161
Helsingin yliopiston kansain- välisen politiikan professori Heikki Patomäki herätti kevääl- lä 2005 runsaasti huomiota aset- tumalla julkisesti oman virka- asemansa likoon laittaen vastus- tamaan yliopistoihin sisään ajet- tavaa, tuloksellisuutteen perus- tuvaa palkkausjärjestelmää, UPJ:tä. Moinen suoraselkäisyys on hyvin kunnioitettavaa, mut- ta valitettavan harvinaista mei- käläisissä yliopistopiireissä.
Asian tiimoilta poiki järjestel- mää vastustava valtakunnalli- nen protestiliike nettiadressei- neen ja kriittisine keskustelui- neen medioissa.
Kirja on keväisen UPJ-kuo- hunnan tulosta, mutta se kertoo paljosta muustakin. Se on kriit- tinen ja tärkeä puheenvuoro uusliberalistisen talous- ja yh- teiskuntaideologian syöpymi- sestä politiikantekoon, hallin- toon ja yleensä työelämään suo- malaisen yliopistomaailman näkökulmasta.
Ansiokasta kirjassa on sen pyrkimys analysoida hallinnan muutoksia ja niiden perusteita ja seurauksia eri tasoilta. Lu- vussa 2 tarkastellaan UPJ:n taus- taideologioita sekä sen ensim- mäisen vaiheen kokemuksia.
Järjestelmä paikannetaan osak- si tulosohjauksen taustalla ole- vaa nk. uutta julkishallinto-op- pia (New Public Management, NPM), joka vannoo markkina- mekanismeihin. Siinä korostuu empiristinen ja atomistinen yk- silö- ja yhteiskuntanäkemys.
Yliopistotyön huonontumisen lyhyt historia
Organisaatioiden ja yksilöiden kaikki toiminta ja tuotokset voidaan ja pitää objektiivisesti ja yksityiskohtaisesti arvioida, mitata ja tilittää ja siten tehok- kaammin hallita ja ohjata. Tätä- hän UPJ juuri on: jokaisen yk- sittäisen yliopistotyöläisen teh- tävät (nk. vaatiosa) ja niistä hen- kilökohtainen suoriutuminen (ns. henkiosa) arvioidaan ja ra- portoidaan moniportaisilla stan- dardilomakkeilla. Palkkaus toi- mii sitten joko palkkiona tai rangaistuksena sen mukaan, kuinka lähiesimiehen “objektii- vinen” arvio milloinkin osoit- taa.
UPJ on siis tulosjohtamisen instrumentti.
Patomäki analysoi mielen- kiintoisella tavalla järjestelmän perustuvan brittiläisen filosofi John Locken vuosisatoja sitten esittämälle “jokaiselle yksilöl- le kuuluu hänen oman työnsä tulokset” -oikeudenmukaisuus- periaatteelle, johon on sisään- rakennettu (sosiaalidarwinisti- nen) eriarvoisuuden, mm. palk- kaerojen kasvattamisen oikeut- tava logiikka. Sopii hyvin ai- kamme sikasuurten optioiden ja röyhkeään taloudellisen voi- tontavoittelun kulttuuriin.
Odotettavissa olevia seuraumuksia
Patomäki analysoi myös UPJ:n käytännön seuraamuksia. Käsit- telyä elävöittää ja konkretisoi lainaukset käydystä verkkokes-
kusteluista, joissa järjestelmä ei juurikaan saa yliopistoväen hy- väksyntää. Kirjoittaja erittelee UPJ:n lukuisia vaikutuksia, jois- ta osa on havaittavissa jo järjes- telmän siirtymävaiheessa. En- sinnäkin koulutuksineen, arvi- ointeineen ja neuvotteluineen systeemi on yksinkertaisesti li- sännyt, erityisesti esimiesase- massa olevien oheistyötä, joka on tietysti pois varsinaisesta työstä, tutkimuksesta ja opetuk- sesta. Tätä on vielä korostanut se, että samalla rysäyksellä yli- opistoissa siirryttiin uuteen tut- kintojärjestelmään ja ryhdyttiin rakentamaan laadunvarmistus- järjestelmiä.
UPJ lisää palkkamenoja eli se tulee kalliiksi. Ja kun järjes- telmän käskyttäjä eli valtioval- ta ei peitä kaikkia lisäkuluja, yliopistot joutuvat säästämään palkkamenoistaan eli käytän- nössä vähentämään henkilökun- taa. Koko tulosohjausjärjestel- mä tukee siis sopivasti meneil- lään olevaa korkeakouluverkos- ton rationalisointihankkeita osana valtionhallinnon tuotta- vuusohjelmaa.
Järjestelmään, jonka eräs verkkokeskustelija risti riidan- kylvöautomaatiksi, on myös si- säänrakennettu eriarvoisuuden siemenet, jotka uhkaavat työ- motivaatiota. UPJ tulee entises- tään vahvistamaan markkinalo- giikkaa ja kilpailun eetosta yli- opistojen käytännöissä, väli- neellistämään tutkimusta ja opetusta ja samalla ja rapautta- maan yhteisöllisyyttä On itses- tään selvää, että järjestelmä li- sää myös esimiesten virallista ja
2/2006 u KIRJA-ARVIOITAu AIKUISKASVATUSu
Heikki Patomäki (2005). Yliopisto oyj. Tulosjohtamisen ongelmat – ja vaihtoehto. Gaudeamus.
162 uKIRJA-ARVIOITAuAIKUISKASVATUSu2/2006
epävirallista valtaa korostaen valtahierarkioita, valvontaa ja kontrollia. Tämäkin sopii hyvin ajan pirtaan. Vahva johtajuus- han on nyt yhtä kovassa huu- dossa kuin konsanaan 1930-lu- vulla. Patomäki näkeekin tulos- ohjausjärjestelmän jo nyt ra- pauttaneen sanan ja tutkimuk- sen vapautta ja yliopistodemo- kratiaa – sen mitä niistä enää on jäljellä.
Luvussa kolme kuvataan maan julkishallinnon muutok- sia Suomessa 1980-luvun jälki- puoliskolta tähän päivään. Ana- lyysissa käydään läpi keskus- ja aluehallinnon uudistukset, val- tionyhtiöiden yksityistämiset ja valtionhallinnon palkkauudis- tus, jonka osa yliopistojen UPJ- järjestelmäkin on. Lisäksi kuva- taan saamaan aikaan toteutetut yliopistoa koskettavat hallin- nolliset ja lainsäädännölliset uudistukset. Johtopäätöksenä esitetään, että nämä reformit on hallituskoalitioista riippumatta toteutettu hyvin johdonmukai- sesti ja uusliberalistisen koulun eturiv in hikipinko-oppilaan uutteruudella: uudistukset on ajettu ylhäältä käsin hätäisesti läpi, ilman turhia poliittisia kes- kusteluja, “pakkojen” sanelemi- na. Vastuu seurauksista on jätet- ty suorittavan tason ihmisten niskoille.
Kohti akateemista kapi- talismia
Neljännessä luvussa Patomäki edelleen syventää tarkasteluaan tulosjohtamisen ja sen taustalla olevan uusklassisen talousteo- rian vaikutuksiin. Kirjoittajan analyysit ja pohdinnat ovat tut- tuja lukuisista aiemmista kor- keakoulututkimuksista, joissa yliopiston ja tieteenteon muu- toksia on kuvattu sellaisilla kä-
sitteillä kuin ”akateeminen ka- pitalismi”, ”yritysyliopisto” tai korkeakoulutuksen “McDonal- disoituminen”. Patomäen sano- ma on koko lailla lohduton eikä valitettavasti aivan katteeton.
Nykyisellä menolla yliopistos- ta on tulossa kovaa vauhtia tut- kimuksen ja opetuksen halpa- tuotantolaitos, talouselämän ja hallintokoneiston vaateiden tahdoton puotipuksu. Hän osoit- taa konkreettisin esimerkein sen, miten NPM:n soveltaminen tosiasiassa kääntyy omia tavoit- teitaan vastaan. Kirjoittaja nos- taa esiin myös hyvin tärkeän käsitteen, ideologian. Kun ide- ologia määritellään opeiksi ja ajatuksiksi, jotka ovat yhteis- kunnan tiettyjen intressiryhmi- en etujen mukaisia, mutta jotka kyetään esittämään kaikkien yhteisinä etuina, tulee globaa- lin hallinnan tehokkuus talous- diskursseineen hyvin ymmärret- täväksi.
Kirjan viides luku on sivis- tysyliopiston, vapaan tieteen ja totuudentavoittelun sekä kriit- tisen järjen puolustuspuhe. Pa- tomäki ulottaa tarkastelunsa tie- toteoreettisiin ja tieteenfiloso- fisiin sfääreihin, yliopistoinsti- tuution historiaan myöden.
Vauhtia haetan Habermasin tie- donintresseistä ja käsittely ete- nee oppikirjamaisesti Fullerin tieteen mallien erittelyn ja oi- keudenmukaisuus-käsitteen (Rawls) syventävän analyysiin kautta tasa-arvoisen koulutuk- sen julistukseen. Luku on suh- teellisen pitkä ja lukijalle jää vaikutelma, että uskottaviin johtopäätöksiin olisi päässyt kenties vähemmälläkin opetuk- sella.
Patomäen vaihtoehto Viimeisessä luvussa Patomäki
palaa käytännön tasolle ja esit- tää vaihtoehtonsa nykyiselle yliopistopolitiikalle. Ehdotuk- set eivät suinkaan ole radikaa- leja, vaan pikemminkin maltil- lisia ja hyvin perusteltuja komp- romisseja vanhan ja uuden vä- lillä. Osa ehdotuksista merkit- sisi paluuta vanhaan, kuten si- säänottokiintiöiden keskitetty suunnittelu, osa puolestaan siir- tymiä uuteen kuten ajatus hen- kilön ylentämisestä virkakate- goriassa hänen tieteellisen me- ritoitumisensa perusteella.
Kokonaisuudessaan Patomä- en ehdotukset ovat yliopisto- työläisten näkökulmasta perus- järkeviä. Nykyisestä tulosohja- usjärjestelmästä on luovuttava ja näin byrokratian ja muun oheistoiminnan vähenemisen seurauksena vapautuvat resurs- sit tulisi suunnata tutkimukseen ja opetukseen ja erityisesti pe- rusrahoitukseen. Sanoma on, että nykyisellä politiikalla on todellisia vaihtoehtoja niin Suomessa kuin globaalisti.
Kaikkea ei voi eikä saa alistaa kilpailulle ja mammonalle:”Yli- opisto on osa ihmiskunnan op- pimis- ja kehittymisprosessia.”
(s. 165).
Tärkeä, mutta viimeis- telemätön
Patomäen kirja on mielenkiin- toinen lukukokemus. Teos on sukua Juha SiltalanTyöelämän huononemisen lyhyelle histori- alle, joskin viimeksi mainittu painii huomattavasti raskaam- massa sarjassa. Patomäen kirjal- la on myös ongelmansa. Jäsen- telyssä on toivomisen varaa, mikä kielii kirjan tekemisen ly- hyestä aikataulusta. Se rönsyi- lee, paikoin on tarpeetonta tois- toa. Kirjaan on mahdutettu niin oppikirjamaista teoreettista
163
analyysia kaavioineen, tilastoi- neen ja käsitemäärittelyineen kuin yliopistoväen provokatii- visia emotionaalisia nettivuoda- tuksia. Ilmaisussaan Patomäki on kuitenkin selkeä ja viestin perille menoa helpottaa lukujen loppuun sommitellut johtopää- tökset.
Kenen pitäisi kirjaan tutus- tua? Ainakin jokaisen itseään kunnioittavan yliopistolaisen.
Erityisesti sen pitäisi lukea uu- den toimintapolitiikan suunnit- telusta ja toteuttamisesta vas- tuussa oleva hallintoeliitti, etu- nenässä poliitikot ja ne elin- keinoelämän elämän edustajat, jotka kiivaimmin ovat vaati- neet sivistyksen hävittämistä yliopistoista. Valitettavasti tai- taa olla niin, että näiden taholta teos vaietaan kuoliaaksi:”Ideo- logiaan kuuluu myös ristiriito- jen ja konfliktien torjuminen sekä se, että nykyisyys esitetään väistämättömänä ja luonnolli- sena”(s.108).
Valitettavasti kirjassa kuvat- tuja kehityssuuntia yliopistos- sa ei ole pysäyttäminen – oli- vatpa argumentit kuinka va- kuuttavia tahansa. Kovin taita- mattomasti, liian nopeasti ja ar- rogantisti
lanseeratun UPJ:n käyttöön- ottoa ei näytä yliopistoissa enää estävän mikään. Kaikessa risti- riitaisuudessaan ja byrokraatti- sessa yksioikoisuudessaan jär- jestelmä kohtelee yliopistolai- sia kantilaisessa mielessä ala- ikäisinä. Järjestelmän sisäänajo on ollut tragikoomista. Esimer- kiksi missään vaiheessa tämän hallinnollisen sekoilun keskel- lä – ei vielä tätä kirjoitettaessa- kaan loppuvuodesta 2005 – millään osapuolella tunnu ole- van tuon taivaallista tietoa sii- tä, miten uudistus tulee ihan oi- keasti vaikuttamaan työnteki- jöiden palkkaukseen.
Rahallisia seurauksia pelot- tavimpia UPJ:n kaltaisille poli- tiikan tekniikoille ovat kuiten-
kin niiden ihmismieltä ja yhtei- söllisyyttä korruptoivat vaiku- tukset. Instituutiot ja rakenteet- han muovaat yksilöiden ajatte- lua; haluja toiveita pyrkimyk- siä ja moraalia. Ihmisillä on tai- pumus, kuten Patomäki toteaa, puolustella ja järkeistää teko- jaan, takertua sosiaalisen pai- neen alaisuudessa (ennen kaik- kea oman edun ollessa kysees- sä) virallisiin totuuksiin, sil- loinkin kun ne perustuvat vir- hepäätelmiin ja toiveajatteluun todellisuudesta.
Käytännön toiminnan tasol- ta katsottuna tulosjohtaminen ja sen viimeisin vaihe, UPJ on hahmottunut itselleni ennen kaikkea mielentilaksi. Siitä voi- vat innostua ainoastaan ihmi- set, joiden sisintä elähdyttävät johtamisen hurmio, normiriemu, raportointivimma, arviointius- ko, laatufetisismi sekä tehok- kuusfasismi.
ARTO JAUHIAINEN 2/2006 u KIRJA-ARVIOITAu AIKUISKASVATUSu
