82 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2
peran henkilökunta osallistui so- ta-ajan talkoisiin ja sai kummi- lapsikseen Kaavin Sivakkavaaran pienessä mökissä asuvan kuusilap- sisen perheen kaksi nuorinta lasta, joille lähetettiin kuukausittain ra- ha-avustus. Perheen isä oli kaatu- nut 36-vuotiaana.
Sodan jälkeen kaikesta oli pu- laa. Oopperassa mietittiin erilaisia tapoja varojen keräämiseen, yk- si tapa oli sveitsiläisten taskukello- jen myyminen. Kekseliäisyyttä vaa- dittiin, jotta kaikille esiintyjille saa- tiin sopivat asut silloin, kun kankai- ta ei saanut rahallakaan. Pienessä ja piskuisessa oopperatalossa val- litsi silti kotoisa tunnelma. 1950- ja 1960-luvulla yhteishenkeä lu- jittivat kesäkiertueet, jolloin oop- peraa ja balettia vietiin eri puolil- le maata. Viimeinen kiertuejuna lähti liikkeelle vuonna 1967. Suo- mi oli muuttunut köyhästä maata- lousmaasta moderniksi teollisuus- valtioksi, ja nyt yleisö saattoi tulla omilla autoillaan katsomaan esi- tyksiä. Kiertueita ei enää tarvittu.
Parin vuosikymmenen aikana kier- tueilla annettiin esityksiä 160 paik- kakunnalla Maarianhaminasta Iva- loon. Esityksiä oli 1 600 ja katso- jia noin 600 000. Kiertuetoiminta loi yleisöpohjaa 1970-luvulla alka- neelle oopperabuumille.
Viimeisen neljän vuosikym- menen tarinoissa Juhani Koivis- to on antanut ansaitusti paljon ti- laa kapellimestari Ulf Söderblo- mille, jonka panos oopperaelä- mämme kehitykseen 1960-luvulta 2000-luvun alkuun oli tärkeämpi kuin yleensä on ymmärretty. Sö- derblom oli myös mukana raken- tamassa Savonlinnan oopperajuh- lia. Kansallisoopperan ehkä hie- noin johtajakausi on ollut Juhani Raiskisen kymmenvuotinen kausi
vuosina 1974–1984. Raiskinen oli sivistynyt, mutta tyyliltään ronski, suorasanainen ja nopea päätöksen- tekijä, joka oli myös muusikko.
Kansallisoopperan historiaa se- latessa ihmetyttää, miksi johtajak- si on liian usein valittu henkilö, jol- ta puuttuvat johtamistaidot. Alku- innostuksen huumassa uutta johta- javalintaa on riemuittu heittämällä hattua kattoon, mutta seuraavassa hetkessä sama johtaja on haluttu ir- tisanoa. Suomessa on uskottu sit- keästi, että menestyvä ja arvostus- ta nauttiva taiteilija kykenee taiteel- lisella painoarvollaan johtamaan myös monisyistä oopperalaitosta.
Toisaalta oopperan johtoon ei voi palkata pelkästään talous- ja hen- kilöstöasioihin erikoistunutta joh- tajaa. Hänen uskottavuutensa oop- peraosaajana ei ainakaan kansain- välisissä yhteyksissä ole riittävä.
Missä ovat piileskelleet laaja-alai- set humanistisen tai yhteiskunnal- lisen koulutuksen saaneet johtajat, joilla on vahva musiikillinen tausta ja kulttuurielämän tuntemus?
Sata vuotta sitten oopperaa pe- rustettaessa kuultiin erään kokeneen teatteri-ihmisen suusta: ”Ooppera tuo mukanaan määrättömiä meno- ja, melua, touhua ja taistelua.” Sanat ovat pitäneet paikkansa. Ooppera- elämä on ihanan elämänmakuista.
Siihen kuuluu äkillisiä rakastumi- sia, karvaita pettymyksiä, juonitte- lua, juoruja ja juopottelua, kilpailua ja kyynärpäitä – kaikki tämä pal- velee yhtä päämäärää: upeiden tai- de-elämysten tuottamista katsojille.
Ristiriitojen ja vahvojen tunteiden täyttämä ooppera teoksineen, esit- täjineen ja kaikkine muine työnte- kijöineen on kuin elämä itse.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija.
Kritiikki ahdingossa ja akatemiassa
Otso Kantokorpi Martta Heikkilä (toim.):
Taidekritiikin perusteet.
Gaudeamus 2012.
Olen viimeiset viisitoista vuotta toi- minut likipitäen kokopäivätoimise- na taidekriitikkona, ja olen koko ky- seisen ajan ollut hyvin tietoinen siitä, että olen ollut sangen etuoikeutettu saatuani siihen mahdollisuuden – ei meitä Suomessa niin kovin mon- taa nimittäin ole. Kokopäivätoimi- suuden mahdollistavat realiteettien tunnistaminen ja kriitikonkin työtä leimaavan markkinatalouden lakien ymmärtäminen ja soveltaminen: ky- syntä ja tarjonta eivät ole kriitikon työssä mikään klisee.
Hyllyissäni on myös parin tu- hannen niteen taideteoreettinen kirjasto, ja nyt siihen pitää kaivaa reikä T-kirjaimen kohdalle, jot- ta saisin Gaudeamuksen julkaise- man Taidekritiikin perusteet omal- le paikalleen. Kirjastoni ja arkisen kirjoittamiseni välisessä maastos- sa elän teorian ja käytännön hei- luriliikkeessä vähintäänkin vii- koittaisissa mielenkuohuissa. Tie- dän työhöni liittyvät asiat usein sekä teoriassa että käytännössä ja tunnen siten myös molemmat re- toriikat heikkouksineen. Ymmär- rän hyvin, miksi Taidekritiikin pe- rusteet toimittanut Martta Heik- kilä kirjoittaa johdantoesseessään:
”Kriittisyys on ennen kaikkea va- lintojen tekoa, sillä kriitikko valit- see aiheensa ja yleisön, jolle osoit- taa kirjoituksensa.” Samalla kui- tenkin tiedän, että suurin osa krii- tikoista olisi valmis kirjoittamaan miltei mille tahansa lehdelle, kun- han vain saisi edes jonkun julkai-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 5 / 2 0 1 2 83 sukanavan ajatuksilleen. Tai että
aika usein ne lehdet – siis päätoi- mittajat tai tuottajat –, jotka juttu- jani julkaisevat, esittävät myös toi- vomuksiaan ja toisinaan jopa vaa- timuksiaan asiois ta, joista he halua- vat minun kirjoittavan. Kirjoitan vuosittain lähemmäs sata perin- teistä kritiikkiä, niistä omia valin- tojani on vain pieni osa. Olen tie- tysti oppinut manipuloimaan toi- meksiantajiani.
En silti ole valmis toteamaan, et- tä Heikkilä puhuu vastoin parem- paa tietoaan. Jostain syystä sympa- tiseeraan hänen ajatuksiaan, vaikka ne eivät kovin tiukasti ankkuroidu- kaan siihen kritiikin arkitodellisuu- teen, jonka omakohtaisesti tunnen.
Sama koskee itse asiassa koko Kri- tiikin perusteet -kirjaa ja sen kaikkia kirjoittajia. Voisin poimia kirjas- ta kymmeniä väitelauseita, joiden paikkansapitävyyden voisin joko kumota tai ainakin kyseenalaistaa.
Sitä en kuitenkaan aio tehdä.
Yksi perusongelma suomalai- sen kritiikin tilassa on epäilemättä se, että kunkin taiteenalan akatee- mista tutkimusta harjoittavat opis- kelijat pitävät kritiikin kirjoittamis- ta kuin määritelmällisesti omana osaamisalueenaan. Suurin osa krii- tikoista on akateemisissa pätkätyö- helveteissä eläviä sivutoimisia sent- tareita, joiden todelliset ambitiot- kin ovat jossain ihan muualla. Suo- messa ei ole koskaan muodostunut oikeaa kriitikon profes siota, eikä tämäkään kirja toimi siltä pohjalta.
Kritiikin perusteet on empiiri- sesti tarkastellen jopa melko heik- kolaatuinen, mutta tämäkään ei vä- hennä sen merkitystä tai kiinnosta- vuutta. Tässä suhteessa puhun taas käytännöstä. On nimittäin hedel- mällistä harrastaa kriitikon työssä menestystä mahdollistavaa, suo-
rastaan alituiseen edellytettävää it- sereflektiota tällaisen materiaalin kanssa. Käytäntöä on hyvä sparra- ta teorian kanssa.
Kritiikin perusteet on hyvin tie- toinen nykyisestä kritiikin kriisistä, jossa on pitkälle kyse päivälehtien kriisin heijastumisesta perinteiseen kritiikkiin, mutta siitä huolimatta Heikkilä toteaa, että ”taidekriitik- kojen määrä on viime vuosikym- menien aikana moninkertaistunut”.
En usko tätäkään Heikkilän väittä- mää, vaikka ymmärrän että interne- tin ja bloggaajien vaikutus kritiikkiin on kasvava. Tässä ei ole kuitenkaan mielekästä argumentoida pelkil- lä määrällisillä muuttujilla, vaan on syytä miettiä vähän sosiologisem- min institutionaalisia ulottuvuuksia.
Kuka ja mikä on kriitikko ja kenen kirjoituksilla on esimerkiksi institu- tionaalisen taideteorian kehykses- sä tarkastellen oikeasti edes jonkin- laista merkitystä? Ja myös ihan em- piirisesti: istun paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja tutkin kuvatai- teemme lähihistoriaa. Aika usein törmään tilanteeseen, jossa melko tavanomaisesta 1970-luvun näytte- lystä on ilmestynyt vaikkapa 15 päi- välehtikritiikkiä, kun taas nykyises- sä taiteilijatuttavapiirissäni on usei- ta taiteilijoita, jotka ovat onnistuneet pitämään uraansa nähden merkittä- vänkin näyttelyn ilman yhtäkään päivälehtimainintaa. Se, että joku satunnainen bloggaaja kehaisee kah- della adjektiivilla näyttelyä, ei usein merkitse yhtään mitään sen parem- min yleisölle – esimerkiksi 83 klik- kausta – kuin taiteilijallekaan. Tai tulevalle taidehistorialle kaanonia muodostavine valintoineen.
Kritiikin tutkiminen ilman sii- hen liittyvää väistämätöntä hierark- kisuutta on älyllisesti epärehellistä.
Se, että suurten makutuomarien ja
portinvartijoiden aika kritiikissä on ohitse, ei tarkoita sitä, etteivätkö kul- loisetkin vallan rakenteet olisi edel- leenkin jäsenneltävissä ja kuvailta- vissa. Tähän ulottuvuuteen Kritiikin perusteet ei tuo mitään uutta. Myös kirjan instituutiokriittinen ulottu- vuus on melko vaatimaton, vaikka on täysin selvää, että kritiikin, tai- deinstituutioiden ja markkinata- louden keskinäiset kytkökset olisi- vat aivan oleellista materiaalia, eikä niiden tutkimuksessa tarvitsisi olla edes marxilainen – vaikka ei siitä- kään haittaa olisi.
Edelleenkin ja silti: Kritiikin pe- rusteet on hyvä kirja. Mutta näinkin voi aidossa kirjoittamistilantees- sa käydä: kriitikko ahdistuu, kun tilaajatahon antamat 6 000 merk- kiä alkavat jo olla liki saturaatiopis- tettä, eikä kirjan seitsemästä varsi- naisesta artikkelista tai kirjoitta- jasta ole sanottu vielä sanaakaan – ahdistuu, koska käsillä oleva kir- jakritiikki alkaa olla jo tietyllä ta- valla epäonnistunut.
Kaikki kirjoittajat, kuusi tohto- ria ja yksi lisensiaatti, ovat onnis- tuneet tehtävässään kunniakkaas- ti. Martta Heikkilä, Kuisma Kor- honen, Outi Lahtinen, Juha-Heik- ki Tihinen, Veijo Hietala, Susanna Välimäki ja Irmeli Hautamäki ovat kirjoittaneet monipuolisia ja poh- dittuja tekstejä, jotka avaavat kri- tiikin ongelmia moneen suuntaan.
Journalistisesti orientoituneena ammattikriitikkona olen viettänyt monta iltaa heidän kanssaan mie- lessäni väitellen, väliin varsin into- himoisestikin, ja olen taatusti pa- rempi kriitikko tämän lukukoke- muksen jälkeen.
Kirjoittaja on helsinkiläinen toimittaja, kriitikko ja kuraattori.
