Suomalaisen mediatutkimuksen historiaa 1
Tarmo Malmberg
Suomalaisen mediatutkimuksen historiaa -sarjassa esitel- lään tekijänsä uran tai alan kehityksen kannalta merkille pantavia töitä. Tarkoitus on samalla herättää kiinnostusta kotimaisen tutkimuksen historiaan, jonka kokonaisesitys on edelleen laatimatta.
Elokuva esteettisenä joukkoviestintänä
Helge Miettunen (1949). Johdatus elokuvan estetiikkaan. Porvoo: WSOY.
Mediatutkimus oppialana syntyi 1900-luvun alussa reaktiona siihen murrokseen, joka 1880-luvulta lähtien varsinaisesti loi modernin mediajärjestelmän eli ensin massalehdis- tön ja elokuvan, sitten radion ja television. Elokuvan asema tässä kokonaisuudessa on ollut alusta alkaen epäselvä. Yhtäältä elokuva on sanomalehden ja television tapainen joukkoviestintäväline. Toisaalta se on niin kutsuttu seitsemäs taide ja siten osa taiteiden järjestelmää. Jännite elokuvan joukkoviestintä- ja esteettisen luonteen välillä on aiheut- tanut sen, että satavuotisen historiansa aikana elokuvatutkimus on saanut yhä uudel- leen etsiä paikkaansa mediatutkimuksessa. Suomessa Helge Miettusella (1916–1986) on ollut edelläkävijän rooli, kun on luotu siltaa elokuvateoriasta viestintä- ja mediateoriaan.
Miettusen ensimmäinen laaja tutkimus, väitöskirja Johdatus elokuvan estetiikkaan vuo- delta 1949, on samalla ensimmäinen suomalainen mediatutkimuksen alaan laskettava korkein akateeminen opinnäyte (Miettusen uran yleisesittelynä ks. Laine 2007).
Miettusen laatiessa työtään ja väitellessä kiinnostus elokuvaan vakavana tutkimus- kohteena oli Suomessa vähäistä. Vaikutusvaltaiset vanhoilliset piirit, joihin yliopistoväki paljossa kuului, pitivät elokuvaa ”joko humpuukina, syntinä tai kommunismina”, kuten Pekka Lounela (1976, 67) on asian värikkäästi ilmaissut. Miettunen saattoi kuitenkin tu- keutua tutkielmansa ohjaajaan Rafael Koskimieheen (1898–1977), Helsingin yliopiston estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professoriin. Tämä oli teoreettisissa päätöis- sään Theorie des Romans (1935) ja Yleinen runousoppi (1937) sivunnut kysymystä elo- kuvan suhteesta kaunokirjallisuuteen ja teatteriin. Esteettinen tutkimus olikin vuosisa- dan alkuvuosikymmeninä meillä vilkasta (Huuhtanen 1978). Virikkeitä antoi eritoten saksalainen tutkimus, jota Koskimieskin piti alan varsinaisena suunnannäyttäjänä. Tämä näkyy myös Miettusen työssä, erityisesti sen käsityksessä taiteen yleensä ja elokuvatai- teen erityisesti luonteesta.
Koskimiehen edustaman yleisen eli vertailevan ja teoreettisen kirjallisuustieteen li- säksi Miettunen sai kotimaisia virikkeitä myös taidehistorian tunnetuilta nimiltämme Onni Okkoselta (1886–1962) ja J. J. Tikkaselta (1857–1930). Okkoseen Miettunen nojaa työnsä keskeisen teesin, jonka mukaan elokuva on keskiaikaisen kuvakertomuksen täy- dellisyyteen kehittynyt muoto. Toisin sanoen elokuva merkitsee eräänlaista paluuta re- nessanssia edeltäneeseen aikaan, jolloin sana- ja kuvataiteiden eriytyminen modernissa mielessä ei ollut vielä tapahtunut. Elokuvan synteettinen luonne auttaa Miettusta myös luonnehtimaan elokuvalle ominaista viestintä- ja mediamuotoa. Miettusen kannan ym- märtämiseksi on hyvä sanoa pari sanaa henkitieteestä (saks. Geisteswissenschaft; suo- meksi käytettiin aiemmin myös muotoa hengentiede).
Henkitiede oli 1800-luvulle ja 1900-luvun alkupuolelle ominainen näkemys ihmistie- teiden luonteesta, jonka inspiraation lähteenä toimi saksalaisen idealismin uushumanis- tinen filosofia, yhtenä ilmentymänään humboldtilainen sivistysyliopistoajattelu. Media- tutkimukseen henkitieteen liittää sille ominainen subjektiivis-psykologinen näkemys viestinnästä ja objektiivis-materiaalinen käsitys viestinnän välineistä eli medioista. Este- tiikassa käsitys tunnetaan elämys- ja ilmaisuestetiikkana. Perusideana on, että taide on taiteilijan ja taiteen vastaanottajan välillä tapahtuvaa viestintää, joka käyttää määrä- muotoisia keinoja. Viestintä toteutuu, kun taiteilija antaa kokemalleen elämykselle muodon, jonka kautta muodonelämys välittyy vastaanottajalle.
Olennainen osa näkemystä on, että esteettisen muodonannon välineet ovat objek- tiivisia. Näin niille voidaan antaa yleinen kuvaus, mikä on juuri estetiikan tai runousopin eli poetiikan tehtävänä. Elokuvan estetiikka käsittelee siten elokuvaviestinnälle ominai- sia yleisiä muotoja. Niitä Miettunen tapailee kuvakertomuksen käsitteen avulla. Miettu- sen menettelyyn sisältyy kaksi perusratkaisua: laaja elokuvanäkemys ja kertomuksen kä- site, joka yhdistää epiikan ja draaman. Niiden luonnehdinta auttaa ymmärtämään Miet- tusen työssään soveltamaa teoreettisen tutkimuksen metodia. Yhtäältä on kyse eloku- van ja todellisuuden suhteesta, toisaalta elokuvan paikasta muiden kertomusmuotojen joukossa.
Todellisuutta voidaan kuvata ja siitä viestiä eri tavoin. Miettusen omaksuman es- teettisen perinteen mukaan taide esittää todellisuutta luomalla todellisuusilluusion tai lumetodellisuuden (saksan kielen termi tälle on tavallisesti Schein). Siksi näytelmäeloku- vaa ei tule mitata vastaavuudella ulkoiseen todellisuuteen, vaan niillä sisäisen maailman mittapuilla, jotka se omilla keinoillaan luo. Tässä piilee niin sanottu runoilijan vapaus.
Elokuvan esteettinen käyttö on kuitenkin ainoastaan yksi sen monista käyttötavoista.
Taiteen ja viihteen lisäksi elokuva voi palvella tiedonvälitystä, valistusta ja kasvatusta.
Näillekin elokuvan käyttötavoille Miettunen osoittaa työssään paikan. Nimittäin tai- teelle ominainen vapaus ja luovuus ilmenevät kaikenlaisessa elokuvanteossa, tehtiin sit- ten fakta- tai fiktiopohjaisia elokuvia. Elokuvantekijän luovuus, mielikuvituksen vapaus, on kuitenkin suurimmillaan elokuvataiteessa. Siksi elokuvan estetiikka viime kädessä kä- sittelee näytelmäelokuvaa ja sille ominaista ilmaisutapaa. Sen perusta on taas elokuvan eeppisessä luonteessa.
Miettuselle näytelmäelokuva on romaaniin verrattavaa kertomataidetta, joka käyt- tää lisäksi teatterille eli draamalle ominaisia keinoja. Tämä oli ollut myös Miettusen työn akateemisen ohjaajan Rafael Koskimiehen näkemys romaaniteoriansa lyhyessä kom- mentissa elokuvasta: elokuva on sekamuoto (Mischform), joka esittää romaanin toimin- taa draaman keinoin (Koskimies 1935, 52; vrt. myös Koskimies 1937, 271). Elokuvan ja
teatterin läheisyys on vanhastaan keskusteltu aihe, mihin myös suomen kielen sana näy- telmäelokuva viittaa. Koskimiehen tuella Miettunen toi tarkasteluun mukaan romaanin muotoperiaatteiden keskeisyyden, kun tehtävänä on ymmärtää elokuvaa kertovana tai eeppisenä taiteena. Näin hän ennakoi myöhemmin suomalaisessakin mediatutkimuk- sessa suosituksi tullutta narratologiaa eli kertomusoppia sekä sen osana oppia taiteen ja viestinnän genreistä eli lajityypeistä.
Miettusen mukaan elokuva ja draama perustuvat täysin erilaisille muotoperiaat- teille, koska edelliselle ovat mahdollisia eeppisen kerronnan peruskeinot, jälkimmäiselle ei (keinoista ks. Petsch 1928; Robert Petsch oli yksi Koskimiehen ja Miettusen lähteistä).
Eroa Miettunen (1949, 84) kuvaa esimerkiksi näin: ”Draama [ei] voi esittää mitään sel- laisia tilanteita, jotka vaativat laajaa tapahtuma-alaa, useita eri paikkoja ja vapautta ai- kaan nähden.” Kameran ja leikkauksen avulla tämä kaikki on taas elokuvalle vaivatonta.
Näin on, koska elokuva nojaa suoraan kerrontaan, draama näyttelijöiden vuoropuhe- luun ja toimintaan. ”Dialogi on elokuvan kerronnassa apuneuvona, kun taas kerronta on draamassa apuneuvona.” (emt., 90.) Näin teorioidessaan Miettunen määrittää elokuva- taiteen olemuksen tai ideaalityypin, jonka avulla yksittäisiä elokuvia tai elokuvalajeja voi ymmärtää.
Miettusen kirjan päättää hieman päälleliimatun oloinen loppuluku, jossa tekijä kä- sittelee elokuvaa teollisuutena. Luku on kuitenkin tarpeen, jotta Miettunen voi tehdä vielä yhden tärkeän erottelun: eron elokuvan mahdollisuuksien ja sen todellisuuden vä- lillä. Elokuvan mahdollisuuksien käsittely on elokuvan estetiikkaa ja psykologiaa, mutta elokuvan todellisuuden käsittely edellyttää näiden lisäksi elokuvan yhteiskunnallista tar- kastelua. Väitöskirjansa jälkeen Miettunen laajensikin teoreettista näkökenttäänsä tä- hän suuntaan.
Helge Miettunen oli suomalaisista mediatutkijoista ensimmäinen, joka kävi Yhdys- valloissa tutustumassa alaan. Vuonna 1950 hän teki kahdeksan kuukauden vierailun oleskellen pääasiassa Los Angelesissa, missä Hollywood sijaitsee. Matkansa kokemuksia Miettunen raportoi myöhemmin kirjassaan Audiovisuaalinen kansansivistystyö (1954).
Työ on ensimmäisiä, joissa yhdysvaltalaista mass communication researchiä on esitelty suomalaisille lukijoille. Väitöskirjan ohella toisessa päätyössään Radio ja tv-opin perus- teet (1966) Miettunen laajensi kysymyksenasetteluaan väitöskirjan loppuluvun suun- taan. Näin hänen mediateoriaansa tuli mukaan esteettisen viestinnän muotoanalyysin lisäksi joukkoviestinnän (yleisradion) instituutiotarkastelu.
Vuonna 1964 Miettunen nimitettiin Tampereen Yliopiston lehdistö- ja tiedotusopin dosentiksi erityisalanaan elokuva, radio ja televisio. Viisi vuotta myöhemmin hän haki saman opinahjon vasta perustettua tiedotusopin professuuria, jonka toimialana oli ra- dio- ja tv-journalistien koulutus sekä vastaava tutkijakoulutus. Vaiherikkaan virantäytön Miettunen hävisi kilpahakijalleen Kaarle Nordenstrengille (virantäytön vaiheet on doku- mentoitu pamfletissa Jyränki ym. 1971).
Professorinviran täyttö, jota paikallinen opiskelijalehti Aviisi päätoimittajansa Jouko Raivion johdolla aktiivisesti seurasi, oli ensioireita 1970-luvulle ominaisesta akateemisen elämämme poliittisesta polarisoitumisesta. Miettunen oli ollut vuodet 1951–1958 kan- sallismielisen ja kristillishenkisen Suomen Kansanpuolueen kansanedustaja. Päätyönsä hän teki sittemmin Yleisradion tärkeissä päällikkö- ja suunnittelutehtävissä. Miettunen kuului talon vanhaan kaartiin, ja hän vastusti voimakkaasti vuosien 1965–1969 niin kut- sutun Reporadion informatiivista ohjelmapolitiikkaa. Yleisradion sisäisessä asiakirjassa
hän jopa vertasi sen mukaisia uutiskriteerejä ”Kolmannen valtakunnan propagandaop- peihin” (Salokangas 1996, 309).
Ei olekaan ihme, että Miettusen maine alan vasemmistolaistuneissa akateemisissa piireissä oli voittopuolisen kielteinen. Vaikka Miettunen vuoden 1966 työssään Radio- ja tv-opin perusteet käsitteli samoja Yleisradion ohjelmapolitiikan kysymyksiä kuin pääjoh- taja Eino S. Repo avustajineen, viittauksia teokseen on vaikea löytää aikakauden koti- maisista kirjoituksista. Poliittisten syiden lisäksi oli asiallisiakin. Miettusen jutusteleva esitystapa oli liian kaukana uudesta yhteiskuntatieteellisestä asiatyylistä, joka meillä toi- sen maailmansodan jälkeen alkoi karsia ihmistieteellisestä kirjoittamisesta kaunokirjal- lis-koristeellisia sävyjä (vrt. Toiviainen 1967, joka on Miettusen kirjan arvostelu). Myös Miettusen toinen saman aikakauden työ, Elokuvailmaisun teoria (1969), joka on erään- lainen yhdistelmä väitöskirjaa sekä radio-oppia käsittelevää opusta, kielii vastaavanlai- sesta argumentaatiotavan epäajanmukaisuudesta.
Miettunen haki silti revanssia ja osin saikin sen. Propagandaa käsittelevällä kirjasel- laan Musta informaatio (1976) hän saattoi laajemmin tiettäväksi kantansa, jonka hän oli aiemmin esittänyt Yleisradion sisällä. Kirjassa Miettunen kommentoi ”suomalaiselle viestintäfilosofialle”, kuten hän sitä kutsui, ominaista Yleisradion informatiivista ohjel- mapolitiikkaa. Sen valistus- ja tiedotusoptimistinen viestintäkäsitys, kannattajinaan myös Miettusen kilpahakija Nordenstreng, sai innoituksensa muun muassa Bertolt Brechtin eeppisestä teatterista. Tavoitteena oli, että radio ja televisio eri ohjelmissa tar- jotun informaation avulla pyrkisivät vastaanottajien älylliseen aktivointiin. Miettunen piti tavoitetta kuitenkin ”hienomekaanisella koneistolla harjoitettuna propagandana”
(emt., 109).
Vaikka propagandan yllättävä paluu kaikkien huulille 2010-luvun jälkipuolella on an- tanut Miettusen pamfletille uutta ajankohtaisuutta, varsinaisen hyvityksen jälkimaail- malta Miettunen on saanut toisella tapaa. Kun kulttuurintutkimus nousi meilläkin 1980- luvun kuluessa, syrjäyttivät narratologiset ja genreteoreettiset tarkastelutavat yhdysval- talaisen survey-sosiologian ja marxilaisen makroperspektiivin. Tosin herätteet saatiin tällä kertaa ranskalaisesta strukturalismista, ei saksalaisesta poetiikasta. Mutta Miettu- nen olisi varmaan ollut tyytyväinen, jos olisi tiennyt, kuinka itsestäänselväksi viestinnän tarkastelu tarinankerrontana on 2000-luvulla tullut.
Johdatus elokuvan estetiikkaan on oman aikansa lapsi. Vaikka sen näkökulma on edelleen tuore, ei aiheen käsittelytapa vastaa enää nykyvaatimuksia; tosin syytteen kir- jan epäajanmukaisuudesta esitti jo eräs aikalaislukija (Kare 1949). Miettusen jälkeen elo- kuvakerronnan teoria on ottanut pitkiä harppauksia, jotka ovat lisänneet ongelmanaset- telun täsmällisyyttä, kompleksisuutta ja teoriahistoriallista syvyyttä (ks. esim. Bordwell 1985). Työn asemaa kotimaisessa tutkimuksessa voi lopuksi luonnehtia muutamalla sa- nalla, jos vertailukohdaksi ottaa Henry Baconin kerrontateoreettisen työn Audiovisuaa- lisen kerronnan teoria (2000). Baconin tutkimus on laadittu strukturalismin läpimurron jälkeen, ja se on monilta yksityiskohdiltaan ja erotteluiltaan Miettusen työtä huomatta- vasti edistyneempi. Yhdessä suhteessa Miettusen työ on silti sitä heuristisempi: sillä on laajempi sovellutusala.
Idealistisen estetiikan mukaisesti Miettunen tarkastelee elokuvan olemusta, siis sitä mikä on elokuvalle mahdollista, kun otetaan huomioon sen perusluonne kuvakertomuk- sena. Bacon vuorostaan lähtee empiirisesti olemassa olevasta elokuvasta, jonka hän ja- kaa kahteen pääluokkaan, valtavirta- ja taide-elokuvaan. Näistä valtavirtavirtaelokuva muodostaa Baconille eräänlaisen normin, jonka poikkeamana taide-elokuva voidaan
ymmärtää. Normin mukaiset elokuvat noudattavat toistuvaa kaavaa, eräänlaisia draa- man lakeja, joiden tunnetuin esitys on Aristoteleen Runousoppi (1967). Romaaniin, joka on Miettusen lähtökohta, sama ei päde. Yrityksistä huolimatta mitään romaanin yleistä rakennekaavaa ei ole kyetty löytämään. Romaanihan on, kuten Miettunen (1949, 119) Koskimiestä lainaten väitöskirjassaan sanoo, kuin täyteen lastattu laiva. Näin Miettusen audiovisuaaliselle estetiikalle ei tuota vaivaa kuvata jatkuvia televisiosarjoja, joista puut- tuu selkeä alku–keskikohta–loppu-rakenne. Baconin avulla niistä taas ei saa otetta.
Tämä on yksi tapa luonnehtia yleisen runousopin saavutusten käyttökelpoisuutta uu- demmankin narratologian aikakaudella.
Kirjallisuus
Aristoteles (1967). Runousoppi. (Suom. Pentti Saarikoski.) Helsinki: Otava.
Bacon, Henry (2000). Audiovisuaalisen kerronnan teoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Bordwell, David (1985). Narration in the Fiction Film. London: Methuen.
Huuhtanen, Päivi (1978). Tunteesta henkeen: antipositivismi ja suomalainen estetiikka 1900–
1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Jyränki, Antero; Littunen, Yrjö & Repo, Eino S. (1971). Miten professoria tehdään: kiistakirjoitus akateemisesta nimitysjärjestelmästä. Helsinki: Otava.
Kare, Kauko [nimimerkki Kritikos] (1949). Elokuvaestetiikka karikkoisilla vesillä. Suomalainen Suomi 9, 551–553.
Koskimies, Rafael (1935). Theorie des Romans. Helsinki: Academia Scientiarum Fennica.
Koskimies, Rafael (1937). Yleinen runousoppi. Helsinki: Otava.
Laine, Kimmo (2007). Helge Miettunen. Teoksessa: Matti Klinge (toim.). Suomen kansallisbio- grafia 6. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 700–701.
Lounela, Pekka (1976). Rautainen nuoruus: välikysyjien kronikka. Helsinki: Tammi.
Miettunen, Helge (1954). Audiovisuaalinen kansansivistystyö. Kuopio: Helge Miettunen.
Miettunen, Helge (1966). Radio- ja tv-opin perusteet. Helsinki: Weilin+Göös.
Miettunen, Helge (1969). Elokuvailmaisun teoria: kehityksestä käsin tulkittuna. Tampere: Tam- pereen Yliopisto, lehdistö- ja tiedotusopin laitos.
Miettunen, Helge (1976). Musta informaatio. Helsinki: Otava.
Petsch, Robert (1928). Epische Grundformen. Germanisch-Romanische Monatschrift 16, 379–
399.
Salokangas, Raimo (1996). Aikansa oloinen: Yleisradion historia 2 (1949–1996). Helsinki: Yleis- radio.
Toiviainen, Seppo (1967). Eetterimeediat ja eetterimeediot. Sosiologia 4:2, 135–136.
