Välittämistä yli kieli- ja kulttuurirajojen
Kaisa Koskinen (toim.): Tulkattu Tampere.
Tampere: Tampere University Press 2013.
335 s.
isbn 9784490477.
Monikulttuurisuus ja kulttuurien kohtaa- minen kuuluvat nykyään ihmisten arkeen niin Suomessa kuin muualla maailmassa, ja näihin aiheisiin liittyviä kysymyksiä on viime vuosina tarkasteltu runsaasti sekä mediajulkisuudessa että akateemisissa jul- kaisuissa. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt kulttuurien kohtaamiseen ja erilaisiin rajanylityksiin liittyvä monikie- listyminen sekä siitä johtuva kääntämisen ja tulkkauksen tarve. Vielä harvemmin on nostettu esiin niitä paikkoja ja tiloja, joissa kulttuurit ja kielet kohtaavat, joskus toi- siinsa törmäten. Kaisa Koskisen toimit- tama teos Tulkattu Tampere tuo näkyville pysyviä ja tilapäisiä translationaalisia ti- loja, joita kaupunkiin on muodostunut taustoiltaan erilaisten ja eri kieliä puhu- vien ihmisten ja yhteisöjen kohdatessa ja heidän asioitaan hoidettaessa. Kuten toi- mittaja itse toteaa, kokoomateos on sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti uu- denlainen katsaus aihepiiriin, joka on ”sel- västi nousemassa käännöstieteen kansain- välisen keskustelun aallonharjalle” (s. 22).
Teoksen kolmetoista artikkelia poh- jautuvat sekä kirjoittajien omiin käytän- nön kokemuksiin että aiempaan ja vi- reillä olevaan tutkimukseen. Alun kolme taustoittavaa artikkelia avaavat näkökul-
mia translationaalisen tilan ja käännös- kulttuurin käsitteisiin ja tamperelaisen kielimaiseman muotoutumiseen. Toisen osion viisi artikkelia käsittelevät erilai- sia monikielisiä kohtaamisia, joissa hoi- detaan virallisluonteisia asioita, kolman- nen osion kahden artikkelin aiheena on moni kielinen koulu ja neljännessä osios sa kuvataan kolmea yli kielirajojen viestivää toimintayhteisöä.
Transnationaalisuus, translationaali- suus ja käännöskulttuurit
Johdantoartikkelissaan ”Tampere trans- lationaalisena tilana” Kaisa Koskinen esittää kiinnostavan katsauksen moni- kulttuuristuvan maailman haasteisiin ja niitä koskevaan tutkimukseen. Tarkas- telun lähtökohtana on käsite transnatio- naalisuus, joka 2000-luvulla on esiintynyt
”isku sanana” lukuisissa tutkimuksissa. Se voidaan määritellä kansallisvaltioiden ra- jat ylittäviksi prosesseiksi, joissa muut kuin valtiolliset toimijat ovat keskeisellä sijalla (Vertovec 2009), ja sen suomen- kieliseksi vastineeksi näyttää viime vuo- sina vakiintuneen termi ylirajaisuus. Kos- kinen muistuttaa, että transnationaali- suus on myös translationaalista eli sisäl- tää monenlaisia kieleen, kääntämiseen ja tulkkaukseen liittyviä näkökohtia, vaikka nämä aihealuee t ovat jääneet varsin vä- häiselle huomiolle käsiteltäessä monikult- tuurisuutta, etnisiä suhteita, rasismia ja Paul – Stansell, Amanda (toim.)
2010: Traditions of writing research. New York: Routledge.
Blommaert, Jan 2008: Grassroots literacy.
Writing, identity and voice in Central
Africa. London: Routledge.
Duranti, Alessandro (toim.) 2004: A companion to linguistic anthropology.
Malden, MA: Blackwell.
maahanmuuttoa. Käsite translationaali- nen tila, jonka omaksumisen käännöstie- teilijä Michael Cronin (2006: 68) esittää yhtenä keinona vastata monikulttuurisuu- den haasteeseen, puolestaan kohdentaa huomion yksilöiden ja yhteisöjen vuoro- vaikutukseen eikä niinkään kulttuuri- tai kieliryhmien erilaisuuteen. Kyseessä on Croninin (mts. 135) mukaan myös välittä- misen tila (space of mediation), ja Koski- nen toteaa, että käsitteen moniselitteiseen suomenkieliseen vastineeseen sisältyykin oivallisella tavalla ajatus sekä viestien ja tiedon siirtämisestä että toiseen ihmiseen kohdistuvasta huolenpidosta.
Pekka Kujamäki tarkastelee Tampe- reen translationaalisia tiloja käännöskult- tuurin käsitteen (Prunč 1997) näkökul- masta, jolloin korostuu käännösviestin- nän luonne sosiaalisesti ja kulttuurisesti määrittyvänä toimintana. Kirjoittaja to- teaa, että käännöskulttuurin käsitteen avulla voidaan havainnoida ja jäsentää monikielisiä ja kulttuurisia vuorovaiku- tussuhteita toisaalta yksilöiden kesken ja toisaalta yksilöiden ja yhteisöjen välillä.
Hän huomauttaa kuitenkin, ettei Tampere muodosta vain yhtä alueellista tai hallin- nollista käännöskulttuuria, vaan sieltä löytyy useita eriluonteisia ja -kokoisi a käännöskulttuureita, joita eri osapuolet ylläpitävät eri tarkoituksia varten.
Harry Lönnroth täydentää taustoituk- sessa hahmoteltavaa kuvaa selostamalla kattavasti Tampereen historiaa monikie- lisenä ja -kulttuurisena kaupunkiyhtei- sönä. Katsauksen keskiössä ovat kaksikie- linen Tampere ja Tampereen ruotsinkie- liset instituutiot, mutta lisäksi esitellään kaupungissa puhuttuja kieliä ja kieliryh- miä 1800-luvulta nykypäivään.
Asioiden hoitoa ja välittämisen tiloja Tuija Kinnusen artikkeli liittyy laajem- paan tutkimukseen, jossa hän on koon- nut usean vuoden ajan tietoa siitä, mi- ten kääntäjät ja tulkit tekevät tuomio-
istuimessa yhteistyötä oikeusalan toimi- joiden kanssa. Kirjoittajan lähtökohtana on näkemys tulkkauksesta oikeudellisena, sosiaalisena ja poliittisena käytäntönä, jonka ansiosta oikeusvaltios sa voidaan kuulla eri kieltä puhuvia ja oikeuden- käyntiin osallistuville luodaan mahdol- lisuus viestiä keskenään oikeus prosessin eri vaiheissa. Tarkasteltavana on suulli- sen kääntämisen tila, joka syntyy Tam- pereen oikeustalolla tulkatussa oikeuden- käynnissä. Kinnunen painottaa muun muassa, että oikeustulkkaus on oikeus- turvan tuottamisen väline ja että viran- omaisten ja käännös- ja tulkkausalan toi- mijoiden ammatillinen yhteistyö muo- dostaa sen laadullisen perustan, jolle yhteis kunnan erikielisten jäsenten oikeus- turvan toteutuminen rakentuu. Jotta yh- teistyö onnistuisi, osapuolten täytyy ym- märtää toistensa toimintaa ja odotuksia.
Tulkin ja kääntäjän työ limittyy näin mui- den työhön, ja arjen ratkaisut kääntämi- sen ja tulkkauksen kysymyksiin näyttävät, miten Suomessa osataan vastata monikie- listyvän yhteiskunnan haasteisiin ja miten eri ryhmien kielelliset oikeudet toteutuvat käytännössä.
Anna Mäntynen tarkastelee ”moni- kielisen Tampereen paikallista käännös- kulttuuria näkökulmasta, jossa yhdisty- vät viranomaisten ja yksityisen ihmisen toiminta, lainsäädännön vaatimukset ja paikalliset tarpeet” (s. 106). Hän on ha- vainnoinut maahanmuuttajien terveys- palveluyksikössä terveystarkastukseen liittyviä tilanteita, joissa terveydenhoitaja ja asiakas keskustelevat asioimis tulkin vä- lityksellä. Tämän toiminnan taustalla on muun muas sa laki potilaan asemasta ja oikeuksista, mutta kirjoittaja korostaa, että tulkkausta tarvitaan nimenomaan vi- ranomaisten ja suomen kieltä osaamat- tomien välisten asioiden hoitamiseksi.
Terveyspalvelun tulkkaustilanteet katta- vat koko ihmisen elämänkaaren ja kaikki terveydenhuollon erikoisalat, minkä vuoksi tulkkien asiakkaiksi voi tulla sel-
laisiakin maahanmuuttajataustaisia, jotka osaavat suomen yleiskieltä jo hyvin, mutta tarvitsevat apua erikoisalan asioi ta käsiteltäes sä. Mäntynen tiivistää hyvin järjestetyn moni kielisen ja monikulttuu- risen asiakastyön hyödyt seuraavasti: ”[A]
siakas saa tarvitsemansa avun ja palvelun, hänen hyvinvointinsa turvataan, viran- omainen saa tehtävänsä hoidetuksi eet- tisesti ja laillisesti tyydyttävällä tavalla, ja yhteiskuntakin kiittää, jos – – välte- tään turhat tutkimukset sekä sairauksien paheneminen ja pitkittyminen.” (S. 125.) Tärkeänä hyötynäkökohtana nostetaan li- säksi esiin se, että kun viranomainen tilaa aina asiakastapaamisiin ammatti taitoisen tulkin, käännös kulttuuri pääsee muotou- tumaan ja vakiintumaan.
Myös Jaana Vuori kuvaa ammattilai- sen ja asiakkaan välisen vuoropuhelun tulkkausta. Hänen artikkelissaan valottu- vat vaihtelevissa tilanteissa toimivien tulk- kien näkemykset, joista on koottu tietoa haastatteluilla ja käytännön työtä seuraa- malla. Haastateltavia askarruttavat muun muassa tulkin työn rajat etenkin silloin, kun välitettävänä on kulttuurisidonnaisia asioita ja tarvitaan niiden avaamista ym- märrettävään muotoon. Leimallisina piir- teinä erottuvat myös vaihtelevat työtilan- teet sekä työn vaativuus ja kuormittavuus, joita kuitenkaan ei tulkkien ammatilli- suutta arvioitaessa aina riittävästi tunnis- teta. Asioimistulkkien työoloissa on edel- leen runsaasti korjaamisen varaa, ja niin tulkit itse kuin heidän avullaan työskente- levät tarvitsevat lisäkoulutusta.
Tamperelaisten asioimistulkkien kes- keisin työnantaja, Pirkanmaan tulkkikes- kus, pääsee esittelyyn Seija Laalo- Ristilän artikkelissa. Se sisältää kattavaa tilasto- tietoa keskuksen tulkkausmääristä ja -kielist ä sekä palvelujen käyttäjistä. Vai- kuttavien lukujen ohella kuvataan moni- puolisesti myös tulkkikeskuksen arkea ja niiden muiden ammattilaisten työ- panosta, joiden ansiosta asioimistulkit pystyvät hoitamaan oman tehtävänsä. Lu-
kijaa muistutetaan, että tulkkaus- ja kään- nöspalvelut vaikuttavat keskeisesti siihen, miten maahanmuuttajien vastaanotto on- nistuu. Tulkkikeskuksella onkin tärkeä yhteiskunnallinen rooli maahanmuutta- jien kotouttamisen edistäjänä, sillä se on mukana luomassa heille edellytyksiä käyt- tää erilaisia palveluita yhdenvertaisina valtaväestön kanssa.
Hieman toisenlaisen näkökulman Tampereen tulkkaamiseen tarjoaa Kris- tiina Teiss, joka esittelee kaupungin maa- hanmuuttajien neuvontapisteen toimin- taa, sen työntekijöiden monia rooleja ja vaihtelevaa toimenkuvaa. Neuvontapis- teen palveluja säätelee laki kotoutumisen edistämisestä, ja kantavana ajatuksena on, että kun maahanmuuttajat saavat apua ja ohjausta omaa kieltään osaavilta ja oman kulttuurinsa tuntevilta maahanmuuttaja- taustaisilta työtekijöiltä, viestintä selkey- tyy ja luottamus syntyy vaivattomam- min. Tampereella tarjottava omakielinen neuvonta nivoutuu näin laissa mainit- tuun kaksisuuntaiseen kotouttamiseen, jolla tarkoitetaan sitä, että valtaväestön on myös osattava tukea maahanmuutta- jia ja sopeutua monikulttuurisuuden mu- kanaan tuomiin muutoksiin. Toiminnan tarpeellisuutta ja vakiintumista osoittaa, että neuvojan työ on vähitellen muovau- tumassa ammatiksi.
Koulu ja monikielisyys
Sirkku Latomaan tarkasteltavana on suo- malainen koulu välittämisen tilana ja sen translationaaliset käytänteet. Kirjoit- taja toteaa, että vaikka Suomessa vallit- see edelleen käsitys, jonka mukaan kou- luissamme kaikki hallitsevat opetuksessa ja muussa viestinnässä käytetyn kielen, useimmat suomalaiskoulut ovat nykyi- sin ”suoranaisia kielten risteyspaikkoja”
(s. 211). Kun kouluissa on yhä enemmän oppilaita, joiden perheissä ei osata koulun opetuskieltä, joudutaan miettimään, mi- ten koulut asioivat ja tekevät yhteistyötä
kotien kanssa. On päätettävä esimerkiksi, millä kielillä viestitään, milloin käytetään tulkkia, mitä käännetään sekä ketkä tulk- kaavat ja kääntävät eri tilanteissa. Kirjoit- tajan huomion kohteena on etenkin mui- den kuin ammattilaisten hoitama tulk- kaus, josta on kerätty tietoja verkkokyse- lyillä ja haastatteluilla. Niissä on ilmen- nyt, että vaikka suomalaiskouluissa on käytössä monipuolisia viestintä keinoja (tulkkausta, usealla kielellä laadittuja tie- dotteita, tukihenkilöitä), henkilökunnan työtä haittaavat edelleen yhteisen kielen puute, tiedonkulun ongelmat ja viestin- nän aukot. Oma lukunsa ovat akuutit ti- lanteet, joissa lasten oman äidin kielen opettajat ovat joutuneet toimimaan tulk- keina ja kääntäjinä. Kouluissa ei ole aina ymmärretty rajanvetoa opettajien velvol- lisuuksissa, ja tulkkina toimiva opettaja on joutunut haasteelliseen kaksois rooliin.
Kiintoisa havainto on, että vapaaehtois- tulkkaus on kuitenkin joillekin kutsumus- tehtävä, jonka perustana on halu auttaa oppilaita ”pärjäämään suomalaissa kou- luissa ja onnistumaan elämässänsä Suo- messa” (s. 228). Toisaalta myös oppilaat tulkkaavat ajoittain, vaikka tällainen las- ten hoitama kielenvälitys (language bro- kering) tiedetään toiminnaksi, jossa tulk- kaukselta edellytettävä puolueettomuus saattaa vaarantua. Monikielisten työn- tekijöiden toimenkuvaa tulisikin selkeyt- tää; tarvitaan myös koulutusta tulkin teh- tävään.
Tamperetta ruotsalaisena kielisaarek- keena tutkinut Zea Kingelin-Orrenmaa valottaa artikkelissaan Tampereen ruot- salaisen koulun kieleen liittyvää arkea ja sitä todellisuutta, jossa vähemmistökieli- nen oppilaitos Tampereella toimii. Tapaus- tutkimuksen, rehtorin ja kahden opettajan haastattelun, koulun verkkosivujen, kym- menelle lukiolaiselle suunnatun kysely- lomakkeen, kenttämuistiinpanojen sekä opettajien ja oppilaiden kanssa käytyjen keskustelujen pohjalta hän selvittää, kuinka ruotsinkielisiä Tampereen ruotsinkielinen
koulu ja sen oppilaat ovat ja kuinka kaksi- kielisyys toimii. Vähemmistökielisen ar- jen todetaan olevan ”tasapainoilu[a] kielen yllä pitämisen ja enemmistökieleen sopeu- tumisen välillä” (s. 267).
Yhteisöt ja yhteisöllisyys
Neljännen osion artikkelit käsittele- vät epävirallisia välittämisen tiloja, joita Tampereelle on syntynyt, kun käytäntö on vaatinut kielirajat ylittävää viestintää.
Sari Hokkanen on tutkinut simultaani- tulkkausta Tampereen helluntaiseura- kunnan tilaisuuksissa. Hänen mukaansa seurakunnan tulkkaus käsitetään kristil- liseksi palvelemiseksi, jossa yksilö käyt- tää kykyjään ja taitojaan toisten hyväksi.
Näin tulkkina toimiva seurakunnan jä- sen antaa niille helluntaiseurakunnan kokouk siin osallistuville, jotka eivät osaa suomea, mahdollisuuden osallistumiseen ja hengelliseen kokemukseen välittämällä tiedon ohella eri tekstilajeja. Samalla tul- killekin tarjoutuu mahdollisuus erityiseen hengelliseen kokemukseen, koska hän ra- kentaa palvelemisellaan viitekehystä tois- ten kokemukselle.
Elina Karppinen vie lukijan arkisem- man työyhteisön keskelle esitellessään etnografista tutkimustaan, jossa on ha- vainnoitu pirkanmaalaisen lehtipaino- ja varhais jakeluyrityksen ulkomaalaisten lehdenjakajien ja heidän suomalaisten esi- miestensä viestintää. Tuloksista ilmenee, että työpaikan viestinnän yhteisenä kie- lenä käytetty englanti on sekamuoto, joka sisältää piirteitä eri osapuolten taustaan liittyvistä kulttuureista. Lisäksi toimihen- kilöt ovat kehittäneet omia käytäntöjään järjestäessään kääntämistä ja tulkkausta, joita käytetään englannin ohella. Näin on muovautunut oma paikallinen käännös- kulttuuri. Lehdenjakajien työssä on ha- vaittu kolme erilaista kielikontaktin tilaa:
työvuoron aikainen viestintä, työvuoron ulkopuolinen kahdenkeskinen keskus- telu sekä yhteistapaamiset, joissa on mu-
kana eri määrä osallistujia vaihtelevina ryhminä. Käytössä on erilaisia viestintä- kanavia, kuten sovitut vakioviestit ja au- tomaattiset viestit, keskustelut esimiehen kanssa ja koulutustilaisuudet. Kiinnostava havainto on, että muutkin paikalla olijat avustavat keskustelijoita ehdottamalla sopivia sanoja ja selittämällä tavoiteltua viestiä omin sanoin. Huomionarvoista on myös, että vahvimman kielitaidon hank- kineet työyhteisön jäsenet voivat nousta luottamusasemaan ja toimia tiedonvälit- täjinä esimiesten ja jakajien välillä.
Teoksen viimeisessä artikkelissa Kaisa Koskinen matkailee Hervannan kielimai- semassa etsien sieltä niin virallisen kuin epävirallisen käännettyyden jälkiä. Kieli- maisematutkimus on sosiolingvistiikan uudehko alue, joka tarkastelee muun muas sa eri kielten näkyvyyttä ja kielten rinnakkaiseloa julkisessa tilassa. Kirjoit- taja arvioi, millaisena ohikulkija näkee Hervannan maiseman ja mitä näkymä kertoo tästä kaupunginosasta. Artikke- lia varten on tehty kenttätyötä ja valo- kuvattu kohteita, joissa merkityssisältöä on ilmaistu useammalla kielellä eri koh- deryhmille. Hervannan kielimaiseman käännettyyden tarkastelu osoitti muun muassa, että monikielisyyden avulla vies- tivät ennen muita vieraskieliset eivätkä niinkään viralliset toimijat. Julkisen tilan viestinnän tavallisimmiksi kieliksi osoit- tautuivat suomi ja englanti, ja viestinnän suunta kulkee valtaväestöstä kielivähem- mistöihin.
Lopuksi
Artikkelikokoelman kieliasun ovat tar- kistaneet Tampereen yliopiston käännös- tieteen opiskelijat osana ammattimaisen tekstintarkistuksen kurssia, mikä on eit- tämättä mainio täydennys opiskelijoiden taitoihin. Vaativa tehtävä vaikuttaa kui- tenkin jääneen hieman kesken: lukijan silmään osui jonkin verran epätarkkuuk- sia tekstiviitteissä ja painoasussa (tavutus,
fonttien vaihtuminen, sitaattien ulkoasu).
Paikoin olisi usein toistuvien keskeis- ten oppisanojen tilalle tai rinnalle toivo- nut kotoperäisiä termejä (esim. konver- gentti/divergentti akkomodaatio, akko- modaation symmetria, translationaalinen akkomodaatio/assimilaatio, s. 245–246;
genre, s. 280–283). Toisin paikoin taas englannin kielinen lähdeteksti puskee hie- man häiritsevästi läpi, jolloin merkitys jää sumeaksi (esim. ”genret identifioivat tie- tyssä tilanteessa mahdollisten toiminto- jen repertuaarin, s. 281). Tämäntapaisia ilmauksia olisi kannattanut vielä muokata helpommin ymmärrettäviksi, etenkin jos – kuten takakannen tekstissä mainitaan – teosta on ajateltu mahdolliseksi oppi- kirjaksi käännösalan ulkopuolisiin oppi- laitoksiin, joissa koulutetaan opiskeli- joita monikielisten tilanteiden hallintaan.
Tässä yhteydessä on tietenkin muistettava uuden tiedonalan terminmuodostuksen ongelmat: vasta aika näyttää, missä mää- rin käyttöön vakiintuu kotoperäisiä tai muuten läpinäkyvämpiä vastineita.
Kaiken kaikkiaan teos on tervetullut lisä suomenkieliseen käännöstieteen kir- jallisuuteen. Se tarjoaa ajatuksia herät- täviä ja ravisteleviakin näkökulmia kir- joittajien omaan tutkimus- ja toiminta- ympäristöön ja 2000-luvun uusiin välittä- misen tiloihin ja käytänteisiin, joita moni- muotoinen tulkkaus ja kääntäminen ovat osaltaan avaamassa.
Marianna Sunnari etunimi.sukunimi@utu.fi
Lähteet
Cronin, Michael 2006: Translation and identity. London: Routledge.
Prunč, Eric 1997: Translationskultur (Versuch einer konstruktiven Kritik des translatorisches Handels). – TextconText 11 s. 99−127.
Vertovec, Steven 2009: Transnationalism.
London: Routledge.
