Kritiikin mittapuun ongelma Marxilla ja pääoman antimoraalinen välinpitämättömyys näkymä

KRITIIKIN MITTAPUUN ONGELMA MARXILLA JA PÄÄOMAN

ANTIMORAALINEN VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS

<A)

70

GEORG LOHMANN• Indiffe- renz und Gesellschaft. Eine kritische Auseinadersetzung mit Marx. Suhrkamp, Frank- furt am Main 1991.

Tunnettu saksalainen yhteis- kuntateoreetikko ja elokuva- ohjaaja Alexander Klugen pit- käaikainen työtoveri Oskar Negt esitti Dialektik-lehdessä (2/1991) hiljattain ohjelman Marxin tieteellisen perinnön, pelastamiseksi ja vetoomuk- sen Marxin "kansalaisoikeuk- sien" palauttamiseksi saksa- laisessa ja yleisemminkin eu- rooppalaisessa tiedeyhteisös- sä. Sen itsestäänselvän tosi- asian lisäksi, että Marx on syytä pelastaa akateemiselta unohdukselta, koska marxis- min tunteminen on välttämä- töntä tämän vuosisadan intel- lektuaalisen ja poliittisen his- torian ymmärtämisen kannal- ta, Negt vaatii Marxin kun- nian palauttamista vaativam- massakin mielessä. Tämä kui- tenkin edellyttää hänen mie- lestään mm. sitä, että teemme itsellemme selväksi, mitkä osat Marxin "ohjelmasta" ovat loppuunsaatettuja, mitkä taas keskeneräisiä. Negtin käsi- tyksen mukaan pääoman analyysin ohjelma on "täytet- ty"; pahasti keskeneräisiä sen sijaan ovat subjektin konsti- tuutiota koskeva ohjelma sa- moin kuin kysymykset mo- raalista ja ihmisoikeuksista.

Marxin pelastaminen vaka- vasti otettavaksi yhteiskunta- kriitikoksi ja -keskustelijaksi edellyttäisi näiden kesken- eräisten "ohjelmien" täyden- tämistä.

Oskar Negtin ehdotus kuu- lostaa varmasti monesta 70- luvun marxismia koskeneita keskusteluita seuranneesta kovin tutulta. Tehtiinhän tuol-

loin yrityksiä Marxin pää- oma-analyysin täydentämi- seksi sosiologialla (esim.

Suomessa Arto Noron tema- tisoima Marxilta puuttuva tai alikehittynyt sosiaalisen sfää- ri) tai subjektikonstituution ke- hittelerhiseksi palkkatyöläis- subjektiviteetista käsin (esim.

Pasi Falk). Historiallisesti näi- den kehittelyiden voidaan sa- noa päätyneen umpikujiin, ja siksi Negtin uusi ehdotus tus- kin kovin monia enää jaksaa innostaa. Sen hedelmällisyys voidaan kuitenkin asettaa va- kavamminkin kyseenalaisek- si. Näin on itse asiassa — aina- kin epäsuorasti — tehtykin sii- nä viime aikaisessa Marxia koskevassa filosofisessa kes- kustelussa, joka juuri on kai- ken aikaa tunnustanut Marxin tieteelliset kansalaisoikeudet ja pitänyt häntä vakavasti otet- tavana aikalaiskeskustelijana mutta johon Negt ei valitetta- vasti itse lainkaan ohjelmalli- sessa puheenvuorossaan viit- taa.

Viime vuosien elävin ja vilk- kain Marx-tutkimus ja — kes- kustelu on nimittäin koske- nut Marxin ja moraalin suh- detta. Sitä on käyty erityisesti anglosaksisten Marx-tutkijoi- den parissa ja sen eräänlaise- na alkuna toimi Steven Luke- sin teos Marx and Morality (1985). Tuossa keskustelussa on ihmetelty ennen kaikkea sitä, miten Marx voi kritisoida kapitalismia ja samalla kieltää kaikenlaisten eettisten peri- aatteiden relevanssin ja esiin- tyä tietoisena anti- tai ehkä paremminkin a-moralistina.

Tätä anglosaksista keskuste- lua on valitettavasti luonneh- tinut suhteellinen ulkokoh- taisuus: se on usein hakenut Marx-kritiikkinsä lähtökoh- dat ja standardit sellaisista

moraalifilosofista perinteistä, jotka olisivat Marxille itselleen.

vieraita. Positiivisen poikkeuk- sen tässä suhteessa muodos- taa Philip J. Kainin teos Marx and Ethics (1988), joka tarkas- telee kysymystä eriytyneesti Marxin ajattelun eri vaiheissa ja on kiinnostava etenkin Marxin varhaisemman ajatte- lun kannalta. R.G. Pefferin Marxism, Morality and Justi- ce (Princeton 1990) sisältää jo tämän anglosaksisen keskus- telun kriittisen esittelynkin.

Berliiniläisen filosofin, Georg Lohmannin väitöskir- jan Indifferenz und Gesell- schaft yleinen lähtökohta on paljolti samanlainen kuin an- glosaksisessa keskustelussa.

Lohmannin lähestymistapa on kuitenkin paljon Marx-imma- nentimpi. Erittäin tarkan Marxin teosten ("kypsän Marxin" eli lähinnä Pääoman ja Grundrissen) lähiluvun avulla hän pyrkii paikanta- maan kaikki ne kohdat Marxin ajattelussa, joissa tämä joko itse törmää kysymykseen ka- pitalismikritiikkinsä lähtö- kohdista ja mittapuista tai joissa ainakin Marxin kriitti- nen lukija jää syystä kysy- mään samaa asiaa. Tuloksena on erittäin perusteellinen ja jännittävä analyysi, joka pyr- kii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi ja mistä Marx oike- astaan kritisoi kapitalismia — tai ehkä paremminkin: voiko Marx lainkaan perustellusti kritisoida kapitalismia.

Yleisemminkin on toki tunnettua, että Marxin suhde kapitalismiin oli selvästi am- bivalentti: pääoma luo sekä kurjuutta että universaalin rikkauden mahdollisuuden;

kapitalismi ei ainoastaan ra- joita yksilöllistä vapautta ja.

tasa-arvoisuutta vaan oikeas-

taan vasta luo ne; tuhotessaan kaiken traditionaalisen, pysy- vän ja lokaalin se samalla te- kee mahdolliseksi uuden rik- kaan yksilöllisyyden kehityk- sen. Lohmannkin korostaa tätä Marxin kritiikin ambivalentti- su utta. Alustavasti Lohmannin kritiikin mittapuun etsiskelyn keskeisen tuloksen voisi tii- vistää vaikkapa seuraavasti:

vapaiden ja tasa-arvoisten ta- varanvaihtajien yhteiskunnal- lisia suhteita luonnehtiva in- differenssi (Lohmannin ana- lyysin keskeinen tulkinnalli- nen käsite; vrt. Marxin esi- neellistyminen, tavaran fetis- siluonne) rajoittaa toimijoi- den toimintaa. He toimivat vain omasta vapaasta tahdos- taan, eikä kukaan vapaa toi- mija voi ristiriidattomasti tah- toa tahtoaan rajoitettavan.

Tämä tulos saattaa varmasti aonesta Marxin Pääomassa- kin esiintyviä kapitalismin kuolinkelloja muistelevasta tuntua kovin laihalta, mutta ennen tätä johtopäätöstä Loh- mann on käynyt kriittisesti läpi ja hylännyt lukuisia eri vaihtoehtoisia kandidaatteja kapitalismikritiikin mitta- puuksi.

Kuten Lohmann toteaa Marxin kapitalismikritiikki on luonteeltaan immanenttia kri- tiikkiä. Marxin esittämän oh- jelmallisen kannan mukaan kapitalismi tuottaa itse oman kritiikkinsä lähtökohdat, ja mm. juuri tämän takia kaiken- lainen riistolla moralisointi on hänelle vierasta ja tarpee- tonta. Sellaiseen syyllistyvät vain "ranskalaiset sosialistit", jotka haikailevat kapitalismin vääristämän vapauden ja tasa-arvon sijaan "todellisen"

vapauden ja tasa-arvon pe- rään — tai kapitalismin porva- rilliset apologeetat. Lohmann

sivuuttaa tässä yhteydessä epäkiinnostavana ja loppuun kaluttuna sen — ehkä kuiten- kin historiallisesti kaikkein tavallisimman — Pääoman ob- jektivistisen tulkinnan, jonka mukaan kapitalismi tuhoutuu välttämättä ja automaattisesti omiin kriiseihinsä.

Mitkä sitten ovat tämän im- manentin kritiikin keskeiset standardit? Kuten Lohmann toteaa, aidosti immanentille kritiikille on ominaista, että se on myös "pelastavaa" kri- tiikkiä. Koska se löytää kritii- kin mittapuunsa itse kritiikin kohteesta, sen on samalla myönnettävä niiden — ainakin osittainen — oikeutus. Ekspli- siittisimmin Marxin voidaan katsoa menettelevän näin va- pauden ja tasa-arvoisuuden käsitteiden suhteen. Ne ovat Marxin käsityksen mukaan oikeusnormeja, jotka porva- rillinen yhteiskunta itse — ja vasta se — lupaa toteuttaa uni- versaalisti. Kriittiseksi tämän kannan tekisi Lohmannin mu- kaan kuitenkin vasta se, että Marx väittäisi näiden periaat- teiden toteutuvan porvarilli- sessa yhteiskunnassa jotenkin vaillinaisesti tai vääristynees- sä muodossa. Ja kuten tunnet- tua Marxilta löytyykin useita viittauksia tähän suuntaan.

Ongelmalliseksi näiden tul- kinnan tekee kuitenkin kaksi helposti Marxilta löytyvää eksplisiittistä vasta-argument- tia. Ensinnäkin ideologiakrii- tikko Marxin mukaan vapau- den ja tasa-arvon periaatteet kuuluvat "ahtaaseen porvarilli- seen oikeushorisonttiin", jon- ka tuolla puolen kommunismi toteutuessaan on. Ne ovat

"vain" kapitalismin taloudellis- ten suhteiden oikeudellinen muoto. Toiseksi — kuten Loh- mann korostaa — koska Marx

toistuvasti torjuu kritiikkinsä kaikenlaisen moraalisuuden ja kieltäytyy systemaattisesti vetoamasta mihinkään parem- paan tai korkeampaan oikeu- denmukaisuuden periaattee- seen, hänellä ei ole oikeastaan mitään perusteita väittää, ettei- vätkö tavaranvaihtajat kapita- lismissa olisi aivan oikeasti va- paita ja tasa-arvoisia yksilöitä, jotka toteuttavat vain omia int- ressejään omasta vapaasta tah- dostaan.

Lohmannin varsinainen oma kontribuutio Marxin im- manentista kritiikistä käytyyn keskusteluun on kuitenkin sen täydentäminen transken- toivalla kritiikillä (transzen- dierende Kritik). Lohmannin mukaan Marxin Pääoman systemaattista esitystä, joka pyrkii yhdistämään kritiikin esitystapaansa, lähimpänä ver- tauskohteena on Schellingin negatiivinen filosofia. Mandi- la ei sen sijaan lainkaan voi olla positiivista filosofiaa Schellingin mielessä. Mutta silti Marxin kapitalismiesityk- sestä jää jotakin sellaista ylit- se, jolla on ainakin osittain sama tehtävä kuin tällä posi- tiivisella filosofialla, mutta jota ei kuitenkaan voida lainkaan esittää käsitteellis-systemaat- tisessa muodossa. Juuri tästä on kyse Marxin Pääomaan- kin sisältyvissä ns. historio- grafisissa jaksoissa, joista tun- netuimmat ja laajimmat kos- kevat taistelua työpäivän pi- tuudesta ja tehdaslainsäädän- nöstä. Nehän poikkeavat esi- tystavaltaan ratkaisevasti teok- sen muiden osien käsitteellis- systemaattisesta luonteesta. Ne ovat Lohmannin mukaan

"kertovia". Niissä kuvataan erilaisia protestiliikkeitä ja niiden esittämiä kapitalismia koskevia reformivaatimuksia

niiden omilla ehdoilla. Niissä siis itse "osanottajat" kuvaa- vat "omin sanoin" kohtaloaan kapitalismissa ja sen synnyt- tämää moraalista vastarintaa.

Vaikka Marx siis kieltää kapi- talismin positiivisen vaihto- ehdon eksplikoimisen mah- dollisuuden, voidaan näihin jaksoihin sisältyviä eettisiä periaatteita kuitenkin ilmei- sesti käsitteellisesti työstää ja eksplikoida mm. osoittamalla ne utooppisiksi tai realistisik- si, mahdollisiksi tai mahdot- tomiksi — kuten Marx usein ilmiselvästi tekee.

Mutta tuottaako näiden- kään työstäminen sen tuomio- istuimen jonka eteen kapita- lismi voidaan asettaa? Loh- mannin vastaus on jälleen sekä kyllä että ei. Ne ovat kyl- lä olennainen ja tärkeä osa Marxin kapitalismikritiikkiä.

Vain osoittamalla, että toimi- joiden praktinen kritiikki jol- lakin tavoin lankeaa yhteen teoreettisen kritiikin kanssa, voi Marx luottaa filosofiansa

"todeksi tulemiseen", mutta toisaalta taas tämä kerronnal- lisesti eksplikoitava ja osallis- tujien perspektiivistä nouse- va kritiikki on välttämättä ha- janaista, moninaista ja ristirii- taista, sekä tuomitsevaa että apologeettista. Sen perusteel- la ei siten yksin voida lausua koko kapitalismia koskevaa tuomiota, vaan itse asiassa senkin asettaminen historian tuomioistuimen eteen Marxin tapaan edellyttäisi jo ekspli- siittisiä kritiikin mittapuita.

Michael Theunissenilta pe- räisin olevaa ajatusta Marxin immanentista ja transkentoi- vasta kritiikistä Lohmann on esitellyt jo väitöskirjaansa edeltävissäkin kirjoituksissaan ja olen sitä itsekin käyttänyt ja kommentoinut teoksessani On

the Formation of Marxism (1986). Myös seuraava askel Marxin kritiikin eksplikoin- nissa on tuttu Lohmannin ai- kaisemmista suomeksikin jul- kaistuista kirjoituksista (ks.

mm. t&e 1/1987). Koska Loh- mannin käsityksen mukaan.

Marx jatkuvasti ajautuu tilan- teeseen, jossa hänen oikeas- taan kritiikkinsä uskottavuu- den pelastamiseksi täytyisi vedota johonkin positiivisesti luonnehdittavissa olevaan porvarillista oikeutta kor- keampaan tai perustavam- paan oikeudenmukaisuuden periaatteeseen, tuntuisi luon- tevalta etsiä sellaisen ituja.

Marxin, kieltämättä niukois- ta, luonnehdinnoista hyvästä elämästä. Lohmann onkin pyrkinyt tältä pohjalta kehit- telemään positiivisen rikkau- den (vastakohtana pääoman edustama abstrakti rikkaus) käsitettä. Myös Marxin Pää- oman kolmannessa osassa esittämä kuuluisa luonneh- dinta tulevaisuuden yhteis- kunnasta ja sen vapauden ja välttämättömyyden valtakun- nista tarjoaa — niukkaa — ai- nesta tällaisille pohdinnoille.

Mutta jälleen Marxin omat va- raukset tekevät nämäkin ke- hittelyt ongelmallisiksi. En- sinnäkin hyvän elämän käsite edellyttää aidosti yhteisesti jaettua, yhteisöä, ja juuri kai- ken tämän kapitalismi tekee mahdottomaksi. Se pudottaa pohjan pois "vanhan maail- man" itsetyytyväisyydeltä. Toi- seksi, Marxin jako vapauden ja välttämättömyyden valta- kuntiin ei ole sama kuin Aris- toteleella: Marxin vapauden valtakunnassa ihminen on suhteessa vain itseensä tai jo itsensä kaltaiseen, ei koskaan aidosti toiseen. Marxin vapaan assosiaation käsitteeseen koh-

distuneet rousseau'ismi syy- tökset eivät siten Lohmannin- kaan mielestä ole aiheetto- mia.

Indifferenz und Gesell- schaft -teoksessa jatkuvasti toistuvan perusteesin mukaan Marxin luonnonoikeudellis- ten oikeuskäsitysten kritiikin

— vapauden ja tasa-arvoisuu- den historiallisen rajoittunei- suuden tai vääristyneisyyden osoittamisen — täytyisi vas- toin Marxin itseymmärrystä perustua jollekin eettisesti perustellulle oikeudenmukai- suuden käsitteelle ja viime kädessä nojata siihen. Tätä ei- vät voi tyydyttävästi tarjota tä- hänastisista ehdokkaista sen enempää osallistujien moraa- linen närkästys kuin jonkin- lainen hyvän elämän mitta- puukaan.

Myöskään kokemus kapi- talismin syntyyn liittyvästä historiallisesta vääryydestä ei voi tällaisena toimia, sillä — kuten Lohmann huomauttaa

— vaikka palkkatyöläiset ko- kisivatkin kapitalismin histo- riallisesti epäoikeudenmu- kaisena muistellessaan alku- peräisen kasautumisen histo- riaa ja sitä, miten heidät on väkivalloin irrotettu oman tuotantonsa aineellisista edel- lytyksistä, tämänkin kriittinen potentiaali kilpistyy Marxin itsensä esittämään käsityk- seen siitä, miten yhteiskun- nalliset suhteet kapitalismissa näyttäytyvät osallistujille luon- nollisina ja historiattomina.

Onhan palkkatyöläisen työ- voiman myynti täysin vapaa- ehtoinen toimenpide — vain hänen oman valintansa tulos;

mikään taho ei häntä siihen pakota. Lohmannin mukaan palkkatyöläisen "kvalitatiivi- nen vapaustietoisuus" riip- puu lopultakin vain hänen

o tu oikeussuhteiden analyy- si k.jäntyykin niiden tahatto- maksi affirmaatioksi (s. 286.) Hyvällä tahdolla Marxilta voi- daan kyllä löytää viittauksia sellaisesta positiivisesta va- paudesta ja konkreettisem- masta tasa-arvosta, jotka ylit- tävät "ahtaan porvarillisen oi- keushorisontin". Ei-abstrakti tasa-arvo olisi tällöin tavaran- vaihtajien ekvivalenttisuutta universaalimpi ja koskisi kaik- kia relevantteja suhteita. Ta- varanvaihtajien negatiivisen vapauden sijaan Marxinkin käsityksen mukaan positiivi- seen vapauteen kuuluvat ul- koisten pakkojen poissaolon lisäksi myös toimintakyvyt ja olosuhteet toimia halutulla tavalla.

Lohmannin teoksen kriitti- sissä analyyseissa usein tois- tuva johtopäätös, jonka mu- kaan Marxin — kritiikkinsä va- kuuttavuuden säilyttääkseen

— tulisi itse asiassa luopua anti- moralistisesta asenteestaan ja eksplikoida jonkinlainen oi- keudenmukaisuuden käsite, tuo helposti mieleen Haber- masin kommunikatiivisen toi- minnan teorian perusargu- mentin. Sehän torjuu kaiken- laiset yhteiskunnallisten suh- teiden legitiimisyyden funk-

tionalistiset perustelut. Oi- keuspositivismi ei päde, sillä oikeuden, myös kehittyneen porvarillisen oikeuden, tulee olla eettisesti ankkuroitua.

Vain näin se voi aidosti olla legitiimi ja intersubjektiivises- ti, esim. tavaranvaihtajia vel- voittava. Analogisesti Haber- masin Weber-kritiikin kanssa Lohmann arvostelee Marxia siitä, että tämä itse asiassa ei pysty — aikomuksestaan huo- limatta — vakuuttavasti osoit- tamaan porvarillisen yhteis- kunnan rahan välittämän yh- teiskunnallisuuden erityistä luonnetta. Pelkistäen kysy- mys on siitä, miksi tavaran- vaihtajat lopulta tunnustavat toisensa yksityisomistajina ja mikä estää heitä turvautu- masta varkauteen ja väkival- taan saadakseen haluamansa.

Marxhan ei tunnetusti postu- loi valtiollista pakkoa tai oi- keutta ennen vaihtoa. Loh- mannin mukaan tämä johtaa funktionalistiseen selitykseen..

kapitalismi toimii, koska voi- dakseen toimia kapitalismis- sa tavaranvaihtajina yksilöi- den täytyy toimia näin. Loh- mannin sanoin instanssi, joka asettaa oikeuden, olisi tällöin legitiimi, koska se on olemas- sa (s. 284).

Kuten Lohmann kuitenkin itsekin toteaa, Marxin esitys on mahdollista jälleen tulkita toisinkin. Ehkä Marx haluaa- kin vain osoittaa ja erityisesti korostaa sitä, että porvarilli- sen yhteiskunnan yhteiskun- nallisuus on sittenkin luon- teeltaan aina kontingenttia ja sikäli latenttia. Tämä kontin- genssi ei toisaalta merkitse vain sitä, että sosiaalinen yh- teiskunnallistuminen on aina vaarassa hajota eikä sen toi- minnalle ole mitään takeita, vaan myös sitä, että etäisyyttä

luomalla se luo myös vapaut- ta! Porvarillisen yhteiskunnan yhteiskunnallisia suhteita luonnehtii aina indifferenssi!

Lohmannin sisällöllisesti varsin rikkaan teoksen varsi- nainen uusi anti perustuukin juuri indifferenssin käsitteen avulla tehtyyn Marxin kapita- lismi-kritiikin tulkintaan. Marx ei itse puhu eksplisiittisesti yhteiskunnallisten suhteiden indifferenssistä tai rahan luo- masta indifferenssistä vaikka- kin kyllä välinpitämättömyy- destä (Gleichgaltigkeit). In- differenssi on Lohmannin oma käsite, jonka hän eriyttää useaan eri alalajiin (basaali, media alinen, funktionaalinen, sosiaalistrukturaalinen ja sys- teeminen) ja jonka avulla hän pyrkii systemaattisesti tulkit- semaan sitä porvarillisen yh- teiskunnallisuuden luonnetta ja erityispiirrettä, josta Marx puhuu esineellistymisenä, ta- varan fetissiluonteena tai jo- hon yleensä viittaa suhteiden abstrakti luonne. Vaikka sii- hen ei viitatakaan, on tähän tulkintaan — samoin kuin in- differenssiin aina liittyvän ambivalenssin korostumiseen analyysissa — vaikuttanut Loh- mannin toisen spesialiteetin Georg Simmelin ja Marxin rinnakkainen luku (ks. esim.

Lohmannin Simmel-artikkelia Sosiologia -lehdestä 2/1987).

Kaikkein yleisimmin voi- daan porvarillista yhteiskun- taa luonnehtivassa indiffe- renssissä katsoa olevan kyse siitä, että yhteiskunnallistu- minen ei ole kenenkään toi- mijan toiminnan tarkoitettu tulos, vaan toteutuu riippu- matta osallistujien tietoisista tarkoitusperistä (vrt. Smithin näkymätön käsi). Esimerkiksi systeemisellä indifferenssillä Lohmann tarkoittaa (Niklas kokemastaan työn ja etenkin

vapaa-ajan arvosta. Vapaus ei ole vain fictio juris, ja juuri - tähän perustuu kapitalismin historiallinen voima ja yle- - vämmyys. Jos kaikki tapah-

▪ tuu omasta tahdosta, niin

„, -

mitä siihen kukaan voi sanoa.

Marxin ainoa mahdolli-

• suus näyttää olevan pelastaa luonnonoikeudelliset normit cy, samalla, kun hän esittää nä- .. • den ideologisen idealisoinnin cy, kritiikin osoittamalla niiden - partikulaarisuuden ja ehdolli-

Sliuden. Marxin kriittiseksi ai-

Luhmannin tapaan) sitä, että kapitalistinen talous sulkee kaiken sen, mikä ei ole rahas- sa ilmaistavissa tai laskettavis- sa, ulkopuolelleen. Se ei voi lainkaan ottaa sitä huomioon

— eli on täysin välinpitämätön sen — esim. eettisten periaat- teiden — suhteen. Basaaliset indifferenssit luonnehtivat ar- voaluovaa työtä, joka on vä- linpitämätön sekä (a) suhtees- sa määrättyyn aineelliseen ominaislaatuun tai luonnon- ominaisuuteen, 2) toiminnan konkreettisiin muotoihin (työn muotoihin) että 3) työn- tekijöiden toiminnalleen asettamiin konkreettisiin ta- voitteisiin. Indifferenssi ylei- sesti ottaen siis tarkoittaa abstrahoimista kaikista "mää- rätyistä määrityksistä" (be- stimmten Bestimmungen,151).

Sosiaalistrukturaalinen indif- ferenssi on välinpitämättö- myyttä inhimillisen tahdon suhteen ylipäätään.

Kuten Lohmann korostaa, indifferenssin käytön kapita- lismikriittisenä käsitteenä te- kee ongelmalliseksi se, että Marxille indifferenssin luon- nehtimat yhteiskuntasuhteet eivät koskaan ole yksinker- taisesti — tai ainakaan vain — herruussuhteita. Marxin käsi- tystä luonnehtii taas perusta- vanlaatuinen ambivalenssi:

indifferenssi, juuri abstrak- tiutensa ansiosta, luo myös vapautta (freiheitsstiftende In- differenz). Merkitseehän se juuri välinpitämättömyyttä mo- raalisten, poliittisten ja kult- tuuristen vaateiden suhteen — tai niiden ei-huomioonotta- mista, mikä samalla luo yksi- lölle riippumattomuutta ja liikkumavaraa.

Marx valitsi kapitalismiesi- tyksensä immanentisti etene- vän kritiikin tavan, joka läh-

tien kohteensa ristiriidoista käsin pyrkii transkentoivan kritiikin tietä kapitalistisen yhteiskunnan negatiivisuuden eriytyneeseen arvioon, mut- ta, kuten Lohmann yksityis- kohtaisesti osoittaa, Marxin esitys horjuu sen suhteen, kri- tisoiko se ja jos niin miten ja mistä se kapitalismia lopulta kritisoi. Marxin oma kapitalis- miesitys ei lopultakaan esitä kapitalismia sellaisena ristirii- taisena negatiivisena totali- teettina, joka perustelisi sen kumoamisen välttämättömyy- den. Myös Lohmannin eritte- lemä yhteiskunnallisia suhtei- ta luonnehtiva indifferenssi on tässä suhteessa aivan liian ambivalentti. Marxilta Loh- mann ei siis kritiikin perustaa ja samalla uuden ja korkeam- man yhteiskuntamuodon pe- ruspilareita löydä. Onkin ym- märrettävää, että Marxin jäl- keinen marxismi turvautui tässä suhteessa useinkin vain luonnonoikeudelliseen kapi- talistisen riiston ja alkuperäi- sen kasautumisen epäoikeu- denmukaisuuden osoittami- seen. Paitsi että se on asialli- sesti kyseenalainen, tällainen kanta sotii myös ilmiselvästi Marxin omia intentioita vas- taan.

Marxilta ei siis löydy Loh- mannin edellyttämää univer- saalisesti perusteltavissa ole- vaa oikeudenmukaisuuden käsitettä, jota kapitalismin kriittinen kokonaisarvio kui- tenkin edellyttäisi. Marxin ka- pitalismikritiikin ohjelman an- timoralisini tekee lisäksi kaik- ki Negtin kaltaiset marxismin elvytysyritykset alun perin toivottomiksi. Mutta entäpä jos tyydymme johonkin pal- jon vähempään ja pelastam- me Marxin kansalaisoikeudet tieteellisessa yhteisössä toi-

sella tavalla — tavalla joka ei kylläkään vastaisi Marxin omia tarkoitusperiä? Jospa.

Marxin ansio meidän aikalais- temme kannalta onkin juuri tuo herkkyys modernin yh- teiskunnan indifferenssiin - tyvän ambivalenssin suhteen

— ja siihen liittyvä tietoinen amoraalisuus?

Lohmannin loppupäätel- mä on tämänkin suhteen mel- ko lohduton. Hänen mukaan- sa Marxilta ei juurikaan löydy kriteereitä, joiden avulla voi- taisiin arvioida eriytyneesi palkkatyöläisen elämänmuo- toon liittyvän indifferenss'n ambivalenttisuutta tai punni- ta palkkatyöläisopposition ja sopeutumisen välisä balans sia. Tätä tarkoitusta varten Marxin ratkaisut ovat aivan liian yksipuolisia ja teoree ti- sesti epätyydyttäviä: "Hänen objektivistinen historian III( - sofiansa uhraa nykyisyyd(in, hänen produktivisminsa uh- raa moraalin, hänen latcntti individualisminsa uhraa in- tersubjektiivisuuden ja haneil ekonomisminsa uhraa kulttuu- rin." (s. 362-363.) Ja koska jo lähtökohtakin on näin epäsuo- tuisa, on tuskin mitään perus- teita pyrkiä työstämään näitä kysymyksiä edelleen Marxin kanssa tai avulla. Nämä rajoi- tukset tulisi siis aina pitää mielessä, kun arvioidaan sitä, mitä Marxilla on vielä nyk;i- syydelle annettavana.

Mikäli tätä johtopäätöstä luettaisiin vastauksena esi- merkiksi Oskar Negtin esittä- mään Marxin elvytysohjel- maan, se olisi täysin tyrmäävä

— Negt osoittautuu naiviksi ja Marxinsa huonosti tuntevaksi ajattelijaksi. Mutta entäpä jos Lohmann sittenkin vaatii Marxiltaan liikaa edellyttäes- sään, että Marxin pitäisi kyetä

JÄLKISANAT JÄLKISANOISTA

Afterwords. Tampere English Studies No. 1. Edited by Nicholas Royle. Essays by Ti- mothy Clark, Jacques Derri- da. Gerald Doherty, Markku Eskelinen, Thomas Kent, J.

Hillis Miller, Outi Pasanen, Taina Rajanti, Nicholas Ro- yle, Matti Savolainen and Ro- bert Young. Outside Books, Tampere 1992.

Afterwords

on — jälleen ker- ran — kunnianhimoinen yritys tuoda dekonstruktiota maa- hamme. Vaikka termillä "jäl- kisanat" on temporaalinen merkitys tarkoittaen tiettyä viivettä, niin silti voi todeta, että jälkisanojen mahdolli- suuteen sisältyy samalla "aina jo" myöhästyneen kommen- taarin mahdollisuus. Kokoel- ma perustuu Tampereella 23.- 24.11.1989 pidettyyn

jonka tavoitteena oli synnyttää dekonstruktio- keskustelua. Seminaarin de- konstruktiivinen opetus lie- nee se, että tavoitteet ja todel- lisuus eivät oman rakenteen-

sa takia kohtaa ja että dekon- struktio Suomessa on miltei yhtä tyhjän kanssa. Teos ei ole vielä saanut osakseen kai- paamaansa huomiota, vaikka se esimerkiksi sisältää Jacques Derridan vartavasten siihen kirjoittaman tekstin.

Tampereella vaikuttavan,

toi- mittajan Nicholas Roylen pa- nos teoksessa on niin voima- kas, ettei sitä kannata tarkem- min analysoida. Roylen sa- manaikaisesti ilmestynyttä.

pääteosta

voi lukea

lisäyksenä. Roylen ja kokoelman toisen voimahah- mon Outi Pasasen yhteyksien

avulla kirjaan on saatu de- konstruktion suurimpien ni- mien tekstejä sekä ansiokasta kommentaaria koulukunnan nousevilta kyvyiltä.

Miller esittää arviossaan

että dekonstruktion sijaan pitäisi puhua dekonstruktioista. Roy- len mukaan hän toteaa "ironi- sesti", että dekonstruktion aika on jo ohitse. Miller puuttuu myös kipeään Paul de Manin tapaukseen, jota käytetään hyökkäyksenä koulukuntaa vastaan — koulukunnan "ny- kyisenä johtajana" Miller tie- tysti toistuvasti kiistää koko koulukunnan käsitteen. Artik- keli on ansiokas siinä mieles- sä, että sen uudempi versio on sisällytetty Millerin polee- misteoreettisen artikkeliko- koelman

Then (1991),

yhteensitovaksi esipuheeksi, eräänlaiseksi jäl- kisanaksi, Millerin omaan sa- tunnaiseen teoreettiseen ke- hikkoon vuosilta 1966-1989.

Jacques Derrida kirjoitti kokoelman huipuksi tekstin

"Afterw.rds", joka on kolmel- la kielellä esitetty vastaus Ro- ylen kirjeeseen jälkisanojen mahdollisuuden mahdotto- muudesta. Derrida on oikeas- taan julkaissut — Outi Pasasen käännöksenä — tekstinsä en- simmäiseksi suomenkielellä.

Derrida varoittaa kirjeessään siitä, että dekonstruktiota ei voi ja eikä pidä pysäyttää de- konstruktion systeemiksi, ei edes systeemin epäsystema- tiikan mahdollisuutena:

"Koska se ei ole suljettavissa systeemiksi, koska se on sys- teemitotaliteetin dekonstruk- tio, 'dekonstruktiolla' täytyy olla tuottamaan sellaisia normatii-

visia standardeja, joiden avul- la voisimme kyetä arvioimaan eriytyneesti modernin ambi- valenttisuuden hyviä ja huo- noja puolia ja jotka olisivat kaiken lisäksi jotenkin ylei- sesti hyväksyttävästi perustel- tavissa. Jospa asetelma olisi- kin syytä kääntää hetkeksi toisinpäin ja käyttää Marxia Habermasin kritisoimiseen : Mikäli Marx on oikeassa siinä, että kapitalismin systeeminen indifferenssi merkitsee sitä, että se ei tunnusta mitään eet- tisiä periaatteita ja toteuttaa yksilöiden tasa-arvon vain ta- varanvaihtajina, niin eikö tämä juuri riitä kyseenalaistamaan kaikenlaisen universaalin mo- raalin mittapuun hakemisen järkevyyden. Heikoilla Marx on toki siksi, että tällaisena hänen kritiikkinsä ei ole enää

" aufhebende"

vaan sittenkin paremminkin

kapi- talismin suhteen. Ja Marx toki halusi itse olla vallanku- mouksellinen, vaikkakin var- sin erikoinen vallankumouk- sellinen, asettuessaan ana- lysoimansa kapitalismin ta- voin "hyvän ja pahan tuolle puolen".

Jukka Gronow