) kysyy, miksi vanhentuneet myytit naiseudesta viehättävät meitä vieläkin, ja miksi on helpompaa kritisoida myytteihin nojaavaa mediaa kuin selittää tätä kiinnostusta?
Maskuliinisuutta ja feminiinisyyttä – ymmärretäänpä näillä vanhaa tai uutta versiota miehisyydestä ja naiseudesta – pidetään toistensa jyrkkinä vastakohtina niin, etteivät ne sekoitu lainkaan keskenään. Maskuliinisuus nähdään
stereotyyppisesti hallitsevapiirteisenä, toiminnallisena, rationaalisena ja tunteita kontrolloivana. Feminiinisenä taas pidetään empaattisuutta, yhteisöllisyyttä ja emotionaalisuutta. Nämä määritelmät ja piirteet määräytyvät ja rakentuvat kussakin yhteiskunnassa, ja ne ovat ihmisten tuottamia merkitysrakenteita.
(Jokinen 2010, 128–129.) Media näyttelee myös tärkeää osaa
sukupuolistereotypioiden luomisessa (MacDonald 1995, 13).
Toisaalta maskuliinisen mieheyden voidaan nähdä myös murtuvan. Men's studies -suuntaa edustavat tutkijat ovat hylänneet ajatuksen yhtenäisestä mieheydestä jo 1990-luvulla. He kiistävät biologian ensisijaisuuden ja ”pyrkivät osoittamaan ihmisluonnon plastisuuden, muovailtavuuden”. Ei ole olemassa yhtä yleispätevää miehisyyden mallia. Maskuliinisuus ei olekaan pysyvä olemus, vaan ”ideologia, joka pyrkii oikeuttamaan miehen hallitsevan aseman”. (Badinter 1993, 47–48).
Mitä siis jää lopulta jäljelle, kun miehen vanhentunut valta riisutaan mediassakin?
Murtuuko miehisyys, kun sitä ylläpitänyt hegemoninen valtarakenne hiljalleen murenee?
Elisabeth Badinterin (1993, 50) mukaan jokin, mikä on joskus rakennettu, voidaan myös purkaa ja rakentaa uudelleen. Kenties yhteiskunnassa ja journalismin
kentällä on juuri nyt meneillään rakennusoperaatio. Aiemmin vallalla ollut käsitys maskuliinisesta miehestä on murtunut, ja nyt mieheyttä rakennetaan erilaisissa mediateksteissä uudelleen. Samalla myös käsitykset naiseudesta muovaantuvat.
Myös Teresa de Lauretis (1987, 3) näkee sukupuolen jatkuvasti muuttuvana representaationa. Todellisuuteen ei ole suoraa pääsyä, vaan kaikki rakentuu representaatioista, valikoituneista näkökulmista ja näkötavoista. Jako sukupuoliin voidaan nähdä ideologiaksi, joka muuttuu ja jota tuodaan esille representaatioiden kautta. (de Lauretis 1987, 6.) Asioiden esittäminen tietyllä tavalla, tietynlaisilla representaatioilla, myös sulkee pois muut esittämisen muodot (Virkkunen 2001, 13). Tapamme ymmärtää sukupuolijako pohjautuu tähän ideologiaan. ”Koska yksilöinä olemme syntyneet niiden keskelle, emme osaa nähdä niitä ideologioina”, Henna Virkkunen (2001, 15) toteaa. Tästä syystä myös ajattelumme ja tapamme suhtautua mediarepresentaatioihin pohjautuu tähän.
Judith Butler lähestyy sukupuolta kriittisesti analysoitavana käsitteenä (Ojajärvi 2004, 256). Sanna Ojajärvi (2004, 256) uskoo, että ”sukupuolen kategorian selviöiden kyseenalaistaminen voisi tuoda uudenlaisen näkökulman myös viestinnän sukupuolijärjestelmien tutkimukseen”. Sukupuolen performatiivisuus on yksi Judith Butlerin keskeisimmistä käsitteistä. Tämä tarkoittaa sitä, että
sukupuoli ei voi olla olemassa luonnostaan, vaan se on aina tuotettu performatiivisesti. Siksi esittämällä sukupuolta mediassa toimittajan ominaisuudessa, tai sen kuluttajina teemme samalla näkyväksi sen, mitä sukupuolena ylipäätään pidetään. (Ojajärvi 2004, 257–259.)
Kenties jossakin vaiheessa koko puhe sukupuolesta muuttuu merkityksettömäksi, mutta ainakaan vielä ei olla siinä pisteessä. Jokainen mediateksti kuitenkin määrittää ja syväluotaa suhdettaan sukupuolirooleihin sekä naiseuteen ja
mieheyteen. Vaikka toimittaja yrittäisi häivyttää jutustaan kokonaan sukupuolen, muodostuu se viimeistään lukijoiden käsitysten ja ajatusten myötä.
2.3 Eriytyvän journalismin sukupuolikäsitys
2.3.1 Rockjournalismin sukupuolioletus
Selina Keränen (2011, 10) linjaa pro gradu -tutkielmassaan rockmaailman miestapaiseksi areenaksi. Tuolla areenalla muusikkoutta pidetään miesten luonnollisena ominaisuutena, jossa naiset ovat pikemminkin vähemmistön tai vierailijan roolissa. Minna Aslama (2006, 53) taas on todennut, että ainakin poliitikkoja koskevassa journalismissa ulkonäkö ja ihmissuhteet nousevat naisia käsitellessä useasti pääaiheiksi.
Imagen ollessa ”yhteiskunnallisesti suuntautunut tyyli/-trendilehti” (Lassila- Merisalo 2007, 106) käsittelee se henkilökuvissaan useiden eri alojen henkilöitä.
Ääneen pääsevät niin muusikot, näyttelijät, kokit kuin poliitikotkin. Samalla lehti risteilee myös musiikki- ja naistenlehtijournalismin välimaastossa. Tästä syystä erittelen tässä hieman myös musiikkilehdistön ja naistenlehtijournalismin sukupuolittavia piirteitä.
Naiseen kohdistetaan musiikkilehdistössä myös enemmän pinnallista huomiota.
Selina Keränen (2011, 11) spekuloi, täytyykö naisen olla kaunis saadakseen
musiikkialalla huomiota. Itse haluan uskoa, että ei, ainakaan enää nykyään, mutta ei siitä varmasti haittaakaan viihdemaailmassa ole. Esimerkiksi naisartistit
stailataan lehtiartikkeleiden kuvissa tarkkaan – vastaavasti miespuolinen
muusikko esitetään usein rennosti ja jopa renttumaisesti pukeutuneena. Toki sekin on usein harkittu viesti, mutta rento pukeutuminen luo hyvin erilaisia kuvia ja mielleyhtymiä kuvien kohteesta. Naisen imagolle on siis tärkeää ilmaista itseään ulkonäöllä, kun taas miesten ei tulisi kiinnittää niinkään huomiota ulkomuotoonsa – tärkeämpää on itse musiikki. Nämä ajatukset ovat tietysti kliseisten
sukupuoliroolien mukaisia, eivätkä asiat onneksi ole näin mustavalkoisia. Lehtien visuaalisuuteen palaan tarkemmin luvussa 4.
2.3.2 Naistenlehden monet roolit
Toisin kuin musiikkilehdistössä, naistenlehdissä nainen on kyseenalaistamatta oletus. Sen sanoo jo nimikin: lehteä tehdään naisille ja yleensä myös itse tekijät ovat naisia. ”Kullakin naistenlehdellä on jokin suhde sukupuolijärjestelmään, ja siinä kulloinkin vallitsevaan sukupuolisopimukseen eli tapaan, jolla miesten ja naisten suhteet on järjestetty”, uskoo Maija Töyry (2006, 208).
Tytti Kontula (2001, 7) toteaa pro gradu -työssään naistenlehtien aseman olevan kaksijakoinen. Toisaalta lehdet nähdään pinnallisena hömppänä, joka vääristää naiskuvaa, toisaalta taas niitä arvostetaan naissukupuolen yhdistäjänä.
Kummassakin näkökannassa on perää. Naistenlehdet ovat viihteellisiä ja niitä luetaan ajankuluksi, joskus kenties häpeillenkin. Esimerkiksi naistenlehtiä lukevien ja niistä nauttivien naisten on helpompi luetella kyseisten lehtien vikoja kuin selittää niiden kiinnostavuutta (MacDonald 1995, 11).
Naisten ja naistenlehtien suhde onkin ollut keskiössä feministisessä
mediatutkimuksessa. Tutkimuksissa on kritiikin mukaan keskitytty lukijoihin liikaa yhtenäisenä ryhmänä. Sittemmin on alettu kysyä tarkemmin, millaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja taloudellisia ominaisuuksia naislukijoilla on ja millaisia nämä eri naistenlehtikonseptien puhuttelemat naiset oikeasti ovat. (Töyry 2006, 208.)
Naiset eivät myöskään aina lue naistenlehtiä samalla kaavalla tai hae niistä samoja asioita kuin tekijät kenties ajattelevat. Hollannissa toteutetun tutkimuksen mukaan naistenlehdet solahtavat helposti lukijoiden arkeen. Ne tarjoavat materiaalia, jota lukijat käyttävät eri tavoin. Ne voivat tarjota esimerkiksi aineistoa täydellisen minän kuvittelemiseen, tai luoda itsetuntoa ja varmuutta. ”Lukijat saattavat myös asettua perheen puolustajan, vapaamielisen individualistin tai melodramaattisen tunteilijan rooleihin ja korostaa lukevansa lehtiä joko moraalista velvollisuuttaan, rentoutuakseen tai koska lehdet tarjoavat esikuvia ja roolimalleja.” (Hermes 1995, 56–65.)
Lehtiä voi lukea myös vastakarvaan. ”Vastakarvaanlukeminen” tarkoittaa sitä, että mediatuotteita tarkastellaan suhteessa niiden vakiintuneisiin tulkintoihin ja
pyritään murtamaan tuo lukutapa tai tulkinta osoittamalla toisenlainen reitti tulkita aineistoa (Koivunen 2004, 229). Tällä tekniikalla naistenlehtiä lukevat
tavallisetkin naiset voivat, kenties tietämättään, tehdä vastakkaiseen tulkintaan johtavia päätelmiä kriittisesti lukemalla ja jopa vastustamalla naistenlehtien aiheita ja teemoja.
Naistenlehdet ovat joka tapauksessa iltapäivälehdistön lisäksi se osa journalismia, jota julkisessa keskustelussa käytetään hyvän ja huonon journalismin
havainnollistajana. Naistenlehtien lukemista ei myöskään pidetä kansalaistekona, kuten vaikkapa sanomalehtien seuraamista, vaan ainoastaan kuluttamisena.
Naistenlehtiä ei myöskään ole juuri tutkittu journalistisena tuotteena, vaan tutkimus on keskittynyt käyttämään naistenlehtien aineistoja kertomaan naisten asemasta tai esimerkkinä mediakulttuurin viihteellistymisestä. (Ruoho & Torkkola 2010, 44–45.) Image aikakauslehtityyppinä asettunee jonnekin sanomalehden ja naistenlehden välimaastoon: sen lukeminen viestii tiedostavasta
kaupunkilaisuudesta, mutta siitä huolimatta sen asema Suomen lehtikentällä on kuitenkin lähinnä viihteellinen.
2.3.3 Yleisaikakauslehden maskuliinisuus
Yleisemmällä tasolla aikakauslehdet – joihin tosin myös sukupuolittuneemmat naistenlehdet ja musiikkilehdet kuuluvat – tasapainoilevat naisten ja miesten eroavien arvostusten ja kiinnostusten välimaastossa. Kuten on jo todettu, yhteiskunta, jossa elämme, on mieslähtöinen. Raija Julkunen (1995, 7) luo
vastakkainasettelun julkiseen ja yksityiseen. Miesten asiat ovat tärkeitä ja julkisia, kun taas naiset työskentelevät perheen keskuudessa yksityisemmin. Tämä johtaa siihen, että naisille tärkeitä asioita ei käsitellä julkisessa keskustelussa tai
journalismissa, koska naisen elinpiiri on tuomittu vähemmän kiinnostavaksi.
(Julkunen 1995, 7.)
Yleinen yhteiskuntakulttuurimme siis sysää naisten asiat usein marginaaliin.
Naomi Wolfin mukaan naistenlehdet ovat yhteiskuntamme ainoita
populaarikulttuurin tuotteita, jotka elävät naisten todellisuuden ja elämän mukana (Wolf 1991, 94). Ruotsalainen iltapäivälehti Aftonbladet kokeili 1980-luvulla erityistä naislähtöistä journalismia. Kokeilussa naistoimittajat panostivat juttuaiheisiin, joiden katsottiin olevan lähellä naisten elämänpiiriä ja
kiinnostuksen kohteita. Kokemukset ja palaute eivät olleet kannustavia, vaan naisten asioista kirjoittaminen leimattiin ”akkojen jutuiksi”. Perinteistä rajanvetoa yksityisen ja julkisen elämänpiirin välillä on siis vaikea murtaa. (Rossi 2006, 174.) Tämä kaikki kertoo osaltaan myös naisten asioiden laajemmasta arvokehikosta – tässä tapauksessa epäarvostuksesta. Lehtiä väheksyvät miehet ja mieslähtöinen yhteiskunta ovat kenties ajaneet naistenlehdet journalismin marginaaliin.
3 HENKILÖKUVAN ULOTTUVUUDET
3.1 Henkilöjuttujen pääpiirteet
Journalismi henkilöityy yhä enemmän ja enemmän. Heikki Kuutin (2006, 50–51) määritelmän mukaan henkilöittäminen kuvastaa toimintamallia, jossa yksittäiset henkilöt nostetaan journalistisissa tuotoksissa keskiöön. Sen avulla luodaan jotakin pelkkiä ”asioita” kiinnostavampaa. Julkisuudessa ja mediassa näkyvyyttä saavat henkilöt kuuluvat usein politiikan tai talouden vaikuttajiin tai
viihdemaailman julkisuuden henkilöihin.
Tarinallisuus on myös noussut journalismissa keskiöön. Tunteet, tarinat ja kertomukset ovat ohittaneet pitkään vallassa olleen rationalismin. Halutaan ennemmin tuntea ja antaa sydämen johdattaa järjen sijaan. (Jensen 1999, 1–4.) Henkilökuvat edustavat tällaista tarinajournalismia. Ne sisältävät draamallisia aineksia ja sukeltavat suppeampaa henkilöjuttua syvemmälle nimenomaan henkilön persoonan erittelyssä. (Siljamäki 2009, 14.)
Henkilökuva ei myöskään ole tietoa välittävää, vaan sitä muokkaavaa kirjoittamista. Tietoa välittävän haastattelun aiheeksi riittää ihminen, mutta henkilökuvan tulee myös muokata tietoa ja kertoa maailmasta ihmisten ympärillä.
On tärkeää löytää tuoreita tulkintoja ja näkökulmia. ”Parhaimmillaan henkilökuva voi kasvaa kertomukseksi ajasta, aatteesta, ihmisestä – maailmasta tässä ja nyt.”
(Räty 1998, 138.)
Henkilöjutut kuuluvat featurejournalismin lajityyppiin. Feature tarkoittaa vapaamuotoista, ei-uutista, mahdollisesti subjektiivisesti toteutettua ja
viihdepainotteista erikoisjuttua, artikkelia tai reportaasia (Kuutti 2006, 40–41).
Anu Partasen (2007, 34) mukaan featuren tunnistaa siitä, että toimittaja on rakentanut tekstiin kohtauksia, jutussa on paljon yksityiskohtia ja jutun kertojalla on vahva ääni. Featurejuttuja kirjoitetaan eniten muun muassa juuri Imageen sekä
Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen (Lassila 2001, 13).
Sekä Image että Helsingin Sanomien Kuukausiliite edustavat featurejournalismin kärkeä Suomessa. Lehdet pyrkivät tarjoamaan lukijoilleen pitkiä ja syvällisiä henkilöartikkeleita. Jutut ovat tyypillisesti tarkkaan rakennettuja kokonaisuuksia, ja ne pyrkivät tuottamaan lukijoilleen elämyksiä ja uudenlaisia näkökulmia ja -kantoja paljonkin julkisuudessa ja journalismissa käsiteltyihin julkisuuden henkilöihin.
Imagen päätoimittaja Mikko Numminen (Morottaja 2008, 17) pitää molempia aikakauslehtiä äärimmäisen kunnianhimoisina. Ne pyrkivät hänen mukaansa kehittämään ja uudistamaan aikakauslehden ilmaisua. ”Nummisen mielestä molemmissa lehdissä laatu näkyy pyrkimyksenä yksinkertaiseen ja selkeään ilmaisuun niin teksteissä, kuvissa kuin taitossakin. Tähän tavoitteeseen
kummassakin lehdessä pyritään vahvalla ennakkosuunnittelulla ja Suomen oloissa poikkeuksellisen vahvalla editointikulttuurilla”, Morottaja kirjoittaa pro gradu -työssään.
Maria Lassila-Merisalo (2009) kutsuu tämän tyylistä journalismia jopa
kaunokirjalliseksi. Henkilökuvia ei pääsääntöisesti kerran kuussa ilmestyvissä Imagessa ja Kuukausiliitteessä kirjoiteta hetkessä, vaan ne ovat pitkällisen prosessin tuloksia.
3.2 Visuaalisuus osana viestiä
Sukupuoli limittyy kuvaan vielä enemmän kuin tekstiin – tai ainakin mielikuvat ja sukupuolen performatiivinen luonne korostuvat kuvassa enemmän, hyppäävät nopeammin silmille. Image on tunnettu pitkien artikkelien lisäksi myös kuvistaan.
Niissä leikitellään sukupuolirooleilla, stailataan vahvasti ja esitetään visuaalisin keinoin erilaisia tulkintoja sukupuolesta, vallasta ja kuvattavan persoonasta. Nämä ovat tutkimushypoteesini kuva-analyysia varten. Kuva jää analyysissani hieman tekstin varjoon, enkä välttämättä analysoi jokaista aineistoni kuvaa yhtä tarkasti.
Pikemminkin poimin kuvien joukosta diskursseja tukevia tai niistä poikkeavia
visuaalisia esityksiä tarkasteltavaksi.
3.2.1 Kuva representoi todellisuutta
Janne Seppäsen (2005) mukaan sukupuoli ja katse tulivat visuaalisen kulttuurin tutkimukseen 1970-luvulla elokuvatutkimuksen kautta. Elokuvan visuaalisuudessa korostuu Laura Mulveyn artikkelin mukaan patriarkaattisen yhteiskunnan
sukupuoliero: mies on aktiivinen katsoja, nainen passiivisen katseen kohde (Seppänen 2005, 52). Kärjistäen miehet ovat elokuvassa toimivia sankareita, naiset toiminnan kohteita, avuttomia pelastettavia. Sittemmin sukupuolen ja katseen välinen tematiikka on alkanut kiinnostaa myös mainosten, valokuvien, television ja taiteen tutkijoita (Seppänen 2005, 52–53).
1970-luvun jälkeen sukupuoleen keskittynyt visuaalisen kulttuurin tutkimus on operoinut Teresa de Lauretisin luoman sukupuoliteknologian käsitteen ja Judith Butlerin kehittämän performatiivisuuden käsitteen ympärillä.
Sukupuoliteknologiassa ajatellaan, että sukupuoli ei ole lukkoon lyöty ero miehen ja naisen välillä, vaan ihmiset rakentavat sukupuoliaan erilaisissa
sukupuoliteknologioissa, kuten arkisessa vuorovaikutuksessa, valokuvissa tai vaikkapa mainoksissa. (Seppänen 2005, 58.)
Sukupuolen performatiivisuus visuaalisessa tutkimuksessa puolestaan nousee esille siinä, miten ihminen toteuttaa sukupuoltaan käytännössä: millaisiin vaatteisiin hän pukeutuu, miltä näyttää katsoessaan peiliin (Seppänen 2005, 64).
Imagen valokuvissa tätä näkee usein.
Esimerkiksi artisti Chisu (Image 9/2011) on kannen ja sisäsivun artikkelin kuvissa stailattu hieman ristiriitaisesti: hänellä on päällään puku, johon liitetään yleensä maskuliinisia mielikuvia. Myös Chisun hiukset ovat lyhyet. Samalla kuitenkin meikit ovat vahvat ja huulet korostettu huulipunalla. Pukukin on mustaa paljettia, ja alla oleva paita röyhelöinen. Tavoitteena on siis varmasti ollut juuri tämä:
erilaisisilla sukupuoleen liitetyillä visuaalisilla merkeillä leikittely ja niiden sekoittaminen keskenään.
Mutta vaikka sukupuolen visuaalisuudella voi leikitellä, on sukupuoli kuitenkin yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti määrittynyt (Seppänen 2005, 64).
Performatiivisuus ei siis merkitse sitä, että jokainen voisi luoda täysin rajoista ja normeista poikkeavan visuaalisen esityksen sukupuolestaan. Janne Seppänen (2005, 64) uskoo kuitenkin, että sukupuolen performatiivisuus on kuten fantasia.
Se voi antaa mahdollisuuden ”sukupuolen yhdistelmille, leikille, ironialle ja naamioitumiselle”.
Vaikka tällainen leikittely onkin siis nykyään mahdollista ja yleistäkin, olen kuitenkin sitä mieltä, että tietyt normit ja roolit ovat niin syvälle juurtuneet
yhteiskunnassamme ja sitä myötä ajattelussamme, että täysin sukupuolirooleista ja -oletuksista vapaa katsominen on mahdotonta. Leikitellä siis voi, mutta leikittelyn myös aina havainnoi sellaiseksi.
Määrittelin representaation jo aiemmin tässä tutkimuksessa: representaation voi käsittää tapahtumana, jossa kuviin, objekteihin tai ihmisiin yhdistetään tietynlaisia merkityksiä. Representaatio antaa todellisuudelle uusia merkityksiä sekä myös uusintaa jo olemassaolevia. Representaatiot myös uusintavat ja tuottavat ymmärryksiä sukupuolesta. (Paasonen 2010, 41–46.)
Paasosen määritelmän mukaan representaatiot ovat melko pitkälti ympäröivää maailmaa heijastavia rakenteita; merkitykset ovat muodostuneet ja kietoutuneet yhteiskunnan valtarakenteisiin, joten niitä voi olla vaikea ravistella tai
yksiselitteisesti muuttaa.
Käsitän kuitenkin representaation tässä tutkielmassa nimenomaan enemmän todellisuutta rakentavana kuin pelkästään heijastavana. Janne Seppäsen (2005, 78) mukaan ”representaation ymmärtämisen tapa vaikuttaa siihen, millaisella tutkimuksellisella otteella visuaalista kulttuuria lähestytään”. Jos siihen suhtautuu todellisuutta ainoastaan heijastavana, pohditaan sitä, vastaako kuva todellisuutta vai ei. Rakentavana representaation käsittäminen puolestaan johtaa kysymyksiin siitä, millaisen todellisuuden kuva luo sekä millä keinoin se sen tekee. (Seppänen 2005, 78).
3.2.2 Kuvan ja tekstin yhteispeli
Kuvan ja sanan suhde journalismissa on erottamaton. Tämän suhteen painopisteitä on kuitenkin vuosikymmenten aikana pohdittu paljon. Onko kyseessä yhteispeli, vai sittenkin valtapeli, jossa kuva ja teksti kilpailevat lukijan huomiosta?
Journalistisen kuvan merkitykset syntyvät ainakin kuvatekstin, ingressin ja otsikkovalinnan myötä (Seppänen 2005, 79).
Itse lisäisin listaan myös jutun leipätekstin, sillä vaikka kuvan ja tekstin suhde ei ensisilmäyksellä aukeudu, etenkin Imagen kaltaisessa aikakauslehdessä
parivaljakon suhde on tarkkaan mietitty. Millaisia konnotaatioita kuva lisää tekstiin, miten tulkintareitit muuttuvat kuvan myötä?
Kuvan ja sanan yhteispeli ei ole aina saumatonta. Kuvilla ei voi tavoittaa jokaista verbaalikielen merkitystä, sillä kuvallinen viestintä on sanallista
monitulkintaisempaa. (Seppänen 2005, 79–80.) Toisaalta tulkinnat riippuvat aina myös tulkitsijasta. Jollekulle sana ”auto” tuo mieleen kuvan henkilöautosta, toiselle vaikkapa pakettiautosta. Sama toimii myös sukupuolta rakentavissa sanoissa.
Laajemmin ajateltuna kuvien representaatio ja merkitys rakentuukin jokaiselle katsojalle eri tavalla. Kuvien katsomisen tapaan vaikuttavat katsojan omat lähtökohdat: tausta, kasvatus, etninen tausta, sukupuoli, arvot, normit, ja lukuisat muut asiat. Reprentaatiot eivät kuitenkaan ole ainoastaan henkilökohtaisia. Ne ovat samalla myös ”inhimillisen kulttuurin yhteisesti jaettua rakennusainetta”. Sen takia kuvien tulkinta on kulttuurisidonnaista. (Seppänen 2005, 82.)
Kuvaa on helpompi tulkita kuin tekstiä. Roland Barthes oli sitä mieltä, että valokuva on kooditon sanoma. Hän ajatteli, että kuka tahansa voi tulkita
valokuvaa aivan kuin tulkitsee luontoa. Toisaalta taas luonnollistenkin asioiden tunnistaminen vaatii jonkinlaisen koodin. Tunnistaakseen valokuvasta auton on erotettava toisistaan auto ja mopo. Janne Seppäsen (2005, 89) mukaan kuvien
merkitykset opitaan tulkitsemaan. Siksi kuvat nimenomaan ovatkin ”kulttuurisia, aikaan ja paikkaan sidottuja”. (Seppänen 2005, 88–89.)
Riitta Brusilan (1997, 77) mukaan tekstillä luodaan kuvalla lukuohjeet. Teksti vahvistaa valokuvan merkityksiä, ja tekstillä voidaan luoda lukijalle
”oikeanlaiset” tulkinnan avaimet – tai tarkoituksellisesti luoda ristiriita kuvan ja tekstin välille. Kuva ei ole koskaan lehdessä yksin, vaan journalistisen kuvan yhteydessä on lähes poikkeuksetta myös teksti (Brusila 1997, 77). Onnistuneessa kuvan ja tekstin kokonaisuudessa syntyy uusia merkityksiä, joita kumpikaan niistä ei yksinään onnistuisi tuottamaan (Brusila 1997, 78).
Kuva yhdessä tekstin kanssa muodostaa multimodaalisen kokonaisuuden.
Multimodaalisuus on ”nykyisen visuaalisen kulttuurin olennainen ulottuvuus:
televisio, internet, elokuva, aikakaus- ja sanomalehdet ovat kuvien, tekstien, graafisten elementtien ja kolmen ensimmäisen osalta myös äänen yhteispeliä”.
(Seppänen 2005, 90.) Lukijan kokonaistulkintaan jutusta vaikuttavat sen kaikki elementit. Yhdistämällä otsikon, ingressin, kuvien, kuvatekstien ja tekstin luomat merkitykset, muodostuu representaatio, jossa nämä kaikki eri elementit ovat osaltaan luomassa mielikuvia ja niistä edelleen merkityksiä.
Janne Seppäsen (2005, 91) mukaan multimodaalisuus luo haasteen media- analyysille. On otettava huomioon paitsi sanalliset ja kuvalliset representaatiot erikseen, myös niiden luomat yhteismerkitykset ja tulkinnat. Sanojen ja kuvien välinen vuorovaikutus ei välttämättä aina ole ristiriidatonta tai yksitulkintaista. Jo esiin nostettu ironian käsite on Imagen tapauksessa tärkeä.
Lehti saattaa käsitykseni mukaan luoda multimodaaleja kokonaisuuksia ironian keinoin. Kun Imagen (10/2012) kannessa on Matti Apunen ja otsikko kuuluu
”Herra oikea”, onko tarkoitus luoda viittaus Apusen oikeistolaisiin näkökantoihin vai siihen, että hän olisi jollakin muulla tavalla ”oikea”? Kannen kuvassa leuka pystyssä, hieman ylimielisenä poseerava Apunen lisää multimodaalisen tulkinnan mahdollisuuksia.
3.2.3 Henkilövalokuva aikakauslehdessä
Lehden lajityyppi vaikuttaa suoraan siihen, millä tavalla yleisö suhtautuu sen visuaalisuuteen (Brusila 1997, 52). Uutiskuvalta ja ylipäätään sanomalehden ulkoasulta odotetaan eri asioita kuin aikakauslehdeltä. Myös aikakauslehdistön sisällä voi ilmetä erilaisia ennakko-odotuksia. Esimerkiksi Apu-lehden lukijat saattavat odottaa lehden valokuvilta tietynlaista konservatiivisuutta, kun Imagen lukijat taas ovat tottuneet odottamaan lehdeltä kokeileviakin visuaalisia ratkaisuja.
Lajityypin eli genren käsite voidaan liittää paitsi kokonaiseen mediaan,
aikakauslehteen tai lehtiryhmään, myös lehden sisällä oleviin yksittäisiin osiin (Brusila 1997, 53). Imagen kannessa on aina poikkeuksetta joku julkisuudesta tuttu henkilö. Lukija voi jo sen perusteella päätellä, että tällä kertaa lehti tarjoaa laajan henkilöhaastattelun kannen ihmisestä. Henkilöhaastattelun lajityyppiin kuuluvat yleensä kuvat haastatellusta henkilöstä – kenties stailattuna ja erilaisin kuvallisin ratkaisuin, mutta kuitenkin. Yksikään aineistoni lehdistä ei tee tässä poikkeusta. Joissakin aineiston jutuissa henkilö tai henkilöt antoivat kasvot
jollekin laajemmalle ilmiölle, mutta silloinkin kuvitus oli toteutettu pelkästään tai lähes pelkästään heidän valokuvillaan.
Henkilövalokuvaa tutkittaessa tulee kuitenkin mennä syvemmälle. Riitta Brusilan (1997, 96) mukaan henkilökuvat eroavat muista kuvista kaksisuuntaisuutensa vuoksi. Kuvassa oleva henkilö toimii yhtenä toimijana ja ”tuottaa kuvaan aktiivisesti oman moodinsa”. Kuvan tulkintaan vaikuttavat myös kuvassa esiintyvän henkilön suhde kuvaustilanteeseen, valokuvaan, valokuvaajaan ja mediaan. Henkilökuvat ovatkin manipuloidumpia ja arvottavampia kuin muut lehtikuvat. (Brusila 1997, 96–97.)
Riitta Brusila on väitöskirjassaan Realismista fiktioon – visuaalisuus ja suomalaiset aikakauslehdet (1997) luonut luokittelun aikakauslehtien henkilökuvien ideaalityypeistä. Nämä tyypit ovat realistiset henkilökuvat, simuloidut luonnolliset henkilökuvat, simuloidut muotokuvat, piktoriaalisesti fiktivisoidut henkilökuvat sekä plastisesti fiktivisoidut henkilökuvat. Brusila on käyttänyt aineistona kaikkiaan 22 aikakauslehteä, joista yksi on Image. Avaan
Brusilan käsitteistä tarkemmin ne, jotka koskettavat Imagen henkilövalokuvia.
Imagessa ehdottomasti yleisin kuvatyyppi oli Brusilan aineiston perusteella simuloitu muotokuva. Näitä kuvia oli 94 prosenttia kaikista lehden kuvista.
Realistisessa henkilökuvassa kuvan mallin ja vastaanottajan suhde on neutraali.
Kuvattava voi olla tietoinen kuvaamishetkestä, mutta ei reagoi siihen juurikaan, eikä pyri manipuloimaan kuvaustilannetta. Kuvan tavoitteena on luoda illuusio luonnollisesta näköhavainnosta. (Brusila 1997, 96.) Realistiset kuvat voivat olla esimerkiksi jostakin poliittisesta tilaisuudesta tai vaikka hiihtokilpailusta.
Tärkeintä on näyttää lukijalle ”kuvallinen todiste” siitä, että tämä todellakin tapahtui, että kuvaaja on vanginnut kameraansa hetken todellisuudesta sellaisena kuin se on, muuttamatta tai simuloimatta sitä mitenkään.
Simuloitu luonnollinen henkilökuva on useimmiten otettu mallin omassa
ympäristössä. Kuvaajan läsnäolo on havaittavissa, mutta malli saa toimia kuvassa jokseenkin omilla ehdoillaan. Kuva näyttää luonnolliselta, vaikka se olisikin todellisuudessa simuloitu. Kuvan perusteella näyttää, kuin valokuvaaja olisi vain pysähtynyt hetkeksi tallentamaan näkemänsä tilanteen. Luonnollisen
henkilökuvan mallina toimivat yleensä tavalliset ihmiset, ja kuvat liittyvät
henkilöhaastattelu-tyyppisiin juttuihin. Kuvan henkilö on kuvissa aina varsinainen aihe. Hänet on kuitenkin saatettu laittaa pitelemään esimerkiksi työvälineitään tai työn tuloksena syntyneitä esineitä. Rekvisiitta liittyy kiinteästi henkilön
persoonaan ja toimintaan. (Brusila 1997, 98, 104–105.)
Vielä askeleen pidemmälle menee simuloitu muotokuva, eli Imagen yleisin
henkilökuva. Simuloitu muotokuva esittää maailmaa, mutta luo siitä omanlaisensa version. Kuvalla rakennetaan henkilön imagoa tiettyyn suuntaan. Muotokuvalla pyritään etsimään kuvattavasta henkilöstä jotakin hänelle ominaista piirrettä – ja korostamaan sitä. Muotokuva kuvataan useimmiten kuvausstudiossa. Tämä osoittaa jo sen, että kuvaan halutaan panostaa tavallista enemmän, kun siihen käytetään aikaa ja nähdään vaivaa. Kuvattavat ovat usein osa jotakin eliittiryhmää:
poliittista, taloudellista tai kulttuurista. Kuvattavan asennolla, studion valaistuksella ja taustan rekvisiitalla luodaan kokonaisuus, joka usein viittaa öljymaalauksen traditioihin saakka. Henkilökuvamaalaukset nimenomaan ovat
pohjana muotokuvavalokuvaukselle – käsitykset muotokuvan arvokkuudesta ovat peräisin näiltä ajoilta. (Brusila 1997, 99, 113–114.)
Riitta Brusilan (1997, 114) mukaan usein nimenomaan lehden henkilöpääjuttuun tuotetaan muotokuva. Tämä pätee myös Imagen tapauksessa, kuten jo kävi ilmi.
Usein muotokuvattavasta korostettavat piirteet ovat positiivisia – malli halutaan tuoda esille mahdollisimman hyvässä valossa (Brusila 1997, 113). Linjaisin kuitenkin omien havaintojeni perusteella, että Imagessa kuvattavan esittäminen positiivisesti ei lähtökohtaisesti ole tavoitteena simuloitua muotokuvaa tehtäessä.
Imagessa ennemminkin pyritään kuvilla vahvistamaan tekstin luomaa kuvaa haastateltavasta. Joskus haastateltu asetetaan jopa teatraaliseen rooliin – esimerkiksi Imagen 12/2012 kannessa poseeraava kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on stailattu Shakespearen Hamletiksi.
Tässä esimerkissä mennäänkin jo fiktivisoidun henkilökuvan puolelle. Brusilan vuonna 1994 kerätyssä Imagen aineistossa ei lavastettuja tai fiktivisoituja henkilökuvia ollut. Nykyään lavastaminen on kuitenkin Imagessa melko yleistä.
Stailauksella kansikuvahenkilöt pyritään liittämään osaksi jotakin laajempaa, ja kuvan viittaussuhteet ja sitä myötä tulkintatavat ulottuvat kuvan itsensä
ulkopuolelle – ympäröivään kulttuuriseen todellisuuteen. Kuvattava henkilö liitetään johonkin tarinaan tai stereotypiaan, ja nämä viittaukset luodaan ilmaisullisin keinoin sekä rekvisiitan avulla. Kuvattavalle luodaan tietynlainen rooli. (Brusila 1997, 120.)
Viittauskohteet voivat olla vaikkapa klassisesti tunnettuja maalauksia. Toisaalta fiktivisoinnilla voi tuoda kuvaan myös ironiaa, ja kuvien tarkoituksena voi olla ironisointia tai karnivalisointi. Loppujen lopuksi julkisuuden henkilöiden julkinen minä onkin usein lopulta ”kokoelma viittauksia erilaisiin rooleihin”. Roolit ja niistä muodostuvat tulkinnat voivat olla kuvattavan henkilön kannalta positiivisia, mutta niiden avulla voidaan myös samalla purkaa elitististä asemaa. Tällaista tapaa käyttää kuvaa henkilöjutun yhteydessä kutsutaan piktoriaalisesti
fiktivisoiduksi henkilökuvaksi. Tämän kaltaisten kuvien tarkoitus aikakauslehdissä on usein luoda viihteellisyyttä. (Brusila 1997, 120–121.)
Kuvaamisen tyylin valintaan vaikuttaa siis muun muassa kuvattavan henkilön yhteiskunnallinen asema sekä hänen tärkeytensä lehden näkökulmasta. Riitta Brusilan (1997, 129) mukaan eliitti on henkilövalokuvissa paremmin puettu ja kammattu – tai stailattu, kuten nykyään sanotaan. Brusila on jaotellut Imagen elitistisiin ja kulttuurilehtiin yhdessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen, Suomen Kuvalehden ja Yliopisto-lehden kanssa. Näiden lehtien kuvitukset ovat viimeistellympiä ja esittelevät enimmäkseen nimenomaan eliitin edustajia. Eliittiä kuvataan hallituissa tilanteissa, tavallisia ihmisiä taas spontaanimmin ja
hallitsemattomammissa olosuhteissa. (Brusila 1997, 129–130.)
3.2.4 Kannet lehden kasvoina
Saattaa kuulostaa kliseiseltä todeta, että kannet ovat lehden kasvot. Se on
kuitenkin vaikkakin yksinkertaistava, myös hyvin kattava toteamus. Lehden kansi on se, minkä perusteella kuluttaja tekee ostopäätöksen. Lehdentekijöillä on yleinen käsitys, että mies kannessa ei myy lehteä. Image kuitenkin tekee poikkeuksen tässä. Tutkimusaineistossani on 17 lehteä, ja niissä yhdeksässä on kannessaan mies.
Image onkin tältä osin poikkeus. Omien havaintojeni mukaan Imagen lukijat ovat uskollisia – he hankkivat lehden luottaen sen laadukkaaseen sisältöön ilman, että välttämättä tarkastelevat kovin tarkasti lehden kantta ja sen otsikoita. Toki lehden kansi on usein pysäyttävä – esimerkiksi silloin, kun siinä poseeraa raskaana oleva Maria Veitola (2/2012) tai PMMP:n Paula tai Mira (6-7/2012) rajusti stailattuna ja meikattuna. Omalla tavallaan pysäyttävä on myös Jörn Donner (huhtikuu 2013) mustavalkoisessa kuvassa ilman paitaa.
Kuten Brusila (1997, 114) toteaa, valitaan lehtien henkilöpääjuttuihin usein muotokuvamainen otos. Imagessa kansikuva on aina otettu samassa yhteydessä kansipääjutun muiden kuvien kanssa – useimmiten studiossa ammattimaisin valaistuksin ja stailauksin. Vaikuttaakin siltä, etttä toisin kuin monissa lehdissä, Imagessa mennään joskus kuva edellä, ei teksti. Tämä on mielestäni hyvä kehityssuunta, sillä liian usein jopa aikakauslehdissä kuvat tuntuvat olevan vain
pakollinen lisuke, jolla elävöitetään juttua ja yksinkertaisesti halutaan näyttää, miltä se jutun päähenkilö näyttääkään.
Imagen kansikuville ominaista on myös hymyttömyys. Tutkimusaineistoni 17 kansikuvasta lähes kaikissa ollaan täysin vakavia. Oikeastaan ainoan totaalisen poikkeuksen tekee Maki Kolehmainen (huhtikuu 2013). Kansikuvassa
Kolehmainen hymyilee leveästi hampaat näkyen, ja korostaa yltiöposiitiivista vaikutelmaa ylös nostetuilla peukuilla. Otsikko on täydessä tasapainossa kuvan kanssa: ”Maki – se parhaiten nauraa, joka itselleen nauraa”. Kansi on siis tehty täysin tarkoituksella näin – jopa Kohlemaisen t-paita, jossa lukee ”I love disco”, ja sydän on korvattu diskopallolla, korostaa osaltaan vaikutelmaa siitä, että tässä tehdään tarkoituksella hieman pilkkaa Kolehmaisesta. Myös itse artikkelin diskurssi korostaa tätä vaikutelmaa entisestään. Maki Kolehmaista tai hänen tekemisiään ei ole musiikkipiireissä otettu kovin vakavasti, mutta siitä huolimatta hän on menestynyt ja onnistunut luomaan tuottavan ja kannattavan uran.
Kansikuvassa poseeraavien vakavuus korostaa koko lehden vakavasti otettavuutta – Image ei näyttäydy tekopirteänä tai kevyttä positiivisuutta huokuvana
aikakauslehtenä. Tällä keinolla lehti ottaa pesäeroa esimerkiksi naistenlehtiin, joiden kansikuvissa viihdemaailman tähdet poseeraavat usein leveästi hymyillen.
Usein Imagen kansikuvajutuissa käsiteltävät aiheet ovat myös vakavia,
yhteiskunnallisia tai muilla tavoin sellaisia, ettei tuntuisi sopivalta tai toimivalta kuvittaa niitä hymykuvilla.
Hymyttömät kuvat siis korostavat aikuisuutta, uskottavuutta ja – kuten jo totesin – vakavasti otettavuutta. Kun kaunis näyttelijä Laura Birn katsoo kannessa
(joulukuu 2013) suoraan kameraan suurilla silmillään, mutta jopa hieman
pelokkaan tai aran näköisenä, antaa se täysin erilaisen vaikutelman, kuin jos Birn hymyilisi leveästi ja katsoisi kutsuvasti kameraan. Vaikutelmaa arkuudesta
korostaa entisestään Birnin poseerausasento ja stailaus. Hänellä on yllään harmaa, iso villapaita ja hän poseeraa pitäen molemmilla käsillään kiinni paidan korkeasta kauluksesta.
Edes tutkimusaineiston todellinen kansikuvatyttö, Nasima Razmyar (3/2012), ei
kuvan stailauksesta huolimatta hymyile estottomasti. Poliitikko Razmyar on puettu missiksi, ja hänen päähänsä on aseteltu tiara. ”Miss Mamu –
monikulttuurisen Suomen kansikuvatyttö Nasima Razmyar” kuuluu kannen otsikko. Silti Razmyar ei juuri hymyile, vaan katsoo melko huolestuneen näköisenä ylös vasemmalle – ei siis suoraan kameraan.
4 TUTKIMUSAINEISTO
4.1 Aikakauslehti ajassa mukana
Aikakauslehdet ovat historiallisesti kehittyneet tietynlaisiksi kulttuurisiksi
mediatuotteiksi, ja niillä on käytössään tietynlaisia ilmaisukeinoja. Aikakauslehdet elävät yleisöstään, joten niiden on tarjottava sisältöä, joka kiinnostaa lukijoita.
(Vähäsarja 2007, 45.) Varhaisessa vaiheessa sanoma- ja aikakauslehdistön eroja oli vaikea osoittaa, mutta sittemmin aikakauslehdistö on päätynyt toissijaiseen asemaan lehtikentällä (Kivikuru 2000, 77).
Aikakauslehden tulee ilmestyä vähintään neljä kertaa kalenterivuodessa, sen on oltava kaikkien tilattavissa tai laajalti saatavissa, ja sen tulee sisältää useita artikkeleita tai muuta toimituksellista aineistoa. Lisäksi aikakauslehden ei tule sisältää pääasiassa liikealan tiedonantoja, hinnastoja, ilmoituksia eikä mainontaa.
Kooltaan ja painopaperiltaan aikakauslehti voi olla millainen tahansa tai se voi olla pelkästään verkkojulkaisu. (Aikakausmedia 2011.)
Aikakauslehdet voi jaotella neljään ryhmään: yleisölehtiin, ammatti- ja
järjestölehtiin, mielipidelehtiin ja asiakaslehtiin. Yleisölehdet voidaan edelleen jakaa viiteen alaryhmään eli yleisaikakaus- ja perhelehtiin, naistenlehtiin,
miestenlehtiin, lasten ja nuorten lehtiin sekä erikois- ja harrastelehtiin. (Kivikuru 2000, 78–79.) Image kuuluu yleisaikakauslehtiin.
Vuonna 2010 Suomessa ilmestyi yhteensä 3 056 aikakauslehden kriteerit täyttävää lehtinimikettä. Kun mukaan laskee sekä irtonumeromyynnin että postitse
toimitetut lehdet, kuluttivat suomalaiset vuonna 2011 lähes 338 miljoonaa aikakauslehteä. Yhden aikakauslehden lukemiseen käytetään keskimäärin 62 minuuttia aikaa, ja 86 prosenttia lukee niitä päivittäin. (Aikakauslehtifaktat 2011.)
Aikakauslehdet ovat siis iso osa suomalaisten elämää. Aikakauslehtien merkitys
on muuttunut niiden historian aikana, samoin kuin koko niitä ympäröivä
mediamaisemakin. Aikakauslehdet heijastavat yhteiskunnan vakiintuneita arvoja, mutta ne myös reagoivat ajan muutoksiin vanhakantaisempaa sanomalehdistöä nopeammin. Kilpailu aikakauslehtien kentällä on kovaa. Lehdet pyrkivät toisaalta löytämään oman tiensä ja erityisen konseptinsa, mutta toisaalta taas pyritään pysymään suhteellisen samantyylisinä kuin samoista yleisöistä kilpaileva
aikakauslehti. Konseptien kautta aikakauslehdet pyrkivät kohtaamaan lukijoiden tarpeet ja toiveet sekä säilyttämään arvokkaana pitämänsä lukijasuhteen.
(Kivikuru 1996, 51.)
4.2 Image – terävä aikakauslehti
Työ Imagessa on ollut äärimmäisen kiehtovaa, koska lehden keskeisin ominaisuus on määrittelemättömyys. Image ei ole miestenlehti eikä naistenlehti. Se ei ole viihdettä eikä pelkkää asiaakaan. Se on sekä todella pitkiä tekstejä että valokuvajuttuja. Hyvää makua ja täydellistä piittaamattomuutta siitä. Olen miettinyt koko sen ajan, jonka olen tehnyt lehteä, mikä Image on. Tyhjentäviä vastauksia on vain yksi. Image on Image. 2
Imagen tunnuslause on ”terävä aikakauslehti”. Sen aiheina ovat yhteiskunnalliset puheenaiheet ja populaarikulttuuri. Lehden tavoitteina on sen mediatietojen mukaan nostaa esille uusia ilmiöitä ja tuoreita näkökulmia. Image haluaa herättää ajatuksia, käynnistää keskustelua ja se ”luottaa lukijan älyyn”. Mediatiedot lupaavat lehden tarjoavan pitkiä ja laadukkaita aikakauslehtijuttuja, jollaisia ei muualta löydy. Lehden ilmoitetaan sisältävän ainakin pop-, kirja- ja
elokuvajuttuja, muotiartikkeleita sekä kolumneja. (Mediaopas, A-lehdet Oy 2012.)
Image ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1985. Tuolloin se tituleerasi itseään kulttuurialbumiksi, ja se kehittyi nykyiseen aikakauslehtimuotoon myöhemmin.
Lehti ilmestyy 11 kertaa vuodessa, ja sen painos on 31 000 kappaletta. Lehden lukijamäärä oli 107 000 vuonna 2007. Image on kuulunut vuodesta 2007 saakka kokonaan A-lehdet Oy:lle.
2 Lehden päätoimittaja Mikko Numminen viimeisessä pääkirjoituksessaan, Image heinä-elokuu 2013.
Imagen päätoimittajana vuoden 2014 maaliskuun alussa on Heikki Valkama.
Valkama siirtyi Imageen Avun toimituspäällikön paikalta. Valkama aloitti päätoimittajana elokuussa 2013. Aiemman päätoimittajan, Mikko Nummisen, pesti päättyi 9. elokuuta 2013. Numminen ehti olla päätoimittajana kaikkiaan noin kymmenen vuotta. (Imagen verkkosivut, 4.3.2014.)
Päätoimittajavaihdos usein vaikuttaa lehden linjaan ja arvoihin ainakin jonkin verran. Valkaman päätoimittajuuden aikana tutkimusaineistooni kuuluvia lehden numeroita ilmestyi neljä. Niin pienestä otoksesta on vaikea analysoida ja arvioida, millaisia muutoksia mahdollisesti on tapahtunut. Usein muutokset myös ovat niin hienovaraisia, ettei tavallinen lukija edes välttämättä huomaa niitä – muutokset saattavat tapahtua lehdentekijöiden työskentelytavoissa ilman, että ne näkyvät itse lehdessä. Lisäksi lehden linja ei lopulta todennäköisesti päätoimittajavaihdoksen vuoksi radikaalisti muutu.
Lehden kanteen kuvattavat henkilöt ja heistä tehdyt henkilökuvat myös hyvinkin saatetaan valita ja jopa toteuttaa kuukausia ennen itse lehden ilmestymistä. Ilman yhteydenottoa ja pientä haastattelututkimusta lehden nykyiselle päätoimittajalle en siis voi selvittää mahdollisia linjamuutoksia ja niiden vaikutuksia
tutkimusaineistoni neljään viimeiseen juttuun. Näistä syistä en tutkimuksessani käsittele uuden päätoimittajan mahdollisia vaikutuksia tutkimusaineistooni, eli lehden kansipääjuttuihin.
4.3 Image vuosina 2012 ja 2013
Tutkimusaineistooni kuuluu kaikkiaan 17 lehteä vuosilta 2012 ja 2013. Vuodelta 2012 mukana on kahdeksan lehteä, ja vuodelta 2013 yhdeksän. Vuonna 2012 Imagesta ilmestyi kaikkiaan 11 numeroa, ja vuonna 2013 kymmenen. Olen siis jättänyt tutkimusaineistosta pois neljä lehden numeroa. Erittelen tuonnempana tässä alaluvussa syitä tälle päätökselle. Lehdestä myös ilmestyy kaksoisnumero kesäisin, heinä-elokuussa.
Tutkimusaineistoni kattaa vuoden 2012 ja 2013 lehdet, koska päädyin siihen, että laadullisessa tutkimuksessa kahden vuoden aineisto on sopiva otanta; lehtiä on enemmän kuin kymmenen, mutta vähemmän kuin 20. Näin ollen aineisto säilyy käsiteltävän kokoisena, ja jokaiseen artikkeliin on mahdollista paneutua sen vaativalla syventymisellä ja tarkkuudella.
Koska tutkimukseni päätarkoitus ei ole vertailla eri vuosien kansikuva-artikkelien sukupuolirepresentaatioita, päädyin valitsemaan kaksi viimeisintä vuosikertaa.
Mikäli tutkimuksen painotus olisi ollut vertailussa, olisin todennäköisesti valinnut toisistaan huomattavasti kauempana olevat vuosikerrat. Näin mahdolliset
muutokset sukupuolen representaatioissa olisivat tulleet selkeämmin esiin.
Tarkoitukseni on kuitenkin analysoida nimenomaan Imagen tämänhetkistä tilannetta tutkimuskysymyksen osalta ja luoda kuva mahdollisimman tuoreista sukupuolirepresentaatioista.
Valitsin kahden kokonaisen vuoden vuosikerrat, koska se on mielestäni kaikkein selkein tapa rajata aineisto. Toinen mahdollisuus olisi ollut valita esimerkiksi lehden 15 viimeisintä numeroa. Aineistoa tarkastellessani huomasin kuitenkin melko nopeasti, etteivät kaikki lehdet sopisi suunniteltuun rajaukseeni. Olen läpi tutkimuksen teoriaosuuden käsitellyt henkilökuvia, ja osa kansipääjutuista ei ole sellaisia. Siksi koin helpoimmaksi ratkaisuksia ottaa aineiston valintaprosessiin mukaan kahden edellisen täyden kalenterivuoden lehdet, ja rajata aineisto niistä.
Näistä syistä mukana ei ole yhtään numeroa vuodelta 2014.
Kuten tämän alaluvun alussa mainitsin, jouduin jättämään neljä lehteä pois tutkimusaineistostani. Tämä vähentää aineiston koon 21 lehdestä 17 lehteen.
Tutkimuksen luotettavuus ei mielestäni kuitenkaan vähene näin pienen
vähennyksen vuoksi. Mikäli lehtiä olisi pudonnut aineistosta pois enemmän kuin viisi, olisin harkinnut aineiston koon laajentamista. Nyt se on kuitenkin yhä kattava leikkaus viime vuosien Image-lehdistä.
Mukana olevat 17 kansipääjuttua luovat monipuolisen kuvan suomalaisista julkisuuden henkilöistä. Mukana on yhdeksän miehestä tehtyä henkilökuvaa, kuusi naisesta tehtyä juttua sekä yksi kahdesta naisesta ja yksi miehestä sekä
naisesta tehtyä henkilöjuttua. Kyseessä ovat popyhtye PMMP:stä sekä
muusikkopariskunta Eva & Manusta tehdyt jutut. Vaikka nämä eivät ole puhtaita henkilökuvia, koska ne käsittelevät kahta henkilöä, halusin jutut mukaan
aineistoon. Ne monipuolistavat analyysiä tuomalla mukaan erilaisen ulottuvuuden;
pariskunta sekä tiiviisti yhtä pitävät PMMP:n Paula ja Mira voidaan tietyllä diskurssilla jopa nähdä yhtenä yksikkönä – tai ainakin heitä mahdollisesti käsitellään sellaisena.
Koska halusin aineistoon mukaan nimenomaan monipuolisuutta, otin mukaan myös toisella tavalla poikkeavan henkilökuvan. Kyse on 2/2012-numeron jutusta, joka kertoo toimittaja-juontaja Maria Veitolasta. Erikoiseksi jutun tekee se, että Veitola on kirjoittanut sen itse. Jutun näkökulmana on hänen raskautensa sekä se, miten ihmiset suhtautuivat siihen. Itse asiassa Imagessa on tehty samalla metodilla juttuja muulloinkin – ääneen on päästetty esimerkiksi kirjailijoita sekä toimittajia.
Erityisen hauska yhteys Maria Veitolan juttuun on vuoden 2014 helmikuun Image.
Sen kannessa poseeraa kirjailija Riikka Pulkkinen. ”Näin minusta tuli äiti”, kuuluu kannen otsikko. Itse jutussa Pulkkinen kuvailee tuntemuksiaan äitiydestä sekä ennen että jälkeen lapsensa syntymän – hieman samaan tapaan kuin Veitola omassa jutussaan. Tämä jo toistamiseen toteutettu ”juttutyyppi” vahvisti päätöstäni sisällyttää 2/2012-numero mukaan tutkimusaineistoon.
Tutkimusaineistoni päähenkilöinä on poliitikkoja, muusikoita, toimittajia,
näyttelijöitä sekä mediapersoonia. Nämä ammatit ja asemat luovat melko kattavan kuvan Imagessa käsiteltävistä ihmisistä – kuten entinen päätoimittaja Numminen totesi, käsittelee Image sekä viihdettä että asiaa. Siksi edustettuina on paitsi viihdealan henkilöitä, myös päättäjiä sekä vallan vahtikoiria. Imagen
henkilöjutuissa on usein useampia ulottuvuuksia; etenkin kanteen valitut henkilöt ovat paitsi kaikkien tuntemia, myös jollakin tapaa ajankohtaisia lehden
ilmestymisaikaan. Lisäksi henkilöt usein kytkeytyvät tavalla tai toisella johonkin ajankohtaiseen ilmiöön.
Esimerkiksi joulukuun 2012 lehden kannessa on entinen urheilija ja nykyinen näyttelijä Manuela Bosco. Kannen otsikko on ”Enkelit ja demonit – Manuela
Boscon kanssa enkelihoidossa”. Kyseisen lehden ilmestymisaikaan mediassa keskusteltiin paljon erilaisista vaihtoehtoisista ja uskomuksiin perustuvista hoidoista sekä niiden tehosta. Lisäksi koko 2000-luku on ollut erilaisten uskontojen ja uskomusten aikakautta.
4.4 Aineiston jutut
Esittelen kaikki aineistossani mukana olevat jutut tuonnempana taulukon muodossa – niin niistä saa mahdollisimman selkeän kuvan yhdellä vilkaisulla.
Tässä alaluvussa luonnehdin ja erittelen kuitenkin jokaista aineiston juttua ja jutun kuvitusta lyhyesti. Näin lukija saa selkeämmän kuvan aineiston muodostavista artikkeleista sekä niiden kuvista. Aloitan erittelyissä jo juttujen tulkinnan, jota sitten syvennän tarkemmalla analyysillä seuraavassa luvussa. Tämän alaluvun väliotsikot ovat lehtijuttujen kansiotsikoita. Etenen aloittamalla aineistoni vanhimmasta numerosta, ja etenen siitä kohti uusinta.
Narri – miksi Jarkko Ruutu on totuus jääkiekosta
Imagen numerossa 1/2012 kansikuvassa on jääkiekkoilija Jarkko Ruutu.
Kansikuvassa Ruutu katsoo suoraan kameraan tiukasti rajatussa kasvokuvassa.
Otsikon sana narri on sijoitettu suurilla versaaleilla kirjoitettuna suoraan hänen kasvojensa alapuolelle – Ruutu siis ikään kuin leimataan narriksi. Perttu Saksan ottama kuva on miehekäs, mutta Ruudun katse hieman alistuva. Ruudun
kulmakarvat ovat tuuheat, jopa hieman epäsiistit. Huulet näyttävät kuivilta ja päällään hänellä on sinipunainen pelipaita. Kuvan tausta on vaaleanpunainen.
”Jarkko Ruutu on suomalaisen jääkiekon iso paha poika, joka loikkasi HIFK:sta Jokereihin. Samuli Knuuti on kannattanut HIFK:ta 30 vuotta eikä aio antaa Ruudulle anteeksi”, kuuluu itse jutun ingressi. Sisäsivujen otsikoksi on nostettu
”Suruaika”. Juttu on siitä poikkeava henkilökuva, että siinä kirjoittaja tuo myös itseään vahvasti esille. Jutun kirjoittaja Samuli Knuuti aloittaa artikkelin
kuvailemalla tunteitaan, jotka nousivat esille, kun Ruutu ilmoitti siirtyvänsä
jääkiekkojoukkue HIFK:sta Jokereihin.
Knuuti kirjoittaa kyseessä olevan salaliitto, mainitsee olevansa HIFK-fani ja näkevänsä nyt punaista. Ei ole tavanomaista, että toimittaja ottaa näin vahvasti kantaa käsittelemäänsä aiheeseen. Knuuti ilmoittaa lukijalle puolensa heti jutun alkumetreillä, ja näin ollen myös tuo ilmi, mihin sijoittuu itse
jääkiekkokannattajana. Knuuti jopa kertoo suhtautuvansa negatiivisesti
haastateltavaansa, mikä etenkin on erikoista. Ruutu itse pääsee jutussa ääneen alun jälkeen satunnaisesti. Silloinkin ensimmäinen kysymys on ”Jarkko Ruutu, kuinka sinä saatoit?”.
Ave Maria – Maria Veitola: Kuinka minusta tuli julkkisäiti
Maaliskuussa (2/2012) ilmestyneen Imagen kansipääjutussa on jo aiemmin tässä luvussa mainittu Maria Veitola. Elina Simosen kuvassa Veitola poseeraa
klassisessa odottava äiti -poseerauksessa. Puolikuvaksi rajatussa kuvassa hänen vasen kätensä on ison vatsan alla ja oikea peittää rinnat. Lehden kansi ja kuvan tausta on muuten hyvin tumma, joten valaistu Veitola pomppaa siitä esiin selvästi.
Veitolan ilme on seesteinen, mutta hieman katsojaa haastava ja ylpeä.
Tumma linja jatkuu sisäsivuilla. Kuvat ovat mustavalkoisia ja Veitola poseeraa niissä erilaisissa alusvaatteissa. Nyt ei esitellä vaaleanpunaista tai -sinistä äitiyttä, vaan käsitellään äitiyttä ja äidiksi tulemista erilaisesta näkökulmasta. Jutun otsikko on ”Kaikki äidistä” ja ingressi ”Äidiksi tulo ei ole yksinkertaista.
Varsinkaan, jos sattuu olemaan julkisuuden henkilö”. Jo ingressi linjaa Veitolan ottamaa kirjoitusotetta ja jutun näkökulmaa. ”Päätti nainen mitä päätti, raskaus on aina kaikkien muidenkin kuin hänen itsensä asia”, hän kirjoittaa. Kuten jo totesin, juttu on siitä poikkeava henkilökuva, että sen on kirjoittanut Veitola itse.
Tutkimuskysymyksen huomioon ottaen se sopii kuitenkin aineistooni, koska äitiys on luonnollisesti iso osa sukupuolta ja vaikuttaa sukupuolirooleihin vahvasti.
Miss Mamu – Monikulttuurisen Suomen kansikuvatyttö Nasima Razmyar
Huhtikuun (3/2012) lehden kannessa on poliitikko, maahanmuuttaja ja vuoden 2010 pakolaisnainen Afganistanista kotoisin oleva Nasima Razmyar. Kuten jo tämän tutkimuksen luvussa 5.4 kerroin, on Razmyar stailattu kansikuvassa missiksi, kansikuvatytöksi. Hänen hiuksensa on kiharrettu, meikki on vahva ja ripset pitkät, turkoosissa yläosassa on koristeompeleita ja päässä Razmyarilla on hopeisin timantein koristeltu tiara. Missinauhassa lukee Nasima. Mikko Harman ottaman kuvan tausta on siniturkoosi, ja Razmyar katsoo siinä suurilla silmillään sivulle ylös.
”Uusi Suometar”, julistaa sisäsivun otsikko. ”Nasima Razmyar ei halua olla pelkkä koriste”, kertoo puolestaan Joanna Palménin kirjoittaman jutun ingressi.
Jutusta hyppäävät silmille ensimmäisenä värikkäät ja iloittelevat kuvat. Niissä Razmyar on puettu kirkasvärisiin mekkoihin, ja kuvia on käsitelty niin, että sama kuva toistuu sivulla monistettuna. Yhdellä sivulla Razmyar hymyilee
suomalaisessa kansallispuvussa, toisella intialaistyylisessä sinisessä mekossa pitäen käsiään hindukulttuurissa tyypillisessä asennossa, peukalo ja etusormi yhdessä.
Jutun näkökulmana on Razmyarin titteli vuoden pakolaisnaisena, ja sitä kautta maahanmuuttajuus Suomessa. Jutun diskurssi on se, että Razmyar on eräänlainen mallimamu, esimerkillinen maahanmuuttaja, jota kelpaa esitellä julkisuudessa eri yhteyksissä. Jutussa käytetään paitsi Razmyarin haastattelua, myös siteerataan nettipalstojen pakolaisiin ja maahanmuuttoon liittyviä kommentteja. Yksi näkökulma on myös Razmyarin osallistuminen Tanssii tähtien kanssa -tv- ohjelmaan.
Hattutemppu – Kuinka kirjailija Tuomas Kyröstä tuli koko kansan mielensäpahoittaja
Kesäkuun (5/2012) numeron kansipääjuttu on kirjailija Tuomas Kyrön
henkilökuva. Otsikon ja kansikuvan yhteispeli on hauska: Kyröllä on päässään näyttävä karvalakki. Melko tiiviisti rajatussa muotokuvassa hänellä on yllään
