178
AIKUISKASVATUS 3/2003 PÄÄKIRJOITUS
A
ikuiskasvatus-lehden artikkeleissa ja puheenvuoroissa nousee tois-tuvasti esiin aikuisuus-kategorian pulmallisuus aikuiskasvatustoi- minnassa ja sitä koskevassa teoriassa ja tutkimuksessa. Pulmalli- suuden syistä kertoo ehkä jotain oleellista vauhdikkaasti yleistynyt puhe ikääntymisestä. Aikuiskasvatuspuhe on toki jo kauan perustunut silleen jätettyyn paradoksiin, jossa aikuisella tarkoitetaan yhtäältä täydellisen ih- misen prototyyppiä (itseohjautuvasti oppivaa aktiivista kansalaista) ja toi- saalta puutteita ja vajavaisuutta pursuavaa olentoa, jonka korjaaminen ja paikkaaminen edellyttää aina vain vaativampaa huolto- ja päivityskoneis- toa. Edellisiä alkaa kehkeytyä jo laatuvarhaiskasvatuksessa ja he katoavat markkinoilta siististi harmaina panttereina ja senioreina kuluttaen laaduk- kaita sivistys- ja harrastuspalveluja. Jälkimmäiset saattavat jo varhain diag- nosoitua elinikäisten inklusiivisten ohjelmien asiakkaiksi tai ainakin he vii- meistään 40+-vuotiaina ajautuvat ikääntyvien riskiryhmään.
Uusi koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelma, jonka saumoista pilkahtelevat Sailaksen työryhmän salkkarit, painottaa tehokkuutta, läpäi- syä, talouden kilpailukyvyn edistämistä, työelämän tarpeisiin vastaamista sekä yhteiskunnallista koheesiota. Erityisesti aikuisista siinä puhutaan väes- tönä ja ikääntyvänä työvoimana. Kasvattajat ja tutkijat ovatkin jo sitoutu- neet rakentamaan sitä vastaavia yksilöllistäviä malleja ihmisten yksilöllis- ten kykyjen jatkuvuudesta ja niiden elinikäisen ylläpitämisen mahdollisuuk- sista. Sujuvana täydennyksenä he maalailevat yksilöllistymisen ja hajaan- tuvien elämänpolitiikkojen maailmaa tai tukeutuvat ylikansallisten ohjelman- julistusten lupauksiin persoonallista itsetoteutusta ja sivistystä vaalivan kasvatusperinteen jatkumisesta.
A
ikuisuutta voisi Alain Tourainea mukaillen pitää myös kollektiivi- sena kategoriana, yhteisöjen ja yhteiskunnan kykynä ylläpitää per- soonallisen itsetoteutuksen mahdollistavaa osallisuutta elämän eri osa-alueilla. Sen korvautuminen ikääntymisellä muistuttaa Michel Foucaul- tin teoksessa Society must be defended (2003) tekemää kuvausta ranskalai- sen kansallisvaltion muotoutumisen yteydestä ihmisten muuntumiseksi väestöksi ja yhteiskunnan jäseniksi. Arlie Hoshcschild puolestaan perus- telee kirjassaan Commerzialisation of intimate life (2003), kuinka tiettyjen feminististen tasa-arvopyrkimysten toteutuminen on vahvistanut yhdys- valtalaisen kapitalismin ekspansiota globaalissa markkinataloudessa. Mark- kina-arvon hiipivä asettuminen ylimmäksi itseisarvoksi kaikkien ihmisten kaikessa elämässä, yksilöllisyys ja yksityisyys välineellistyvät: maailman- laajuisessa työn- ja oikeuksien jaossa valkoisen miehen taakka on siirty- mässä värillisen lapsen harteille. Mikä yhteys edellisillä on uuteen kesuun ja ikääntymiseen?OPPIA IKÄ KAIKKI
Anja Heikkinen
179
AIKUISKASVATUS 3/2003 PÄÄKIRJOITUS
Y
ksi saksalainen kollegani tutki iän mukana tapahtuvia opinnollis- ten preferenssien muutoksia. Huolimatta koulutustarjonnasta ja or- ganisaatioiden henkilöstönkehittämisstrategioista suuri osa ihmi- sistä näytti vanhetessaan entistä enemmän korostavan opintojen persoo- nallista merkitystä. Opintojen välitön välineellinen arvo väheni elämän perspektiivin muuntuessa, suorittamisen ja työmarkkinakelpoisuuden sijasta ajateltiin enemmän joko välitöntä itsetoteutusta tai jäljellä olevan yksilölli- sen tai yhteiskunnallisen elämän laatua kokonaisuudessaan. Koulutustar- jonnan ja työelämän kehittämistoimien kohde kuvataan silti tyypillisesti iki- nuoreksi, josta on kaunista ”urhona kaatua joukkonsa eessä”. Suomalai- sessa aikuiskasvatuksessa persoonallisen itsetoteutuksen tavoite usein de- legoidaan tai monopolisoidaan vapaalle sivistystyölle. Samalla se rajataan vapaa-aikaan ja harrastuksiin (joihin perhe-elämä, ystävyys ja ns. kansa- laistoiminta enenevästi samaistuu), yksityiselämän yksilölliseen piiriin.Foucault´n ja Hochschildin luonnehdinnat näyttävät kuitenkin varsin koh- dallisilta myös suomalaiseen kontekstiin: markkina- ja kansalaiskelpoisuu- den ja kriteerejä voi tuskin torjua intiimeimmilläkään luovuuden ja itseilmai- sun alueilla.
Ehkä kaikilla kasvatuksen kentillä kuitenkin kilpailevat ja ovat läsnä yk- silöllisesti ja yhteiskunnallisesti välineelliset ja itsetarkoitukselliset tavoit- teet. Niin perinteinen sivistysteoria, konstruktivistinen oppimisoppi kuin postmoderni elämänpolitiikkakin pitävät omilla tavoillaan autonomiaa ihmi- syyden perustavana kriteerinä. Yksille siinä voi korostua aristoteelinen kä- sitys hyvän saavuttamisesta yksilöllisten ja lajinomaisten potentioiden to- dentumisen kautta, toisille kantilainen siveellisyysvaatimus ihmisyyden (jär- jellisyyden) kunnioittamisesta itsessään ja muissa ei vain välineenä vaan aina myös päämääränä sinänsä. Aristoteelis-kantilainen järkeä korostava autonomia ei kiistä kehollisuuden ja emotionaalisuuden merkitystä ja myön- tää välineellisyyden väistämättömyyden elämässä. Radikaalimpi ihmisen heteronomian – toisia tarvitsevuuden ja toisten tarvitsevuuteen vastaavuu- den – ja kehollisuuden ja emotionaalisuuden tunnustaminen voisi kuiten- kin kyseenalaistaa kasvatustavoitteiden institutionaalista jakoa opillisiin, ammatillisiin, poliittisiin tai omaehtoisiin. Kiistanalaisen saksalaisen sivis- tyshistorian hahmon Eduard Sprangerin tavoin voisi arvella, että ”jokaisel- la ikäkaudella on oma ethoksensa”.
