Kansantaloustieteen epärealistisuus
Unto Luukko VTL, vapaa tutkija
O
lin pari vuotta sitten kuuntelemassa emeri- tusprofessori Jouko Paunion esitelmää makro- talousteorian perusteista ja pidin hänen ajatuk- siaan viisaina ja varteenotettavina. Kun sitten vielä luin esitelmän tekstin Kansantaloudellisen aikakauskirjan numerosta 4/1999, tuo käsitys yhä vahvistui. Paunion kritiikki on mielestäni lähes musertavaa ja se pitäisi ottaa ammatti- väen piirissä hyvin vakavasti.Keskustelua ei kuitenkaan juuri näy synty- neen. Esitelmätilaisuudessa käytettiin muuta- mia Paunion käsityksiä tukevia puheenvuoro- ja, eikä kukaan asettunut niitä vastustamaan.
Sen jälkeen näyttää kuitenkin hiljaisuus las- keutuneen asian ylle. Ehkä asiaan vaikuttaa sekin, että Paunio on aito tiedemies ja vielä pro- fessori, joka esittää mielipiteensä varovaisesti ja huolellisesti perustellen. Ehkä keskustelun he- rättämiseen tarvittaisiin profeetallista julistajaa, joka kärjistäisi asiat niin pitkälle, että se ärsyt- täisi eri mieltä olevat vastahyökkäykseen.
Itselläni ei ole saman kaltaisia edellytyksiä kansantaloustieteen arvostelemiseen kuin Pau- niolla. Olen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan, mutta vieraannuin opiskeluvuosien jälkeen tie-
teestä perin pohjin. Työni käytännön ekono- mistina muistutti lähinnä tutkivaa journalismia.
Mutta ehkä on niinkin, että vieraantumiseni antaa minulle mahdollisuuden tarkastella kan- santaloustiedettä ulkopuolisena. Olen vähän samassa asemassa kuin se pikkulapsi, joka sa- noi, ettei keisarilla ollut vaatteita. Sitä paitsi tarkkaan ottaen epäilyni eivät kohdistu kansan- taloustieteeseen sinänsä, vaan sen nykyiseen suuntaukseen ja käytännön sovelluksiin.
Kansantalous ei ole lainkaan niin monimutkainen kuin luulisi, se on paljon monimutkaisempi
Paunio kohdisti kritiikkinsä makrotalousteo- riaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sovellet- tavissa kaikkeen kansantaloustieteeseen. Jo mikrotasolla asiat ovat niin monimutkaisia, et- tei kovin pitkälle meneviä käytännön johtopää- töksiä tai ennusteita juuri voi tehdä. Kansan- taloustiede tarjoaa kyllä niin makro- kuin mik- rotasollakin erinomaisia analyysin välineitä, mutta kaikkien taloudellisten ”lakien” soveltu- vuusalue on rajallinen ja riippuvainen lukemat-
tomista tiedostetuista ja tiedostamattomista taustaolettamuksista.
Tarvitsee vain ajatella kaikkein alkeellisin- ta ”totuutta” siitä, kuinka hyödykkeen hinta sekä sen tarjonta ja kysyntä määräytyvät. Siinä on kyllä tiettyä järkeä, kun hinnan noustessa kysynnän todetaan vähenevän ja tarjonnan kas- vavan, kunnes taas löydetään uusi tasapaino- piste. (Tai miten päin syy- ja seurausyhteyksiä kulloinkin tarkastellaan.) Tällainen lainalaisuus edellyttää kuitenkin täydellistä kilpailua ja osal- listujien täydellistä tietoa markkinoiden tilas- ta. Sellaista tilannetta ei todellisuudessa ole koskaan. Jos tuohon asetelmaan lisätään mui- ta asiaan vaikuttavia tekijöitä kuten esimerkiksi odotusten muutokset, markkinoilla vallitseva kilpailutilanne, kuluttajien tulojen muutokset, tuotantokapasiteetin käyttöaste ja aikaväli, jolla muutokset voivat tapahtua, ollaan niin moni- mutkaisessa kokonaisuudessa, että sen ”tieteel- linen” ja eksakti hallinta on mahdollista vain tarkoin määritellyissä olosuhteissa. Tarvitsee vain ajatella osakkeiden, valuuttojen ja kiinteis- töjen hinnanmuodostusta. Mitkään ”objektii- viset” kriteerit eivät näytä riittävän selittämään niiden hintojen muutoksia.
Kun mennään makrotasolle, asiaan vaikut- tavien tekijöiden lukumäärä on vielä moninker- taisesti suurempi. Niiden kaikkien huomioon ottaminen on mahdotonta. Ja vaikka lyhyellä aikavälillä kansantalouden käyttäytymistä voi- daan joten kuten kuvata ja ennakoida suhteel- lisen vähäisellä muuttujien määrällä, noiden muuttujien painoarvo saattaa vuosien mittaan vaihdella loputtomiin.
Väärin ymmärretty tieteellisyys Askaroiminen taloudellisilla malleilla ei ole tie- tenkään hyödytöntä, mutta on aivan turha ku-
vitella, että ne voisivat olla muuta kuin lähtö- kohta arvioitaessa taloudellista todellisuutta esimerkiksi talouspolitiikan tai liike-elämän tarpeita varten. Minusta kansantaloustieteen kehittymisen suurin este on jo vuosikymmeniä ollut yksipuolinen takertuminen luonnontie- teistä lainattuun tieteellisyyden käsitteeseen ja eksaktisuuden tavoitteluun.
Näin sanoessani en tietystikään esitä mitään omintakeista mielipidettä. Tämän käsityksen toistaminen on kuitenkin tarpeellista, koska luonnontieteistä peräisin oleva tieteellisyys on niin ylivoimaisen dominoiva kansantaloustie- teen piirissä. Luonnontieteiden matkiminen on johtanut utopistisiin pyrkimyksiin selittää ja ennustaa taloudellisia tapahtumia yksinkertais- ten ja eksaktien mallien avulla. Kun ajattelee, kuinka kansantalous muodostaa monimutkai- sen kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaik- keen, ja ajattelee matemaattisiin muotoihin puettujen mallien yksinkertaisuutta, tajuaa kuinka kaukana todellisuudesta niiden täytyy olla.
Käytännön makroekonometriset mallit ovat tietysti paljon monimutkaisempia ja realisti- sempia kuin ne teoriat, joita Jouko Paunio hy- vin aiheellisesti kritikoi, ja ne ovat ansiokkaas- ti lisänneet tietoa kansantalouden toiminnasta.
Niidenkin osalta kuitenkin näyttää siltä, että tie olisi jo kuljettu loppuun. Kansantalous muo- dostaa dynaamisen prosessin, ja jos sitä kuva- taan dynaamisilla malleilla, noilla malleilla on se ominaisuus, että pienetkin virheet lähtökoh- taolettamuksissa voivat aiheuttaa hyvin suuria virheitä lopputuloksessa. Kansantalous on vielä paljon monimutkaisempi kokonaisuus kuin il- makehä, ja kun sään ennustamisessa dynaamis- ten mallien virhealttius todettiin, vielä paljon enemmän tuo toteamus soveltuu kansantalou- dellisiin malleihin.
Kaaosteoria on käsitykseni mukaan kehitetty juuri sääennusteista saatujen kokemusten pe- rusteella. Vaikka tuota teoriaa ei ottaisikaan aivan kirjaimellisesti, jotain se opettaa myös kansantalouden mallintamisesta. Sää on sen- tään luonnonilmiö, jonka käyttäytyminen on enemmän säännönmukaista kuin ihmisjoukon.
Sääennusteita on voitu tieteellisin metodein parantaa, mutta se on vaatinut hyvin suurta las- kentakapasiteetin lisäystä ja tietojen keräämi- sen tehostamista. Silti ollaan yhä kaukana sii- tä, mitä voitaisiin pitää tyydyttävänä. Kuinka toivottomalta tähän verrattuna tuntuukaan luotettavien taloudellisten ennusteiden kehit- täminen. Virhemahdollisuuksia lisää vielä se, että ennusteet vaikuttavat ennustettavaan koh- teeseen, mitä sentään ei luonnontieteellisissä ilmiöissä tapahdu.
Kansantaloustieteessä on kuitenkin edel- leen tavoitteena ja ihanteena päästä tilastolli- sin ja matemaattisin metodein yhä suurempaan tarkkuuteen. Se leimaa ymmärtääkseni vieläkin yliopisto-opetusta, ja todellisena tieteenä suo- sitaan sellaista tarkastelua, jossa vanhojen teo- rioiden päälle pystytetään yhä pitemmälle me- neviä rakennelmia mieluiten vielä matemaatti- sen notaation ja tilastojen avulla. Minua on hämmästyttänyt, kuinka vähän kansantalous- tieteen piirissä kiinnitetään huomiota sellaisiin tieteellisen metodin edistysaskeleisiin kuin kaa- osteoria ja sumea logiikka. Kun niillä on sovel- tuvuutta jopa insinööritieteissä, paljon suurem- pi arvo niillä voisi olla kansantaloustieteessä ja muissa yhteiskuntatieteissä.
Intuitiota ja tervettä järkeä tarvitaan
Minun on vaikeata uskoa, että kansantaloustie- teessä tai ainakaan sen käytännön sovelluksis-
sa päästäisiin sanottavasti eteenpäin teorioiden ja metodien hienoviilauksella, ja täysin utopis- tiselta näyttää pyrkimys ”yleiseen” makroteo- riaan. Tietojemme rajallisuus olisi syytä nöyräs- ti tunnustaa ja hyväksyä se, että intuitiolla on yhä oltava keskeinen osa taloudellisessa analyy- sissa. Kansantaloustiede tarjoaa hyvän työka- lupakin, mutta mitä työkaluja kulloinkin tarvi- taan, riippuu paitsi ongelman laadusta myös vallitsevista olosuhteista. Työkalujen valintaan ja käyttöön tarvitaan paitsi tietoa ja kokemus- ta, myös viisautta, jota ei kerry pelkästään kan- santaloustiedettä opiskelemalla.
Paunio puhui esitelmässään babylonisesta metodista. Hän kuvasi tuota metodia ottamal- la analogian rikosromaaneista. Niin paljon kuin tekniikka auttaakin rikostutkimuksissa, par- haissa romaaneissa ja arvatenkin myös todelli- suudessa ratkaisu kuitenkin löytyy viime sijas- sa tutkijan intuition ja varsin epämääräisten aavistusten varassa. Ikävä kyllä, näin on myös kansantaloudellisten ongelmien ratkaisujen lai- ta. En osaa sanoa opettaisivatko kaaosteoria ja sumea logiikka tuota babylonista viisautta, mutta ainakin niiden soveltuvuutta kannattai- si miettiä.
Ahdas tieteellisyys eristää kansantaloustie- dettä käytännön ongelmista. Se vaikuttaa siten, että pääasiaksi tulee teorioiden ja matemaatti- sen metodin hallinta. Historian ja instituutioi- den tuntemus jää liian vähäiseksi. Tutkimusten aiheet valitaan siten, että niistä voi saada jotain
”tieteellistä” irti. Valintaperusteen pitäisi kui- tenkin olla myös ongelman relevanssi talouspo- litiikan tai liiketalouden kannalta. Vaikka var- sinaisiin tuloksiin ei päästäisikään, pelkkä hyvä kysymyksenasettelu ja probleemien kartoitus ovat usein hyödyllisempiä kuin usean desimaa- lin tarkkuudella lasketut korrelaatiot.
Tieteelliset muodit ja poliittiset suuntaukset
Kansantaloustieteen merkitystä rajoittaa paitsi liian ahtaasti käsitetty tieteellisyys, myös kul- loisetkin muotisuuntaukset, jotka ovat paljolti poliittista olosuhteista riippuvaisia. Nämä muotisuuntaukset aiheuttavat sen, että monet tutkimusta vaativat ongelmat unohdetaan. Sel- laisiin yksipuolisuuksiin syyllistyi oma sukupol- veni, eikä pidä ihmetellä, että sellaisiin syyllis- tyvät myös nykyiset tutkijat.
Taloudellista ajattelua dominoi nykyisin ai- van liiaksi pääomamarkkinoiden merkitys. Nii- hin liittyvällä tiedolla on kysyntää paitsi tieteen tasolla myös julkisuudessa. Julkisuudessa on pääoma yhdessä informaatioteknologian kans- sa muodostunut ylivoimaisesti tärkeimmäksi tuotantotekijäksi. Työn, luonnonvarojen ja kai- ken muun tiedon merkitys on jäänyt syrjään il- man, että ekonomistit olisivat protestoineet tuota yksipuolisuutta vastaan.
Yksi esimerkki on suhtautuminen työllisyy- teen. Työttömyydestä on tullut eräänlainen luonnonlaki, jolle ei mitään voida. Olisi kuiten- kin nähtävä se, että kysymys on ensisijaisesti poliittisesta valinnasta. Täystyöllisyyden edel- lyttämät toimenpiteet ovat sellaisia, että ne ny- kytietämyksen mukaan haittaavat rahan arvon vakautta, työmarkkinoiden ”joustavuutta” ja yritysten menestystä, joka nykyisin samaiste- taan taloudellisen kasvun kanssa. Näitä asioita pidetään tärkeämpinä kuin työllisyyttä. Näiden syiden vuoksi myös unohdetaan, kuinka suur- ta taloudellista tuhlausta on pitää viidennes työvoimasta työttömänä tai vajaatyöllisenä ja kuinka raskasta verotusta sen rahoittamiseksi tarvitaan.
Jos valta annetaan markkina- voimille, niin kenelle se silloin annetaan
Minusta nykyekonomistit aivan liian helposti sopeutuvat vallitsevaan käsitykseen myös pu- huttaessa kilpailun edistämisestä. Käytännössä kilpailua katsotaan edistettävän ensisijaisesti si- ten, että julkisen vallan harjoittamaa säätelyä vähennetään. On kuitenkin Haavikkoa mukail- len aiheellista kysyä, että jos valta annetaan markkinavoimille, niin kenelle se silloin anne- taan.
Täydellinen kilpailu on markkinoilla poik- keus. Todellisuudessa kilpailuasetelma vaihte- lee monin eri tavoin rajoittuneiden kilpailun muotojen välillä. On erilaisia osittaismonopo- leja, jotka perustuvat esimerkiksi tuotteen laa- tuun, tuotantotekniikkaan, tai yrityksen sijain- tiin. Kilpailevia yrityksiä voi olla niin vähän, että voidaan puhua oligopolista tai duopolista.
Tällöin yritykset muodostavat eräänlaisen ”her- rasmieskartellin”. Ne eivät kilpaile hinnoilla, koska ne tietävät, että kilpailijat vastaisivat hin- nanalennukseen, jolloin kaikki kärsisivät. Lisäk- si on olemassa eräänlaisia luonnollisia monopo- leja. Niitä on erityisesti sellaisissa julkisissa pal- veluissa kuin vesi- ja energiahuollossa ja infor- maatiotekniikassa. Kilpailun soveltaminen nii- den puitteissa on erittäin vaikeata, ja asiat on tähän saakka enimmäkseen ratkaistu julkisen vallan omistuksella tai osuuskuntamuodolla.
Jotain perin pohjin outoa on siinä, että maailmalla nyt käydään huutokauppaa matka- puhelinverkkojen toimiluvista, ja alan yrityksis- tä ollaan valmiit maksamaan mielettömiä sum- mia. Jos näillä aloilla kilpailu toimisi kunnolla, hinnat alenisivat hyvin nopeasti sellaiselle ta- solle, joka peittäisi kustannukset ja antaisi vain kohtuullisen tuoton pääomalle. Jos näin olisi,
toimiluvasta ei kannattaisi maksaa mitään. Yri- tyksille toimilupa merkitsee kuitenkin nyt mo- nopolia tai sillä tavalla rajoitettua kilpailua, että palvelun hinta voidaan pitää korkeana. Asial- lisesti ottaen valtio toimilupaa myydessään myy eräänlaisen verotusoikeuden.
Meillä toimiluvista ei tarvitse maksaa, ja suo- malaista järjestelmää voidaan verrata läänitys- laitokseen. Elisa ja Sonera ovat siinä määrin hallitsevia yrityksiä alallaan, että niiden menes- tykselle näytti vain taivas olevan kattona. Nii- den asemassa oleville yrityksille ”markkinat sallivat” ylihinnoittelun, mutta onneksi on sen- tään olemassa kilpailuviranomaisia. Osakekurs- sit ehtivät jo välillä nousta pilviin. Niin ei olisi tapahtunut, jos olisi odotettu kilpailun pitävän hinnat kustannusvastaavuuden tasolla.
Ekonomistien valtavirralta näyttää unohtu- neen myös se tosiseikka, että yritykset eivät kil- paile pelkästään tehokkuudella, vaan ne käyt- tävät omaa etuaan tavoitellessaan myös valtaa.
Vaikka tuo valta vain harvoin on määräysval- taa, se on vaikutusvaltana niin merkittävää, että yritykset pyrkivät sitä kaikin keinoin hankki- maan. Kun fuusioita tehdään, ne perustellaan kauniisti erilaisilla synergia- ja tehokkuushyö- dyillä. Kokonaan vaietaan siitä, että fuusioitu- minen vähentää kilpailijoiden lukumäärää ja antaa entistä enemmän markkinavoimaa ja val- taa yhdistyneille yrityksille.
Unohtuvatko pitkän aikavälin lainalaisuudet
Ja jos mennään päivänkohtaisten asioiden ul- kopuolelle, aivan kokonaan näyttää nykyeko-
nomisteilta unohtuneen sellainen tosiseikka, että rajoitetussa tilassa ei voi olla rajoittamaton- ta kasvua. Vielä 1970-luvulla siitä keskusteltiin vakavasti. Nykyisen kaltaisen taloudellisen kas- vun on pakko ennemmin tai myöhemmin lop- pua. Ehkä se ei ole tämän sukupolven ongel- ma, mutta niinkin voi olla. Jos asiaa ei ajatella ja suunnitella etukäteen, sopeutuminen nolla- kasvuun voi tapahtua vain täydellisen romah- duksen kautta. Kansantaloustieteeseen sisältyy kuitenkin myös sellaista tietoa, joka tarjoaisi edellytykset suunnitella sopeutuminen niin, että se tapahtuu pehmeästi. Sopeutuminen on kuitenkin vuosikymmenien prosessi ja nykyisiä asenteita ajatellen menee ilmeisesti vielä vuo- sikymmeniä, ennen kuin asian merkitys taju- taan. Silloin saattaa olla jo liian myöhäistä. Täs- sä olisi yksi alue, johon kansantaloustieteen pii- rissä pitäisi kiinnittää hyvin vakavaa huomio- ta, vaikka tällaisella tiedolla ei nykyasenteiden vallitessa olekaan kysyntää.
Voi tietysti olla niinkin, että käsitykseni kansantaloustieteen tilasta on turhan pessimis- tinen. Julkisuudessa näkyy kyllä sellaisiakin puheenvuoroja, joissa huolieni aiheita on otet- tu huomioon. Painavin niistä on tähän mennes- sä ollut Jouko Paunion esitelmä, mutta tärkeä- tä sanottavaa on ollut myös monien tutkimus- laitosten ja kilpailuviraston tutkijoilla. Minus- ta myös Jaakko Kianderin ja Pentti Vartian 1998 ilmestynyt kirja ”Suuri lama” on niin hie- noa taloudellista analyysia kuin voi toivoa.
Näyttää kuitenkin siltä, että tällaiset kansanta- loudellista informaatiota tasapainottavat teks- tit hukkuvat kokonaan vallitsevan suuntauksen aiheuttaman melusaasteen alle. "
