Arkhimedeen pisteestä fantomin sormukseen - postmoderni subjektikäsitys Juha Seppälän teoksessa Suomen historia

TAMPEREEN YLIOPISTO

Jani Periniva

AR A RK KH HI IM ME ED DE EE EN N P PI IS S TE T EE ES S TÄ T Ä F FA AN NT T OM O MI IN N S SO OR RM MU UK K SE S EE EN N

P Po os st tm mo od de er rn ni i s su ub bj je ek kt ti ik kä äs si it ty ys s J J uh u ha a S Se ep pp pä äl lä än n t te eo ok ks s es e s sa s a S Su uo om me en n h hi is s to t or ri i a a

Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma Tampere 2005

Tampereen yliopisto, Taideaineiden laitos, Suomen kirjallisuus

PERINIVA, Jani: Arkhimedeen pisteestä Fantomin sormukseen. Postmoderni subjektikäsitys Juha Seppälän teoksessa Suomen historia.

Pro gradu -tutkielma, 140 s.

Kesäkuu 2005

Tutkielmassa analysoidaan Juha Seppälän teosta, Suomen historia (1998), postmodernin subjektikäsityksen kontekstissa. Lähtökohtana on tarkastella kerronnan tasolla ns.

individualistisen romaanin keskeisten elementtien muuntumista postindividualistisiksi, analogisena laajemmalle, yhteiskunnallis-filosofisen tason siirtymälle modernista, toimijan autonomisuutta ja kartesiolaisuutta korostavasta subjektikäsityksestä postmoderniin, subjektin hajoamista, heikkoutta korostavaan ja individualistisuutta kyseenalaistavaan käsitykseen.

Näitä muutoksia tarkastellaan kolmella tasolla, neljästä näkökulmasta: Henkilöhahmojen kuvauksen tasolla tarkastellaan yhtäältä sitä tapaa, jolla subjektien realistisuuden illuusiota puretaan metafiktiivisesti, tekstuaalisuutta korostaen ja toisaalta tarkastellaan subjektin autonomiaa indikoivien modaliteettien kyseenalaistumista. Toiseksi konstruoidaan hypoteesi postindividualismin ja fokalisaation välisestä dynamiikasta sekä tarkastellaan teoksen

´Hovimarsalkka´-osion kertojan epäluotettavuutta. Kolmanneksi tarkastelu laajennetaan koskemaan sekä ei-fiktiivisen teoksen (historiankirjoituksen) että fiktiivisen teoksen tekijyyttä.

Henkilökuvauksen tasolla havaitaan, että tekstuaalisuuden korostuminen ilmenee muun muassa nimillä leikittelynä ja nimien hämärtämisenä, subjekteja koskevien loogisten säännönmukaisuuksien rikkomisena ja biologisten toimintojen parodiointina. Temaattisesti henkilökuvauksessa korostuu psykologisten tekijöiden karrikointi sekä pinnan korostuminen, mikä koskee ennen kaikkea teoksen nimekkäitä subjekteja. Yksi teoksen keskeisistä teemoista onkin tunnettujen, nimekkäiden suurmiesten ja tuntemattoman ja nimettömän kansan kontrastointi. Subjektin autonomian ajatus taas rikkoutuu esimerkiksi teoksen keskeisen henkilön, marsalkka Mannerheimin, loputtoman opportunistisessa heittäytymisessä onnenpotkujen ja sattumien huomaan, missä havaitaan yhtäläisyyksiä myös postmoderniin ajankuvaan. Fokalisaation tasolla teoksen fragmentaarisia fokalisaatioasemia tulkitaan osoituksena historian yhtenäisen subjektin puuttumisesta. Samalla havaitaan teoksen fragmenttien muodostavan polyfonisten äänten historian, joka korostaa nimenomaan kunkin äänen individualistisuutta. Myös epäluotettavan kertojan tarkastelu problematisoi käsityksen postmodernista subjektin heikkoudesta, mutta nostaa selkeimmin esille ajatuksen historiaa tietoisesti muokkaavista persoonallisista (´naamioituneista´) voimista, jotka vaikuttavat myös subjektien rakentumiseen. Ei-fiktiivisen teoksen tekijyyden tarkastelussa nousevat esiin historiankirjoittajaan vaikuttavat, modernin subjektin objektiivisen tiedonsaannin mahdollisuuksia rajoittavat tiedostamattomat tekijät. Fiktiivisen teoksen tekijyyden tarkastelussa havaitaan taas tiettyjä, tekijyyden autonomiaa kyseenalaistavia (inter)tekstuaalisia elementtejä, joiden tulkinta subjektin heikkoudesta johtuvaksi osoitetaan kuitenkin liian yksioikoiseksi. Vastapainoksi tarkastelua rikastetaan ekskursiolla muun muassa myöhäiskapitalistisen kauden vaikutuksiin tekijän autonomiassa.

Laajimmalla tasolla havaitaan, että ajatusta autonomisesta subjektista, eräänlaisesta Arkhimedeen pisteestä, ei voida postmodernissakaan ymmärtää täysin vastakohtaisesti, ikään kuin ulkopuolisten voimakenttien vankilaksi. Sen sijaan subjektin autonomiaan vaikuttaa vivahteikkaampi valta- ja voimakenttien vyyhti, joka ilmenee muun muassa tiettyjen subjektien mahdollisuutena jättää tietoisen manipuloiva jälkensä yhteiseen kertomukseen (historiaan) sekä myöhäiskapitalismin kulttuurin kautta subjekteihin ja subjektien kautta kulttuuriin projisoimina vaikutuksina.

Sinä siis aiot kirjailijaksi... Heitä pois hullutus... Elämän valhe...(...)

Sillä katso: Eihän kirjallisuus ole muuta, kuin petosta ja elämän vääristelyä...

- Kuinka niin? oudostui Harhama

- Siksi, jatkoi toinen - että kirjallisuudessahan ovat säännöt minkälaiseksi pitää ihminen ja sen elämä kuvata: Se pitää kuvata runollisesti ja esteettisesti eheäksi...Etkö sinä ole ajatellut, mikä suunnaton hulluus ja petos se on?.. Et ole... Hyvä on. Ajattele sitten onko maailmassa ainoatakaan, sanon ainoatakaan ihmistä, jonka elämä olisi eheä runo, hyvä, tai paha? (...)

- Ihmiselämähän on tuhansien vaikutuksien ja ihmisten luoma: Sinä luet historiaa, se jo vaikuttaa sinuun... Koko äärettömyys vaikuttaa sinuun...

Jokainen tiellesi sattuva ihminen ja tapaus vaikuttaa sinuun... Ihmiselämä on tuhansien ilmiöiden ja aikakauden koko yleisen elämän tulos...

Ihmiselämä on sen tähden niin repaleinen, että ainoastaan suuri narri voi ryhtyä siitä luomaan esteettistä runoa...

– Ilmari Rantamala: Harhama (1909)

SISÄLLYS

1. JOHDANTO 1

1.1. Lähtökohdat 1

1.2. Esiymmärryksestä tutkimuskysymyksiin 2

1.3. Tutkimusotteesta ja metod(e)ista 6

1.4. Suomen historiasta, Seppälän muusta tuotannosta ja Seppälä- tutkimuksesta 9

2. POSTMODERNIN MÄÄRITTELYÄ 15

2.1. Postmodernin teorian ja määrittelyn problematiikkaa 15

2.2. ´Postmodernin´ termistä 18

2.3. Yleiskatsaus postmoderniin 22

3. POSTMODERNIN SUBJEKTIKÄSITYKSEN TEORIAA 30

3.1. Modernin subjektin ja individualistisen romaanin synty 30

3.2. Postmoderni subjektikäsitys ja postindividualistinen romaani 33

3.3. Subjektikäsityksestä realismissa, modernismissa ja postmodernismissa 39

4. HENKILÖHAHMOJEN POSTINDIVIDUALISOIVA KUVAUS 45

4.1. Nimet ja nimeämisen tematisointi 46

4.2. Konnotatiivisten koodien taso 52

4.2.1. Looginen koodi 52

4.2.2. Biologinen koodi 55

4.2.3. Sosiaalinen koodi 58

4.2.4. Psykologinen koodi 61

4.2.5. Deskription koodi 65

5. POSTINDIVIDUALISTISTEN HENKILÖHAHMOJEN KUVAUS 71

5.1. Individualismista individualismin parodiaan 73

5.2. Onnenpotkuja, väärinkäsityksiä ja deus fiut machina 75

6. FOKALISAATION JA EPÄLUOTETTAVAN KERTOJAN TASO 85

6.1. Fokalisaation ja postindividualismin dynamiikasta 85

6.1.1. Lähtökohdat hypoteesin konstruoimiselle 85

6.1.2. Hypoteesi fokalisaation ja postindividualismin dynamiikasta 88

6.2. Epäluotettava kertoja 98

6.2.1. Fantomin sormus 100

6.2.2. Marsalkan naamio 103

7. TEKIJYYDEN TASO 109

7.1. Subjekti ei-fiktiivisen teoksen tekijänä (historiankirjoittajana) 110

7.2. Subjekti fiktiivisen teoksen tekijänä 115

8. POST SCRIPTUM 126 LÄHTEET

1. JOHDANTO

1.1. Lähtökohdat

"Oman aikansa ilmiöiden suhteen jokainen on likinäköinen", muistuttaa Maria- Liisa Nevala (1992, 157) osallistuessaan keskusteluun suomalaisesta postmodernismista. Tämä huomautus on hyvä pitää mielessä tämänkin tutkielman kohdalla, onhan tässä valittu teoreettinen näkökulma ja siihen liittyvät käsitteet (postmoderni, subjekti ja postmoderni subjekti) osa viime vuosi(kymmeni)en muodikkaimpia välineitä, joilla osallistua aikansa ilmiöitä koskevaan keskusteluun.

Postmodernin näkökulman valitseminen ei ole siis erityisen viaton tai ongelmaton tapa astua kulttuuriseen virtaan. Se voi olla myös tietty tapa antautua ajanhenkisyydellään ja esoteerisuudellaan viehättävän teorian viekoittelemaksi tieteellisen kentän postmoderneilla markkinoilla, joilla "käsitteelliset muodit seuraavat toisiaan yhtä huohottavassa tahdissa kuin uudet hiustyylit", kuten Terry Eagleton (1983/1997, 290-291) on lohkaissut.

Toisaalta viehättyminen oman aikansa muotiteoriaan voi ensi-ihastuksen jälkeen ollakin kohtalokasta juuri trendikkäälle kohteelle, lumosta vapautuminen (vrt. Bauman 1996) kun voi nostaa kohteen puutteet kärjistetyssä muodossa esiin.

Jokseenkin triviaaleja käsitteitä käyttääkseni juuri viehättyminen tai suoranainen postmodernista lumoutuminen ja ensi-ihastuksen jälkeinen kriittinen etäisyyden- ottaminen voivatkin lopulta olla hedelmällisin tapa käsitellä tätä "suhdetta".

Tieteellisemmin muotoillen: tieteellinen dialogi vaatii aina toisaalta jotakin yhteistä jaettavaa (logos ´sana´) ja toisaalta tuon yhteisen ´läpi´, ´halki´ (dia) menemistä, etäisyyden luomista kohteiden välille (vrt. Ojajärvi 2000, 24).

Tutkielma on proosallisesti ilmaisten siis matka postmodernin teorian ja subjektikäsityksen halki. Tässä prosessissa Suomen historian ei ole tarkoitus jäädä vain matkalukemistoksi, merkityksettömäksi takapenkillä-torkahtelijoiden selailun kohteeksi, jolloin tutkielman tarkoitus olisi pelkästään postmodernin teorian kriittinen arviointi teoksen jäädessä sivuosaan. Toisaalta – kuten on jo käynyt ilmi

– teokseen ei voi syventyä ilman, että valittuun teoreettiseen viitekehykseen kiinnitetään kriittistä huomiota ajallisen likinäköisyyden ja muodikkuudesta lumoutumisen vaikutusten kompensoimiseksi tuon viimevuosien "käsitteellisen hiustyylin" kuvassa. Tutkielmassa pyritäänkin mahdollisuuksien mukaan tolkullistamaan postmodernia teoriaa silloin, kun tolkun paikka on – ja tieteellisessä tutkielmassa uskaltaisin olettaa sen olevan aina.¹

Päätutkimuskohteena on kuitenkin Juha Seppälän vuonna 1998 ilmestynyt teos Suomen historia. Voidaan tietenkin kysyä, miksi tiettyä subjektikäsitystä tutkitaan juuri Suomen historiassa, vieläpä sellaisen teorian kautta, joka suhtautuu epäillen sekä subjektiin että historiaan? Vastaamiseksi lienee aika ottaa ensimmäinen askel tulkinnan kehään.

1.2. Esiymmärryksestä tutkimuskysymyksiin

Ruotsalainen kulttuurintutkija Johan Fornäs (1998, 20) on todennut, että

"merkityksellisten ilmiöiden ymmärtämiseksi on tehtävä tulkinnallisia arvauksia ja sitten arvioitava niiden osuvuutta erilaisten selittävien tekniikoiden avulla, joilla saadaan tiettyä etäisyyttä kyseessä olevaan ilmiöön." Suosituksen sijasta huomautus ilmaisee modaalista pakkoa, sillä ilmiöiden tulkinnassa – huomataan sitä tai ei – tehdään aina reflektoimattomaan esiymmärrykseen pohjaavia tulkinnallisia arvauksia ja ennakko-olettamuksia jostakin kohteesta ja sen tarjoamista potentiaalisista merkityksistä. Näistä olettamuksista voidaan vähitellen päätyä systemaattisempiinkin ja täsmennettyihin selitysprosesseihin, joilla vahvistetaan tai korjataan esiymmärryksen pohjalta tehtyjä ennakko-olettamuksia

1 Tämän lähestymistavan koen välttämättömäksi viimevuosien muotiteorian ollessa kyseessä, vaikka se samalla tarkoittaa normaalia laajempaa käsittelyä sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti. Tästä syystä jo käsillä olevassa luvussa nykyisten tieteellisten kirjoittamistrendien "suoraan asiaan menemisen" sijasta katson aiheelliseksi perustella valitun teorian ja teoksen yhteyksiä keskimääräistä refleksiivisemmin, sillä postmodernin teorian kohdalla ei ole sellaista "asiaa", johon voitaisiin ongelmattomasti mennä "suoraan".

Johan Fornäs (1998, 18) muotoilee: "Teoriat ovat välineitä, joiden avulla voidaan ´katsoa´: laseja, joiden läpi voi nähdä". Näitä "laseja" on läpikatsomisen lisäksi toisinaan syytä kirkastaa ja tarpeen vaatiessa jopa rikkoa.

ja tulkinnallisia arvauksia. (Ks. Gadamer 2002, 67; Ihonen 1992, 25-26; Kirstinä 2000, 41-42.)

On tietenkin jokseenkin mahdotonta osoittaa sitä, mistä tutkijan ennakko- olettamukset lopulta syntyvät. Onko esimerkiksi tässä ennakko-olettamukseksi otettu Suomen historian hedelmällinen selittyminen postmodernin kontekstissa vain yhden oman aikansa trenditeorian orjallista ja passiivista hyväksymistä kaikenkattavaksi selitysmalliksi, sen selitysvoiman koettelemista vai kenties jotakin muuta? Koska kyseessä ei ole yksioikoisen viaton teoreettinen viitekehys, on hyvä pyrkiä reflektoimaan omia päättelyketjujaan ja jäljittämään edes muutamia niistä esiymmärryksen jäljistä, jotka ovat johtaneet juuri postmodernin näkökulman omaksumiseen mielekkäänä Suomen historian kohdalla.

Yhdeksi postmodernin teorian ja teoksen yhdistämisen lähtökohdaksi voidaan ottaa esimerkiksi se "vihje", mikä teoksessa on sijoitettu heti alkuun, mutta joka silti voi jäädä huomaamatta.² Teoksen etukanteen on nimittäin otsikon sijasta painettu (verbaalinen) kuvaus Eetu Iston maalauksesta Hyökkäys (1899) ja kuvausta voi pitää eräänlaisena paratekstina tai epäsuorana alaotsikkona ja siten vihjeenä teoksen tematiikasta. Tällöin hyökkäys viittaisi kriittiseen, jopa hyökkäävään suhtautumiseen mennyttä ja aiempia ajattelumalleja kohtaan (hyökkäys historiaan), mitä on pidetty postmodernillekin ajattelulle tyypillisenä asenteena.

Toiseksi – ja edellistä hieman merkittävämmäksi – lähtökohdaksi voidaan nostaa tietyt rakenteelliset ja kerronnalliset ratkaisut, jotka kirjallisuudentutkimuksessa on perinteisesti ymmärretty postmodernin tai postmodernistisen teoksen ominaisuuksiksi. Tällaisina (Seppälänkin teoksen) ominaisuuksina voidaan mainita esimerkiksi teoksen fragmentaarisuus, faktan ja fiktion sekoittuminen, intertekstuaalisuus, parodiat, pastissit, metafiktiivisyys jne.

(ks. Hietala 1992, 31; Hosiaisluoma 1999, 255; 2003, 728; McHale 1992, 7-8;

Niemi 1994, 23; Saariluoma 1992, 18-19).

2 Gérard Genetten (1987/1997, 27) mukaan teosten etukannet ovat yhä vähemmän se seikka, mihin lukija kiinnittää ensimmäisenä – jos ollenkaan – huomiota, sillä kustantajat suosivat enenevässä määrin kannen peittäviä kansilehtisiä.

Postmoderni(stise)n teoksen määrittely tällaisten tyylipiirreluetteloiden avulla on tosin problematisoitava heti alkuunsa, vaikka esiymmärryksen pohjana piirteiden merkillepaneminen voikin toimia: Vastaavia kerronnallisia ja rakenteellisia piirteitä on esiintynyt jo ennen kuin postmodernistisesta kirjallisuudesta on yleensä alettu edes puhua (ks. esim. Niemi 1994, 24). Teoksen määrittelyä ei voikaan perustaa tällaisten yksittäisten piirteiden tunnistamiselle, sillä ei ole olemassa vain tietyssä kirjallisessa suuntauksessa ilmeneviä, kuin tyhjästä syntyneitä piirteitä. Toiseksi tutkimuksen keskittyminen vain erilaisiin kerronnallisiin ja rakenteellisiin piirteisiin jää helposti pinnalliseksi, sillä kerrontakeinojen käyttö jää motivoimatta (ks. Nevala 1994, 167-168; Rojola 1996, 25; vrt. Siivonen 1992, 101).

Teos ja sen kerronnalliset ja rakenteelliset ratkaisut onkin sijoitettava laajempaan kontekstiin, jossa näitä ratkaisuja pyritään selittämään ja niiden käyttöä motivoimaan. Tässä laajemmaksi kontekstiksi on valittu tietty subjektikäsitys, vaikka samalla joudutaankin eräänlaiselle puolustuskannalle: Olisi kyettävä perustelemaan, miksi Seppälän teosta ei tulkita esimerkiksi historiallisen romaanin teorian kautta, viittaahan jo teoksen otsikko nimenomaan siihen suuntaan. Ja mikäli välttämättä halutaan pysytellä postmodernin teorian piirissä, miksi teosta ei tutkita erityisesti postmodernin historiallisen romaanin näkökulmasta?

Kysymykset ovat sikäli teennäisiä, että historia ja subjekti eivät ole toisiaan poissulkevia tai erillisiä asioita, ne pikemminkin liittyvät aina toisiinsa. Kärjistäen voisi jopa väittää historian palautuvan lopulta aina kysymykseen subjekt(e)ista.

Miksi näin? Asian pohjustaminen vaatii tarkempaa paneutumista yhteen tutkielman keskeisimpään käsitteeseen, subjektiin.

Subjektin (lat. subie´ctum ´alle heitetty´, ´kannattava´, ´alamainen´,

´vallanalainen´) määrittelyä tosin hankaloittaa se, että eri konteksteissa subjekti- käsitettä käytetään hieman eri merkityksissä: Kielitieteessä subjekti on se lauseen pääjäsen, josta predikaatin ilmaisema toiminta lausutaan; filosofiassa subjekti oli alun perin ajattelun ja toiminnan kohde (eli nyk. objekti), 1600-luvulta alkaen elävä, ajatteleva ja toimiva olento; psykoanalyysissa subjekti kytkeytyy tiedostamattoman ja tietoisuuden ongelmakenttään. Joissakin yhteyksissä

subjektia on haluttu korostaa idealistisena subjektina (aktiivisena, suvereenina ja rationaalisena toimijana) tai materialistisena subjektina (luokkansa, historiansa tai ideologian tuotteena). (Hosiaisluoma 2003, 880; Lyytikäinen 1995, 7-8; Rojola 1991, 7-8; Ronkainen 1999, 27–30.)

Kirjallisuudentutkimuksessa subjektilla voidaan viitata teoksen toimijoihin, henkilöhahmoihin, mutta myös tekstin "ääneen", kertojaan, jopa tekijään (Hosiaisluoma 2003, 881; Lyytikäinen 1995, 7; Saariluoma 1992, passim.). Kun Seppälän teoksessa seikkailevat siis historialliset henkilöhahmot, voidaan puhua myös historiallisten subjektien kuvaamisesta. Subjektien olennainen niveltyminen historiaan selittyy tässä yhteydessä kuitenkin toista kautta. Pentti Renvall on nimittäin esittänyt, että

historiassa menneisyyden ihminen on keskeinen aktiivinen tekijä [siis subjekti]. Kaikki mitä historiallisesta menneisyydestä löydämme, liittyy tavalla tai toisella menneisyyden ihmisen toimintaan. (Renvall 1965/1983, 233; ks. myös mt. 59–60, 99.)

Niinpä historian, historiankirjoituksen kuin historiallisen romaaniteoriankin taustalla piilee lopulta kysymys yksittäisistä subjekteista (esimerkiksi suurmiehistä) tai subjektiryhmistä (aateryhmistä, vallankumousjoukoista, proletariaatista jne.), joiden kautta historian prosesseja pyritään selittämään tai jotka nähdään vaihtoehtoisesti historian prosesseille alisteisina. Lisäksi, jos subjektit ovat historian aktiivisia toimijoita ja historian muokkaajia, myös historia muokkaa subjekteja ja näiden käsityksiä itsestään. Missään näistä historian näkökulmista kysymystä subjektista ja subjektikäsityksestä ei voi siis sivuuttaa.

Subjektinäkökulman suosimiseen johtaa myös se, että Seppälän teoksessa käsitellään nimenomaan subjekteja, oletuksen mukaisesti vieläpä erityisen suuria, poikkeuksellisia, suvereeneja ja autonomisia toimijoita (ovathan kyseessä pääosin Suomen historian suurmiehet). Pintapuolisellakin tarkastelulla tosin huomataan, että tämä oletus on jo lähtökohtaisesti ongelmallinen: teoksessa esimerkiksi Paavo Nurmi itkee "juosten kustua elämäänsä" (SH, 19), kun marsalkka Mannerheim – joka ajankohtaisesti teoksen ja tutkielmankin kannalta valittiin loppuvuonna 2004 Yleisradion järjestämässä äänestyksessä jo toistamiseen "suurimmaksi suomalaiseksi" – taas itkee yksinäisyyttään (SH, 49, 75), pakenee sotilaana

taistelutilanteita (SH, 42) ja luottaa opportunismiin. Yhtenä perusteluna juuri postmodernin subjektikäsityksen tarkastelulle toimiikin se kysymys, voidaanko tätä siirtymää suurmieshistorian rakentamisesta tämäntyyppiseen purkamiseen tulkita samalla siirtymisenä modernista postmoderniin subjektikäsitykseen – tai kuten Liisa Saariluoma (1992) postmodernin kirjallisuuden ytimen näkee – siirtymisenä individualismista postindividualismiin?

Laajimmalla tasolla postmodernin subjektikäsityksen tarkastelua voidaan perustella seuraavalla, edellisten näkökulmien summauksella: Samoin kuin historia ja subjekti nivellytettiin toisiinsa edellä, jo nimellään historiaan viittaava teoskin voidaan niveltää subjekteihin ja tiettyyn tapaan käsittää ja kuvata ne. Kun tämä yhdistetään esiymmärryksen pohjalta tehtyihin huomioihin teoksen postmoderni(stisu)udesta, päädytään lopulta, näitä näkökulmia summaten, postmoderniin subjektikäsitykseen yhtenä potentiaalisena tulkintakontekstina.

Laajimpana ja varsinaisena tutkimuskysymyksenä toimiikin se, minkälaisia merkityspotentiaaleja Suomen historiassa aktivoituu juuri postmodernin subjektikäsityksen kontekstissa. Kysymys on laaja ja monitahoinen ja siksi tarkemmat osakysymykset ja näkökulmat voidaan juontaa vasta tutkielman varsinaisen teoreettisen osion lopuksi, luvun 3 päätteeksi.

Tutkielmassa sivutaan silti myös postmodernin historiallisen romaanin teoriaa. Tämä yhtäältä siksi, että se syventää paitsi teoksen luentaa, mutta myös postmodernia subjektikäsitystä ja toiseksi – kuten juuri todettiin – historia ja subjekti niveltyvät kiinteästi toisiinsa, eikä tätä voi jättää huomiotta, vaikka erityisesti toiseen keskittyvää näkökulmaa voidaankin suosia.

1.2. Tutkimusotteesta ja metod(e)ista

Merkitykset eivät ole olemassa itsekseen, kuin sellaisinaan mukaan poimittavina semanttisina kukkasina, jotka tutkija vain poimii ja asettelee kauniiksi kimpuksi teoreettisen mallinsa maljakkoon. Merkitykset pikemminkin syntyvät

monimutkaisessa prosessissa, jonka jäännöksetön jäsentäminen olisi tuon monimutkaisuuden väheksymistä, mutta myös mahdoton tehtävä. Koska kyseessä on kuitenkin tulkintatiede, on ainakin pyrittävä artikuloimaan tutkimusote, jonka nähdään ohjaavan merkitysten syntymistä ja siten lopulta koko tulkintaa.

Tässä tutkielmassa tutkimusote noudattelee niin sanotun kontekstuaalisen hermeneutiikan periaatteita. Tällöin tutkitaan sitä, mitkä merkitykset aktualisoituvat juuri tietyssä kontekstissa. (Lehtonen 1996, 176–178.) Kun teoksen kerronnallisia ratkaisuja siis tulkitaan postmodernin teorian kontekstissa, teoksesta nousee esiin juuri tietynlaisia merkityksiä, kun tarkastelu esimerkiksi modernismin, romantiikan tai feministisen teorian näkökulmasta tuottaisi taas toisenlaisia merkityksiä. Ongelmallisena tässä voidaan tosin pitää teorian ja kontekstin samastamista, mutta tutkijaa ja teosta ympäröivän kulttuurisen tilan ja ajan lisäksi kontekstiksi voidaan tutkittavaan kohteeseen nähden ymmärtää teoria, jonka kautta teosta pyritään tulkitsemaan: juuri teorian kontekstissa teos merkityksellistyy (vrt. mt. 164–165, 168–169).

Tästä näkökulmasta tutkielma lähestyy siis tieteellistä konstruktivismia, jossa teoreettisten mallien ajatellaan nostavan todellisuudesta tietynlaisia puolia esille.

Tällöin teoreettiset mallit ohjaavat ja rakentavat näkemystämme todellisuudesta.

(Kunelius 1998, 14–15.) Niinpä kun kehitellään uusia teoreettisia malleja – esimerkiksi uudenlainen subjektikäsitys – myös todellisuus (tässä tietty teos) näyttäytyy uudenlaisena.

Tätä lähestymistapaa on pidetty vastakkaisena tieteelliselle realismille, missä todellisuuden ajatellaan ohjaavan myös teoreettisia malleja. Toisin sanoen todellisuus ymmärretään ihmisten tietämyksestä riippumattomaksi alueeksi ja uusien teoreettisten mallien nähdään pohjautuvan todellisuudesta saatavalle uudelle tiedolle. (Kunelius 1998, 14–15.) Tällöin esimerkiksi kirjallisuudessa tapahtuneet muutokset pakottavat kehittämään uusia teoreettisia malleja kattamaan vaikkapa subjekteissa ja subjektienkuvaamisessa tapahtuneet muutokset.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tutkielmassa konstruoitaisiin esiin olemattomia asioita, jotka ilmaantuisivat kuin tyhjästä ainoastaan valitun teorian kautta. Tieteellisen konstruktivismin (uudet käsitykset) ja realismin (uudet

käytänteet) välille ei nimittäin tarvitse rakentaa muuria, sillä kuten Mikko Lehtonen (1994, 21) summaa, "kyse on yhdestä ja samasta prosessista, jossa uusien käytäntöjen syntyyn liittyy uusien teorioiden ilmaantuminen ja jossa uusilla teorioilla vuorostaan osallistutaan kamppailuun kehityksen suunnasta." Uudet käsitykset tuottavat sosiaalisen tason todellisuutta ja siten lopulta käytänteitä.

Toisaalta uudet käytänteet mahdollistavat, jopa pakottavat uusien käsitysten syntymisen. Kyse on siis pääosin realismin ja konstruktivismin välisistä painotuseroista (ks. Kunelius 1998, 15).

Lisäksi täysin puhtaita, neutraaleita, ikään kuin "sellaisenaan" esiintyviä ilmiöitä – jos sellaisia ylipäätään edes on – ei ole mahdollista käsitellä muuta kuin ennakko-olettamusten värittämänä. Siten – etenkin tulkintatieteissä – toimitaan aina enemmän tai vähemmän konstruktivismin ja realismin välimaastossa.

Tutkimusote onkin pyrittävä pitämään siten refleksiivisenä, että teoreettisia oletuksia tarkennetaan tai muotoillaan jopa uudelleen teoksen äärellä tehtyjen huomioiden perusteella. Hans-Georg Gadamer (2002, 67) huomauttaakin, ettei tulkitsijan pidä jättäytyä sokeasti vain "oman sattumanvaraisen ennakkokäsityksensä varaan" ja sulkea silmiään tekstin tarjoamilta, ennakko- oletusten vastaisilta merkityksiltä, vaikka tällainen refleksiivisyys saattaakin heikentää tutkimuksen koherenssia jossain määrin (ks. myös Kirstinä 2000, 41–

42).

Millä metod(e)illa näitä merkityksiä sitten pyritään nostamaan esille tarkasteltavasta kohteesta? Koska metodit eivät ole täysin vapaasti valittavia työkaluja, vaan juuri valitusta teoriasta juonnettavia kohteen ja teorian välisen dialogin mahdollistajia, joudutaan tässä yhteydessä teoreettisten lähtökohtien lopulta monisyisten näkökulmien johdosta pakostakin eklektismiin metodienkin osalta. Tutkielma sijoittuu periaatteessa narratologisen tutkimuksen piiriin. Mutta koska subjektikäsityksessä on aina kyse enemmästä kuin pelkästään formaalisesta ja historiattomasta ilmiöstä, täysin perusnarratologista analyysiä ei voi pitää hedelmällisimpänä (ks. esim. Hägg 2001; 12; Kirstinä 2000, 40–41; Koskela &

Rojola 1997, 59–60). Niinpä tässä yhteydessä voidaan puhua pikemminkin sellaisesta jälkinarratologisesta (tai semioottisesta, kuten yksi päälähteistäni

muotoilee; ks. Fokkema 1991, 42–44) tutkimuksesta, jossa ei pitäydytä pelkästään tekstin rakenteiden tasolla, vaan tarkastellaan myös teoksen ja todellisuuden välisiä suhteita esimerkiksi teoksen ajankuvallisten, (kirjallisuus)sosiologisten ja reseptioteoreettistenkin ulottuvuuksien tasolla. Tämä eklektinen risteily pyritään pitämään kuitenkin maltillisena, eikä sitä harrasteta hetken mielijohteesta, vaan postmodernin subjektikäsityksen tarkastelun syventäjänä ja varsin usein myös sen tiettyjen puolien problematisoijana.

1.3. Suomen historiasta, Seppälän muusta tuotannosta ja Seppälä- tutkimuksesta

Juha Seppälän tuotantoa voidaan luonnehtia lajiensa moninaisuuden perusteella varsin rikkaaksi, sillä se kattaa niin kuunnelmia, näytelmiä, lehtijuttuja kuin proosaakin. Viimeksi mainittu sekin on karkeasti ottaen jaettavissa Seppälän tapauksessa kolmeen osaan: yhtäältä romaaneihin, toiseksi novelleihin ja novellikokoelmiin ja kolmanneksi edellisiin kategorioihin sopimattomiin, eräänlaisten proosafragmenttien kokoelmiin. Lasse Koskela (2003, 273) luonnehtii näitä romaani- ja novelli(kokoelma)kategorioiden ulkopuolelle jääviä teoksia särmikkäiden proosapalojen teoksiksi, Matti Mäkelä (2004) taas halkinaisen ronskeiksi Supermarket-tyylin (!) edustajiksi. Mäkelän luonnehdinta onkin sikäli osuva, että juuri Super Marketissa (1991) Seppälän aiemmalle tuotannolle ominainen tiukka, perinteinen ja loppuun asti hiottu muoto muuntuu eräänlaiseksi turkkalaiseksi kirjallisen perinteen parturoinniksi (Tarkka 2000, 174), runkku-, erite- ja vankilajuttujen sekä groteskien ja absurdien tilanteiden kokoelmaksi, jonka ominaisin muoto on eräänlainen (typistetty) novelli, lyhytkertomus tai fragmentti.³ Myöhemmässä tuotannossaan Seppälä on

3 Näiden välinen rajanvetohan on tunnetusti vaikeaa. Tosin, juuri vaikeasti määriteltävyys ja konventioista piittaamattomuus lienevät oleellinen osa "kirjallisen perinteen parturointia".

keskittynyt määrällisesti tarkastellen romaaneihin, mutta risteillyt myös näiden kaikkien lajien välillä.

Vuonna 1998 julkaistu Suomen historia voidaan luokitella supermarkettilaisen tyylin edustajaksi ainakin sen perusteella, että romaanina tai novelli(kokoelma)na teosta ei voi pitää. Jukka Petäjä (1998) on tosin nimennyt teoksen pienoisromaaniksi, mutta ainoastaan teoksen laajin osio, ´Hovimarsalkka´, voitaisiin määritellä siten. Teoksen muut, fragmentaariset osiot taas eivät sovi määritelmään. Juhani Ruotsalo (1998) on puolestaan nimittänyt teosta lastukokoelmaksi, mutta tällöin painottuvat ainoastaan teoksen fragmentaariset osiot. Onko kyse siis pienoisromaanin ja lastukokoelman yhdistelmästä?

Määritelmää olisi kovin hankala kuljettaa tekstissä, vaikka se olisikin oikea.

Seppälän toistaiseksi uusimman teoksen, Mitä sähkö on? (2004), kansilehtisessä Suomen historia on määritelty trilogiaksi. Mielenkiintoista on se, että teoksessa on neljä osiota (´Matolampi´; ´Keisarit ja kuninkaat´; ´Hovimarsalkka´

ja ´Ruhtinaat käyvät jalan´), joten kovin yksiselitteisenä trilogiana Suomen historiaa ei voi pitää. Kyseessä voikin olla jälkikätinen pakansekoittaminen ja lukijan hämääminen, jota voidaan pitää postmodernille asenteelle tyypillisenä, (metafiktiivisenä) tulkinnan sekoittamisen ilmenemismuotona – lukijalle annetaan tietoisesti ristiriitaisia määritelmiä ja otsikoita.⁴

Trilogia-määritelmän puolesta puhuu tosin se seikka, että Suomen historian sisällysluettelossa teoksen ensimmäisen osion, ´Matolammen´, otsikkoa ei ole painettu kapitaaleilla, kuten muiden osioiden otsikot (ks. SH, 5). Siten

´Matolampi´ olisi eräänlainen vähämerkityksisempi osio tai ikään kuin trilogian prologi. ´Matolampi´ on kuitenkin koko teoksen kannalta yksi keskeinen osio, mitä tulee tiettyyn, jäljempänä esille tulevaan (nimeämisen) teemaan. Osaksi juuri tästä syystä ja myös sen mahdollisuuden vuoksi, että kyseessä saattaa lopulta olla

4 Ajatus voi tuntua kaukaa haetulta, mutta Seppälä tunnetaan kirjalliset keinot läpikotaisin tuntevana kirjailijana. Lisäksi Jussi Ojajärvi (2000, 20) on pannut samantyyppisen seikan merkille myös Seppälän Super Marketin kohdalla, jonka sisällysluettelossa teoksen (nimi)novelli ´Supermarket´ onkin yllättäen muuttunut ´Super Markeriksi´ (eräänlaiseksi ´super-merkiksi´ tai ´super-tussiksi´, molemmissa tapauksissa subjektiin jälkensä jättäväksi, subjektia tuottavaksi ja alistavaksi vallaksi). Ojajärven mukaan kyseessä voi olla painovirhe, mutta yhtä hyvin tahallisuus.

lukijan hämääminen, kutsun Seppälän teosta tästä eteenpäin trilogian tai muun vastaavan nimityksen sijasta teokseksi. Tällä määritteellä voidaan irtaantua huonosti istuvista konventionaalisista määritelmistä (romaani, novelli, pienoisromaani, tms.), kriitikkojen yritelmistä (ks. yllä) ja toisaalta jälkistrukturalistien ja joidenkin postmodernistien suosimasta, tekijyyttä jo lähtökohtaisesti väheksyvästä teksti- nimityksestä.

Teoksen neljä osiota voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: ´Matolampi´ on teoksen ensimmäinen osio, laajuudeltaan suppea (ss. 6–10), mutta yhtenäinen, kertoja- minän suvun vaiheisiin keskittyvä kertomus. Seuraava osio, ´Keisarit ja kuninkaat´

(ss. 11–27), kuten teoksen viimeinenkin osio, ´Ruhtinaat käyvät jalan´ (ss. 107–

128), ovat samantyyppisiä, useimmiten anekdooteista muodostuvia fragmentteja, jotka kuvaavat sekä tuntemattomia että tunnettuja Suomen historian henkilöitä 1800-luvulta 2000-luvulle. Pisimmilläänkin fragmentit ovat kahden sivun mittaisia ja lyhimmillään yhden virkkeen mittaisia (SH, 118). Näiden, kahden fragmentaarisen osion väliin sijoittuu teoksen laajin, marsalkka Mannerheimin minä-muodossa kertoma ´Hovimarsalkka´-osio (SH, 29–105), jossa edetään marsalkan elämä lapsuudesta kuolemaan, virkkeen verran sen tuollekin puolen.

Aiemmin on nostettu esille teoksen sijoittuminen supermarkettilaiseen tyylilajiin.

Tämä tyyli koskee ennen kaikkea teosten fragmentaarisen rakenteen yhtäläisyyttä, mutta temaattisiakin yhtäläisyyksiä voidaan mainita: Super Marketissa korostuu erityyppisten voimakenttien ja vallan vaikutus subjektin autonomiaan. Teos asettaa subjektin rajoitetun itsemääräämisoikeuden, valtakoneistojen tai näihin läheisesti liittyvien habitaattien ja voimien alaisuuteen, kuten vankilaan, armeijaan, sotaan, markkinavoimien pyhättöön eli supermarkettiin ja lopulta – kuolemaan.

Samanlaista tematiikkaa nousee esiin muuallakin Seppälän tuotannossa kauttaaltaan, tuoreimpana esimerkkinä Mitä sähkö on? -teoksen niminovelli, jossa sähkö saa suorastaan metafyysisen voimakentän merkityksen. Samantyyppiset voimakentät nousevat esille myös Suomen historiassa niitä sen tarkemmin tässä vaiheessa vielä määrittelemättä.

Lähimmäksi sukulaisteokseksi tutkittavalle teokselle voidaan Seppälän omasta tuotannosta nimetä teos Tunnetteko tyypin? Tapauksia, oikkuja, sattumuksia (1995), jossa Suomen historiallekin ominaiseen tapaan kuvataan historiallisia henkilöitä, historian tapauksia, oikkuja ja sattumia, jotka puuttuvat historian kulkuun. Teosten yhtäläisyydestä huolimatta olen päättänyt keskittyä tässä vain Suomen historiaan, mikä on osoittautunut tutkielman teon edetessä jo tutkielman suhteellisen runsaan sivumäärän perusteella oikeaksi ratkaisuksi. Toiseksi, kun molempien teosten fragmentaarisuus otetaan huomioon, niiden samanaikainen tutkiminen saattaisi fragmentoida myös tutkielmaa liiaksi.

Laajimmalla tasolla Suomen historia voidaan liittää karnevalistisen kirjallisuuden perinteeseen, rabelaismaiseen iva- ja satiirikirjallisuuteen (ks. Petäjä 1998). Tutkielmassa sivutaankin jossakin määrin teoksen karnevalistisia ulottuvuuksia, vaikka pääosin postmoderni(smi)n ja karnevalismin teoria pidetään erillään niiden joistakin yhtäläisyyksistä huolimatta.

Suomen historian ja etenkin sen Hovimarsalkka-osion yhteydessä muuhun kirjallisuuteen on lopuksi vielä erikseen mainittava Paavo Rintalan Mummoni ja Mannerheim -trilogia (1960–1962). Esimerkiksi Pekka Tarkka (2000, 174) näkee Suomen historian äärimmäisenä kärjistyksenä juuri Rintalan trilogiasta ja sen Mannerheimia ja tavalliseen kansaan kuuluvia ihmisiä rinnakkaisesti kuvaavista asetelmista: myös Seppälän teos nostaa nuorisoslangia käyttävän ja ylettömästi koheltavan marsalkan rinnalle "nälkäkorpien perilliset" ja näiden vaatimattoman elämän.⁵ Rintalan trilogia herätti aikanaan runsaasti keskustelua, kohuakin, sillä se nähtiin "sumeilemattomaksi yritykseksi purkaa kansallista suurmiesmyyttiä"

(Ihonen 1999, 130; ks. Laitinen 1981, 567). Rintalan teosta huomattavasti härskimpi ja groteskimpi Suomen historia ei ole yltänyt läheskään samanlaiseen kohuun – jos kohuun nyt yleensäkään.

Nykyajan liberaaliuden sijasta tai lisäksi syynä piillee Seppälän tinkimätön, teoskeskeinen asenne, sillä Seppälä ei ole käynyt – kuten nykyään olisi lähes pakollista – tv-haastatteluissa tai kirjailijamatineoissakaan tuotteistumassa (ks.

5 Ehkä teosten yhteydestä kertoo osaksi jotakin sekin, että Seppälän pro gradu -työ käsittelee juuri Paavo Rintalan tuotantoa, joten ko. Rintalan teos Seppälälle lienee hyvin tuttu (ks. Alftan 2001). Molempien trilogioiden tarkempien yhteyksien tutkiminen on jätettävä tässä toisen tutkimuksen aiheeksi.

Niemi 2000, 11). Suomen historian julkaisun jälkeisistäkin aikakauslehtien ja television runsaista haastattelupyynnöistä Seppälä poikkeuksetta kieltäytyi, koska ei miellä omien sanojensa mukaan itseään markkinamieheksi (Alftan 2001). Juuri median kannalta asenne on problemaattinen, sillä mediassa puhuu pääosin kirjailija, ei teksti. Näinä huomiotalouden aikoina on kuitenkin hyvä keskittyä välillä sellaiseenkin, mediassa vähemmälle huomiolle jääneeseen kirjallisuuteen, jonka tekijät luottavat enemmän tekstinsä voimaan kuin tv-kameroiden edessä puserrettuun sananokkeluuteen (vrt. Niemi 2000, 85).

Tosin huomaamattomana Seppälänkään tuotantoa ei voi ainakaan kirjallisuudentutkimuksen parissa pitää, sillä sitä on esimerkiksi pro gradu -tasolla tutkittu suhteellisen paljon, kun otetaan huomioon se, että kyse on nykykirjailijasta.⁶ Suomen historiaa ei kuitenkaan toistaiseksi ole vielä tutkittu eikä Seppälän tuotantoa ole muutenkaan tarkasteltu yksinomaan postmodernin näkökulmasta. Joitakin yksittäisiä mainintoja postmodernis(mis)ta Seppälän tuotannon yhteydessä kyllä nousee esille siellä täällä.

Seppälän tuotantoa koskevista aiemmista (julkaistuista) tutkimuksista mainittakoon Tuula Piikkilän (2003) ja Jussi Ojajärven (2003) artikkelit, joissa molemmissa on pantu merkille Seppälän muusta tuotannosta sellaisia seikkoja, jotka nousevat esille tämänkin tutkielman kohdalla. Ensimmäisessä sivutaan esimerkiksi kertojan epäluotettavuutta Seppälän teoksessa Jumala oli mies (1996) ja jälkimmäisessä analysoidaan Seppälän Super Marketin (1991) niminovellia osaksi postmodernin (etenkin ns. kaupallisen postmodernin [ks. tutkielman luku 2.3.]) näkökulmasta.

Julkaisemattomista tutkimuksista mainittakoon Piikkilän Tampereen yliopiston (silloin vielä) kotimaisen kirjallisuuden oppiaineeseen tehty pro gradu - työ Torniin nousija huutaa. Juha Seppälän Torni, Taivaanranta ja Riikinkukon sulka - kokoelmien novellit kerronnan traditiossa (1992). Piikkilä muuten suhtautuu tutkielmassaan kriittisen epäilevästi ajatukseen Seppälän tuotannon postmodernistisuudesta. Tässä suhtautuminen postmodern(ism)iin on edelleen kriittinen, mutta aika ja kohde eroavat – miten on tulosten laita?

6 Yliopistojen kirjastojen yhteisestä Linda-tietokannasta löytyy tällä hetkellä (23.5.2005), laskutavasta riippuen, vähintään kahdeksan eri nimikettä koskien Seppälän tuotantoa.

Ennen kuin siirryn esittelemään postmodernin subjektikäsityksen teoriaa, paneudun tarkemmin siihen, mitä problematiikkaa liittyy – ei pelkästään postmoderniin teoriaan – vaan jo sen määrittelyyn.

2. POSTMODERNIN MÄÄRITTELYÄ

2.1. Postmodernin teorian ja sen määrittelyn problematiikkaa

Harva, jos yksikään, teoria muodostuu yhtenäisistä ja keskenään ristiriidattomista näkemyksistä, jotka voidaan ongelmattomasti pusertaa tietyn nimilapun alle.

Kukin tutkija nimittäin hahmottaa tutkimuskohteensa sekä oman positionsa tutkimukseensa nähden yksilöllisesti, mikä vaikeuttaa tutkijoiden välisen yhtenäisen näkökulman ja paradigman hahmottamista, mutta toisaalta ilmaisee tieteen, sen eri näkökulmien ja dialogisuuden prosesseja. Tästä johtuen on selvää, että minkään teorian määrittely ei ole yksioikoisen helppo tehtävä.

Postmodernin tutkimuksen kohdalla teorian määrittely tuntuu kuitenkin keskimääräistä ongelmallisemmalta tehtävältä. Esimerkiksi Pertti Karkama (1998, 32) on arvostellut, että postmodernin teorian ollessa kyseessä "vaarana on, että tutkimus muuttuu ´akateemiseksi liirumlaarumiksi´, hämmentyneeksi yritykseksi erottautua aikaisempien teorioiden sitoumuksista ja vaikuttaa trendikkäältä".⁷ Vaikka kirjoittamishetkellä, vuonna 2005, postmodernin tutkimuksen trendikäs maine alkaa olla tutkimukselle pikemminkin taakka kuin etu, esitetty kritiikki on otettava vakavasti. On luotava pieni katsaus niihin syihin, jotka uhkaavat suistaa tutkimuksen "akateemiseksi liirumlaarumiksi"; ei kuitenkaan teorian

"tuhoamiseksi, vaan sen terävöittämiseksi" (vrt. Fornäs 1998, 43).

Problemaattisena voidaan yhtäältä pitää alussakin mainittua postmodernin ajallista läheisyyttä, onhan kyseessä teoria, jolla hahmotellaan useimmiten paraikaa tapahtuvia tai vanhimmillaan vain vuosikymmenien ikäisiä prosesseja. Tällöin

7 Ks. myös Karkama (1994, 298–321; 1998, passim). Samankaltaista, osin lievempää kriittisyyttä ja epäilyä on kuulunut eri muodoissaan suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa muualtakin: ks. esim. Niemi (1991, 149–151; 1994, 24–25), (tosin jonkinlainen käänne ja postmodernin hyväksyminen ainakin käsitteen tasolla näyttää Niemelläkin myöhemmin tapahtuvan, ks. esim. Niemi [2000, 48, 57–61]); Rikama (2001);

puhumattakaan niistä tutkijoista, jotka hylkäävät koko postmoderni-termin, ks. esim. Fornäs (1998). Oiva kuvaus muusta suomalaisesta postmodernikeskustelusta ks. Hägg (2000).

näkemysten todellista merkityksellisyyttä ajan virrassa arvioitaneen pakostakin likinäköisesti. (ks. Nevala 1992, 157; Saariluoma 1992, 9; Sevänen 1998, 202.) Toisaalta likinäköisyyttä ei voi kompensoida silmien ummistamisellakaan, joten ajallinen läheisyys ei ole todellinen syy vältellä ko. ilmiöiden tarkastelua, on vain pyrittävä mahdollisimman kriittiseen katseeseen.

Tosin useat postmodernit teoreetikot ovat omaksuneet huolettoman poleemisen kirjoitustyylin, jolloin analyyttisen dialogin muodostaminen ja kriittisen katseen ottaminen voi käydä vaikeaksi, vaikka poleemiset yleistykset varmasti synnyttävätkin runsaasti keskustelua.⁸ Keskustelun hedelmällisyydestä on tosin vaikea mennä takuuseen, sillä poleemisuus ja liioittelu voivat saada epäilemään teorian pätevyyttä millään tasolla.

Tähän näkökulmaan voidaan liittää tieteen popularisointi ja sen mukanaan tuomat ilmiöt. Toisaalta popularisointi on tarpeellista, sillä se herättää keskustelua ja huomiota, mutta toisaalta se voi etenkin postmodernin kaltaisen, heterogeenisuutta suosivan teorian kohdalla pelkistää teorian pelkäksi yksiulotteiseksi monologiksi ja muoti-ilmausten hokemiksi, joiden mukaan esimerkiksi suuret kertomukset ovat kuolleet eikä todellisuuskaan ole enää muuta kuin pelkkä kuva (ks. Hägg 2000, 104–105). Monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen on toisinaan tieteellisessäkin dialogissa paikallaan. Sitä ei voi hyväksyä kuitenkaan sellaiseksi toimintamalliksi, joka tunkeutuu pysyvästi vakavampaankin tieteelliseen dialogiin. Niinpä postmodernin teorian poleemisia yleistyksiä ja iskulauseita onkin arvioitava kriittisesti, moniulotteisesti ja pyrittävä avaamaan iskulauseet monologista sellaiseen dialogiin, joka pyrkii mainostoimistojen sijasta yhteyteen todellisuuden kanssa.

Ehkäpä ahkerasta postmodernin teorian polemisoinnista ja popularisoinnista johtuen myös postmodernia teoriaa kohtaan suunnattu kritiikki on tavannut jäädä epäolennaisuuksien tasolle, vaikka terävä, analyyttinen ja asiansa tunteva kritiikki olisi tervetullutta viime vuosien trendi-teorian kohdalla.

8 Poleemisuus johtunee pääosin juuri ajallisesta likinäköisyydestä ja toisaalta tarpeesta erottautua aiemmista ajattelumalleista. Pyöriä & Piiroinen (1998) tosin liittävät poleemisen kirjoitustavan erityisesti osaksi ranskalaista akateemista maailmaa (vrt. Hutcheon 1988, 19). Koska postmodernissa teoriassa vaikuttavat voimakkaasti tiettyjen ranskalaisten ajattelijoiden kirjoitukset, postmodernin teorian ja ranskalaisen akateemisen maailman poleemisuuden yhteydet ovat ilmeisiä.

Silloin kun kritiikkiä esitetään, se on usein liian yksilöimätöntä ja laaja-alaista:

postmodernit teoreetikot edustavat hyvin heterogeenista joukkoa, kritiikeissä heidät kuitenkin esitetään yhtenäisenä "postmodernistien" ryhmänä Olisi kuitenkin ensiarvoisen tärkeää tuoda ilmi, mitä postmodernin teorian suuntausta tai ketä postmodernin teoreetikkoa ollaan kritisoimassa.⁹ (Ks. lisäksi suomalaisesta postmoderni-keskustelusta ja oppi-isien tunnustamisesta Hägg 2000, 105.)

Postmodernin kiivaan popularisoinnin voi todeta johtaneen myös eräänlaiseen postmodernin käänteiseen trendikkyyteen, jolloin pintapuolisesti kyse näyttäisi olevan menneen talven lumosta: postmodernista humaltumisen tai suoranaisen deliriumin jälkeiset henkiset krapulatilat ovat tuntuneet välillä johtaneen yhteiseen, mutta äänettömään sopimukseen: "Ei enää koskaan" ja

"näistä ei sitten puhuta!" Tietoinen välttely on sekin kuitenkin trendikkyyttä ja oman aikansa muotiasenteiden omaksumista. Muotivirtauksensa tunteva tutkija ei voikaan puhua enää postmodernista ilman, että vaikuttaa älylliseltä flegmaatikolta, akateemisen liirumlaarumin apostolilta. (vrt. Hägg 2000, 102–103; Mäkinen 1993, 47; Rikama 2001.)

Osaltaan tietoiseen postmodernin – tarkalleen ottaen sen kyseenalaistamattomien oletusten – välttelyyn on kyllä aihettakin. Esimerkiksi Karkaman (1994, 299) mukaan Suomen kaltaisissa periferioissa on taipumus liian helposti omaksua kansainväliset virtaukset ja sijoittaa ne kritiikittä arvoasteikossa muita korkeammalle. Karkaman mukaan tämä muuttaa kansainvälisen dialogin hyvin nopeasti "ideologiseksi monologiksi, jonka käskyjä epäitsenäisesti ajatteleva noudattaa." Tämä voi puolestaan "koitua kohtalokkaaksi pienten kulttuurialueiden kirjallisten tendenssien tutkimukselle".

Toisaalta ne periferiat, jotka eivät satu olemaan kulloistenkin virtausten innovatiivisina keskuksina, ovat aina pakostakin altavastaajan asemassa, kunnes

9 Toinen varsin yleinen taipumus postmodernia teoriaa kohtaan esitetyissä kritiikeissä on yhdistää postmoderneihin filosofeihin näihin kuulumattomia henkilöitä. Sama taipumus koskee tosin myös postmodernin teorian puolestapuhujia. Yksi tällainen, toistuvasti postmodernin teorian yhteydessä siteerattu "postmodernisti" on Jean Baudrillard, joka itse on kuitenkin useaan otteeseen kiistänyt olevansa postmoderni filosofi tai edustavansa postmodernia teoriaa (Holvas & Määttänen & Raivio 1995, 11;

Peltola & Saastamoinen 2000). Baudrillardin näkemykset muutenkin edustavat nihilismissään ehkä ennemmin postmodernia poleemisuutta kuin postmodernia teoriaa.

periferian kukin (tiede)yhteisö on luonut oman, itsenäisen ja omiin oloihin sovelletun näkemyksensä asioista. Niinpä Karkaman kritiikkiä ei ole syytä langettaa pelkästään postmodernien virtausten kontolle, täytyyhän prosessin olla samankaltainen muidenkin virtausten kohdalla. Sitä paitsi, koska "epäitsenäinen ajattelu" ei ole teorian, vaan ajattelijan ominaisuus, ajattelun hedelmällisyyttä on arvioitava vasta lopputuloksesta, ei teorian päälle liimatun nimilapun pohjalta syntyvistä – positiivisista tai negatiivisista – konnotaatioista. Tästä syystä postmodernin teorian käyttäminen esimerkiksi tässä tutkielmassa ei automaattisesti tee tutkielmasta kritiikitöntä, epäitsenäistä tai "akateemista liirumlaarumia".

Vaikka postmoderniin teoriaan ja sen määrittelyyn liittyy siis hyvinkin monenlaista problematiikkaa, on mahdollista hahmotella, jos ei yhtenäistä teoriaa, ainakin jonkinlainen yleiskatsaus postmodernista teoriasta. Sitä ennen käyn läpi postmodernin termiin ja sen käyttöön liittyviä asioita sekä yleisesti että erityisesti tämän tutkielman luonteeseen liittyen, sillä postmoderni-keskustelussa teorian

"oikea nimitys" on tuntunut olevan keskustelun olennaista sisältöä viime vuosina.

´Postmodernista´ puhuminen ei sekään ole siis ongelmatonta.

2.2. ´Postmodernin´ termistä

Terminä postmoderni on levinnyt yleiseen kielenkäyttöön erityisesti 1900-luvun loppupuoliskolla hyvinkin monenlaisissa yhteyksissä ja usein keskenään ristiriitaisissa merkityksissä. Marco Mäkisen (1993, 49) mukaan termiä on ensimmäisen kerran käytetty jo yli sata vuotta sitten, vuonna 1870, jolloin John Watkins Chapman käytti sitä maalaustaiteen analysoinnissa. Oireellista kyllä, termi pulpahti nopeasti esiin myös täysin toisen tyyppisessä yhteydessä, kun saksalainen sosiologi Rudolf Pannwitz käytti nimitystä postmoderni ihminen "eettisestä hirviöstä, joka on hylännyt länsimaisen sivilisaation perinteiset arvot ja vaipunut tuhoisaan nihilismiin".

Postmoderni-termin historia voidaankin jakaa kahteen traditioon, joista toisessa, Chapmaniin pohjautuvassa, termiä käytetään taiteen tyylisuunnan analysoimisessa ja toisessa, Pannwitziin pohjautuvassa, yhteiskunnallisten, poliittisten, filosofisten, ja taloudellisen kehityksen vaiheiden jäsentämiseen (ks.

Mäkinen 1993, 49). Vaikka hahmotelma onkin yksinkertaistava, voi se osaltaan selittää niitä tekijöitä, jotka tekevät postmodernista jo terminä epämääräisen.

Edellä mainittujen traditioiden kattoterminä voidaan pitää sanaa postmoderni, mutta kulttuuris-esteettisten käytäntöjen yhteydessä on tapana käyttää postmoderni-sanan tilalla sen johdannaista, postmodernismia. Tällöin nimeen sisältyvä -ismi- korostaa postmodernismia taiteen tiettynä, tietoisena suuntauksena.

Postmodernistisina voidaan tosin pitää sellaisiakin teoksia, joissa näkyy postmodernistisia piirteitä, vaikka ne eivät olisikaan tietoisia. (Hietala 1992, 25;

Kosonen 1996, 9.)

Postmoderni-termi saa eri merkityksiä myös sen mukaan, miten termin eri osasten (post- ja moderni) suhde toisiinsa nähden hahmotetaan. Yhtäältä postmoderni voidaan ymmärtää nimenomaan post-moderniksi, siis modernin¹⁰ jälkeiseksi, täysin uudeksi kehitysvaiheeksi niin yhteiskunnan kuin kulttuurinkin alueella. Toisaalta postmoderni voidaan ymmärtää maltillisemmin tilanteeksi, jossa muutoksia on kyllä tapahtunut, mutta mitään suurta harppausta tai katkosta ei ole perusteltua sijoittaa modernin ja postmodernin väliin. Tällöin postmoderni voidaan mieltää jopa yhdeksi modernin kehityksen (rinnakkais)vaiheeksi.

(Sevänen 1998, 27–29; modernismin ja postmodernismin suhteista puhuu samaan tapaan Hutcheon 1988, 49–50.)

Tässä tutkielmassa postmodernilla viitataan pääosin taiteen tiettyyn suuntaukseen, postmodernismiin ja sen tiettyyn muotoon, postindividualistiseen kirjallisuuteen, vaikka tutkielman luonteen vuoksi mukana kulkevat postmoderni- termin muutkin vivahteet. Täsmennettäköön, että postmodernistisella

10 Moderni voidaan ymmärtää historialliseksi periodisaatiotermiksi, jolla viitataan keskiajan tai feodalismin jälkeiseen aikaan. Modernissa (tai modernisaatiossa) voidaan nähdä korostuvan traditioiden purkautuminen, innovatiivisuus, dynamismi ja järki ja rationaalisuus edistyksen priimus moottoreina.

Mukaan on syytä liittää myös teollistumisen, kaupungillistumisen ja markkinatalouden kehityksen vaikutukset, sillä ne liittyvät elimellisesti edellä mainittuihin piirteisiin. (Ks. Koskela & Rojola 1997, 66–67;

Lehtonen 1994, 269, loppuviite 12.)

tarkoitetaan tästä lähtien tiettyjä, realismille tyypillisiä konventioita rikkovia ja parodioivia kerrontaratkaisuja (joita tarkastellaan pääosin luvussa 4). Tällöin se subjekti, joka näiden keinojen kautta syntyy, on postmodernistinen, siis erityisen tyypillinen subjekti postmodernistisia kerrontaratkaisuja käyttävälle kirjallisuudelle. Kun taas puhutaan postmodernista subjektista, viitataan subjektiin, jossa tematisoituvat postmodernin subjektin piirteet, vaikka itse teksti voikin olla muuta kuin postmodernistista. Tämä erottelu voi tuntua rautalangan vääntelyltä, mutta etenkin luvussa 4 esiintulevien huomioiden vuoksi erottelu on välttämätön. Kun haluan siis painottaa muotoa, puhun postmodernismista, kun taas temaattista sisältöä, puhun postmodernista.

Mitä tulee postmodernin ymmärtämiseen suhteessa moderniin, tässä postmodernia ei nähdä jyrkkänä katkoksena moderniin kulttuurin kuin yhteiskunnankaan osalta, sillä mikään kehitysvaihe ei ilmaannu historiattomana, kuin itsekseen tyhjästä siinneenä vaiheena. Toisin sanoen, miellän postmodernin Fornäsin tavoin (1998, 53–55) sellaiseksi modernin ja modernisaation kriittisten ja itserefleksiivisten virtausten esiinnousemiseksi, jotka ovat olleet modernissa aiemmin vähemmän näkyvissä. Mieltämällä postmoderni modernin itseensä kohdistamaksi kriittiseksi reflektoinniksi voidaan mahdollistaa ainakin suhteellisuudentajuisemman näkökulman löytyminen omaa ainutlaatuisuuttaan painottavaan postmoderniin teoriaan ja sen poleemisiin iskulauseisiin.

Mikäli postmodernia ei siis nähdä jyrkkänä katkoksena moderniin, voidaankin kysyä Fornäsin tapaan:

– – jos ´postmoderni´ viittaa modernin kulttuurin toisilleen rinnakkaisiin virtauksiin, jotka eivät seuraa ajallisesti toinen toistaan, vaan ovat olemassa yhtä aikaa, miksi sitten olisi ylipäätään käytettävä etuliitettä ´post´? Ja toiseksi – – kuinka meidän olisi reagoitava siihen tarpeeseen, että on syytä erottaa uusi ja voimaperäinen moderniteetin vaihe, joka ei hylkää modernia, vaan tehostaa ja järjestää sitä uudelleen? (Fornäs 1998, 53.)

Fornäs vastaa kysymykseensä hylkäämällä termin postmoderni epäanalyyttisenä ja tarjoaa tilalle kehittelemäänsä termiä myöhäismoderniteetti. Sen avulla Fornäsin mukaan

voidaan välttää koko modernia kautta koskevan eriytymättömän näkökulman historiallinen heikkous (kyseinen näkökulma näet itse asiassa estää meitä näkemästä 1700-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välisiä eroja) samoin kuin postmoderniteetin sisäiset ristiriitaisuudet (se kun ei ole sen enempää moderniteetin vastakohta kuin sen jatkettakaan) (Fornäs 1998, 53).

Fornäsin näkökulma vaikuttaakin oivalliselta historiallisten vuorovaikussuhteiden ja suhteellisuudentajussaan.

Yksi vaihtoehto postmodernille myöhäismoderniteetin lisäksi olisi myös Ilkka Armisen (1991, 69) kehittelemän termin, jälkimodernin, käyttäminen.

Armisen määritelmä on kuitenkin varsin ongelmallinen:

– – luovun käsitteestä ´post´ käsitteen ´jälki´ hyväksi, koska ilmaisu ´jälki´ hajoaa kauniisti kahtaalle luoden modernin jälkistruktuurin merkityksellistyessään samanaikaisesti ajallisesti ´jäljessä´ ja tilallisesti ´jäljellä´. Modernin jäljessä oleva on olemassa vain jälkinä, siihen kirjoittuneena. [Siihen? Moderniinko kirjoittautuneena? Onko tällöin kyse jäljessä olevasta? Vai tilallisiin jälkiin? Jos ajallisesti jäljessä oleva on kirjoittautuneena tilallisiin jälkiin, kyseessä lienee lopulta tautologinen kehä, jossa modernin jäljessä oleva on kirjoittautuneena johonkin modernin jäljessä olevaan: suhde moderniin jää epäselväksi.] Jälkimodernissa moderni, joka on yksi, hajosi jälkijoukoksi, joka on monta. (Arminen 1991, 69.)

Armisen määrittelystä ei selviä sekään, miten se eroaa niistä postmodernin suuntauksista, joita muualla on jo hahmoteltu. Vai onko kyseessä vain postmodernia enemmän esteettisyyttä painottava, "kauniisti kahtaalle" hajoava määritelmä?

Armisen määritelmä kuulostaakin sellaiselta tahattoman koomiselta kielipeleihin uppoamiselta, mistä postmodernia ajattelua on eri tahoilla kritisoitu. Erityisesti näkemys modernista, "joka on yksi", liittää Armisen niihin tutkijoihin, jotka redusoivat modernin virheellisesti yhdeksi, homogeeniseksi virtaukseksi, vaikka moderniin alusta alkaen liittyi heterogeenisia ja toisilleen vastakkaisiakin tendenssejä (ks. modernin heterogeenisuudesta esim. Fornäs 1998, 44–45).

Tässä tutkielmassa olen päättänyt käyttää (jo otsikossa) termiä postmoderni esimerkiksi Fornäsin tarjoamasta vaihtoehdosta ja muista postmoderni-termiin liittyvistä ongelmista huolimatta. Tähän valintaan on useitakin syitä. Ensinnäkin postmoderni on terminä yleisimmin käytetty ja tunnetumpi kuin myöhäismoderniteetti tai muut tarjolla olevat vaihtoehdot.

Toisekseen postmoderni on terminä hyvin laajalle viittaava käsite ja tällöin sillä

voidaan viitata myös Fornäsin hahmottelemaan (ajattelu)suuntaukseen. Niinpä myöhäismoderniteetti-termiä voidaan pitää postmodernin alaterminä, vaikka nimet voivat analyyttisesti toisiaan vastaan sotiakin.

Painavimpana perusteena postmoderni-termin käytölle pidän tässä kuitenkin sitä, että etenkin kirjallisuudentutkimuksen yhteydessä postmoderni ja postmodernismi ovat niin vakiintuneita termejä – tämän voi todeta vaikkapa tämän tutkielman lähdeluetteloa selailemalla – että kokonaan uusien termien luominen ja käyttäminen olisi tuskin mielekästä opinnäytetyön ollessa kyseessä.

Pelkästään jo kerrontateknisistä syistä lähdekirjallisuuden käyttämän postmodernin korvaaminen vaihtoehtoisilla käsitteillä olisi turhan työlästä:

kussakin tapauksessa olisi aina erikseen perusteltava, miksi tutkijan käyttämä postmoderni-termi onkin jotakin muuta.¹¹

Mitä sitten ovat ne asiat ja ilmiöt, joita postmodernin termillä on niin kovasti yritetty vangita?

2.3. Yleiskatsaus postmoderniin

Laajasti ottaen postmodernilla on viitattu muun muassa uuteen tietoisuuteen modernista, toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, kapitalismin tiettyyn kehitysvaiheeseen (myöhäiskapitalismiin), kaikenkattavaan kaupallistumiseen, yhtenäisten arvojen puuttumiseen, rationaliteetin kritiikkiin, kulttuuriseen avautumiseen muille kuin eurooppalaisperäisille kansoille, refleksiiviseen ja samalla destruktiiviseen mielentilaan (state of mind), pluralismin, kontingenssin ja ambivalenssin näkyviin tulemiseen, taiteen tyylisuuntaukseen, tiettyjen asioiden (historia, subjekti, tekijä, merkitys, suuret kertomukset) loppumiseen – tai postmodernille keskustelulle tyypillisesti kuolemaan – ja kuin viimeisinä nauloina

11 Ainoa poikkeus tästä periaatteesta on Saariluoman (1992) kehittelemän postindividualismin käsitteen korvaaminen ajoittain postmodernilla subjektikäsityksellä. Perusteet löytyvät kuitenkin Saariluoman (1992, passim.) omasta teoksesta, mihin myöhemmin palaan tarkemmin.

tolkullisen keskustelun arkulla, jopa postmoderniin sisustukseen ja parisuhteisiin (ks. esim. Bauman 1996, 22–23; Hietala 1992, 19, 31, 34–35; Mäkinen 1993, 49–

50; Niemi 1994, 20–21; Niemi-Väkeväinen 1995, 9; Saariluoma 1992, 16–17).

Kyseessä ovat siis monien eri tasojen ilmiöt, joista useimmat eivät suoranaisesti liity postmoderniin kirjallisuuteen tai postmoderniin subjektikäsitykseen. Saariluoma (mt. 17) huomauttaakin, että edellistenkaltaiset yhteiskunnalliset, poliittiset ja filosofiset näkökulmat eivät voi toimia "lopullisina vastauksina" yhteiskunnan ja kulttuurin välisen suhteen ymmärtämiseen (ts.

siihen, missä määrin näillä teorioilla voidaan selittää postmodernia kirjallisuutta),

ne voivat toimia vain "oivaltavina lähtökohtina".

Seuraavat "oivaltavat lähtökohdat" on pyritty valikoimaan yhtäältä siten, että ne avaavat näkökulmia tiettyihin postmodernin yleispiirteisiin, toiseksi ne toimivat tässä tutkielmassa myöhemmin esillenousevien huomioiden kontekstoimisen kannalta relevantteina laajempina kulttuurisina juonteina ja kolmanneksi ne toimivat ennen siirtymistä postmodernin subjektikäsityksen tarkempaan tarkasteluun tuon subjektikäsityksen laajempana kontekstina (sekä sen lähtökohtina että rinnakkaisina, selittävinä ilmiöinä).

Ensimmäiseksi postmodernin teorian yleiskatsauksen lähtökohdaksi voidaan ottaa Zygmunt Baumanin (1996, 192; ks. myös Kotkavirta & Sironen 1986, 28–

29) näkemys postmodernista modernille ominaisten ajattelu- ja toimintamallien kriittisenä reflektointina, modernin väärästä tietoisuudesta vapautumisena. Mitä on tuo Baumanin moderni, jonka tietoisuudesta on nyt vapautuminen?

Baumanin (1996, 25, 27) proosallisen näkemyksen mukaan moderni sai alkunsa havainnosta, jonka mukaan "ihmisten aikaansaama järjestys on haavoittuvaa ja kontingenttia [sattumanvaraista], eikä sillä ole luotettavia perustuksia." Havainto oli "järkyttävä" ja järkytystä pyrittiin lieventämään yrittämällä tehdä järjestyksestä "pysyvä, pakollinen ja perustuksiltaan luotettava."

Baumanille moderni on siis ennen kaikkea pyrkimystä järjestykseen ja maailman vapauttamiseen taikauskosta. Tämä sinällään viattomalta kuulostava tavoite saa Baumanin kuitenkin noitumaan, sillä lopulta modernista tuli "yhtä pitkää marssia vankilaan. Marssijat eivät koskaan saapuneet perille, vaikka joissakin paikoissa –

niin kuin Stalinin Venäjällä [Neuvostoliitossa], Hitlerin Saksassa ja Maon Kiinassa – ehdittiinkin jo kalkkiviivoille." (Bauman 1996, 35.)

Tarkalleen ottaen tässä modernin kritiikissä on kyse tiettyjen käsitteiden huolettomasta vaihtamisesta, sillä Bauman viittaa modernilla itse asiassa niin sanottuun edistyksen – valistuksen keskeisen pyrkimyksen – projektiin, uskoon tieteen ja järjen avulla saavutettavasta emansipaatiosta ja universaalista järjestyksestä. Tämä projekti sai viimeistään jo kriittisen Frankfurtin koulukunnan edustajilta, Theodor W. Adornolta ja Max Horkheimerilta, paheksuvan tuomionsa – juuri heidän mukaansa "edistys on totalitaarista" (Docherty 1993, 5) – ja sama tuomio on kaikunut postmodernienkin teoreetikoiden oikeussalissa eräänlaisena modernin, edistyksen, valistuksen ja rationaalisuuden käsitteiden mystisen ja epämääräisen sekoituksen kärkkäänä kritisoimisena. Niinpä aina ei ole ollut kovinkaan selvä, mitä oikeastaan kritisoidaan: edistystä, modernia vai rationaalisuutta ja propagoidaanko tällöin taantumuksen ja irrationaalisuuden puolesta, kuten esimerkiksi Karkama (1994, 13) tulkitsee? Mitä modernin edustama väärä tietoisuus lopulta on?

Yhdeksi selventäväksi näkökulmaksi voidaan ottaa "edistyksen teoreettisten prinsiippien ja käytännön" eli edistyksen ihanteiden ja edistyksen mekanismien erottelu (Docherty 1993, 5). Kun edistyksen ihanteena oli saavuttaa universaali järjestys, ihannetta rakennettiin äärimmilleen vietynä eräänlaisen

"joko-tai-logiikan [!]" (Jokinen 1997), "rationaalisen tehokkuuden periaatteiden"

(Docherty 1993, 12) tai – kuten Karkama (1994, 13) tämän rationaalisuuden lajin määrittelee – tavoiterationaalisuuden avulla, jolloin todellisuus rationalisoidaan selkeisiin, mutta yksiulotteisiin vastakohtapareihin (järjestys–kaaos, mies–nainen, itä–länsi jne.).¹² Tällainen rationaliteetti mahdollistaa tietenkin nopean tieteellisen kehityksen ja selkeän järjestyksen, mutta sen negatiivisena puolena nähdään vaara sortua äärimmilleen vietynä totaliteetteihin. Poleemisena esimerkkinä tästä Bauman tarjoaa Hitlerin Saksan, missä tällaisen rationaliteetin muoto ja järjestyksen takaaja oli jäsentää todellisuutta arjalaisuuden ja juutalaisuuden yksiulotteisen vastakkainasettelun kautta (Bauman 1996, 35).

12 Vrt. Fornäs (1998, 43). Tästä eteenpäin käytän Jokisen tarjoamaa käsitettä, sillä Jokinen juontaa sen juuri Baumanin näkemyksistä.

Toisin sanoen Baumanin (ja muidenkin postmodernin teoreetikoiden) kritiikki modernia ja sen järjestystä kohtaan kohdistuu modernille maailmalle ominaiseksi koettua, selkeyteen ja järjestykseen pyrkivää rationaalisuutta kohtaan ja siten itse asiassa niitä (ajattelun, mutta lopulta käytännön) mekanismeja vastaan, joilla edistystä pyrittiin rakentamaan, ei niinkään itse edistyksen ihanteisiin tai rationaalisuuteen sinänsä (ks. Docherty 1993, 5, 12–13; Fornäs 1998, 43; Sevänen 1998, 200; Siivonen 1992, 16).

Postmoderni väärästä tietoisuudesta vapautuminen voidaan ymmärtää siis pyrkimyksenä siirtyä modernille tyypilliseksi mielletystä, dikotomisesta joko–tai- logiikasta laajempaan ja refleksiivisempään rationaliteettiin, sekä–että-logiikkaan, sillä lopulta todellisuus ei jäsenny jäännöksettömästi dikotomisiin luokkiin.

"Tiedämme jo, että elämämme on täynnä ambivalenssia ja kontingenssia eli sattumanvaraisuutta – – tehtävämme on vain oppia elämään tämän kanssa", Bauman tiivistää (Cantell & Pedersen 1996, 284–285). Ambivalenssi ja kontingenssi eivät siis ole huonon ajattelun tai tehottoman rationaliteetin vikoja, vaan todellisuudessa alun perin olemassa olevia ilmiöitä (ks. Jokinen & Kokkonen 1997).

Tämä kontingenssin tunnustaminen osaltaan jo pohjustaa ja kartoittaa muutoksia subjektikäsityksessä etenkin kartesiolaisen subjektin rationaliteetin ja todellisuuden haltuunoton mahdollisuuksien suhteen ja toiseksi sen suhteen, minkälaiseksi subjekti mieltää habitaattinsa (´olotilansa, paikkansa, ympäristönsä´;

Bauman 1996, 196) – olemukseltaan järjestyksen kaltaiseksi ja hallittavaksi vai kontingentiksi, dynaamiseksi ja refleksiivistä rationaliteettia edellyttäväksi.

Jälkimmäinen, postmoderni näkökulma tarkoittaa samalla sitä, että subjekti rationaalisena toimijana ei olekaan keskipiste, josta käsin todellisuus otetaan haltuun yhtä ongelmattomasti kuin modernissa vielä uskottiin.

Toiseksi, edelliseen näkökulmaan kiinteästi liittyväksi postmodernin lähtökohdaksi voidaan nostaa puhe niin sanotuista suurista kertomuksista.

Yleisimmin postmodernia onkin luonnehdittu ranskalaisfilosofi Jean-Francois