157
K
ahdenkymmenen vuoden ta- kaisessa väitöskirjassaan Työ- prosessi ja pitkät aallot Raija Julkunen tutki 1970–1980-luku- jen vaihteen uutta työtä niin sa- notun työprosessiteorian näkö- kulmasta. Ajankohtaisia keskus- teluaiheita olivat tuolloin työn de- ja rekvalifikaatio eli työn si- sällön köyhtyminen ja mahdolli- suudet sen uudelleen rikastami- seen. Keskusteltiin myös massa- tuotannon ja massakulutuksen kypsymisestä, vastarinnasta taylorisoitua työtä kohtaan, työn humanisoinnista ja fordismin vaihtumisesta toisen automerkin mukaan nimettyyn toyotismiin.1970-luvulla työ näytti moni- en tutkijoiden mielestä köyhty-
Uuden työn paradokseja
Raija Julkunen: Uuden työn paradoksit. Keskusteluja 2000-luvun työprosesseista. Vastapaino 2008. 334 s.
vän, mutta nyt ajanjaksosta pu- hutaan työntekijän menetettynä turvallisuuden kulta-aikana. Ei kuitenkaan tunnu uskottavalta, että Suomessa tai länsimaissa työelämä olisi totaalisesti ja kai- ken kattavasti muuttunut noista ajoista turvattomampaan suun- taan. Sen sijaan turvattomuuden kokemus, ainakin puhe siitä, näyttää lisääntyneen. Tätä voi Julkusen mukaan osin selittää ristiriita kohonneiden turvalli- suusodotusten – kuten hyvin- vointiyhteiskunnan turvalli- suuslupausten – ja tiedostettu- jen riskien välillä.
Työn muutoksia kuvattaessa käytetään mieluusti sanapareja ennen–nyt tai vanha–uusi. Mut-
ta mikä oli ennen ja mikä on nyt?
Erilaiset post-käsitteet – kuten jälkimoderni, jälkifordismi, jälki- teollinen, jälkihyvinvointivaltio, jälkidemokratia – kertovat, ettem- me tiedä missä olemme. Tiedäm- me kuitenkin, että jokin vakaaksi uskottu on hapertunut ja olem- me jossakin asiassa menettäneet illuusiomme. Ranskalaiset ja ita- lialaiset ovat paikallistaneet muutoksen 40 vuoden takaiseen kapinointiin, britit Maggie That- cherin kauteen 1979–90 ja suo- malaiset luonnononnettomuute- na nähtyyn 1990-luvun alun la- maan.
Niin valtion kuin ammatillisen järjestäytymisenkin antama kol- lektiivinen turvaverkko alkoi eri maissa hapertua tavalla, joka nyt näyttäytyy epävarmuuden ja yksilöllisyyden nousuna. Suo- messa siirryttiin markkinakuriin
2/2008 u AIKUISKASVATUS u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u
158
ja managerivaltaan rajumman
”luovan tuhon” kautta kuin mis- sään muussa länsimaassa. Mo- nista muista maista poiketen Suomessa muutos ajettiin läpi osin koordinoidusti neuvotellen ja myös virkamiesvetoisesti. Tai- vutteleva puhetapa noudattaa usein kaavaa: ”me” rakensimme turvaverkon, mikä oli aikanaan oikein, mutta nyt ”meidän” on uudistuttava.
Yhtenä muutoksena voi näh- dä myös kapitalismi-sanan pa- luun yhteiskuntatieteisiin ja si- ten myös työelämän tutkimuk- seen. Tutun sanan jälleennäke- minen voi samalla merkitä raken- teellisen näkökulman ylikorostu- mista toimijuuden ja historialli- suuden kustannuksella, jolloin paikallinen merkitysten maailma hukataan. Päinvastaisesta ta- voitteestaan huolimatta tätä yk- sipuolisuutta ei Julkunen uudes- sa teoksessaan ole voinut koko- naan välttää. Yhtä kaikki hän tar- kastelee työelämän ristiriitai- suuksia rikkaasti ja monipuoli- sesti, ja teosta voi lämpimästi suositella työelämän kehitys- suunnista kiinnostuneille. Julku- nen ei allekirjoita sellaisenaan Juha Siltalan teesiä työn kaikin- puolisesta ja yksisuuntaisesta huononemisesta, vaikka hän Sil- talan tutkimuksiin paikoin tukeu- tuukin.
Aiempaa, tyypillisesti teollis- ta työtä on kuvattu objektivoi- tuna. Tieto ja ajattelu pyrittiin mahdollisuuksien mukaan ob- jektivoimaan koneisiin, laitteisiin ja byrokraattisiin sääntöihin ja näin tekemään työprosessit mah- dollisimman riippumattomaksi työntekijöiden tietoisuudesta.
Kirjassaan Julkunen kysyy, mitä työprosessiteorialle kuuluu tä- nään, kun uutta työtä kuvataan määreillä tietoistunut, affektiivi- nen, verkostoituva, kommunikoi-
va, joustava, liikkuva ja prekaari työ.
Tieto- tai vuorovaikutuksellis- ten töiden vaatimaa osaamista ei voi objektivoida koneisiin ja val- miisiin sääntöihin. Teoksessa tarkastellaan subjektivoidun, henkilökohtaistuneen ja yksilöi- tyneen, samalla myös verkostu- neen ja yhteistoiminnallisen työn paradokseja. Italialaista operais- mo-suuntausta seuraten Julku- nen esittää, että nykyiset johta- mis- ja organisaatio-opit pyrki- vät kontrolloimaan uutta työtä ottamalla aiempaa tehokkaammin käyttöön työntekijöiden älyn, tunteet, aloitteellisuuden, vas- tuullisuuden ja kommunikaatio- kyvyn, sanalla sanoen inhimilli- set kyvyt ja ominaisuudet, osin riippumatta varsinaisesta ammat- titaidosta ja työn välittömistä tuloksista. Tähän tuntuu sovel- tuvan myös Richard Sennettin teesi siitä, että työntekijän osaa- minen on alkanut monissa orga- nisaatioissa merkitä pikemminkin abstraktia ja oletettua tulevai- suuden potentiaalia kuin tämän- hetkistä ja konkreettista osaa- mista. Tämä ajatusmalli on luiker- rellut jo suomalaiseen yliopisto- maailmaankin.
Viriilejä työntekijöitä
Uuden kapitalismin kulttuuri tun- tuu vaativan siihen sopivaa ruumiillista ja emotionaalista ti- laa, ”emotionaalisen käsikirjoi- tuksen” noudattamista. Amma- tillisuuden sijasta rekrytoidaan oikeaa asennetta eli nuorekkuut- ta, energisyyttä ja vitaalisuutta.
Säilyttääkseen työllistyvyyten- sä ja kilpailukykynsä yksilöllis- tetyt työntekijät joutuvat tuot- tamaan ”viriilisyyden esityksiä”
(s. 154) ja torjumaan uupumisen, väsymisen ja aikaansaamatto- muuden tunteet. Uusien tuotan-
tokonseptien mukainen eri alo- jen ”ohuttyöläinen” on läpinä- kyvä ja haavoittuva, yksilöllises- ti vastuutettu ja tilivelvollinen, jatkuvan henkilökohtaisen arvi- oinnin kohteena, usein vailla kollektiivisuuden tuomaa pusku- ria.
Julkunen kysyy, merkitseekö työn henkilökohtaistuminen ja subjektivoituminen vastarinnan kanavoitumista epäpoliittisiin, keskiluokkaiseen tietoyhteis- kuntaan sopiviin uomiin työhy- vinvointidiskurssina ja yksilölli- sinä kokemuksina. Jollei myö- häiskapitalismin talouslogiikalle nähdä poliittista vaihtoehtoa, työelämän ongelmia aletaan näh- dä yksin henkilökohtaisen sopeutumisen alueena.
Jälkifordistiseen työhön sisäl- tyy selkeä lupaus, ellei peräti vaatimus, itsensä toteuttamises- ta ja kehittämisestä, mutta työ näyttääkin synnyttäneen laaja- mittaisen masennusepidemian.
Paradoksilla voi olla monta tul- kintaa, mutta Julkunen uskoo, että työn tuottamaan masennuk- seen, uupumukseen ja pettymyk- seen voi vaikuttaa juuri ylisuuri lupaus työstä itsensä toteutta- misen tärkeänä ellei ainoana paikkana.
Kun itse tarkastelen työelä- mää pitkälti työnohjauksen ja uraohjauksen näkökulmasta, työelämän puutteiden haikailun sijasta tuntuisi houkuttelevalta kartoittaa työtä joko suurena tai pienenä osana hyvää elämää:
mitä asioita itse kukin haluaa elä- mässään toteuttaa, ja mitä näis- tä on mahdollista nyt toteuttaa palkkatyössä, mitä taas muilla elämänalueilla. Pragmaattinen lähtökohta ei välttämättä sulkisi pois kamppailua eri foorumeilla paremman työelämän puolesta.
Jussi Onnismaa
u NÄKÖKULMIA KIRJALLISUUTEEN u AIKUISKASVATUS u 2/2008
