Ville Kuronen
Julkaistu kirjana, published as a book
Ei kuu kuule, ei päivä näe, Kirjayhtymä 1978 Vasaran alla, Kirjayhtymä 1979
Kylätön tie, Kirjayhtymä 1980
Veren ja viljan maa, Kirjayhtymä 1982 Jehu, Kirjayhtymä 1983
Vihtori Kunnaspään perintö, Kirjayhtymä 1988 Julkaistu vain e-kirjana, published as e-book only Pojasta mieheksi? käsikirjoitus/manuscript 1997 Viron vuoro, käsikirjoitus/manuscript 1997
Tämä teos on tekijänoikeudella suojattu. Tarkemmat tiedot e- kirjan käyttöoikeuksista ovat teoksen lopussa.
This work is copyright protected. Further information is at the end of this work.
Julkaistu e-kirjana, published as e-book 2021 ISBN 978-952-7439-03-6 (PDF)
© Timo Kuronen
Kolhiintunut pilkepönttö hytin takana huojuen jyristeli vanha kuorma-auto halki syyskolean maiseman polveilevaa maan- tietä. Auton lasketellessa alamäkeä kiurusi ohut savukiemura pakoputkesta iloisesti ja moottori kehräsi pellin alla kevyes- ti. Mutta annappas olla kun tuli suurempi vastamaa; hetkessä katosi rempseä menon meininki, uijuijuijui... valitti mootto- ri, pakoputki syyti savua minkä kerkesi ja pyörät vispasivat jäistä tannerta korvikekumit suhisten.
Pitkäksi venähtänyt jatkosota oli takana, ja auton lavalla säkkien, paperiköysien ja muun korviketavaran päällä kyy- rötti viluisia kotiin palaavia miehiä vieri vieressä. Yrjö nuok- kui nuhruisine asepukuineen aivan ohjaamon takana ajatusten harhaillessa epämääräisinä päättyneessä sodassa. Innokkaina kenties kostonhaluisinakin he neljättä vuotta takaperin olivat lähteneet tälle kohtalokkaalle reissulle. Värtsilästä Syvärin taakse heidän divisioonansa oli työntänyt sitkeästi puolustau- tuvaa vihollista. Asemasodan loppuvaiheessa heidät oli pais- kattu Kannakselle talvisodan tutuille taistelutantereille, mistä alkoi perääntyminen raskaine tappioineen. Aivan tahattomas- ti Yrjö sipaisi poskeaan. Sitten hän vilkaisi alta kulmainsa la- valla huojuvia viluisia miehiä. Kynityn näköisiä olivat nämä Suomen urhean armeijan entiset sotilaat, sillä kiireesti kyhä- tyissä kotiuttamiskeskuksissa heiltä oli nypitty manttelit sekä muut liiat varusteet pois, takkiin ja housunkaulukseen oli lyö-
ty M-leima ja käteen työnnetty passi, jonka viimeiselle sivulle oli merkitty: Yleinen kotiuttaminen.
Vaaleatukkainen Holopaisen Olli torkkui Yrjön vieressä.
Molemmat sodat olivat miehet tarponeet päivästä päivään sa- massa joukkueessa kuuluen juuri siihen ikäryhmään, jonka vihreimmän nuoruuden sota vei. Jo kaksi sukupolvea olivat Holopaiset pitäneet kyläkauppaa Koivumäessä ja kauppiaana aikoi Ollikin jatkaa. – Kun vaan tuo pirunmoinen tavarapula hellittäisi.
Pientä ja muutenkin heiveröistä Palokasta kylmi eniten.
Hänen laihat kasvonsa sinersivät kylmästä ja hänen nor- maalioloissa sutjakkaana liikehtivää mieltäänkin jääti, sillä perääntyessä, jossakin pahuksen tiukassa paikassa oli hei- dän joukkueensa mottiin jäämistä peläten luikkinut karkuun.
”Vietävän jänishousut!” oli komppanianpäällikkö yksikkönsä kokoon haalittuaan huutanut. ”Tämä ei jää tähän. Minä toimi- tan teidät sotaoikeuteen!” Kahdeksan pisimmälle pötkinyttä – Palokas niiden joukossa – olikin saanut tuomion, jotka vaih- telivat 3–5 kk vankeutta.
Vain säkkien päällä riekkuva Leo Hirvonen jaksoi olla jat- kuvasti äänessä. Monet pitivät häntä höyrähtäneenä, skitso- freniaa sairastavan äitinsä poikana, mutta harmittomana veik- kona hänestä silti pidettiin.
– Hei pojat! Sitä jo ollaan Sallin mökillä, hän innostui rä- tisemään tien poskessa kyyhöttävän sammaloituneen mökin kohdalla.
– Vieläköhä se Salli muistaa Lessisä? Vaikka suattaa se muistoo... ja muistaaki se. Lessi ku ennen pikkuse sen Sallin kansa... Sohsss, voi taivaan isä! Ol ne aikoja. Voi voiii... Sillo ol Salli vielä pimakka tyttö... ja kaunis... ihan ku herran enkel.
Ihan tosissaan, elekee pojat nauroo yhtää. Meistä ois Sallin kansa saakelin hieno par tullu, jos ei ois miun tarvinnu sotaan lähtii. Ja onnellinen! Myö nyt oltiin toisilleemu niin makiit, nii makiit...
Armaani kanssa kahden kuljen on kesän tyyni lauhayö...
Kiiesvaaralle noustessa oli kotimatkan suurin vastamaa.
Sen puolirinteessä auton moottori alkoi yskähdellä ja sammui viimein kokonaan. Vuoroin peilistä, vuoroin ikkunasta taak- seen kurkotellen autokuski peruutti takaisin mäen alle.
– Kaatakaas joku pilkkeitä pönttöön.
Ohjaamon takana istuvat nousivat auliisti. Yrjö ruuvasi ir- ti pöntön kannen, ja Holopainen solautti säkistä pilkkeet sa- vua ja kipinöitä syöksevään pönttöön.
– Hämmennäs hiukan. Siinä on lavalla koukku.
Nokinen automies antoi pilkkeiden hetken palaa ja yrit- ti uudestaan. Jo hitaasta alkuvauhdista tunsi, ettei yritys olisi edellistä onnekkaampi, ja rinteen jyrkimmässä kohdassa sam- muikin moottori.
– Nää saamarin häkäpytyt, murisi tukkuliikkeen automies harmistuneena, antoi auton rullata vapaalla äskeistä kauem- maksi, työnsi pienen vaihteen päälle ja yritti jälleen.
Lavalla ajoi autoa rinnettä ylös myöskin Hirvonen.
– Polek, polek, polek pohjaa se häkälauta! Vielä vielä vie- lä... Tyrkkee nyt kolomonen, suat vauhin. Anna, anna jumalis- te männä. Kiihytä kiihytäk... kiihytä helevetissä... Vielä vie- lä vielä! Nyt kakkonen, eiku ykkönen... Paa jätkä kerrala se ykkönen silimää ei se kuitenkaa kakkosela... Kaasuta kaasuta kaasuta!
Viluinen mies Hirvosen edessä vilkaisi taakseen tuikeana.
– On se tuossa yks Paiholasta myötätuulen tuoma seinä- hullu.
Mutta auto kipusi juuri mäen jyrkintä kohtaa, johon se oli jo kahdesti jäänyt, ja Hirvonen koetti epätoivon vimmal- la pelastaa mitä pelastettavissa oli. Harittavat silmät kiilui- vat jännityksestä, oikea käsi sysi vaihdekeppiä ja verevä kieli lipui kosteaa nenänalustaa kuin paraskin tuulilasinpyyhkijä, kun hän menosi:
– Nyt tasasesti... nii nii tasasesti... elä elä yhtää repäsytä, sillon kuapasoo tyhjee... Nyt nyt nyt, nythä se jo taitaa lopul- takii...
Nykien ja surkeasti voivottaen pääsi auto viimeinkin mäen päälle, ja kun ajaja tasaisella käänsi turvallisesti vaihteen suuremmalle, kääntyi vihainen mies Hirvosen edessä paljain päin.
– Luojalen kiitos, jottei ouk toista yhtä jyrkkee mäkii. Piä- tähän tässä sais muuten pihaasa männä.
Sitten mäki maksoi velkansa. Hyisen viiman tunkiessa ku- luneen saran läpi kyyristyivät miehet toisiaan vasten tiukasti.
Monien leuat löivät loukkua, kun Yrjö pitkän suoran pääs- sä Rasisaloon erkanevan tien lähetessä koputti nyrkillä ohjaa- mon kattoon ja auto alkoi hiljentää.
– Sekii rupina seun sittä pietty, sano akka kun kirnuun pie- ras, tokaisi Manne lämpimästä ohjaamosta tielle laskeutues- saan.
– On, vaikka kyllä se yhteen toviin tuntu siltä, jotta ikui- sen savotan myö tästä saimma.
– Sie etkös sitä välilä koissaas ollunna? joku Mannelta ky- syi.
– Olihan mie jonkun talaven. Sitä ku jo miula tätä ikee on.
– Nekö viime keväänä siut uuvvestaan kahtuvat?
– Nii... ettähän tuota osannu savottoo miuta lopettoo.
– Seku kunnon alakuun piästyy nii hyvältä tuntuu. Sillä- hän sitä ei lopetettu.
Suutaan eloisasti mutristellen Manne seurasi alas hyppi- vää joukkoa miehestä toiseen kunnes katse takertui Yrjöön, veljeensä. – Ei tuo ouk tainna kaikista ihan hyvältäkää tun- tuu, näyttää vähä siltä.
– Vaan minuthan se meinasikin köntistää jären.
Se oli Routamäki. Roteva mies Hämeestä, jonka Hirvonen talvisodan päätyttyä oli kuin sotasaaliina tuonut naapurinsa emännälle tämän Kuhmossa kaatuneen miehen tilalle.
Hetken aikailivat miehet tienhaarassa. Sytyttivät viimei- set muonamikon jakamat Armironsa ja lähtivät ne suupielissä käryten taivaltamaan kotiinsa. Ensin harmaana epäämääräi- senä jonona, joka kylään päästessä harveni taloihin johtaville teille tai kinttupoluille. Verkkaisesti he vilustaan huolimatta astua juppasivat, vaikka jossakin syvällä rinnassa läikehti ko- tiinpääsyn herättämä vilpitön ilo.
Lempi laskeutui karjasankoineen pihapolkua navetalle, kun Yrjö tupsahti hämärässä yllättäen vastaan. Ensimmäisellä rintamalomallaan hän oli sattunut kaupungissa naapurin tytön saksien lipsuteltavaksi, ja siitä se oli lähtenyt. Seuraavalla lo- malla kiilsivät heidän sormissaan upouudet kultasormukset, jotka isänmaan vetoomuksesta samalla lomalla vaihdettiin al- pakkaisiin, jotta maa saisi lentokoneita. Maa sai koneensa ja Lempi seuraavalla lomalla toisen sormuksen. – Herra varjele!
Nyt hän tuijotti hädissään verestävää arpea tulijan kasvoilla ja perääntyi silmiään räpytellen. – Mikä siula... haavotutko sie?
Yrjö hymyili vähäkuuloisen hämillistä vääntynyttä hy- myä.
– Millonka se jo...? Etkä mitää ies kirjottana.
– Tänä päivänä meijät kotiutettiin. Manne ja Hirvosen Lessi tulivat yhtä matkaa. Sattuvat kaupungissa Holopaisille tavaroita tuovaan autoon.
– Etkö sie... etkö sie kunnolla kuule?
– Mitä sie sanot? Yrjö liikahti neuvottomana. Niiden vii- den kuukauden aikana haavoittumisensa jälkeen hän oli tot- tunut kääntämään kuulevamman korvansa puhujaan päin ja arvaamaan jonkun sanan huuliltakin. Mutta nyt hän yhtäkkiä tajusi vastanneensa väärin.
– Että siulen tuo vielä. Ei tässä oleminen...
– Noo, elähän nyt... Vaimon paksusta karjatakista huoli- matta Yrjö näki hänen pyöristyneen. Sitä se toukokuinen lo- ma. – Kyllä myö pärjätään. Lääkär sano aikaa myöten kuulon korjaantuvan.
– Korjaatuu jos korjaatuu.
Nousevaa mielenliikutustaan niellen lähti Lempi navetal- le ja Yrjö katsoi hänen peräänsä haikeana. Kylläpä se siihen.
Ilkeän näköisestä arvesta huolimatta hänen haavoittumisensa oli katsottu lieväksi. ”Ettehän te ole filmitähti. Ei näin mi- tätön naarmu rumassa naamassa mitään meinaa”, oli haavan ommellut potilaiden paljoudesta tuskastunut lääkäri tokaissut.
Eikä edes lyhyttä toipumislomaa ollut potilaalleen antanut.
Suuren tuvan peräpöydällä sähisi kömpelö karbidituiju valaisten vain osan huonetta aavemaisella, kellahtavalla lie- killään. Tässä valaistuksessa Yrjön vamma korostui lisää, ja tervehtimään nousseen emännän ilme loksahti.
– Herra isä siunoomaa! Kaiken näköseks se mies...
– No jopas on, hämmästyi Anttikin lehtensä laskettuaan.
– Millee ne sinuu tuolleen murjo? emäntä kysyi.
– Manne ja Hirvosen Lessi tulivat samassa autossa, toisti Yrjö tuvassa saman, minkä oli sanonut vaimolleen ulkona.
– Ei kuullu, emäntä huokasi. – Ei taijja poikarukka tään taivaallista... Kysyessään hän touhusi pannua hellalle valopii- rin ulkopuolella, josta syystä sanat jäivät tulijalta käsittämät- tä.
– Tokko ne siulen eläkettäkää, vaikka tuommoseks?
– Eläkettäkö?
– Eläkettä, eläkettä! huusi emäntä korvikkeita purkista pannuun lusikoidessaan. – Johan tuon... eihän tuo ihme, ku mies melekein kuus vuotta sotoo käyvvä kykkäsöö ja vielä tuomoseks.
– Eihän ne mitää eläkkeitä. Eikä tää sen kummemmin haittaa. Tuhansilen miehilen se paljo köpelömmin kävi ja tus- kin niistä kovin monet lie eläkkeelle piässeet.
– Voi kauheeta... no kylläpäs on. Emma oli ehostanut ka- marissa itseään nuorta asemamiesharjoittelijaa varten ja pui- kahti tupaan koreana kuin kiiltokuva. Rakastuneena hyvä ul- konäkö oli hänelle kaikki kaikessa, eikä hän salannut sitä. –
Kyllä se jos nuor imeinen tuomoseks. Mitäs ku Yrjö jo vanha ja ukkomies. Ei ne vuon nuoret tytöt tuomosesta kukaa välit- täs.
– Hyvin Lempille kelpaa, Antti lehtensä selailun lomassa tokaisi. Mustialan käytyään ja Mannen eroamisen jälkeen hän hallitsi taloa itseoikeutettuna isäntänä, vaikka vakuuttikin jos- kus Yrjöä töihin patistaessaan: – En minä tässä pitkin kakaile.
Minä lähden joko maatalousneuvojaksi tai johonkin muuhun koulutustani vastaavaan ammattiin. Sinulle tämä tila jää.
Yrjö heitti riuskasti takkinsa ja kaulansuojuksensa ja vis- kasi naulaan. Sitten hän peseytyi toisten tuijottelusta erikoi- semmin välittämättä. Liiankin kouriintuntuvasti hän oli huo- mannut, että liki vaaksan mittainen kirkuva arpi kasvoilla veti katseet puoleensa missä tahansa. Emma oli hänen näennäi- sestä huolettomuudestaan hämmästynein.
– Eipä tuo näytä Yrjö yhtää välittävän. En mie tiijjä, van en mie vuan jaksas tuommosena elee. Mie vaikka järveen.
Hitsi jos mie tuommosena Penan luokse, ni huutainha se kar- kuun läksis.
– Kiitä vuan Antti lykkyys, jottei siun tarvinnu sotaan läh- tii, emäntä tulta korjatessaan vanhemman poikansa säästy- mistä hyvitteli.
Illallisen jälkeen Antti etsi kaapista puolilleen naukki- mansa Vaakuna-pullon, kaatoi lasiin ja tarjosi veljelleen. Hei- dän kummankin puhe poikkesi jonkin verran paikkakunnan murteesta. Antilla se oli hienostunut Mustialassa, kun taas Yr- jön ryhmänjohtajan käskyille ”Otetaanpas ne kuasunuamarit sieltä kuapista” oli hihitelty hyväntahtoisesti esimiehiä myö- ten, mikä oli pannut ujon miehen oikomaan kaikkein pahim- min vääntyviä sanojaan.
– Otahan, minä jo ehdin muutaman ryypyn naukata.
– Tikkuviinaa, Yrjö pikkulasin kipattuaan virnisti. – Vaik- ka eipä nuo suussa pahemmin pistele.
– Ota jakkara siihen pöydän luokse ja istu.
– Ka, mikäs.
Pariin nasevaan ryyppyyn Antin vajaa pullo lopahti, ja Yr- jö kaivoi repustaan toisen. – Toin miekii tuliaisiks muutaman purakon, hän mutisi korkkia kiertäessään. – Vaan että osasi olla viinakaupan eissä pitkät jonot. Se vuan ukko kun ukko pullon tai pari osti.
– Senhän arvaa. Pitkä tuo oli savottakin.
– Kyllähän se oli melkonen ruljanssi niin. Sitä monessa mökissä ootellaan miestä tai poikaa turhaan kotiin.
– Väinökin on heti puoli vuotta nurmen alla maannut.
– Joo, ei poika kerinny kun maistella sotaa, kun jo... Yrjö myönsi muistellen haikeana nuorempaa veljeään, joka koulu- tuskeskuksesta oli joutunut Syväriltä perääntyvään rykment- tiin täydennyksenä ja kaatunut Loimolassa.
Emma paarusti mielitiettynsä kanssa rataa pitkin. Emäntä torkkui kevyttä iltauntaan etukamarissa, ja Lempi hankki läh- töä nurkkakamariin, jossa hän nukkui. Hän kosketti miestään olkapäästä. – Etkö sie jo lähe nukkumaan?
– Ei myö oteta tämän enempee, Yrjö hipaisi kevyesti vai- monsa pakaroita. – Ei tästä humalaan tule.
– Ei kuullu, Lempi arveli. Sitten hän lähes huusi korvaan tavuttain: – Et-kö sie lä-he nuk-ku-maan!
– Ouhan jo tuossa, Yrjö tarttui hänen käteensä pöydän suojassa ja pusersi lujasti. – Mie ihan kohta... tai otappa siekin tästä.
– En mie ota yhtää eläkä siekää. Outta ryypänny jo ihan tarpeeksi.
– Oisit ottana. Nakataan tää loppu kolomestaan.
– Ja vähät mie...
Lempi ei itse ryypännyt eikä useimpien raivoraittiiden ta- voin myöskään hyväksynyt toisten ottamista. Hän lähti tuvas- ta harmistuneena, ja veljekset jäivät kahden istumaan noki- tusten, kahtapuolta pöytää, pullo, lasi ja sähisevä karbidituiju
välissään. Valoisassa keskittymällä yhteen asiaan kerrallaan käsitti Yrjö auttavasti vaisummankin puheen.
– Missä sinä haavotut?
– Viipurin lähelä... siinä loppurytäkässä. Piti olla paska tuuri, kun muun suan ihan pienelä nuarmula selevisin.
– Kranaatistako sinä vai?
– Lentopommituksessa. Siinä meni miun joukkueen toi- sen ryhmän tykki miehineen. Holopaisen Olli, mie ja yks am- musmies siästy. Lentopommin siru se miulta kasvon repi. Sitä on jollain lailla niinku vääntynyt. Tuskin ikinä korjaatuu.
– Tais niihin aikoin Kannaksella aikamoinen vipinä käy- dä?
– Tajun joksii aikoo veihän se. Sitä selvittyään pikkusen äimisteli, jotta missä sitä ollaan. Koivusen Kari tuolta Sara- mäistä haukko viimesillään. Rintakehä pojala ol ihan rieka- leina.
Karbidituiju pyrisi sammumisen rajoilla, ja Antti selvit- ti neulalla suuttimen, jolloin liekki äkkiä suuretessaan näytti pystyyn nostetulta viuhkaksi levinneeltä luudalta.
– Tuokin vähän päästä tukossa. Vedestäkö roskia suutti- meen saanee... Minä olin Rumossa vankileirin vartiopäällik- könä. Siellä annettiin ryssälle suomalaisen järjestyksen esi- makua... Antin kapeille kasvoille levisi julma hymy, ja hän näpäytteli kuvaavasti sormillaan. Vielä muutaman ryypyn otettuaan hän tarttui vanhaan mieliaiheeseensa, jolloin hänen kasvonsa hehkuivat nuorekasta intoa.
– Nyt pannaan tämä tila kuntoon, kun sinäkin olet kotona.
Tähän asti tällä tilalla on vain elää retuutettu. Nyt pannaan pellot tuottamaan. Nyt eletään tuottajan aikaa. Nyt sopii maa- ilmaan maitoa, voita, lihaa, viljaa, kaikkea ihan rajattomasti.
Minä olen pitkin syksyä suunnitellut että...
– Siekö maatalousneuvojan ammatin jätit kokonaan mie- lestääs?
– En minä ihan lopullisesti... mutta arvelin vain katsoa jonkin aikaa, millaiset mahdollisuudet minulla maataloudessa olisi. Jos hyvin menee, niin ostan itselleni suuren tilan. Täysin omia mahdollisuuksiani vastaavan. Vähintään viisikymmentä lypsävää.
Yrjön turpeahuulinen suu mutuili huvittuneesti kuten ai- na, kun joku erehtyi hänen kuultensa retostamaan liikaa. Sit- ten hän otti lompsansa, josta poimi teräväsärmäisen sirpaleen.
– Tää piruhan se miulta naaman repi. Uppos aika syvä- len poskiluuhun... tähän. Lääkäri sen peeäspeellä pois kisko.
Vaikka kyllä mie olosuhteet kahtoin sittenkin vähälä piäsin, kun siinäkii rysäyksessä katos jäljettömiin neljä talavisuasta lähtiin mukana rämpinyttä miestä. Voit uskoo, jotta se meihin henkiin jiäneihi sattu kipeesti. Ei moneen päivään ruokakaan maistuna.
Antti tuskin vilkaisi toisen näyttämää parituumaista sirpa- letta vaan tohisi nousuhumalaisena silmät hehkuen:
– Tämä tila meni valtavasti rappiolle sodan takia. Minä en tarpeeksi usein lomalle päässyt, ja tästä meidän kotiväestä nyt ei ole mihinkään. Rakennusten katot pitäisi ensimmäisenä uusia. Vuotaat kun vasut. Ja pellot perusteellisesti kivetä. Isä- ukko ja Manne niin helvetin saamattomia. Ruokapalkalla oli miehiä pulavuosina töihin tarjolla vaikka minkä verran, eikä mitään perusparannuksia silti tehty.
– Ne tais omat huolesa ja mänösä olla sillonnii.
– Tämä tila olisi toisennäköinen, jos entisissä isännissä olisi tippaakaan järjestelykykyä ollut. Mitäs kun Mannekaan ei mitään kouluja ole käynyt... Jumalauta kuule ennen Mus- tialassa...
Lempi pyllötti vuoteessa päin seinää, kun Yrjö tovia myö- hemmin hiipi kylmän eteisen kautta kamariin, riisuutui pi- meässä ja kietoi kätensä tämän hartioitten ympäri. Vaimon pää nytkähti ja käsi sysättiin kiivaasti alas. Pienessä huppe-
lissa hykertelevä mies ei kuitenkaan noin vähästä lannistunut, vaan siveli hetken kuluttua hartioita uudestaan.
– Mäne matkaas... Van eikö sitä viinoo enee ouk.
– Se jallu loppu. Ihan totta kuule... Pullo on tyhjä.
– Mäne mäne siitä... Lempin hartiat nykivät torjuvasti ja pää upposi syvälle tyynyyn. Onpas se nyt äkänen. Pettymys- tään niellen Yrjö pyörähti selälleen ja tuijotti silmiään räpy- tellen pimeyteen. – Miula sitä ei ole enee paikkoo armeijassa.
– Mitä? Lempi kiepsahti säikähtyneenä ympäri. – Jottako siut?
– Meijät ylimääräsesti palkatut sanottiin kaikki irti.
– Voi hyvä ta-va-ton.
– Minkä sille voi. Armeija supistetaan rauhanaikaseen vahvuuteesa. Eikä ne tämmöstä naamasta revittyy ja huono- kuulosta ois muutenkaa pitäneet.
He loikoivat äänettöminä armeijasta erottamisen karvaut- ta harmitellen. – Ja eikä tätä kannata koko yötä tuskitella, Yr- jö pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi ja alkoi vetää naista syliinsä. Lempi natisi vieläkin, joskin äskeistä lauhkeammin:
– Eläkä nyt, en mie... Sie et usko mite sie haiset viinalen.
Mutta mieskään ei hellittänyt, vaan sujautti hyväillen kä- tensä naisen yöpaidan alle. – Viimeks toukokuussa lähekkäin oltiin. Se on puheleminen alussa hankalaa, vaikka tällä oikee- la korvala mie kuulen ihan kohtalaisen hyvin. Tää arpi se on ilikeempi.
– Kumpahan kuulisit edes.
– Muutehan mie oun ihan hyvässä kunnossa. Jos et usko niin...
– Johan tuon tuntee... Mitenkä päin sitä yrittäs, kun miula on tää masu... Kuule, se liikkuu jo. Joskus se potkii ihan kun joku villivarsa.
– Ole siinä vieressä. Nosta tää vasen jalkasi miun jalakoin piälen... näin. Mie kun tästä hyvin pikkuse taakse siirryn.
– Tälleenhän tämä onkin hyvä.
– Eikä kumpikaan paina toistaan. Päästäkseen syvemmäl- le Yrjö veti Lempiä pakaroista. – Ei sitä kesäkuussa Kannak- sen helevetissä uskona, jotta sitä suap vielä tälleen olla.
Tuvan ovi rämähti auki, ja eteisen jäätyneillä palkeilla ko- pisivat askeleet. – Antti, tänneköhän se, Lempi kuiskasi ja tui- jotti aistit herkkinä ovelle. – Eii, ulos tuntuu mänevän. Mis- sähän se mies yöt juossee, kun on melkein joka ilta menossa.
Sitten se on aamupäivät nuutunut ja äree.
Jonkin ajan kuluttua hän näpisti miestään leuasta.
– Sie ähiset kovasti, tokko sie ite kuuletkaa. Kantaa var- masti mummon kamariin.
Lempi havahtui herätyskellon terävään raksahdukseen ja pai- noi napin sisään estääkseen ympäri taloa kuuluvan pirinän.
Sitten hän haparoi tyynyn alta tulitikkulaatikon ja sytytti tu- len nauristuijuun. Sota oli sammuttanut öljylamput. Karbidia- kin sai kuponkeja vastaan ostaa niin niukasti, ettei se riittänyt kunnolla tuvassakaan polttaa, jonka vuoksi kamareissa piti tu- hertaa vielä niukemman nauristuijun valossa.
– Navettaanko sie jo? Jospa mie lähen siulen avuks.
– Oisit nyt ensimmäisenä uamuna nukkuna pitempään.
– Eipä tuo enee kunnola nukuta, Yrjö viskasi peiton alem- mas ja alkoi kiskoa housuja jalkaansa.
Navetassa Lempi kyyristyi viimeksi poikinutta runsas- maitoisinta lehmää lypsämään ja Yrjö kipusi vintille pudot- tamaan heiniä, jotka jakoi nälkäänsä ynyville lehmille. – Hö hö hö, kah, Pokuhan se. Van jopas sie olet takkunen ja laiha, hän puheli tallissa hevosia ruokkiessaan ja alkoi sen jälkeen kelata kaivosta vettä navetan isoon vesisäiliöön.
Palattuaan innostuneena Mustialasta oli Antti vakuutta- nut panevansa tämän syrjäseudulla sijaitsevan kotinsa sellai- seen kuntoon, että sitä käytäisiin kaukaakin katsomassa. Van- ha lantanavetta oli ensimmäiseksi sisustettu siten, että sen laa- jentaminen olisi myöhemmin mahdollista. Kaivon kelaan oli
hankittu toinen sinkki ja ämpäri, joista toisen noustessa täyte- nä toinen laskeutui kolisten syvyyteen. Kaivolta juoksutti ve- den navettaan lautaränni. Seuraavana oli korjausvuorossa ha- taraksi ravistunut asuinrakennus, mutta tämä sinänsä tarpeel- linen remontti jäi tekemättä Yrjön sotaväkeen lähdön myötä.
Myöhemmin talon korjaaminen estyi sodankin vuoksi.
Tuvassa valmisti Emma aamuruokaa, jonka jouduttami- seksi emäntä jakoi pöydälle ruokailuvälineitä. – Nooh poikan, nousekas jo siitä siekii, hän lusikat käsissään nyki suu puolia- voimena kuorsaavaa Anttia. – No no, niinkö se tuas makiisti nukuttaa, jottei jaksa silimijään rauttoo.
– Milloin liekkii vasta uamupuoleen yötä heillakkasa luo- ta tullut, sanoi myös keskiyön jälkeen kotiutunut Emma vel- lipataa tulelta nostaessaan.
– Kaah, muatkaa sittä. Emäntä hylkäsi oitis poikansa he- rättelyt ja jakoi lusikat lautasten viereen. – Siun eikös tuo pi- täne vintilen heinee jieloomaan männä, hän sanoi ruokapöy- dässä Yrjölle. – Mie illala kahon, jotta sielon kohta tyhjät si- vaukset. Mite vuan niilä hevosen kompuroila tämmöselä nili- pula kuorman kansa piässöön.
– Ne pitää kengittee... ainakii toinen.
– Phyyh, millee sie kengität? Emma velliä lusikoidessaan talon menoa halveksien ihmetteli. – Tokko aivan ainutta nau- loo talossa lienöö, kengistä puhumatakkaa.
– Mie lähen tästä enstöikseen kaupalen ostoksilen, Yrjö lupasi ja vetäisi pitkän palasen tuoretta ruisleipää. – Hyvee pitkästä aikoo tämä kotona leivottu leipä. Siihen kovan vani- kan puremiseen tahtokii jo kyllästyy.
Syötyään hän sieppasi naulasta häntä päivää ennen armei- jasta kotiutetun nimikkohevosensa valjaat, mutta sysäsikin ne takaisin uunia vasten ja alkoi ratsia arvo- ja kunniamerkke- jään, joita olikin hänelle myönnetty pitkä rivi. Emäntä seurasi helyjen katoamista säälien.
– Oishan nuo tuossa sopina olemaan. Sen verran koreutta.
Yrjö ei uhrannut ajatuksiaan koreudelle. Hän oli nähnyt aamun maitomäärän ja tiesi, ettei talossa ainakaan maitomar- koilla pröystäiltäisi. Armeijassa olivat omat tiukat sääntönsä ja nuoren kapiaisen palkka tuntui pieneltä, mutta tänä tiukka- na säännöstelyaikana ei maidontuottamisella näyttänyt hank- kivan senkään vertaa. Jos aikoi vähänkin rahoissa pysyä oli lähdettävä metsätöihin, eikä savotassa armeijasta saaduilla helyillä ollut mitään arvoa.
– Siinä simahti toiveet helepommista päivistä, Lempi hä- nen työtään seuratessaan huokasi. Vaikka kyllä tästä ois jou- tana huthiiteen tämmösestä talosta.
Kierrellen tienvarsia pahimmat iljanteet ja kiskoen rekeä hevosen apuna Kontkalan kuulussa rinteessä Yrjö pääsi kuin pääsikin päivän valjetessa asemalle, sitoi hevosen puomiin ja kiipesi kauppaan. Holopaisen Olli kellisteli tiskin takana yh- tä luontevan tuntuisena kuin ei olisi sodassa ollutkaan. Vain lähes tyhjänä ammottavat hyllyt selän takana kertoivat sodan tuomasta niukkuudesta.
– Terve! tulija nyökkäsi. – Siehän jakelet tavaraa kun Heiskasen Santra ennenvanhaan. Sattuko siula olemaan he- vosenkenkii?
– Niihän se pitää. Eihä se Santrala kinttu siteessä siinä asiissa ollu. Se ruahti tarjota pojalen muutakii eikä vuan tyh- jee kättä. Mitee numeroo ne pitäs olla?
– Neloset etusiin ja kolomoset takasiin. Ja hokkien kansa.
– Katotaanpas, mie en ouk kerinny ihan joka kohtoo nuus- kii, jotta suoralta käiltä tietäs. Yhdessä miehet kolistelivat he- vosenkenkätangon päästä päähän. – Ei sittä aivan ainutta ta- lavikenkee. Eii, ois tuosa kakkoset. Onko nää siusta liian pie- net?
– Pienet ovat.
– Annas kun mie kysyn isältä. Se tietää paremmin varas- tot.
Holopainen poistui kiireisin askelin ja palasi pian.
– Ei tuntuna olevan. On nykyään kaikesta semmonen ka- pelo, jotta ihme ihan. Mie muistan ennen pulavuosiin ajolta, kun tavaroo löllöttel hyllyt täynä, van ostajoo ei löytänä ehti- mäläkää.
– Oiskohan niitä tuossa Osulassa?
– Tuskin. Osta tuosta kesäkengät ja käy Laatikaisen pa- jala terotuttamassa. Kenkiä pakettiin kääriessään Holopainen muisti:
– Olko siula kupongit näistä? Ne on kaikki tokeet nyky- jään oltava.
– En hitola mie muistana. Kaipa niitä ois kotona ollu.
– Tuo seuraavan kerran. Paa jo heti mäntyy taskuun, jotta muistat. Ai köyttäkö... sitä on. Tätä papernaruu tosin vuan.
Kyllähän tämä kuivala kelilä jotenkin menettelee, mutta auta armias suvella. Otatko sie tätä?
– Kyllä se on otettava. Mistäpä sitä manillaköyttä tähän hätään tempasoo. Ei se hevoskuorma ihan reisiin välissä kes- tä.
– Siekö savotoimaan arvelit?
– Sinne se pitää... vaikka tuskin mie hevosen kansa. Ei nuon huonokuntosela konila suolarahojaankaa hanki. Kir- veen, sahan ja tukkisakset mie vielä ostan ja vielä ne pitää korvikkeet ja sokerit ottoo.
Laatikaisen pajapihalla parikin savottaan lähtijää korjaili sepänsällin auttamana rekiään, kun Yrjö sitoi liukastelevan hevosensa puomiin ja astui pajaan, jossa vanttera iäkäs seppä kengitti ensimmäisiä kenkiään saapaa nuorta tammaa. Oven rämähtäessä auki virkku tamma hypähti ja seppä marahti:
– Oukkos siinä!
Rautojaan hermostuneesti pureva tamma ärtyi kiellosta.
Sieraimiaan päristellen se nykäisi vahvat reisilihat jännittyen jalkansa koukkuun, oikaisi sen vielä kipakammin ja vetäisi koukkuun uudestaan.
– Kas kas... Olehan jo siinä... maltahan nyt.
– Mitee se Vappu siinä! hevosmieskin tammansa turpaan tarttuen hätäisenä kielsi.
– Yhy... yhy, eikös se lakkaakaan... Nei neeii neeeiii!
Kumarainen harteikas seppä sai ponnistaa kaikkensa hal- litakseen rajusti riuhtovan hevosen jalan. Kengitys kun oli juuri siinä vaiheessa, ettei jalkaa voinut päästää irti, koska he- vonen olisi silloin repinyt toisen jalkansa kengitettävän jalan lyötyihin, mutta vielä kotkaamattomiin nauloihin.
– Kas kas, sitä halvattua... Ei tomppeli osaa.
Viimeiset sanat oli tarkoitettu hevosmiehelle, jolle Yrjö kiirehti avuksi. Hän painoi hevosta vasemman takasen varaan, seppä kengitti oikeata, taputteli tammaa lautasille ja puhe- li rauhoittavasti. Alussa tamma vieläkin reuhtoi, mutta kun päälle tuli lisää painoa, se vähitellen tasaantui ja helteinen seppä pääsi jatkamaan työtään. Napsiessaan poikki nauloja ja kotkatessaan niitä hän jupisi isännälle:
– ...niitä tomppeleita. Tuoda ajamaton ripee tamma. Pi- täshän näillä vaikka tyhjää. Kun sinut panen tähän koppuun riekkumaan... jästipään.
Vasta isännän talutettua voimalla ryntäävän tammansa ulos uskalsi Yrjö esittää sepälle asiansa. Hän tiesi, että vanho- jen ja raskasjalkaisten hevosten kengittäminen oli pajatöistä selkää kysyvintä ja kylän ainoalla sepällä riitti kevyempiäkin töitä. Toisaalta Yrjö tiesi osaavansa kengittää hevosen itsekin, kun vain seppä teroittaisi kengät.
– Viikatteellako sinua vetäisty?
– Tuola miun hevonen puomissa seisoo.
– Jaaha, vai sillä tavalla. Sepän nokiset silmät välähtivät ja hän alkoi penkoa nurkan romukasaa.
– On miula kengät, kun vuan terotat.
Yrjön taluttaessa takkuista, koniksi luutunutta ruunaa pa- jaan seppä vilkaisi sitä arvostellen.
– Sahapukki... Olisit taluttanut mutahaudan ääreen ja pa- mauttanut kuulan kalloon.
Arvaillessaan hevosen takaa hatarasti kuulemiaan sepän sanoja Yrjö käsitti ne tietysti väärin ja sipaisi poskeaan.
– Eihän tähän kuula... Mie tuola Viipurin itäpuolela lento- pommitukseen satun. Sitä suassa kaikenlaista härvelii ilimas- sa kiitää.
Nokinaamaisen sepän katse viivähti Yrjössä pitkään, kun tämä tyynesti sitoi hevostaan ovenpielessä roikkuvaan tuke- vaan renkaaseen. Sitten hän osaaottavasti sipaisi tätä hartiois- ta.
– Minä... minä olen pahoillani mitä sinulle äsken... Vaikka ethän sinä onneksi kuullut. Mielenliikutusta salatakseen hän kääntyi äkisti hämmentämään ahjon tummuvia hiiliä ja jupisi:
– Pahus, miten minulla herkässä vesi... silmiin.
Rauhan tultua olivat Koivumäen Marttayhdistys ja Maata- lousnaiset – joiden toimialueeseen Rasisalokin kuului – alka- neet puuhata sodasta palanneille miehille kotiuttamisjuhlaa.
Juhlat olivat samalla myös vilkkaasti toimineen Aseveliyh- distyksen ”hautajaiset”, jonka eräs rauhansopimuksen artikla määräsi lakkautettavaksi.
Kuten useimmat juhlavieraat ajoi Mannekin juhliin he- vosella, jonka kiinnitti lähimpään hevospuomiin. Hänen pit- kä lammasturkkinsa pullotti sisätaskun kohdalta ja peittäes- sään hevostaan hän tahallaan hiukan viivytteli, että Olga eh- tisi näkömatkan päähän. Noustuaan reestä tämä kävelikin vä- hän matkaa, vaistosi kuitenkin jotain, koska pyörähti takaisin ja kivahti:
– Nooh, mitee se mies sinne!
– Mitä... lointahan mie tässä. Ehän mie hevosta pakkaseen peitota heitä... hyh.
Jo värikkäinä poikamiespäivinään oli Manne reväissyt kaksinkertaisen hevosloimensa nurkkaan huomaamattoman aukon. Kyyristyessään muka työntämään lointa hevosen ja aisan väliin hän sujautti pullon aukosta loimen sisään, jossa viina olikin hyvässä tallessa, sillä äkäisesti nauskavan ruunan luokse ei uskaltanut kukaan mennä. Hän tarkisti vielä, että loimi pysyi varmasti ruunan selässä ja lähti astumaan vaimon- sa perästä.
Juhlanalkamisajan lähetessä tuli väkeä seurantaloon sol- kenaan. Puhe porisi, tupakat kärysivät ja naftaliini tuoksui miesten tummista puvuista, joiden siisteys sai heidät tunte- maan itsensä jäykiksi ja kömpelöiksi. Manne tuumasikin etei- sessä:
– Kun tää mualaisukko panoo nää herrasvuattiit piällee, ni sitä ei oikein tiijjäk, missee sitä nuatakaa käsiisä pitäs.
Kotona uurastaneitten naisten pukimet eivät yltäneet lä- heskään miesten tasolle. Sotavuodet oli kuluttanut entiset lop- puun eikä uutta saatu. Useimpien asuna olivatkin kotona neu- lotut villapusero, hame, sukat ja hiihtokengät. Vain kaikkein rikkaimmilla kahisi päällään parempaa, jotka kaupungin vaa- tetusliikkeiden takahuoneissa oli vaihdettu voihin ja lihaan.
Täysin rinnoin vetäisty Karjalaisten laulu herkisti mielet juhlatunnelmaan. Muun, vakavasta huvittavaksi kevenneen ohjelman jälkeen nousi juhlanjärjestäjiä kiittämään Routamä- ki. Hyökkäysvaiheessa hän oli saanut kranaatista oikean sil- mänsä nurkkaan sirpaleen. Sen poistaneen lääkärin kömpe- lyyden vuoksi luomi kiristi, minkä johdosta silmä näytti huo- mattavasti vasenta pienemmältä. Sanansa hän solutteli hämä- läisittäin laulavalla nuotilla, tosin useissa kohdin juhlasävyä tavoitellen.
– Noin... minä tässä sitä vaan, että me rintamamiehet olemme vihdonkin täällä kotona ja samalla on meitin tehtä- vä armeijan riveissä kotomaan puolustajina päättynyt. Noin...
arvaan kyllä, että meitin monen mieli... ja varsinkin niitten, joilta sodan myötä meni maat ja mannut... on vanhaa perivi- hollistamme kohtaan kaunaa täysi. Vaikka tätä meitin ei para- nisi enää millään tehdä. Moni salissa varmaan ihmettelee, et- tä miksikö? Vastaan näille, että oman etumme vuoksi tietys- ti. Tämän mielestäni kovasti mieliä keventäneen ohjelman...
...vanha viisas kirja neuvoo eräällä sivullaan: kenellä on kak- si ihokasta hän antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Sota- korvauksia maksaessamme ja siirtolaisia asuttaessamme tök-
sähdämme tähän jaloon ohjeeseen tuhkatiheään. Vaikka ittes- täni voin sanoa, ollakseni rehellinen, että kahden, ehkä kol- menkin ihokkaan omistajana ottaisin mieluusti neljännen li- sää kuin antaisin omistani yhdenkään pois... Näin harmittavan itsekkäitä me ihmiset olemme. Onneksi, sanon, ei omaisuu- den luovutus näin suoraviivaista olekaan. Jo ennen ajanlas- kumme alkua ovat eräät nerokkaat valtiomiehet keksineet ny- kyisin melko luontevalta tuntuvan ihokkaiden tasaamismuo- don eli verotuksen... Niinpä kehotankin vakavasti, että antai- simme nurkumatta keisarille mikä keisarin on, sillä tekee täs- sä mieleni lopuksi sanoa: niin taivas kuin helvettikin lienevät jo osansa onnettomuudestamme saaneet...
Routamäen vielä puhuessa kuului eteisestä kovaa riitapu- hetta, mikä sai ovenpielessä norkoilleet järjestysmiehet liik- keelle. Parille kovia tuliaisnaukkuja ottaneelle oli ulkona syn- tynyt käsirysy, jonka kovaäänistä selvittelyä jatkoivat eteises- sä. Hätistellen heitä järjestysmiesten vanhin sanoi:
– Olokoopas vähä hiljempoo. Puheen aikana aikaiset mie- het.
Kuin yksissätuumin humalaiset unohtivat kiistansa ja kääntyivät tovereina järjestysmiehiä vastaan.
– Mitä koniset.
– Älä älä, jäpikäs silmille... Vaikka lienee sulla kummo- nen riepu hihassasi.
– Lähetäänpäs tuone pellolen. Työ outta molemmat liikoo ottaneet. Eiku siitä vaan...
Kehotus vain lisäsi juopuneitten sanailua, ja sen vuok- si järjestysmiehet yhden hengen ylivoimansa turvin alkoivat painaa heitä ovea kohti. Siinä lievemmin humaltunut tulikin yllättäen järkiinsä ja tuttavan järjestysmiehen saattelemana lähti kotiinsa. Sen sijaan vieraspaikkakuntalainen sepänsäl- li nähdessään olevansa työntäjiään kookkaampi alkoi jamata ylimielisenä:
– ...sitä sentäs talosta aaa... niinku risumajasta... Ei löydy tästä kylästä aaa... sellasta hepee joka...
Kaatuessaan ulkona mies oli satuttanut huulensa, josta tihkui verta. Hän kouraisi suutaan, ja verinen käsi kohosi syyttävästi. – Kato jäpikäs! Nyt punnitaan verta... äää, näät- kö? Se on kallista leppee, mikä musta vuotaa. Se on niin kal- lista...
– Ei me olla sinua revitty. Suotta meille turpaasi pieksät.
Humalainen tuijotti lyhyttä mutta tanakkaa järjestysmies- tä kankean ivallisena.
– Sääkin äää... Sääkin Kisu-Mikin poika... Miten helve- tissä sä äitis hameen alta tänne selvisit äää... Verinen sylki suupielessä vaahdoten hän alkoi loukkauksesta haikeana ul- voa: – Voi helvetin helvetti, et kaikki tinniäiset hihaan! Mee...
juokse ja sitten saatanan äkkiä, muuton sut kopunkerääjä vie!
Juurevan järjestysmiehen kasvot punehtuivat ensin ohi- moilta. Siitä punoitus nopeasti levisi, ja kun se ylti hiusrajaan, hän tarttui räyhääjää rinnuksista. Kaksipuoliset ovet rämähti- vät auki, kun humalainen lensi hattarana selkä edellä kovaksi tannerretulle pihamaalle. Herjasta tulistunut heittäjä hypähti perästä ja riuhtaisi rentun pystyyn:
– Putkaanko tämä!
– Ei tuota kehtaa, malttinsa paremmin säilyttänyt järjes- tysmiesten vanhin sanoi. – Ei meillä ole ennenkään miestä putkaan survottu eikä sakkoja maksatettu. Työnnetään mene- mään kotiinsa.
Salin puolella humalaisten poistamista tuskin havaittiin- kaan. Aivan huomaamatta se ei silti jäänyt, sillä kuin kohta- lon oikusta ilmestyi vahtimestarin vaimo juuri sinä siunaaman hetkenä rapuilleen, kun juopunut lensi pellolle. Pimeän ja hu- malaisen huudon pelästyttämä nainen ei tajunnut ensinkään järjestysmiesten hallitsevan tilannetta, vaan pyörähti kirkais- ten ja kiiruhti puhelimeen.
Kun puheen jälkeen piirileikki alkoi, pujotteli Hirvonen väenpaljoudessa Routamäen luokse suu salaperäisessä mut- reessa ja käsi viehkeästi koholla.
– Hei hei, ukko... siis! Tule, lähek huuiiikalen! Hei hei...
kuulitko? Huuuiikalen... ssiiihhsss...
Hirvosen tarkoitus oli vihjata asia Routamäelle salaa, mutta innoissaan hän kuiski, nyki ja näytti niin monia merk- kejä, että vähintään kaksikymmentä henkeä huomasi mistä oli kysymys, ja Routamäen oli melkein pakko lähteä.
– Minulla sitä ei olekaan kuin tyhjät kädet.
– Eii veikkonen sitä yltäryystäin ouk miulakaa, Hirvonen väheksi. Väljät tapansa ja näinkin erikoislaatuisen tilaisuu- den huomioonottaen hän ei ollut läheskään kovassa humalas- sa vaikka puhelikin ääntään säästelemättä.
Hirvosen hevonen rouskutteli heiniään Osuuskaupan puo- missa, jonne laskeuduttuaan miehet istuutuivat rekeen. Syväl- tä vällyjen alta Hirvonen penkoi käsiinsä jallupullon.
– Paahan ryyppy... paa paak! Tuikkoo kehnoo ihan jotta tuntuu.
– Ottasko häntä vielä toisellekin jalalle. Nooh, tattista vaan.
– Ei siitois tarvinnu mitää. Etkö sie muista sitä vanhoo sananlaskuu, jotta eihä viinasta eikä vi... kiitoksii sanota.
Silmät riemua loistaen Hirvonen pyöritteli pulloa käsis- sään.
– Tarjuunko mie tuikun Lessilennii? Kuulus tekevän sen- nii miel.
– Anna pois vaan. Mitäs sinä yksin minun suustani huo- lehtisit.
Hirvonen otti valuttamalla viinaa suuhunsa pisaran kerral- laan. Hän vutruutteli ainetta suussaan, jotta väljät poskinahat heilahtelivat ja teki lopuksi suullaan imeviä liikkeitä. Hänellä kun oli kerta kaikkiaan synnynnäinen lahja ottaa ilo irti pie- nimmästäkin asiasta.
– Elä elä, sentähek ime kaikkii! Heitä kuule, heitä pik- kusen Hessolennii. Paahan Hesso! Paa sillennii pienelen po- jalen. Ota ota ota!
Routamäen ottaessa eli Hirvonen täydellisesti tämänkin nautinnoissa mukana. Hän vilkutteli sormillaan ja ahnehti il- meellään. Sitten hän lauloi. Laulaessaan hän viskasi toisen jalkansa reen laidan yli ja remputti laulun tahdissa:
Tyttö se tarjosi pojalle suuta.
mutt poika se tahtoi sitä toista muuta ranttantilikuta, ranttantilikuta enkä mie tuhmia laulakkaa...
Vaikka Hirvonen lauloikin kevyesti lähes lapsenäänellä, alkoi laulu kiusata Routamäkeä, ja saadakseen toisen lopetta- maan hän sanoi:
– Oli se teitinkin kaksospoikien kaatuminen tapaus. Sa- mana päivänä pojat syntyvät ja samasta kranaatista kaatuvat.
– Niih... seul heijjän tuurisa. Pissi tuur pojilla jären. Vaik- ka ampu ne sielä suassa Lessiikii... ihan tykilä kurauttivat.
Miehän oisin sillo kuollu, jos en arvannu kyykistyy... Koitte- le vaikka! Tästä vasemmasta olokapiästä... siitä justiisa. Siinä on kuoppa. Sie tuskin arvoot, miten selällään neul sillo tai- vaan portit Lessii varten.
Routamäki kopeloi osaaottavasti Hirvosen olkapäätä.
– Kyllä... kyllä tämä saa minut uskomaan. Ei taida sinua kumminkaa suuremmalti vaivata, kun noinkin laulaa lirkutte- let?
Haavoittumistaan enää muistamatta Hirvonen pyörähti reessä.
– Pullo, minnekkä sie sen pullon viskasit! Sipastaan hömpsyt ja lähetään tupaan. Routamäen kaivaessa pulloa hän heilutteli sirosti kapeita hyvin hoidettuja käsiään ja huojutteli kehoaan tangon tahdissa. – Saatana ku sais tanssii... tangoo,
upottavoo tangoo. Mie sitä tanssisin kuule lystikseen. Hie- no nainen, gentlemanni ja himotango... Voi taivaan isä! Sitä ku orkan tahissa oikeen vetäs ni kansa kahtos... Eivät anna, kuule, tanssii. Imeisii on kuuluu tapettu, sen tautta eivät anna Lessin tanssii. Pullo!
Äkkiä hän muisti pullon, jonka Routamäki antoi hänel- le. Sitten tuo ikuinen pellehtijä valmistui ottamaan ryyppyä.
Hän kaivoi nenäliinan taskustaan ja pyyhki huolellisesti sillä suunsa, silmänsä ja nenänsä. Kun hän huomasi Routamäen seuraavan puuhiaan hän korosti vieläkin enemmän eleitään.
– Skool... pienet hölökyt Hesso... skool.
– Pullo tänne retku!
Kun puhelin pirahti Honkalan seinällä, hän istui teepöydäs- sä nuoren virkaveljensä konstaapeli Kinnusen kanssa. Alus- sa Honkala suhtautui soittoon varauksellisesti, sillä hän tiesi kylän kokeneitten järjestysmiesten selviävän juhlien valvon- nasta ilman apuakin. Kinnunen sen sijaan halusi ehdottomas- ti lähteä ja pienen suostuttelun jälkeen saikin Honkalan mu- kaansa. Puomin lähetessä Kinnunen innoissaan ampaisi juok- suun, tempaisi räväkästi pullon Hirvosen huulilta ja kaatoi viinan maahan.
– Huuuiii! Jos itse sarvipää olisi hypännyt reen sevälle, olisivat Hirvosen kasvot tuskin ilmaisseet suurempaa häm- mästystä. Hän kauhisteli koko olemuksellaan, haukkoi hen- keään ja pyöritteli silmiään. – Voi taivaan isä, mite mie säi- käin! hän viimein kiljaisi. – Mitä... mitee sie siitä kuajot? Seul Lessin.
– Mikä teidän nimenne on?
Tuore virka ja lähes sietämätön jännitys olivat sekoitta- neet Kinnusen niin perusteellisesti, ettei hän tuntenut tai ai- nakaan ollut tuntevinaan entisiä naapureitaan. Tämä hämmäs- tytti Routamäkeä.
– Sattuko, konstaapeli, tietään sitäkään, että näähän on kotiuttamisjuhlat ja lienee sentään...
– Ei mitään juhlimista. Nyt ei ole sota. Nyt on rauha. Jär- jestys on palautettava.
– Mee helvettiin tuon vähän järkesi kanssa.
– Sipsautanko mie tuota ukkuu! Mie taijan pikkusen sip- sauttoo... vähä vuan, niinku kokeeks.
Toteuttaakseen uhkauksensa Hirvonen kohosikin reestä, mutta Routamäki tarttui hänen käsipuoleensa ja veti istu- maan.
– Tuliko se nimi?
– Anna mie sipsautan. Miula on tää oikii etunen hyvä lyö- mään. Sillä kuatuu, kuule, ukko.
– Turpa kiinni! Vaikka Kinnunen pelkäsikin tunnetusti kovanyrkkisen Hirvosen lyöntiä, ja vaikka hän vieläkin hytisi jännityksestä, rohkaisi Routamäen estely häntä tiukentamaan otettaan.
– Kumpi omisti pullon?
– Pie sie. Piek kokonaan. Lessi lahjottaa sen siulen... tun- temattomana.
Tämäkään lähes parahtamalla ilmaistu kaunis tarkoitus ei Hirvoselta onnistunut, sillä Honkalan ponnekas rykiminen kuului jo pimeästä.
– Kyllä nämä miehet tunnetaan. Nimet on jo tässä, phu- huhu... Honkala heilutteli valkoista paperilappua ja jupisi kä- vellessään: – Kun ei kerta selviä hyvällä kumpi omisti pullon, niin mätkäistään sakko molemmille...
Se oli niin jäätävää puhetta, että Hirvosen äskeinen kyy- nelehtiminen vaihtui äkisti selkää karmivaan ivaan, kun hän ääni kohoten huusi:
– Suapko Lessi kertoo poliisisetilen satuu pohjolan vala- kiista sivistysvaltiosta!
Poliisit juoksivat jo. Hyvään alkuun päästyään he halusi- vat näpsäyttää mahdollisimman monia, ja satujen kuuntelemi-
nen sai jäädä. Routamäki nousi hevosen luokse, viskasi loi- men reen sevälle ja päästi puomista. Olkansa yli hän lauloi Hirvoselle:
– Joudetaan pois. Sanovat kutsuessaan, että nämä juhlat olisi järjestetty rintamamiehille, mutta täällähän juhlii juoksi- laat. Hän heitti ohjat Hirvoselle ja nousi rekeen. Mutta ilois- ten juhlien nolo loppu pahoitti vielä kertaalleen tämän mielen ja kaukaa pimeästä kuului hänen itkunsekainen rätinänsä:
– Lessi ois saatanan mielellään tällä terveelä oikiila etuse- la. Sillä kuatuu, kuule, ukko. Ja se kuatuu kerrala. Van Lessi on hieno mies. Lessi ei kehtoo... Nyt Lessi itköö tätä pientä Suomii, ku se tälleen tyrkkii omii sankarpoikiisa.
Sen jälkeen kuului vain tasainen aisakellon moikina.
Holopaisen kaupan hevospuomilla oli miehiä jo enem- män. Kolme neljä ensimmäistä luovutti pullonsa poliiseille vähin äänin, mutta Karppasen Juuson luonto kuohahti ja hän käytteli jo kaikki kotoisia ”sivistyssanoja”.
– Saatanan närhi. Jos sie perkeleen kyttä tuola kaseksessa satut.
– Se on sillä lailla, jotta tästä viinan kanssa mellastelus- ta tuli nyt kerta kaikkiaan loppu, tohisi puolestaan vauhtiin päässyt Honkala.
Jussi Kinnunen, rintamiehistä vanhimpia, oli nappaillut eväitään tänne saakka säästeliäästi, joten lähes täyden pullon menetys koski häneen kipeästi. Painottaen jokaista sanaansa hän puhisi:
– Saatanan jeppe... Mie rintamala kymmenii kertoja poji- len sanon, jotta meilä on torrakot pahanepäin. Ei miulen venä- läiset ikinä mitää pahoo ouk tehneet... näähän nää omat per- keleet.
– Ukko... sinäkin. Painu heti kotiin täältä!
– Veke... poika... Siekö siinä?
Kinnusen suuttumus laukesi äkkiä, kun hän täydelliseksi yllätyksekseen tunsi pullonsa ottajan pojakseen. Mutta utak-
kaan vallanmakuun päässyt poika häpesikin isäänsä ja käs- ki tätä entistä jyrkemmin lähtemään kotiin, jolloin isän ällik- kä vaihtui suunnattomaksi pojan halveksunnaksi. Hän sähähti hampaittensa välistä:
– Ja haistappas poika paska!
– Sinä painu mökille siitä!
Kinnusten kiistan katkaisi Honkala tempaamalla pojan mukaansa, sillä puomin tulopäässä oli pullon menetykses- tä kimpaantunut Palokas noussut erään ajoreen kuskipukille, jossa paasasi:
– Ei mikään maailmassa voine olla jalompaa kuin tais- telu tämän rakkaan isänmaamme, vapautemme ja uskontom- me puolesta. Tämä taistelu on jaloa taistelua idän raakalais- maisia orjuuttajia vastaan. Eihän voitane kuvitella, että reh- ti suomalainen talonpoika tai työmies alistuisi siihen, että hänen vapauttaan rajotettaisiin ahtamalla hänet piikkilanka- aitaukseen. Ei siihen, että häntä kohdellaan kuin alkuasukas- ta, ei siihen...
Pujotellessaan rekien välissä lähemmäksi Honkala työnsi hattunsa takaraivolle ja kasvot kuumottivat kuin kesähelteel- lä. Sanat olivat hänen Aseveliyhdistyksen juhlissa pitämäs- tään puheesta.
– Se on sillä lailla, jotta laskeuduppas, Kusti, alas sieltä kuskipukilta...
Juhlatalon hevospuomilla oli ainoastaan Manne serkkun- sa Teemun ja Holopaisen kanssa ”korjaamassa lointa”, kun poliisit viereisen hevosen takaa putkahtivat heidän väliinsä.
Kinnunen tempasi pullon Mannen käsistä, ja tämän herkästi syttyvä luonto kuohahti.
– Miun eväihen varassako sie saatana...
– Nyt taisit äijä kärähtää ja pahemman kerran.
– Pitää olla perkele hattumainen jätkä, kirosi Manne sy- dämensä pohjasta entistä laiskannihkeää huutolaispoikaansa, joka kolme pitkää vuotta oli viha sydämessään kyntänyt ja ha-
rannut Mannen kivisiä peltoja, ajanut rehuja, luonut talikolla hikipäässä karsinoita ja ajanut lannat pellolle korkeiksi, höy- ryäviksi tunkioiksi. Nyt olivat osat vihdoinkin vaihtuneet.
– Tästä tuli sinulle, Tolvasen äijä, kallis ryyppy.
Honkala ryki taaempana hämillisenä. Reilun vuosikym- menen hän oli pyörinyt samojen seurojen johtokunnissa Man- nen, Teemun ja Holopaisen kanssa. Yhdessä he olivat hank- kineet seurojentalon, yhdessä juhlineet milloin kenenkin ko- tona. Hetken hän aprikoi sakottamisen kanssa, mutta sukaisi kuitenkin nimet listaansa ja lähti astumaan taloa kohti.
– Antaa hiihtää siitä!
Kinnusen toimissa näkyi koulutuksen antamaa, tällaisiin toimiin tähtäävää rutiinia. Kiiltävät saappaat välähtelivät kil- paa lumikiteitten kanssa, kun hän pyörähteli ärhäkkänä mies- ten ympärillä. Komentaessaan entistä vähemmän pidettyä isäntäänsä hän kerrankin tunsi olevansa omalla alallaan.
– Juoskaa... hep hep... yyyh!
– Elä elä, Kinnusen akan poika, tähe mieku... uhosi Man- ne kädet taskussa taakseen kääntyillen, kun taas Teemu ve- nytteli valikoituja sanojaan hienostellen:
– Oli se taivaan lahja, että sinustaki Kinnunen poliisi tuli.
Ei kellään meillä kolmella huomenna päänsärkyä ole.
Tieto poliisien tulosta kantoi vähitellen juhlasaliin. Se nosti mieliä, ja joukko piirileikin ulkopuolella olevia miehiä lappoi ulos. Pihalla kiireinen Honkala puuskutti heitä vastaan jolloin joukosta kuului härnääviä huutoja:
– Tilaa esivallalle!
– Ei maata armaampaa voi maailmasta löytää...
Honkalan vatsanpohjassa tuntui omituista kutinaa. Ur- heasti hän kuitenkin pysähtyi ja sanoi ponnekkaasti:
– Se on sillä lailla pojat... Ellei tämä suunsoitto lopu, lo- petan minä juhlat...
Sivusta astui joku vanhempi mies hänen eteensä.
– Kukahan tiälä on eniten huutana. Muistelehan vuan, uk- ko, omii puheitaas. Rauhan aikana sie puasoot ja suullaas tap- pelet, tos kun tuloo ni piileksit...
Honkala tyrkkäsi miestä voimiensa takaa. Tämä horjah- ti pahasti, kompasteli lisää omien liian suurien lapikkaittensa kanssa ja katosi nolostuneena toisten taakse. Samassa kuiten- kin toisia läheni ja joukosta kuului pahaenteistä murinaa, jo- ten Honkala katsoi parhaaksi kiiruhtaa sisälle, missä arvasi järjestysmiesten olevan.
Eteisessä Mutasen Mikko, kumikasvoinen mies, jonka äi- ti oli tunnettu kansanparantaja, kertoi erään lihavan iskias- potilaan käynnistä äitinsä luona. – Tästä vaivasta piäset, kun kuumana kesäpäivänä nostat hamees ja istuuvut paljain pyl- lyn huttunaan muuriisii vilisevän kusiiskeun piälen, äit naista neuvo. Nooh, se tät kiittel vua resetistä ja läks. Kuukauven piästä se mamma tulla ähistel lonkka kierossa ja äit siltä ti- voomaa, jotta istutko sinä Lyyli, siinä kusiiskeussa? No läsö- tihän mie siinä aikan, Lyyli vastas. Läksikö sinusta iskiainen, jatko äiti uteluaan. Minnekkä se ruoja miusta ois lähtenä...
nehä ne kusiiset läks.
Yrjöä mestarillisesti esitetty juttu huvitti kovasti. Naurus- ta hytkyen hän toisteli: – Kusiiset läks, kusiiset läks, kun Hon- kala vetäisi oven auki ja oli vain luonnollista, että hän naurui- neen ja rumine arpikasvoineen kiinnitti poliisin huomion. Är- tyneenä tämä astui pari askelta ja sivautti lujasti vasten suuta.
Lähimmät miehet näkivät lyödyn kohottavan hämmästyneenä kätensä huulilleen, joiden välissä kiilui muutama veripisara.
– Helvetin apina! Honkala tyrkkäsi avuttomana henkeään haukkovan vasten seinää. Nyt Yrjökin havahtui. Tuskin ehti selkä seinää hipaista kun hän pyörähti kädet koholla.
– Jumalauta... pysyhän sentään etempänä.
– Otappas sinä hattus ja ala laputtaa kotiisi!
Täysin tietämättömänä pihamaan tapahtumista Yrjö ei kä- sittänyt syytä Honkalan töykeyteen. Lapsuudesta saakka ko-
vassa kurissa kasvaneena hän otti kuitenkin vaatteensa, mut- ta jo takkia napittaessa alkoi tuon lihavan kyläpoliisin käytös kuohuttaa häntä. Hanskat koholla hän astui puvustosta, nap- pasi Honkalan edessä kevyen hämäyslyönnin ja tokaisi: – Lä- hes tuone ulos!
Sekavasti murahtaen tapasi Honkala vieläkin tyrkätä läh- tijää, mutta tämä väisti notkeasti, ja lihava tyrkkääjä kom- pastui lumesta liukkaalle eteisen lattialle. Asemasodan aika- na nyrkkeilyä harjoitelleena Yrjö oivalsi Honkalan hitauden ja viritti tälle nopeasti ansan. Kun puhiseva Honkala kömpi ylös, hän livahti samalla hetkellä ulos ja sai tempullaan har- kintakykynsä menettäneen poliisin peräänsä. Ulkona hän läh- ti oikopolkua myöten kotiinsa, joka oli toiseen suuntaan kuin kaupat ja hevospuomit olivat. Kävellessään hän muistutteli te- hokkaimman lyöntitapansa. Vasemmalla hämäystä ja oikealla nasevia suoria ja koukkuja. Rennosti, jännittämättä.
Lumisella metsäpolulla Honkala tavoitti Yrjön. Talviso- dassa tämä oli ollut ryhmänjohtaja. Jatkosodassa hänen joh- dettavakseen oli jo uskottu pst-joukkue tykkeineen, kasapa- noksineen ja panssarinyrkkeineen. Täällä syrjäisessä kotiky- lässään hän ei näyttänyt olevan kyllin hyvä edes eteisen nur- kassa seisojaksi. Hänet oli häväisty. Kun juoksusta läähättävä Honkala tarttui hartioista, hän kääntyi.
– Epäiletkö sie, jotta mie en taluttamata tästä kotiin osoo.
Honkala tapasi sanoa jotain, mutta ei huohotukseltaan päässyt ääneen, ja tajutessaan hänen avuttomuutensa Yrjö ke- hotti:
– Kiäny hyvän siän aikana takasi, muute sie ryömit lu- messa.
Entisenä punttien kolistelijana Honkala tarttui ylimielise- nä Yrjön käsipuoleen, käänsi ympäri ja alkoi työntää edel- lään. Parin metrin päässä polun vieressä seisoi luminen susi- puuna kasvanut laajaoksainen kuusi. Kun Honkala pitempänä kohotti sen oksia ja kumartui alle, pyörähti Yrjö äkisti, ja sa-
massa Honkalan lihava leuka rusahti.
– ...ahaah... yh... yyyyh...
Tähtisateen kipinöidessä silmissään Honkala horjui muu- taman askelen taaksepäin ja tuupertui lumeen. – Phuhuhu, hän pärski sekapäisenä, selvisi kuitenkin ihmeen nopeasti ja- loilleen ja alkoi pommittaa kookkaan miehen raskaita umpi- mähkäisiä lyöntejä. Honkalan iskuja notkeasti väistellen Yrjö perääntyi, kunnes toinen hetkeksi menetetyn itsevarmuuden palatessa erehtyi paljastamaan leukansa, ja seuraavassa het- kessä pettivät poliisin jalat.
Honkala kouri lunta suonenvedonomaisesti, yritti urheas- ti nousuakin, mutta vajosi jälleen. Ähkiessään maassa seka- päisenä hänestä tuntui jotenkin merkilliseltä, että juuri koko eteisjoukon vähäisimmältä näyttänyt mies koitui hänen koh- talokseen. Sitten hänen mielessään sytytti. Hänhän piti virka- pukunsa taskussa asetta. Se ei tosin tuntunut painavan lonk- kaa, mutta hän luotti silti sen olevan mukana. Kun pahin hui- maaminen meni ohi, hän kokosi itsensä, kohosi maasta riva- kasti ja käsi heilahti. Hänen onnekseen tasku oli kuitenkin tyhjä, sillä havaittuaan liikeen hypähti Yrjö puolestaan lähem- mäksi varmistuakseen siitä, että kopaisu jäisi tarkoituksetto- maksi, vaikka ase nousisikin taskusta käden mukana. Puoliksi ivallisena hän hymähti:
– Aikooko konstaapeli pitää pitkänkin tulivalmistelun en- nen uutta hyökkäystä?
Honkala sylkäisi lumeen viruvan veripläntin.
– Tästä sinä, Tolvasen poika, vielä käyt linnassa.
– Kiitos, Yrjö vilkutteli hänelle huolettomana kädellään.
– Kiitoksia herra lain ja turvallisuuven vartija... kiitos.
Osaamatta edes aavistaa tekonsa tulevia seurauksia hän kääntyi. Vapaasti, tuntematta pienintäkään kaunaa poliisia kohtaan hän hiljaiseen tapaansa hymähteli kävellessään: Ol- pahan juhlat ja vastaanotto... entiseltä sotaan yllyttäjältä ja juhlapuhujalta.
Loppiaiselta alkoivat pitkät härkäviikot ja monille lainrikko- jille kiduttavat käräjänkäynnit. Yrjönkin jupakka joudutettiin kiireellisenä tammikuun käräjille, jotka istuttiin eräässä kir- konkylän maalaistalossa, jonka pieni vierashuone sai vaih- teeksi palvella oikeussalina ja jonka puolihämärässä eteisessä norkoili aamusta pitäen runsaasti väkeä. Virkapukuisia polii- seja, vähäsanaisia, viimeiseen asti kuumeisesti puolustustaan puivia syytettyjä ja paljonkin edellisiä puheliaampia todista- jiksi haastettuja.
Sakkoja, sakkoja. Useimmille luovutusten laiminlyönnis- tä. Apulantojen puuttuessa ravinteista köyhtyneet pellot kas- voivat korkeintaan puolet normaalisadosta, jonka luonnollise- na seurauksena heikosti ruokitut lehmät lypsivät niin niukas- ti, että sitä oli luovutuksista vastuussa olevien viranomaisten vaikea ymmärtää.
– Luovuta näistä, nurisi eräskin maanviljelijä syyttäjälle.
– Hyvä ku koulukkaat voileipiin lisäks eväsmaijjon suavat.
Vapaaluontoisimmat nauroivat tuomioilleen, monet ensi- kertalaiset palasivat oikeussalista helpottuneina. Eihän se niin pelottava kokemus ollutkaan. Syyttäjä ei rynnännyt sutena päälle eikä tuomari mätkäissyt linnatuomiota.
Rasisalolaisia oli Yrjön lisäksi käräjillä Routamäki. Hä- nen heinälatonsa olkikaton oli puolentoista vuoden takainen myrsky riepotellut hajalle. Seuraavalla lomallaan tunnollisek-
si tunnettu Routamäki kattoi latonsa mustastapörssistä osta- millaan nauloilla, jonka sinänsä välttämättömän työn eräs ta- lossa turhalla hamstrausmatkalla käynyt kirkonkyläläinen oli kannellut viranomaisille. Sodan aikana ei komppanianpääl- likkö parasta ryhmänjohtajaansa ”moisen paskajutun takia”
käräjille laskenut. Nyt, tuomarin luettua syytteen. Routamäki ihmetteli:
– Millähän minun olis ollu se suova paree kattaa?
Tuskin haravaa viikatteesta erottava kaitakasvoinen tuo- mari vilkaisi syytettyä viileästi.
– Ei ole minun asiani ketään talonsa pidossa neuvoa.
– No hyvä. Joka tapauksessa ei kolmella naulakilolla, jot- ka minä Kansanhuollosta sain, kolmattasadan neliön suovaa kateta. Tämän luulisi jokaisen järki-ihmisen ymmärtävän.
– Kuulustelupöytäkirjan mukaan te olette käyttänyt laton- ne kattamisessa kolme kiloa Kansanhuollon luvalla hankittuja nauloja ja kolmekymmentä kiloa laittomasti hankittuja. Mistä te nämä kolmekymmentä naulakiloa saitte?
– Vai saitte, Routamäki hämmästyi kysymyksen muotoi- lua. – Ei tartte nimismiehen ensinkään luulla, että joku olis minulle naulojaan tyrkyttänyt, et tässä... ota ny... Minun tuli maksaa niistä kokonaista kuusinkertanen hinta... Oli pakko, ja katon suovan, että heinät säästys. Minähän olen niistä yli kymmene tuhatta kiloa yleiseen kulutukseen luovuttanut. Ja minä luulisin että...
– Älkää te luulko yhtään mitään, syyttäjä keskeytti Rou- tamäen.
– Tässä jutussa ei olekaan kysymys heinistänne, vaan la- donkattamisesta. Olette syyllistynyt lainvastaiseen tekoon.
– Olisikohan asia siittä parantunut, jos minä olisin jättä- nyt heinäni märkänemään, Routamäki ihmetteli. – Sillonhan minua syyttäjä syyttäs...
– Vastatkaa vain siihen, mitä teiltä kysytään, tuomari ke- hotti.
– No hyvä, Routamäki hymähti huvittuneesti, mutta jat- koi aivan kuin ei olisi tuomarin sanoja käsittänyt: – Kerra- taanpas nämä asiat vielä; minulta repi myrsky heinäsuova- ni katon. Siittä meitin mielestäni tulis lähtee. Jos minä oli- sin jättänyt suovan kattamatta ja heinät märänneet, minua nyt syyttäjä syyttäs maataloustuotteiden luovutusvelvollisuuden laiminlyömisestä, niinkun täällä on jo monia syytetty. Mut- ta kun minä kesän ainoalla lomallani hankin moninkertaseen hintaan naulat ja katan suovan...
Tuomari keskeytti Routamäen naputtamalla kynällään pöytää.
– Huomautin jo kerran, että vastatkaa vain siihen, mitä teiltä kysytään. Tuliko tämä teille lopultakin selväksi.
Nyt oli Routamäki jo tosissaan hämmästynyt. Hän katseli ihmeissään vuoroon syyttäjää vuoroon tuomaria.
– Tiedättekö te kunnolla ittekään, mistä te oikein minua syytätte? Minä luulen, että te kaksi ette ollenkaan käsitä, mis- sä hädässä tämä maa on ollut ja millanen elintarvikepula meil- lä parhaillaan...
– Menkää ulos! käski tuomari Routamäen tottelematto- muudesta loukkaantuneena. Mutta nyt Routamäkikin lämpe- ni.
– Minähän lähden, hän sanoi eikä hänen hilpeänä soiva hämäläisnuottinsa sen siitään noussut eikä laskenut. – Enhän minä sinun riesoksesi ole aikonutkaan jäädä... Meinaan vaan, että jossain muussa paikkaa tollasen pikkupoojan paranisi lii- kaa poskeensa...
– Ulos, uloos!
– Mennään mennään.
Tyynnyttyään tuomari ehdotti Routamäen sakon suuruu- deksi 6000:-, johon Karvinen, harmaapäinen lautamiesmaan- viljelijä sanoi:
– Tää Routamäki, sanotaan tuota... jostaa tuolta Hämees- tä välrauhan aikana tänne eksynyk mies on... sitä talavisuassa
kuatuneen Lesos Puavon tiloo kunnostana ja pereen kahto- na... Kolome pientä lastakii Puavolta jäi. Ja kun tämä meijän kansanhuollon johtajakii sitä, jotta se mies on hoitana kun- nola kaikki luovutukset, ni mie oisin tällä yksinkertasela jä- rellään sitä mieltä, jotta annettas, sanotaan tuota, tään Routa- mäin syytteen rauveta.
Penkin toisesta päästä pyydettiin puheenvuoroa ja tuomari osoitti pislapäisellä kynällään.
– Simonen.
Simonen oli kirkonkylän muurareita ja puoluekannaltaan keskiryhmistä vasemmalle. Kunnalliset luottamustoimensa hän oli aloittanut valtuustosta ja sanavalmiina miehenä pian tullut valituksi lähes jokaiseen lautakuntaan. Hänen sanansa pursuivat vuolaina.
– Antaa paukkua! hän huudahti tuomarille tämän sak- koehdotusta kannattaen. – Minä tunnen tämän Lesosen ti- lan. Pitkälti toissataa hehtaaria metsää ja parikymmentä vil- jeltyä. Ei sellasella tilalla kolme sotaorpoa meinaa mitään. Ja sitäpaitsi, eläkkeenhän ne valtiolta saavat. Minunkin eukkoni vasta toissapäivänä Salokylältä oli ruokatarpeita hankkimas- sa. Kuusisataa voikilosta ja kolme lihakilosta oli revitty... Niin niin, totta tämä on... ja minä sanon, että kyllä hinnoilla muu- taman tuhannen sakko on helppo selvittää, jotta antaa vaan vasaran paukkua, kyllä siinä talossa tuohi riittää.
– Entäpäs ne luovutukset?
– Kenenkäs navetasta ja viljalaarista ne lähtee?
– Katsokaapas tänne! Simonen nosti vasemman kätensä sormet levälleen. Sitten hän näpisti kaksi pienintä sormea erilleen muista sormista. – Luovutukset tekee tilan kokonais- tuotosta tämän verran ja loput, hän leväytti kolme sormeaan viuhkaksi, myydään mustaan... ja ne maksaa, sen tietää jokai- nen.
Hasunen sai seuraavana puheenvuoron.
– Minä sanon, että Simonen ainakin tässä asiassa liioitte- lee. Meidän kunnassa on varmasti valtaosa viljelijöitä, joilta ei liikene mustaan yhtään ainoata voi- tai lihakiloa. Sitäpaitsi tästähän ei olekaan kysymys. Mielestäni on väärin näin ki- reänä elintarvikepulan aikana rangaista miestä, joka kesän ai- noalla rintamalomallaan raataa yötä päivää, että meillä maat- tomilla kirkonkyläläisillä ja kaupunkilaisilla olisi jotain suu- hunpantavaa...
– Raha siinä on ollut käskijänä! Simonen huudahti, mutta Hasunen jatkoi kuin ei olisi välihuutoa kuullutkaan: Ei ole hä- nen vikansa, jos tila, joka tarvitsisi 30–40 kiloa nauloja vuo- dessa saakin niitä pari kolme. Näillä perusteilla kannatan Kar- visen ehdotusta kanteen hylkäämisestä.
– Simosen mainitsemilla hinnoilla Routamäki maksaa sakkonsa kymmenellä voikilolla, sanoi lautamies Simosen vieressä,
– Antaa vaan nuijan paukkua!
Ja nuija paukkui.
Onnettomuudekseen Yrjön asia oli esillä seuraavana. Tus- kin oli tuomari ehtinyt toipua Routamäen ylevästä ilmees- tä tuomionlukuaikana, kun hän katseensa nostettuaan näki edessään äskeistäkin rumemman arpinaaman. – Mistähän nii- tä riittikin tänä päivänä.
Kuten useimmat ensikertalaiset jännitti Yrjökin oikeuden edessä, vaikka hän kotiuttamisjuhlista lähtien olikin valmis- tanut itseään tätä hetkeä varten. Hänen suutaan kuivasi, kun taas kainalot suorastaan kylpivät hiessä. Henkilötietojen jäl- keen tuomari alkoi kuivasti:
– Teistä on tehty tänne rikosilmoitus, jossa teitä syytetään yksinteoin tehdystä häiriöntuottamuksesta julkisella huvipai- kalla ja virantoimituksessa olleen poliisin vastustamisesta se- kä pahoinpitelystä. Pitääkö tämä paikkansa?
Siinä se oli. Syytetty siirteli rauhattomana jalkojaan, kos- tutti tahmeaa kieltään ja sai viimein sanotuksi:
– Si... sitä hä... häiriötä mie en ainakaa tuottanut.
Syyttäjä nousi pöytänsä takaa. Komea mies tohtoriper- heestä, jonka mielestä pelkän kansakoulun käynyt ei ollut yh- tään mitään. Häntä pelättiin. Kun hän mustalla Limousinel- laan ajoi torvet soiden huvipaikalle kuoli ilo. Hän osasi tai- don terrorisoida lailla.
– Mitä... tämäpäs on kummallinen tapaus. Todella kum- mallinen. Ihmeteltävän kummallinen. Rikosilmoitus on sel- vä kuin päivä. Mies väittää olevansa viaton kuin karitsa. Mi- tä, mitenkä poliisi kiinnitti teihin huomionsa ellette tuottanut häiriötä?
Syytetty kohotti kätensä kuulevamman korvansa taakse.
– Puhusitteko hitaammin... mie en kuule kovinkaan hy- västi.
– Huusitteko te? nimismies harvensi puhettaan.
– En.
– Hoilasitteko te siellä?
– En.
– Te vain muuten heiluitte viinapullonne kanssa?
– Enkä heiluna. En voinut heiluu, kun miula ei ollu sitäkää viinapulloo.
– Mites te jouduitte käsikähmään poliisin kanssa? Kerto- kaa!
– Mie vuan seison siinä eteisessä, kun poliisi tul, räppäs minuu vasten suuta ja alako tyrkkii. Siitä se kaikki alako.
Syyttäjä kohahti suu puoliavoimena hämmästyksestä.
– Myöntäkää suoraan, että te rähinöitte siellä. Minä tun- nen mieheni. Eivät he syyttä kehenkään käsiksi käy. Kuin var- mistaakseen oman käsityksensä hän toisti vielä: – Te rähinöit- te siellä. Teidän on turha kiistää.
– Mie en rähinöinyt ensinkää, Yrjö intti. Kovan ponniste- lun tuloksena hän oli huomattavasti rauhoittunut ja sanoi tyy- nesti:
– Miun mielestä semmonen poliisi, joka ei erota hyvän- tahtosta nauramista rähinöimisestä ei ouk ensinkää tehtäviisä tasola. Ja sitäpaitsi, miehän läksin sieltä heti käskyn jäläkeen pois, van se poliisi, Honkala, juoks miun perästä...
– Kutsukaa sisään ensimmäinen todistaja, tuomari syyte- tyn keskeyttäen määräsi.
Honkala ja Kinnunen odottelivat vuoroaan talon suojis- sa. Honkala ymmärrettävistä syistäkin, sillä näki selvästi, et- tei hänelle enempää kuin Yrjöllekään ensi tapaaminen tuon ikävän illan jälkeen ollut miellyttävä. Syytetty siirtyi auliisti sivummalle ja myös Honkala vältti katsomasta ottelukump- paniaan. Valan jälkeen tuomari kehotti:
– Muistakaa valanne. Puhukaa totta.
Honkala aloitti. Ammattinsa vuoksi käräjäsaliin tottunee- na hän esiintyi luontevasti, joskin hänen eleistään näki, että nyt sekä tulevaisuudessa syytetty saisi hänen tyrkkimättään nauraa missä tahansa juhlailtaakin makeammin.
– Istuimme iltaa konstaapeli Kinnunen ja minä, kun ilta- mapaikalta soitettiin. Pyydettiin apuun. Soittaja ilmoitti hu- malaisten tappelevan. Lähdimme heti. Jo mennessä huoma- sin kauppojen pihoissa ryypiskeleviä miehiä. Otettiin pullot pois, phuhuhu... Näiden miesten kanssa ei ollutkaan enem- pää... sakot niille nyt... Iltamatalon pihalla miehet huutelivat hävyttömyyksiä.
– Mitä, syyttäjä keskeytti. – Tässäkö joukossa Tolvanen oli?
– Ei, phuhuhu. Minä en vielä...
– Missäs hän sitten oli? Kertokaa!
– Eteisessä. Kehotuksestani huolimatta miehet pihalla ei- vät hajaantuneet joten lähdin järjestysmiehiä, jotta... Eteisessä Tolvanen...
– Mikä, mitä hän teki?
– Virnisteli, heti kun ovesta...
Huomatessaan Honkalan antavan todistajalausuntoaan kääntyi syytetty päin käsittääkseen edes osittain, mitä hänestä sanottiin. Ensikertalaisena hän ei tiennyt, ettei todistajaa saa lakituvassa keskeyttää, vaan huomautti väliin:
– Anteeks nyt vuan... miehän tuota vain nauron. Enkä mie missään tapauksessa teilen. Satun vain kuulemaan mukavan kaskun.
– Odottakaa. Antakaapas todistajan puhua, tuomari kielsi.
– Honkala jatkoi: – Käskin, phuhuhu, heti lopettamaan virnuilun ja lähtemään kotiin...
Syytetty nosti kätensä sanoakseen jotain ja Honkala kes- keytti.
– Eihän se tuolleen ollu. Ensin te sivautitta minuu vasten suuta, sitten tyrkkäsitte ja vasta sen jälkeen käskittä pois. Eikö asia ollutkin näin?
– Suu kiinni! tuomari koveni. – Varoitin jo kerran. Saatte vuoronne myöhemmin.
– Lähtikö Tolvanen kotiinsa? jatkoi syyttäjä kuulustelua, vai jäikö hän edelleen rähinöimään?
– Lähdin viemään. Kuten jo sanoin pihamaalla metelöi- tiin, minkä vuoksi minä...
– Kummin se oli? syyttäjä halusi Honkalalta täsmennys- tä. – Talutitteko te tätä Tolvasta vai pysyikö hän omilla jaloil- laan?
– Kyllä hän itse...
– Missä yhteenotto sitten sattui? Miksi te lähditte jäljittä- mään kotiinsa menevää miestä? Tämäpäs nyt on sekava asia, syyttäjä oli ilmeisen tuskastunut. Honkala oli tunnettu rauhal- liseksi mieheksi, josta syystä hän ei halunnut tämän malttinsa menettämistä uskoa. – Vai jäikö Tolvanen pihalla mellasta- vien miesten joukkoon?
Myös Honkala oli silminnähden kiusaantunut. Hän ryki ja kakisteli ja pyyhki nenäliinalla suutaan. Kovan ponnistelun tuloksena hän sai sanotuksi:
