Ammatista portfolioon näkymä

362

kolmas väliraportti “Niin vä- hän on aikaa – ammatillisen kasvun aika, paikka ja tila?”

antaa monipuolisen ja eritel- lyn kuvan siitä, miten suoma- laiset työelämän toimijat ko- kevat ja käsittävät työnsä, am- mattinsa ja ammatillisen kas- vunsa muutoksen. Tulkinta on teoreettisesti perusteltu ja antaa kuitenkin äänen tutki- muskohteena oleville ihmisil- le. Tämä ”alhaalta” tuleva nä- kökulma suhteutetaan kriitti- sesti ”ylhäältä” tulevaan am- matillisen koulutuksen julki- sen perustelemisen, suunnit- telemisen ja organisoimisen perspektiiviin. Tuloksena on tarkastelu, joka kyseenalaistaa tärkeällä tavalla ammattikasva- tuksen itsestäänselvyyksiä.

Keskityn tässä juuri raportin itsestäänselvyyksiä kyseenalaistavaan pyrkimyk- seen.¹ Pidän sitä erityisen tär- keänä siksi, että koulutuksen nimeen vannotaan nykyisin joka taholla. Koulutus näyttää niin erinomaiselta vastauksel- ta, että se samalla tuntuu au- tomaattisesti legitimoivan ne kysymykset, joiden vastauk- seksi se soveltuu. Hallitsevak- si, agendaa määritteleväksi ky- symykseksi on 1980-luvulta lähtien noussut kilpailukyky globalisoituvassa taloudessa.

Ammatista portfolioon

Olennaista on, että kyse ei ole pelkästään yritysten kil- pailukyvystä, vaan myös siitä, miten eritasoiset yhteisöt – paikalliset, alueelliset, kansal- liset yhteisöt ja Euroopan yh- teisö – tekevät itsensä kilpai- lukykyisiksi kilpailussa inves- toinneista, tuotannon ja työ- paikkojen sijainnista. Näiden yhteisöjen, edelleen hyvin vahvasti nimenomaan kansal- lisvaltioiden, on tehtävä it- sensä houkutteleviksi sen yli- kansallisen päätöksenteon edessä, joka ohjaa rahavirtoja, investointeja, tuotannon ja työpaikkojen sijaintia. Kaikissa OECD-maissa tieto, koulutus ja osaaminen esitetään kilpai- lukyvyn keskeisenä edellytyk- senä ja aineksena.

Asiasta vallitsee ainakin periaatteessa suuri yhteisym- märrys. Esimerkiksi EU:n ta- solla työnantaja- ja työntekijä- järjestöjen ”sosiaalisessa vuo- ropuhelussa” on tästä kysy- myksestä 1990-luvulla saatu aikaan varsin vaivattomasti yhteisiä kannanottoja. Talou- dellista kilpailukykyä haetaan osaamisen ja innovatiivisuu- den tietä vaihtoehtona mata- liin palkkoihin ja sosiaali- etuuksien karsimiseen perus- tuvalle kilpailukyvylle. Tätä myös ammattiyhdistysliikkeen on ollut helppo kannattaa.

Ammattiyhdistysliike on eri Pohjoismaissa ja myös pohjoismaisen ja eurooppalai- sen yhteistyön tasolla etsinyt itselleen paikkaa uusissa am- mattitaito- ja koulutuskysy- myksiin tai, kuten nykyisin pitää sanoa, kompetenssin ke- hittämiseen keskittyvissä yri-

tysten, paikkakuntien, kansa- kuntien ja Euroopan kilpai- lustrategioissa. Merkitystä on myös sillä, että koulutusta ko- rostamalla kansallisvaltion ak- tiivinen rooli on voitu yhdis- tää vapaan markkinatalouden vaalimiseen. Koulutusteeman yhteydessä on myös voitu pi- tää kiinni hyvinvointivaltion rakentamisvaiheessa laajalti omaksutusta näkemyksestä, jonka mukaan taloudellisen kasvun, työllisyyden ja sosiaa- lisen kiinteyden välillä vallit- see itseään vahvistava hyvä kehä.

Kaiken kaikkiaan

koulutuksen nykykorostuksis- sa on paljon sellaista, mikä vetoaa tuttuihin ja melko py- syviin ajattelutapoihin ja tu- kee niitä. Mutta – ja tälle pohdinnalle AMKER-raportti tarjoaa runsaasti tietoa ja viri- kettä – niissä on paradoksaali- sesti myös paljon sellaista, missä koulutus näyttäytyy jyrkkänä rajanvetona mennei- syyteen. Koulutus kytketään vapaiden markkinoiden, kil- pailun ja joustavuuden puo- lestapuhumiseen. Taloudelli- nen globalisaatio on ruokki- nut vaikutusvaltaisten toimi- joiden yhteisymmärrystä siitä, että yhteiskunnan olisi oltava ytimeltään ”kansallinen inno- vaatiojärjestelmä”, kuten mel- ko uusi muotitermi kuuluu.

Tästä näkökulmasta, innova- tiivisen kilpailukyvyn tavoit- teenasettelusta määrittyvänä toimintana, koulutuksesta on tullut menneestä irtautumisen tunnus.

Käsittääkseni AMKER- raportin tärkeä pohdinta am- Anja Heikkinen &

kump. (2001). Niin vä- hän on aikaa – amma- tillisen kasvun aika, paikka ja tila? Ammat- tikasvatuksen tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampereen yliopisto.

K I R J A - A R V I O I T A

AIKUISKASVATUS 4/2001

363

matillisen kasvun ja elinikäisen oppimisen periaatteiden risti- riidasta liittyy juuri tähän koulutuksen uuteen merki- tykseen ja kontekstiin. Tutki- jaryhmä korostaa, ettei kysy- mys ole siitä, että uudesta vinhasti muuttuvasta teknolo- giasta automaattisesti seuraisi ammatti-identiteettien hei- kentyminen ja elinikäisen op- pimisen vaatimuksen vahvis- tuminen. Ryhmä on tehnyt ansiokkaan pesäeron teknolo- giseen determinismiin ja funktionalismiin, näkemyk- siin, joiden mukaan ammatti- kasvatus on muotoutunut välttämättöminä vastauksina teknologian omalakisen kehi- tyksen tai teollisen moderni- saation tuomiin ongelmiin.

Niin merkittävä kuin tieto- tekninen mullistus onkin ol- lut, sen merkitykset ovat muotoutuneet talouden orga- nisointitapojen muutosten yhteydessä – markkinoiden vapauttamisen yhteydessä, ka- pitalismin muodostuessa maa- ilmanlaajuiseksi järjestelmäksi vailla varteenotettavia haasta- jia. Se, miten markkinakilpai- lun logiikka on muovannut työsuhteita, työtä ja työnteki- jöitä, on tässä merkittävää.

Haluaisin ottaa esiin muuta- mia näkökohtia juuri tästä teemasta.

Kuvatessaan muutosta projektiryhmä lähtee ammatin kaksinaiskytkennästä toisaalta persoonalliseen identiteet- tiin, toisaalta yhteiskunnalli- seen kokonaistyönjakoon. Ku- vaa konkretisoidaan esimer- kiksi siihen, miten ammatilli- nen kasvu toteutui puunjalos- tustehtaissa ja tehdasyhteisöis- sä tai sairaalayhteisöissä. Jos tähän sovellettaisiin sosiaali- antropologi Mary Douglasin

tekemää jakoa hierarkian, yh- teisön ja markkinoiden peri- aatteisiin, voitaisiin sanoa, että tässä ammatti-identiteet- tien muodostumisen histori- allisessa kuvassa näkyvät en- nen muuta yhteisö ja hierar- kia. Olen tämän kuvan suh- teen hieman kriittinen, koska käsittääkseni ammatti on ollut vanhastaan myös markkinalo- giikan asia. Ammatti on vii- tannut sekä asemaan tuotan- toprosessin toimijana että ase- maan työmarkkinoiden toi- mijana. Erityisen helppoa tämä on ollut havaita alalla, johon raportissa ei juuri puu- tuta, nimittäin rakennusalalla.

Työt ovat olleet kausiluontei- sia ja työsuhteet lyhytaikaisia, mutta samaan aikaan ammatti- identiteetit, nimenomaan ammattimiesten, ovat olleet varsin selvärajaisia ja saaneet voimaa työmarkkinoiden hal- linnasta. Olennaista on joka tapauksessa se, että markkina- logiikan toimintatavat ovat muuttuneet.

Raportin antamien virikkeiden pohjalta tämä muutos voidaan ilmaista sa- nomalla, että ammatin tilalle tulee portfolio. Näin tuntuu käyvän siitäkin huolimatta, että Leena Kuusiston haastat- telema tekstiilialan toimitus- johtaja suhtautui epäluuloi- sesti oppilaitosvierailulla nä- kemiinsä portfolioihin: ”Mää niinkun mietin, että mitä ih- mettä täällä kaikki ihmiset vaan hakkaa tietokonetta ja tekee portfolioita ja niillä on vaan hauskaa ja kivaa ja ne vaan luo jotakin, jolla ei oo edes mitään päämäärää.” (Niin vähän on aikaa, s. 74). Omaa osaamista esittelevän portfoli- on yhteys ”itseen” on toisen- lainen kuin ammatin. Se vaa-

tii jatkuvaa päivittämistä. Täs- sä on kyse enemmästä kuin vain siitä, että työtodistukset on ennenkin pitänyt pitää ajan tasalla. Portfolion kuuluu olla todiste ei vain kokemuk- sista vaan myös odotuksista, elinikäisen oppijan ominai- suudesta. Ammatin ja ammat- ti-identiteetin sosiaalisesta ja kollektiivisesta luonteesta portfolio poikkeaa myös sii- nä, että se on toisella tavoin yhtä aikaa henkilökohtainen ja itseen etäisyyttä ottava.

Tämä on osaltaan sitä, mitä jotkut sosiologit ovat kuvan- neet puhumalla refleksiivises- tä modernisaatiosta.

Oman yksilöllisen kilpailukyvyn vaaliminen on merkittävä refleksiivisyyden muoto. On pyrittävä osoitta- maan toisille – työnantajille – oma näyttö- ja käyttöarvo. On pystyttävä asettumaan kuvit- teellisesti niiden asemaan, jotka kulloinkin vertailevat yksilöllisiä kilpailukykyjä.

Mutta tärkeätä on huomata, että kaikessa tässä on vahvasti mukana myös yhteisön ajatus.

Yksilöllinen kilpailukyky tar- koittaa kilpailukykyisen yh- teisön täyttä jäsenyyttä, olipa tuo yhteisö sitten työyhteisö, paikallisyhteisö, Suomi tai Eurooppa. Monikon ensim- mäinen persoona esiintyy vahvasti puhuttaessa kilpailu- kyvystä; se on ”meidän” kil- pailukykyämme, ja kilpailua käydään siitä, kuka saa kuulua

”meihin”. Yksilöllisen kilpai- lukyvyn olennaiseksi ainek- seksi muodostuu taito ja tah- to tarkkailla omaa toimintaa organisaation – yrityksen, toimipaikan, työyhteisön – kilpailukyvyn kannalta.

On tietysti muistettava, että esimerkiksi maaseudun

364

den eläminen oli hyvin kou- raantuntuvasti sidoksissa yhti- ön menestykseen ja että pa- ternalistisia paikallisyhteisö- jään rakentaneet puunjalostus- yhtiöt olivat myös erittäin kansainvälisiä, osallisia anka- rassa kilpailussa vientimarkki- noilla. Kuitenkin työntekijän ja organisaation sidos muo- dostuu nyt paljon konkreetti- semmin kilpailukyvyn vaati- musten pohjalta. Kykyä tarkas- tella omaa työtä yrityksen tai tuotantoyksikön kilpailuky- vyn ja sen paikallisten ja kan- sallisten edellytysten kannalta vaaditaan ilmeisimmin yritys- johtajilta. On kuitenkin näh- tävissä, että tästä kyvystä tulee yhä enemmän myös henkilös- tön kompetenssivaatimus ja ehto yksilön kilpailukyvylle työmarkkinoilla. Tätä kykyä kehitetään työorganisaatioissa esimerkiksi erilaisilla ”suoran osallistumisen” käytännöillä.

Tämähän tarkoittaa toiminta- muotoja, joilla työntekijät osallistuvat työorganisaation toiminnan arviointiin (esi- merkiksi laatupiirit), mutta myös itse työorganisaatioon kuuluvaa työntekijöiden omaa työtehtävää koskevaa yksilöllistä ja kollektiivista it- semääräämistä ja itsevastuuta (esimerkiksi itseohjautuvat työryhmät). Jollei työntekijä ole kykenevä tai halukas aktii- visesti omaksumaan näitä toi- mintaehtoja, häntä uhkaa jou- tuminen sivuraiteelle tai ko- konaan syrjään.

Tieto ja osaaminen voivat siis olla perusteina yhteisölle – eritasoisille yhteisöille työ- yhteisöstä Euroopan yhtei- söön – mutta samalla myös yhteisön tosi jäsenyydestä ulossulkemiselle. Tässä suh-

teessa kiinnostavaa on se, mitä raportissa puhutaan työn ja ammatin liitynnästä elämis- maailman perspektiiviin. ”Elä- mismaailman” käsitteellähän on viime vuosikymmeninä tunnetuimmin operoinut sak- salainen yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermas, joka on

”kommunikatiivisen toimin- nan” teoriassaan pohtinut

”elämismaailman” ja ”järjestel- män” suhdetta. Habermasin teoriassa elämismaailma nou- dattaa ”kommunikatiivista ra- tionaalisuutta”, järjestelmä taas ”instrumentaalista tai funktionalistista rationaali- suutta”, mutta järjestelmällä – taloudella ja hallinnolla – on taipumuksena kolonisoida elämismaailmaa tunkemalla sen piiriin omaa instrumen- taalista rationaalisuuttaan. Äk- kipäätä katsoen työelämän ny- kymuutokset näyttävät itse asiassa aivan vastakkaisilta kuin Habermasin kolonisaa- tioteesi edellyttää. Norjan suurta kansallista työelämän kehittämisohjelmaa 1990-lu- vulla vetänyt filosofi Björn Gustavsen on puhunut työ- elämän kommunikatiivisesta käänteestä. Toisin sanoen elä- mismaailma näyttääkin ko- lonisoivan järjestelmää; kom- munikatiivinen järki näyttää tunkeutuvan talouden ja hal- linnon alueelle. Hierarkioita madalletaan, vaaditaan oman työn laaja-alaista reflektointia ja suoraa osallistumista; tämä on uusien human resource ma- nagement –oppien sanomaa.

Eikö tässä ole kyse tuollaisesta kommunikatiivisesta kään- teestä? Syvemmälle katsottaes- sa tämä muutos merkitsee kuitenkin järjestelmän ratio- naalisuuden uusia toimintata- poja ja myös elämismaailman kolonisoinnin uusia muotoja

globalisoituvassa taloudessa.

Ammatillisen kasvun problematiikan kannalta kiin- nostavaa on markkinoiden ja yhteisön yhdistelmä. Markki- nakilpailun sanoma ja yhtei- sön idea eivät selvästikään sulje pois toisiaan. Rajuja jän- nitteitä tämä yhdistelmä kui- tenkin sisältää. Ne nousevat esiin myös työelämän toimi- joiden oman elämänhallinnan näkökulmasta, siis siitä näkö- kulmasta, jota AMKER-rapor- tin tutkimusartikkelit moni- puolisesti valaisevat.

Yksi jännite on se, että kilpailukyky-yhteisö sisältää vahvojen ja heikkojen, voitta- jien ja häviäjien, rajan vahvis- tamisen mekanismeja. Yhteisö ottaa sisäänsä ja sulkee ulos.

Tasa-arvolla näyttää olevan täl- tä kannalta pohjoismaisissa keskusteluissa paradoksaalinen merkitys. Työelämän osallistu- miskäytännöt, myös ammatti- yhdistysten ja luottamusmies- ten osallisuus, hyväksytään suhteellisen laajalti ja egalitaa- risia traditioita pidetään kan- sallisen kilpailukyvyn edelly- tyksinä. Kilpailukyvyn sisältöi- nä korostuvat kuitenkin sellai- set yksilön ja organisaation suhdetta koskevat ominaisuu- det, jotka vaativat yksilöä tarkkailemaan aiempaa määrä- tietoisemmin omaa yksilöllistä kilpailukykyään kilpailukykyi- sen yhteisön kommunikatii- visena ja innovatiivisena jäse- nenä. Merkitystä tosin on sil- lä, muovautuvatko yksilön mahdollisuudet tehdä itsensä kilpailukykyiseksi enemmän vai vähemmän tasa-arvoisessa koulutusjärjestelmässä. Toisaal- ta ammatillinen koulutus on saanut uusia merkityksiä, paitsi innovatiivisen yhteisön K I R J A - A R V I O I T A

AIKUISKASVATUS 4/2001

365

ja asiantuntijuuden vahvistaja- na, myös toimintana, joka sääntelee työttömyysjaksojen, kurssien ja pätkätöiden ryt- mittämää elämänmenoa tai koettaa aktivoinnin nimissä ylläpitää hiljaista rinnakkain- eloa uuden talouden outside- reiden ja insidereiden välillä.

Myös kilpailussa

menestyjiä koskee kuitenkin se jännite, että työelämässä vaaditaan yhtä aikaa sekä uu- denlaista joustavuutta että uu- denlaista sitoutumista. Jännite on ongelma myös yrityksille ja ilmenee selvästi siinä, missä määrin ne ovat valmiita pa- nostamaan työntekijöidensä koulutukseen, missä määrin odottavat julkisen vallan pa- nostuksia. Joustavuuden ja si- toutumisen kaksinaisuuteen liittyy osaltaan kysymys ref- leksiivisyydestä. Kaikelle inhi- milliselle toiminnalle ominai- sena voidaan pitää toimijan kykyä ottaa etäisyyttä omaan toimintaansa ja tarkkailla sitä ja sen ehtoja samalla, kun hän kuitenkin sitoutuu tähän toi- mintaansa. Uutta ja ongelmal- lista sisältyy kuitenkin siihen, että oman toiminnan reflek- siivinen tarkkailu ja samalla oman itsen peliin paneminen nousee nimenomaan markki- nakilpailuun liittyvistä vertai- lun vaatimuksista ja on osa prosessia, jossa portfolio kor- vaa ammatin.

Lopuksi otan esille tutkimusraportin avaamia nä- köaloja, jotka koskevat työ- konseptin muutosta. Huomi- onarvoinen työkonseptin muutos liittyy kirjan läpikäy- vään keskeiseen kysymykseen työelämän ja ammattikasva- tuksen sukupuolittuneista käytännöistä. Kirjan yhteenve-

toluvussa Anja Heikkinen pohtii kiinnostavasti, onko joustavuuden ja sitoutumisen uusissa monimutkaisissa yh- distelmissä kysymys työn ja siihen kasvattamisen naisellis- tumisesta vai miehisen logii- kan globaalista voittokulusta.

Voitaisiin väittää, että ideaa- liksi on noussut eräänlainen uusi hybridi. Yleispätevyyttä edellytetään periaatteille, jot- ka aiemmin liittyivät joihin- kin spesifeihin töihin. Yhtääl- tä on julistettu yleispäteväksi idea työn tuloksesta tuotteena eli tehdasteollisen ”fordisti- sen” tuotannon periaate. Tämä ilmenee myös niin, että port- foliollaan työntekijä tai –ha- kija tuotteistaa itsensä.

Toisaalta naisvaltaisten palvelualojen periaate, asiak- kaan, potilaan tai kasvatetta- van tarpeiden huomioonotta- minen, on laajennettu sellai- seen tuotantoon, jossa työn- tekijän suhde lopputuottee- seen ja sen käyttöarvoon on ollut vanhastaan etäinen.

Tuotteistamisen ja asiakaskes- keisyyden yhdistävänä ideaa- lina on yrittäjyys. Ideaali ei tarkoita vain yrittäjäkunnan laajentamista, vaan myös yrit- täjyyden periaatteiden, työ-

tuntejaan laskemattoman yrit- täjän toiminta- ja ajatteluta- pojen, viemistä palkkatyösuh- teiden sisälle. Yrittäjyyden periaatteiden on määrä korva- ta sekä parjattu fordistinen palkkatyöläismentaliteetti että sellainen palvelu- ja hoiva- mentaliteetti, jossa oman työn tuloksia ei vielä oivallet- tu tuotteiksi. Jos ammatti- identiteetti onkin murene- massa, varsin kovat työyhteis- kunnalliset normit näyttävät elinvoimaisilta.

Viite

Kirjoitus perustuu kommenttipu- heenvuoroon raportin (Anja Heik- kinen, Merja Borgman, Lea Hen- riksson, Mailis Korkeakangas, Lee- na Kuusisto, Pirjo Nuotio, Liisa Tii- likkala: Niin vähän on aikaa: am- matillisen kasvun katoava aika, paikka ja tila? Ammattikasvatuk- sen tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampereen yliopisto 2001) julkis- tamistilaisuudessa Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa Hämeen- linnassa 29.5.2001. Olen lukenut raportin paljolti niiden teemojen näkökulmasta, joita olen käsitel- lyt kirjassani Kansallinen työ. Suo- malaisen suorituskyvyn vaalimises- ta (Yliopistopaino, Helsinki 2001).

Pauli Kettunen