Keskuspankin itsenäisyys, rahapolitiikka ja EKP

Keskuspankin itsenäisyys, rahapolitiikka ja EKP*

JUKKA PEKKARINEN VTT, johtaja

Palkansaajien tutkimuslaitos

Yhteisen rahapolitiikan haasteet täs- mentyvät

Mikään yllätys ei ole, että Euroopan keskuspan- kin alkutaival ei ole sujunut ilman kysymyksiä ja hämminkiä. Etukäteen oli selvää, että uuden, Eu- roopan integraation historiassa vertailukohtaa vailla olevan päätöksentekoinstituution perusta- minen vaatii oman totuttelu- ja harjoitteluaikansa niin uudelta keskuspankilta itseltään, rahoitus- markkinoilta, yleisöltä kuin poliittisilta päätök- sentekijöiltä. Huolellinen valmistautuminen oli välttämätöntä käynnistysongelmien minimoimi- seksi. Mutta millään etukäteisvalmistelulla nämä eivät olisi olleet kokonaan vältettävissä.

Käynnistymisongelmiin on tuonut oman li- sänsä se, että EKP joutuu aloittamaan taipaleen- sa hyvin toisenlaisissa olosuhteissa kuin Maastrichtin sopimusta neuvoteltaessa ajatel- tiin. Rahaliiton sisäinen epäsymmetria, josta ekonomistit olivat omissa etukäteisarvioissaan ehkä eniten huolissaan, näyttää koskevan alku- vaiheissa lähinnä niitä euroalueen reunamaita

– Irlantia, Espanjaa, ehkä Hollantia, Portugalia ja miksei seuraavassa vaiheessa Suomeakin – joiden kansantaloudet ovat elpyneet alueen ta- loudellista painopistettä, lähinnä Saksaa nope- ammin. Niiden ongelmaksi uhkaa tulla muuta euroaluetta nopeampi inflaatio ja kotimaiseen taloudelliseen tilanteeseen nähden liian alhai- nen korkokanta. Mutta tällaiset pienten maiden huolet eivät ole suuri päänsärkyEKP:lle. Suu- rin paine kohdistuu maiden omaan finanssipoli- tiikkaan ja työmarkkinajärjestelmiin.

Jo ennen nykyisen epäsymmetrian merkkejä on yhteisen rahapolitiikan ensi askeleita vai- keuttanut se, että Euroopan, oikeastaan koko kansainvälisen talouden tila on muuttunut sitten Maastrichtin sopimuksen neuvottelun päivien.

Suurin huoli ei enää ole inflaatio. Se on kehit- tyneissä markkinatalousmaissa vakiintunut al- haiselle tasolle. Reaalitaloudellista vakautta ei silti ole läheskään kaikkialla saavutettu. Kun ai- emmin inflaatio ja tuotannon kasvuvauhti liik- kuivat yleensä samansuuntaisesti, nyt näyttää esimerkiksi Japanissa pikemminkin siltä, että tuotannon kasvuvauhti vaihtelee hintatason py- syessä liki vakiona. Myös vakavia kansainväli- siä rahoitusmarkkinakriisejä on esiintynyt taa-

* Perustuu Kansantaloudellisessa Yhdistyksessä 19.4.1999 pidettyyn esitelmään.

jaan. Nämä liittyvät kansainvälisten pääoman- liikkeiden merkityksen kasvuun. Rahoitusmark- kinat ovat samalla muuttuneet aiempaa moni- syisemmiksi. Niiden vakaus – ja rahoituskriisi- en yhteydessä myös markkinoiden likviditeetis- tä huolehtiminen – on rahapolitiikalle aiempaa suurempi haaste. Valuuttakurssijärjestelmät ovat jakautumassa aiempaa selvemmin kahteen leiriin: toisaalta kelluviksi valuutoiksi, toisaalta suuriksi valuutta-alueiksi. Viimeksi mainituilla on joko yhteinen valuutta tai sitten alueen eri valuutat on kiinnitetty tiettyyn keskusvaluuttaan esimerkiksi valuuttakate-järjestelmän (”curren- cy board”) kaltaisella, pelkkää kiinteän kurssin julistusta sitovammalla järjestelyllä.

Euro sinänsä käy vastauksesta näihin rahoi- tusmarkkinaympäristön muutoksiin. Sitä alet- tiinkin viime vaiheissa perustella entistä enem- män juuri tällä näkökohdalla. Korostettiin, että vapaat kansainväliset pääomanliikkeet vaikeut- tavat kiinteiden kurssien ylläpitämistä EU-mai- den kansallisten valuuttojen välillä ja voivat näiden kelluessa taas johtaa liian suuriin, sisä- markkinoiden lujittumista haittaaviin keskinäis- ten kurssien muutoksiin.

Yhteisen rahapolitiikan käynnistymisongel- missa on toisaalta ollut paljolti kysymys siitä, miten sitä tulisi virittää tällaisen avautuneen ra- hoitusmarkkinaympäristön varalle. EKP:n raha- politiikan välitavoitteita täsmennettäessä tapah- tunut siirtyminen raha-aggregaateista inflaatio- tavoitteen suurtaan on yksi esimerkki näistä uu- sista virityksistä. Mutta nyt jo on käynyt ilmi, että se ei riitä. Viime syksyn osalta jäi ilmaan leijumaan kysymys, mikä on EKP:n rooli kan- sainvälisen rahoitusjärjestelmän kriiseissä. Aina tuskin riittää, että Yhdysvaltojen keskuspankki ottaa keskuspankeista yksin globaalin vastuun.

Kysymyksiä kohdistuu myös siihen, millainen yhteistyö on tarpeen euroalueen rahoitusmark- kinoiden valvonnassa. Viime viikkoina on puo-

lestaan ollut epäselvyyttä siitä, minkä painon EKP antaa rahapolitiikassaan euron ulkoiselle arvolle.

Etukäteen oli odotettavissa, että yhteisen ra- hapolitiikan periaatteet täsmentyvät ja saavat samalla uusia piirteitä talous- ja rahaliiton kol- mannen vaiheen käynnistyttyä. Maastrichtin so- pimukseen sisältyvä rahapolitiikan tavoitteen- asettelu, jossa vakaa rahan arvo määritellään ensisijaiseksi tavoitteeksi ja muiden näkökoh- tien huomioon ottaminen käy tätä ensisijaista tavoitetta rikkomatta, mahdollistaa kyllä käy- täntöjen soveltamisen uusiin olosuhteisiin.

Keskuspankin itsenäisyys yhteisen rahapoli- tiikan kulmakivenä on sen sijaan asia, josta ha- luaisin keskustella tässä yhteydessä enemmän.

Näyttää siltä, että se aukko, joka ekonomistien esittämissä perusteluissa keskuspankin itsenäi- syydelle on, avaa myös ne EKP:n avoimuuden ja tilivelvollisuuden lisäämiseen kohdistuvat vaatimukset, joiden toteuttaminen on ensiarvoi- sen tärkeää yhteisen rahapolitiikan onnistumi- sen kannalta.

Keskuspankin itsenäisyys makro- teoriassa

Yleisimmällä ja abstrakteimmalla tasolla kes- kuspankin itsenäisyyden perustelu palaa rahan arvon kvantiteettiteoriaan. Sikäli kuin yksin- omaan rahan määrän muutokset määräävät in- flaation sekä vaikuttavat vain siihen, ja poliitti- silla päätöksentekijöillä on syystä tai toisesta halua manipuloida rahan arvoa yhteiskunnan kokonaisetua haittaavalla tavalla, on perustel- tua, että rahapolitiikka delegoidaan itsenäiselle keskuspankille, jonka tehtäväksi säädetään ra- han arvon vakaudesta huolehtiminen. Keynesi- läisen talouspolitiikka-aktivismin lyhyeksi jää- neen kukoistuskauden jälkeen ekonomistit al- koivat 1970-luvulle tultaessa kiinnostua uudel-

leen tämän vanhan näkemyksen perusteista. Sa- malla kun inflaatio-ongelma nopeasti kärjistyi, merkitsivät pitkän ajan Phillipsin käyrän ja luonnollisen työttömyysasteen käsitteet myös analyyttisella tasolla askelta eteenpäin rahan neutraalisuuden talouspoliittisen merkityksen tulkinnassa. Syntyi niinkään poliittisten suhdan- nevaihtelujen teoria, joka sai näiden makroteo- rian uusien käsitteiden ohella vaikutteita myös omaa etuaan tavoittelevan byrokratian merki- tystä korostavasta ”uudesta poliittisesta talous- tieteestä”. Seuraavassa vaiheessa keskuspankin itsenäisyyden perusteluja haettiin vielä yleispä- tevämmältä tasolta, kun havaittiin, että rationaa- linen, eteenpäin katsova odotusten muodostu- minen voi aiheuttaa sen, että monitavoitteiseen, inflaation ohella myös työllisyyttä silmällä pi- tävään rahapolitiikkaan sisältyy inflaatioharha.

Tämä talouspolitiikan epäjohdonmukaisuus- ongelmana tunnettu havainto johti 1980-luvun mittaan teoreettisiin lisäperusteluihin keskus- pankin itsenäisyydelle. Ilmestyi myös empiiri- siä tutkimuksia, joissa osoitettiin, että keskus- pankin itsenäisyys ja rahan arvon vakaus ovat positiivisessa riippuvuussuhteessa keskenään.

Kun Euroopan talouspoliittisessa keskustelussa oli samalla päässyt voitolle ajatus, että 1970-lu- vun myötä alkaneen epävakauden syynä oli en- nen muuta inflaation kiihtyminen, välittyi Maastrichtin sopimukseen voimakkaana ajatus, että keskuspankin itsenäisyys on taloudellisen vakauden välttämätön – ja monien mielestä riit- täväkin – ehto.

Kohta alettiin kuitenkin väittää, että nämä johtopäätökset olivat ennenaikaisia. Epäkonsis- tenssituloksen tulkinta keskuspankin itsenäisyy- den teoreettisuuden perusteluna samoin kuin empiiriset havainnot keskuspankin itsenäisyy- den ja rahan arvon vakauden välisestä yhteydes- tä jättivät olennaisia kysymyksiä auki. Vanha kiista toisaalta lyhyen tähtäimen näkökulmaa ja

tapauskohtaista harkintaa painottavien sekä toi- saalta vakaita pitkän ajan pelisääntöjä korosta- vien makroekonomistien välillä saattoi jatkua.

Vaakakuppi tutkijoiden piirissä alkoi siirtyä uu- delleen edellisten suuntaan juuri samoihin ai- koihin, kun EKP:n perusarkkitehtuuri oli suun- nitteilla. Kävi siis jälleen kerran toteen se Key- nesin sanonta, että talouspoliittisen käytännön opastajiksi ehtineet talousteoreettiset ajatukset kuuluvat tyypillisesti jollekin jo hylätylle ja kuopatulle ekonomistille. Tutkijakunnalla on toisin sanoen taipumus perääntyä itse aiemmin julistamistaan opinkappaleista siinä vaiheessa, kun niille vihdoin näyttäisi ilmaantuvan talous- poliittista käyttöä.

Jos olen ymmärtänyt oikein 1980-luvun makroteoreettisesta keskustelusta vedettyjä ta- louspoliittisia johtopäätöksiä koskevan kritiikin (vrt. Oxford Economic Papers (1998) sekä erit.

Forder (1998)), ei Kydlandin ja Prescottinyli kaksi vuosikymmentä sitten osoittamassa ta- louspolitiikan epäkonsistenssiongelmassa ole ensiksikään kysymys siitä, että talouspolitiikan inflaatioharha olisi seurausta mistään keskus- pankkiin kohdistuneesta poliittisesta painostuk- sesta. Talouspoliittiset päätöksentekijät ovat yh- teisen hyvän palveluksessa ja maksimoivat an- nettua sosiaalista hyvinvointifunktiota. Kysy- mys on vain siitä, että kun nimellispalkat ovat jäykkiä, osoittautuvat tilapäisen, yllätyksellisen inflaation hyödyt haittoja suuremmiksi alkupe- räisen politiikka-suunnitelman jälkeen. Mutta kun odotuksensa rationaalisesti muodostava yleisö alkaa odottaa näitä, syntyy tasapaino, jos- sa jo valmiiksi on liikaa inflaatiota.

Keskustelun toisen vaiheen konkretisoi kes- kuspankin itsenäisyyttä sivuavalle tasolle Ro- goff 1980-luvun puolivälissä. Mutta hänen ana- lyysinsa tulkinnan suhteen on herätetty kysy- myksiä. Inflaatioharha voidaan kyllä eliminoi- da pitämällä kiinni alkuperäisestä politiikka-

säännöstä. Mutta miten luoda tällaisten etukä- teen ilmoitettujen politiikkasääntöjen uskotta- vuus? Eikö sama yleinen ongelma etukäteis- suunnitelmien epäkonsistenssista yli ajan koske kaikkia politiikkajulistuksia, myös keskuspan- kin itsenäisyyttä? Myös se voidaan purkaa, jos tästä on kerran hyötyä. Tilaisuus tekee varkaan.

Tätä periaatteellista näkökohtaa ei kumoa se, että keskuspankin aseman muuttaminen voi- daan kyllä tehdä käytännössä hankalaksi. Eu- roopan Keskuspankin tapauksessa se on tehty hyvin hankalaksi

Onkin väitetty, että Rogoffin tulos koskee pi- kemminkin rahapolitiikan sisältöä kuin keskus- pankin muodollista asemaa. Siinä on toisin sa- noen kysymys rahapolitiikan optimaalisesta, konservatiiviseksi osoittautuvasta painotukses- ta inflaation ja tuotannon vakauttamisen välillä, ei niinkään siitä, turvaako keskuspankin itsenäi- syys sinänsä uskottavan sitoutumisen tällaiseen politiikkaan. Kysymys ei siis ole varsinaisesti keskuspankin itsenäisyydestä vaan pikemmin- kin eräänlaisesta päämies-agentti ongelmasta, valittavien rahapoliittisten päätöksentekijöiden ominaisuuksista, heidän kyvystään käyttää oi- kein harkintaa inflaation ja tuotannon vakautta- misen välisen painotuksen suhteen.

Viimeisessä keskustelukierroksessa on näi- den teoreettisten tulosten uudelleen tulkintojen ohella merkittävää, että myös keskuspankin it- senäisyyden vaikutuksista tehdyt empiiriset tut- kimukset on kyseenalaistettu. Esille on otettu pois jätetyn muuttujan mahdollisuus: alhainen inflaatio ja keskuspankin itsenäisyys voivat kor- reloida keskenään, koska niihin molempiin vai- kuttaa sama tekijä, esimerkiksi yhteiskunnan yleinen inflaationvastaisuus. Keskuspankin it- senäisyyttä on sitä paitsi vaikea mitata. Yllättä- viä silti ovat viimeaikaiset väitteet, että paljon siteeratuissa 1980-luvun empiirisissä tutkimuk- sissa muuttujien operationalisointi oli ollut hor-

juvaa ja tarkoitushakuista (ks. esim. Mangano 1998). Näyttää lisäksi siltä, että keskuspankin itsenäisyys, jos mahdollista, ei lisää, vaan päin- vastoin vähentää hintojen ja palkkojen jousta- vuutta ja korottaa näin sitä hintaa (ns. sacrifice ratio”) joka inflaation hidastamisesta on tuotan- totappioina maksettava (Posen 1998). Empiiri- nen yhteys toisaalta keskuspankin itsenäisyy- den, toisaalta budjettitasapainon ja ns. setelira- hoituksen välillä on niinikään kiistetty (Sikken –de Haan 1998).

Keskustelun opetukset

Viime vuosikymmenten makrotaloudellinen tutkimus ei näyttäisi, monista päinvastaisista väitteistä huolimatta, antavan yksiselitteistä tu- kea ehdottomalle sitoutumiselle hintavakau- teen, ei liioin keskuspankin ehdottomalle itse- näisyydelle. Kysymys uskottavuuden merkityk- sestä talouspolitiikan onnistumisen edellytykse- nä samoin kuin keinoista sen hankkimiseksi on edelleen epäselvä.

Millaisia johtopäätöksiä tällaisesta taloustie- teelliselle keskustelulle tyypillisen avoimesta asetelmasta voisi sitten tehdä Euroopan keskus- pankkia ja sen toimintaperiaatteita ajatellen?

Huomattakoon oitis, että keskustelun perusteel- la ei liioin ole perusteltu sellainenkaan johto- päätös, jonka mukaan keskuspankin itsenäisyy- dellä ja inflaationvastaisuudella ei ole merkitys- tä. Konservatiivisen, inflaationvastaisen ja riip- pumattoman keskuspankin hyöty on perustelta- vissa yleisemmin ja maanläheisemmin, ilman tiukkaa sitoutumista 1980-luvun makrotalou- dellisesta tutkimuksesta esitettyihin tulkintoi- hin. Eräs tällainen perustelu löytyy perinteises- tä konservatiivisesta demokratian tulkinnasta.

Siinä korostetaan vallan jakoa, vähemmistösää- döksiä ja toistensa vallankäyttöä rajoittavien päätöksentekoelinten välille muodostuvia ”pa-

lokäytäviä” poliittisen päätöksenteon ylilyön- tien ja liiallisen riskien oton estämiseksi sekä virhearviointien seurausten lieventämiseksi.

Tällaisin lähtökohdin on perusteltu tuomiois- tuinten riippumattomuutta. Ne käyvät peruste- luksi myös riippumattomalle keskuspankille, jonka mandaatissa korostuu hintatason vakaus ja inflaationvastaisuus. Tällainen konservatiivi- nen keskuspankki toimii vastavoimana niille paineille, joita yhteiskunnassa on, joidenkin mielestä enenevässä määrin, rahan arvon hei- kentämisen suuntaan.

Inflaationvastainen keskuspankki antaa päätöksissään yleensä muita talouspoliittisia päätöksentekoinstituutioita pienemmän pai- non toimenpiteiden välittömille työllisyys- vaikutuksille ja korostaa rahan arvoa pitkäl- lä ajalla. Mutta tämä ei merkitse, että keskus- pankin päätöksillä ei olisi vaikutusta työttö- myyteen tai keskuspankin tulisi olla piittaa- matta tästä. Kysymys on eri tavoitteiden pai- notuseroista, ei työnjako-opista, jonka mu- kaan keskuspankki pitäisi silmällä vain rahan arvoa muiden tahojen, hallituksen tai työ- markkinajärjestöjen, kantaessa taas vastuuta työllisyydestä. Näiden eri tavoitteiden välil- lä vallitsee ainakin lyhyellä ajalla keskinäi- nen sidos. Talouspolitiikan eri päätöksente- kotahot vaikuttavat niihin molempiin saman- aikaisesti ja käyttävät omaa harkintaansa sen suhteen, miten ne niitä painottavat.

Tällainen päätösvallan hajautuksen ajatus so- pii ehkä erityisen hyvin juuri Euroopan unionin instituutioihin. Nimenomaan pienten maiden etu- jen mukaista on, että erillisillä mandaateilla toi- mivat EU-elimet, kuten komissio ja Euroopan keskuspankki, pitävät toiminnassaan silmämäärä- nä koko unionia ja toimivat samalla suurten jä- senmaiden vastapainona. Joitakin kysymyksiä Euroopan keskuspankin aseman suhteen voi edel- lä käydyn keskustelun perustella silti tehdä:

1) Euroopan keskuspankin ongelma ei ole vaja- vainen itsenäisyys. Sen asema keskuspankki- na on lainsäädännöllisesti ainutlaatuisen vah- va, ja Euroopan unionin muiden talouspoliit- tisten instituutioiden kehittymättömyys vain korostaa sen roolia. Onkin ollut hämmentä- vää, että viime kuukausina käyty keskustelu euroalueen rahapolitiikasta, johon myös jot- kut poliittiset päätöksentekijät taannoin in- nokkaasti osallistuivat, tulkittiin hyökkäyk- seksi keskuspankin itsenäisyyttä vastaan.

EKP:n asemaa tällainen keskustelu ei horju- ta. Se, että keskustelu kuitenkin nosti nope- asti esiin tätä koskevia epäilyjä, heijastaa lä- hinnä pitkään vallinnutta hämminkiä sen suh- teen, millaista rahapolitiikkaa euroalueella tu- lisi nykyoloissa harjoittaa.

2) EKP käyttää rahapoliittisessa päätöksente- ossaan suurempaa tapauskohtaista harkintaa kuin alun perin otaksuttiin. Ajatus yhtä ta- voitetta, inflaation hidastamista, ajavasta keskuspankista heijastaa 1980-luvun ongel- manasettelua. Hintatason vakautumisen ja korkeana pysyneen työttömyyden myötä on nyt perusteltua antaa rahapolitiikassa aiem- paa suurempi paino reaalitaloudellisille te- kijöille. Maastrichtin sopimus antaa tähän mahdollisuuden. Myös kansainvälisten ra- hoitusmarkkinoiden vakaus asettaa keskus- pankeille uusia vaatimuksia.

3) Rahapolitiikkaan tosiasiallisesti sisältyvä laaja harkintavalta eri tavoitteiden keskinäi- sen painotuksen suhteen korostaa EKP:n avoimuutta ja tilivelvollisuutta. Talouspoli- tiikan reaktiofunktioiden ymmärrettävyys ja ennakoitavuus yleisön kannalta parantaa ra- hapolitiikan onnistumisedellytyksiä. Mitä laajempi harkinnanvara tilannearviointiin ja toimenpiteiden mitoitukseen liittyy, sitä tär- keämpää rahapolitiikan avoimuus sitä pait- si on erityisesti juuri EKP:n kaltaisen uuden

ja uudessa ympäristössä toimivan keskus- pankin tapauksessa (ks. myös Pekkarinen 1999). Yhteisestä rahapolitiikasta käydyssä keskustelussa onkin avoimuuden lisäämi- sestä oltu laajasti yhtä mieltä. Esimerkiksi EKP:n talousennusteiden tai kokouspöytä- kirjojen julkistamatta jättäminen kätkee yleisöltä olennaista informaatiota rahapoli- tiikan reaktiofunktiosta, toisin sanoen niis- tä perusteista, joille rahapoliittiset päätökset rakentuvat.

4) Rahapolitiikan avoimuus edellyttää keskus- pankilta myös valmiutta vuoropuheluun ja koordinaatioon talouspolitiikan muiden ins- tituutioiden kanssa. Koska talouspolitiikan eri toimijoilla on kaikilla oma vaikutuksen- sa inflaatioon, työllisyyteen ja kokonaista- loudelliseen vakauteen, on niiden toimenpi- teet pyrittävä sovittamaan yhteen. Yhdente- kevää ei ole korkojen, valuuttakurssin ja si- ten kokonaiskysynnän rakenteen kannalta liioin se, millaisella rahapolitiikan ja finans- sipolitiikan keskinäisellä annostuksella tiet- ty talouspolitiikan kokonaisviritys muodos- tuu. Eri tahoilla voi olla eri käsitys talouden tilasta ja sen vaatimista toimenpiteistä. Niil- lä saattaa olla eri näkemys esimerkiksi sii- tä, kuinka korkea on suhdannepolitiikkaa rajoittava rakenteellinen työttömyys. On paikallaan, että ne tuovat esille ja peruste- levat oman käsityksensä näistä omiin pää- töksiinsä vaikuttavista tekijöistä. Erilaisten arvioiden avoin esille tuominen edistää ta- louspoliittista keskustelua ja talouspoliittis- ten päätösten ymmärrettävyyttä. Päätöksen- tekijöiden välisen vuoropuhelun korrektius vaarantuu vasta sitten, kun osapuolet alka- vat avoimesti arvostella toistensa toimenpi- teitä ja sysäävät syyn ongelmista toisten osapuolten tiliin.

Alussa oli puhetta jo kuopattujen ekonomis-

tien kummittelusta talouspoliittisten päätösten taustalla. Jälkikäteen näyttää siltä, että 1980-lu- vun yksioikoisilla tulkinnoilla siitä, mitä sanot- tavaa makroteorialla oli rationaalisista odotuk- sista, jäykistä nimellispalkoista sekä talouspoli- tiikan inflaatioharhasta ja keskuspankin itsenäi- syydestä oli oma vaikutuksensa siihen, miten Euroopan keskuspankin asema, tehtävät ja toi- mintaperiaatteet aikanaan määriteltiin. Näissä ilmenevä inflaationvastaisuus oli sinänsä perus- teltua. Ajan henki vaikutti ehkä siihen, että laa- jempi näkemys keskuspankin vastuusta ja tili- velvollisuudesta jäi taka-alalle. Kun taloudelli- sen ympäristön muutos on tehnyt tämän näkö- kulman laajentamisen jälkikäteen tarpeelliseksi, on Euroopan keskuspankin oltava itse aloitteel- linen oman toimenkuvansa tarkistamiseksi.

Tämä talous- ja rahaliiton instituutioiden uudel- leenarviointi ja täydentäminen onkin alkanut.

Edistystä on jo tapahtunut. Lähtökohdat ovat monelta osin sellaiset, että se ei voi olla par- haimmillaankaan kovin nopeaa, ei liioin toteu- tua ilman keskustelua ja jännitteitä. Sopii vain toivoa, että alkuun päässyt oppimisprosessi ete- nee ja voi ennen kaikkea tapahtua suhteellisen rauhallisena pysyvässä taloudellisessa ympäris- tössä.

Kirjallisuus

Forder, James (1998); Central bank indepen- dence – conceptual clarifications and interim assessment, Oxford Economic Papers 50 (1998:3) 307–334.

Mangano, Gabriel (1998): Measuring central bank independence: a tale of subjectivity and of its consequences, Oxford Economic Pa- pers 50 (1998:3), 468–492.

Pekkarinen, Jukka (1999): Euron näköalat, Kansantaloudellinen aikakauskirja 95 (1999:1), 35–44.

Posen, Adam (1998): Central bank independen- ce and idsinflationary credibility: a missing link, Oxford Economic Papers 50 (1998:3), 335–359.

Sikken, Berd Jan – de Haan, Jacob (1998):

Budget deficits, monetization, and central bank independence in developing countries, OxfordEconomic Papers 50 (1998:3), 493–

511.